Kaunis vellova sinerrys silmiin heti tuikahteleekin ja korkeuksista lähdetään vähitellen kohti suuren meren pintaa pudottautumaan. Pikkuinen piste paljastuu veneeksi, joka aalloilla keinahtelee ja vähitellen erästä saarta kohti omaan rauhalliseen tahtiinsa lipuu. Utelias joukko odotteleekin vaalealla hiekkarannalla, mutta kaikki eivät innostunutta ihmetystä jaa, vaan laiturilla hääräilevä yksinäinen heppu hieman tuikeammin silmin tilannetta tarkastelee. Veneen kyydistä paljastuu pieni poikavauva, jonka alkuperää ei sen suuremmin selvitellä, mutta laiturilla päivystävä miekkonen tietää julistaa, että kyseessä on lapsen hahmoon kätkeytynyt demoni, joka tuo virrassaan mereltä tuhon ja turmion saariyhteisön ylle. Ainoa oikea ratkaisu olisi tuupata poika tylysti mereen takaisin, mutta muut eivät näitä julmia neuvoja kuuntele, vaan ennemmin tyypin tuomiopäiväpaasaukselle ja räksytykselle naureskelevat.
Vauvavuosiin ei jäädä jumittelemaan, vaan alkutekstien vaihtuessa vierivät myös päivät ja kuukaudet varsin vinhasti, eli kohta onkin kylään adoptoitu poikanen nuoruuden ja miehuuden välillä seikkailemassa. Saarella vietetty aika on tehnyt Jonasiksi (Telo Malase) nimetystä pojasta varsin etevän uimarin ja sukeltajan. Koko yhteisö on ainakin jossakin määrin toivottanut orpopojan tervetulleeksi keskuuteensa, mutta vanhemman roolin on kiitollisena ottanut vastaan Luisa (Pat Evison), joka siihen saakka oli lapsettomana ollut. Hän kovasti vaikuttaisi arvostavan tällaista vähän myöhäisemmässä vaiheessa ilmennyttä mahdollisuutta äitiyteen. Jos kylän hengellinen opas näkee Jonasin tulon kirouksena, niin Luisalle se on ennemmin siunaus.
Jonasin taakkana on jo lähtökohtaisesti ulkopuolisuus ja kun saapumisen yhteydessä ylle on jo ikävä leima heitetty, niin varsin vaikeaa on ajan myötäkään tiiviin yhteisön tasa-arvoiseksi jäseneksi päästä. Jotta Jonasin elämästä ei ainakaan liian helppoa pääsisi tulemaan, on hän myös kuuro ja mykkäkin, mikä tietyissä silmäpareissa vahvistelee epäilyksiä siitä, että kyseessä onkin jokin toismaailmallisen pahuuden tuoja. Heti alkutekstien aikana nähdäänkin, miten Jonasi uutterasti kalastelee suuren saaliin ja muut pojat hyödyntelevät toisen pitkää sukellusta kähveltäen lähes koko kalakasan veneestä mukaansa. Niinpä toisen merelliset tuomiset jäävät varsin vähäisiksi ja näpistelijät vielä kehtaavat Jonasin laihaa saalista pilkkailla.
Katkeruus ja taipumus ankeiluun eivät näyttäisi Jonasin vallitseviin luonteenpiirteisiin lukeutuvan, vaan toisten kelju keppostelu ja ivailu kuitataan hymyllä, eikä muuta kuin uusia koitoksia kohti. Jonasi pistäytyy kylän päällikön, eli Tarugan (Rongo Tupatea Kahu) talolla, jossa tämä selittää poikansa Aesaken (Anthony Gilbert) palaavan varmaan piakkoin, mikä ilahduttaa Jonasia, koska nämä kaksi ovat yhdessä varttuneet ja ystävystyneet. Kasvamisen suhteen Jonasin ikäluokan pojilla onkin edessään suuri askel, sillä pitäisi valmistautua loikkaamaan miehuuteen, mikä tässä yhteisössä tapahtuu perinteiseen sikajahtiin osallistumisella.
Metsästystä ja keihään käsittelyä poikajoukolle opettanut Bulai (Reg Ruka) jakelee vielä viimeisiä neuvojaan, eikä Jonasi selvästikään pysty tätä seremoniaalista kokoontumistilaisuutta kovinkaan vakavasti ottamaan, vaan vetää homman osaltaan pelleilyksi. Viimeisten hurmosta nostattelevien metsästystanssien ollessa käynnissä haluaa Jonasin vuosia sitten kironnut Paui Te Po (George Henare) sekaantua tilanteeseen. Hän ei selvästikään ole ulkopuoliselle yhtään leppynyt, vaan vedoten Jonasin puutteellisiin aisteihin vaatii, että tältä evätään mahdollisuus osallistua miehuuskokeeseen ja tämän tulisi pysyä naisten ja lasten joukossa. Bulai on nopeasti samalla kannalla ja lopulta päällikkökin sitä mieltä, ettei Jonasin paikka ole sikoja jahtaamassa. Näinpä toinen sen suuremmin varoittelematta ja tylystikin tuupataan pois oman ikäluokkansa miespuolisten porukasta.
Toisen juostessa murheellisena paikalta pois, saa Paui jotenkin hillittyä hymynsä, mutta selkeästi tyytyväisyyttä omiin toimiin on havaittavissa. Suruunsa soudellessa, näkee Jonasi aaltojen alla jotakin ihmeellisesti välkehtivää ja päättää sukeltaa katsomaan, mikä pohjasta valoa heijastelee. Hän kohtaa vedessä suuren valkoisen kilpikonnan ja heti mieleen tuikahtaa haavekuva siitä, millaisen arvostuksen osakseen saisi tällaisen harvinaisen eläimen nappaamalla. Siksipä siis toinen sukellus kilpikonnan perään tapahtuukin veitsi kädessä ja tappoaikeet mielessä. Kamppailu ei oikein ota onnistuakseen ja vaaleana hohkaava kilpikonnajättiläinen alkaa vetää nuorukaista kohti tummempia syvyyksiä. Viime hetkillä Jonasi ymmärtää antaa periksi ja täpärästi selviää takaisin pintaan happea haukkaamaan hukkumiskuoleman nipinnapin välttäen.
Illan tullen kylä kokoontuu yhteisiä saalisjuhlia viettämään, mutta Jonasi istuu lasten keskellä omissa maailmoissaan mietteliäänä ja hetkistä myöhemmin rientää iltanuotiolta pois, mikä tuntuu Pauita ilahduttavan. Meren keskelläkin voi kuivuudesta kärsiä ja yhteisö onkin joutunut pitkästä sateettomasta kaudesta kärsimään. Juomavesi on vähenemässä säiliöistä ja puutarhat kuivuvat, mikä vetää mieliä vakavaksi ja keskustelujen alkaessa Paui näkee tilaisuutensa tulleen. Hän kovaäänisesti muistuttelee vuosien takaisista tuhoennustuksistaan ja väittää jumalten rankaisevan yhteisöä nyt kuivuudella vanhoista synneistä. Taruga kuitenkin ottaa jämäkän asenteen todeten, että pitää sitten olla melkoisen ilkeä jumala, jos pienen lapsen adoptoimisesta näin rankaisee.
Paui on jo mielessään päättänyt juonia valtataistelun käyntiin käyttäen välikappaleena hengeltään sotaisempaa Tasiria, jolle lupailee päällikön paikkaa. Siinä samalla tietysti vanhat unohdetut jumalat nostettaisiin eilisten pölyistä takaisin palvotuille paikoilleen ja tietysti yhteisön uskonnollinen johtohahmo myös kokisi kätevästi huomattavan nousun arvoasteikossa. Sepä ei ole lainkaan mukavaa kehitystä noin Jonasin kannalta, sillä hysterian ja pelon lietsominen on johtamassa siihen, ettei nuorukaisen hengellä enää välttämättä ole paljoakaan arvoa. Ystävystyminen valkoisen kilpikonnan kanssa vielä lisää yleistä epäilystä siitä, että kyseessä on jokin demonien epäpyhä suunnitelma ja jumalten julma kosto on toteutumistaan odottelemassa...
The Silent One liikuskelee etenkin toisella puoliskollaan reippaasti tuikeammissa tunnelmissa kuin mitä ennakkotoiveissa oli, eikä tässä tapauksessa niinkään pääse positiivisesta yllätyksestä riemuitsemaan. Päähenkilön kurimukseen ja koviinkin koettelemuksiin kyllä pystyy eläytymään ja ne riipaisevatkin, mutta muuten sydän on yhteisön touhuille loppua kohti viileneväinen. Perhe-elokuvia silloin tällöin parjataan liiasta siirappisuudesta, mutta enpä usko, että The Silent One ratkaisuhetkillään sellaiseen palautteeseen ensisijaisesti innostaisi, sillä ennemmin tarjotaan jokseenkin karua käsittelyä useillekin hahmoille. Sinänsä mitään hillittömiä raakuuksia ei tarvitse pelätä, mutta loppupuolella huipentuva valtataistelu ja muutkin teemat saavat miettimään, että seitsemän vuoden ikäsuositus on yllättävänkin alhainen.
Kuivuuden jatkuessa ja vaikeuksien kasvaessa nousee myös kysyntä helpoille vastauksille, mutta kunnollisen kaivon kaivaminen ei suurtakaan suosiota ratkaisuehdotuksena saa, ja niinpä tämä yksitoikkoinen ja raskas lapiourakka saakin jäädä vaiheeseen. Päällikkö on sillä kannalla, että maailma on mennyt teitään, eivätkä vanhat vastaukset enää päde, mutta melkoisen suuri osa yhteisöstä kuitenkin hädän hetkellä on niihin taipuvainen tarttumaan. Väkisinkin tämä aiheuttaa yhteentörmäyksiä ja unohdetulle uskolle elämänsä omistaneen hengellisen johtajan suunnitelmiin sopii, että myllerrys olisi suurempaakin. Kaverin sydäntä ei paljoakaan pistele, jos joillekin sattuu näissä peleissä käymään hyvinkin huonosti.
Tummasävyiseksikin käyvässä väännössä toki omat kiinnostavat piirteensä on, mutta osiltaan järjen äänen taisto käsistä riistäytyvää taikauskoa vastaan vähäsen kompuroi. Paui näyttäytyy ainoastaan itsekkäänä ja erittäin katkerana ilkimyksenä, joka hylättyjen jumaliensa suilla verenhimoisesti valehtelee ja virnuillen seuraa, miten toiset keihäitään teroittelevat. Edes taivailta tuleva viilennys ei enää tunnu kaikkia kuumina käyviä tunteita jäähdyttelevän. Odotettu purkaus tuleekin myrskynä ja myllerryksenä, mutta tähän mennessä katsoja on jo ehtinyt jossakin määrin turtumaan, eikä raivokkaasti kohtaavien voimien mittelö ainakaan tässä katsomossa tuottanut mahtavaa tai mullistavaa vaikutusta.
Ylilyödystä pahistelusta vinkuminen ja viuruttaminen on tuttua puuhaa lämminhenkisiksi mainostettujen perhe-elokuvien kohdalla, ja samansuuntaiseen touhuun The Silent One antaa myös runsaasti eväitä. Mihinkään hillittömän verisiin uhrijuhliin ei sentään hurjistuta, mutta jälkimmäinen puolikas vauhkoontuu muuten vihaa ja pelkoa lietsomaan. Eipä sillä, että minunkaan mielestäni perhe-elokuvien pitäisi olla vain herttaisen hattaraista ja huoletonta tarinaa, mutta se alkaa vähän närästelemään, kun ne suloiset hetket unohdetaan miltei täysin ja antaumuksella lähdetään tappoaikeita toteuttamaan. Väittäisin, ettei toiselle puoliskolle mahdu montaakaan lämminhenkistä hetkeä, vaan uhka leijuu jatkuvasti yllä ja enenevissä määrin kunnostaudutaan ihmisjahdin virittelyssä. Ainakaan omalla kohdalla se ei ole innostavinta ihasteltavaa, kun suuri osa porukasta pienellä yllytyksellä villiintyy verenjanon viemiksi. Ymmärrän kyllä, että näihin tietynlaista dramaattisempaa törmäystä tahdotaan viritellä, mutta minusta elokuvaelämys voisi silti olla reilustikin monivivahteisempi.
Jonasin ja harvinaisen kilpikonnan ystävyyskin tuntuu jäävän pahasti valtataistelun jalkoihin. Sen verran maltetaan kuitenkin, että parin lyhyen sukelluksen ajan ehditään sanatonta tuttavuutta käynnistelemään ja tätä kautta välille syntyy jonkinlainen voimakkaampikin yhteys, mikä mystisempiä piirteitäkin omaa. Tämä side vetää epätavallisia ystävyksiä kohti toinen toistaan, mikä tarkoittaa molemmille lisääntyvää uhanalaisuutta. Kumpikin tosiaan jo yksinäänkin näyttäytyy osalle vähintään pahan ilman merkkeinä ja kun tällaiset ulkopuoliset ja poikkeavat keskenään kaveeraavat, täytyy sen tietenkin tarkoittaa jotakin suurempaakin pahuutta. Niinpä jo varhaisessa vaiheessa keihäiden pahaenteiset varjot kaksikon onnen ylle lankeavat.
Erilaisia lasten tai nuorten ja eläinten ystävyyskuvauksia on tullut täälläkin kommentoitua. Suosituimmat tuntuvat liittyvän hauvoihin ja heppoihin, mutta kyllähän kisuja, pupuja sekä lintusiakin silloin tällöin on nähty. Kilpikonna on siinä määrin harvinaisempi tuttavuus, että näitä tuokioita olisi voinut hieman venytelläkin ennen kuin päästään kunnolla pureutumaan hiljaisten kohtaamiin ennakkoluuloisiin vihamielisyyksiin. Ystävyys sitten velvoittaa toveria tiukoissa paikoissa suojelemaan, vaikka oma henki vaaraan joutuukin, mikä taas entisestään vahvistelee näkemystä jonkinlaisesta epäpyhästä syvyyden demonien liitosta. Kieltämättä kovia tilanteita joutuu kaksikko lyhyen tuttavuutensa aikana kohtaamaan ja kokemaan. Moneen kertaan testaillaan, löytyykö sydämestä urheutta ja sisukkuutta, eikä The Silent One päätöksessään näistä lähde enää rankaisemaan. Loppu onkin kaunis yhdistellen onnellisuutta ja haikeutta. Sinänsä en tahdo satumaisuudesta alkaa napisemaan, mutta sopivuus on vähän niin ja näin. Kohtalaisesta töksähtävyydestä huolimatta viimeiset minuutit kuitenkin jättävät hyvälle mielelle.
Levyjulkaisua aikoinaan ostaessani satuin lukaisemaan jostakin hehkutusta liittyen nuorukaisen ja kilpikonnan taianomaisiin yhteisiin sukelluksiin, joten tietenkin toiveet vedenalaisten ihmeellisyyksien suhteen kohoilivat, ja näin jälkikäteen sopii todeta, että aivan liian ylös ne ehtivät nousemaan. Muutama lyhyehkö seikkailu pinnan alapuolella ei oikein odotuksiin vastaa, eikä tarvitse olla lainkaan huolissaan, että henki ihastuksesta salpaantuisi pidemmiksikin ajoiksi. Minusta nämä pulahdukset ovat sarjassaan lähinnä perusosastoa, vaikka ihan nättiä katseltavaa toki. Kyllähän kirkas ja lämmin vesi hyvinkin houkuttelevalta vaikuttaa ja paikoin merelliset maisemat silmiä enemmänkin ilahduttavat, mutta vastaavan vaikutuksen on tehnyt moni muukin sinisiin syvyyksiin sukeltanut elokuva, enkä ainakaan ensikatselun perusteella keksi syitä, jotka nostaisivat Jonasin ja kilpikonnan seikkailut tässä mielessä selvästi keskitason yläpuolelle.
Osittain nuhjuinen ja heikompi kuvanlaatu hehkuvimpia hetkiä hiukkasen latistelee, mutta muutenkin saarimaisemaa minusta rajoitetusti esitellään ja yleensäkin ympäristöstä olisi helposti saanut monipuolisempaakin nähtävää irti. Joka tapauksessa aurinkoisia sekä kauniita kuvia riittää siinä määrin, että niidenkin takia ihan mielellään tämän ainakin kertaalleen katselee. Pimeänä ja kylmänä talvi-iltana hetkellinen siirtyminen palmupuiden koristamien vaaleiden hiekkarantojen ja kirkkaiden laineiden maailmaan kovasti mieltä lämmittelee, vaikka muu sisältö ei estotonta innostusta aiheuttaisikaan. Levyjulkaisu tosiaan vähäsen viehätystä varastelee, mutta siitä huolimatta osa välähdyksistä näyttäytyy jopa epätodellisen kauniina otoksina. Etenkin ensimmäisellä puolikkaalla näistä suuremmin nautiskelee, kun ei vielä niin riehakkaasti lähdetä tummia öitä myrskyineen tuomaan mukaan.
Kuvauspaikkana on ilmeisesti suurelta osin toiminut Cookinsaariin kuuluva Aitutaki, johon taas sisältyy joukko pienempiäkin saaria. Osa näistä vähäisemmistä saarista rajaa ryhmittymän keskelle elokuvassakin useasti nähtävän viehättävän laguunin. Jos käväisee vaikka Googlen kautta vilkuilemassa lisää kuvia Aitutakista, niin uskaltaa helposti huudella, että puitteita kyllä löytyisi uskomattomankin upeaan elämykseen, mutta elokuvassa nämä näkymät monesti huiskitaan toisluokkaisen jännitysviritelmän tieltä. Aiemminkin olen jahtaillut hömppäistä ja erityisesti hyväntuulista paratiisisaaren unelmaa, mutta toistaiseksi sellaista en ole hyppysiini saanut. The Beach lupaavasta alusta huolimatta innostui vähän samalla tavalla valtataistoihin ja kärhämöinteihin. Cast Away taas oli enemmän selviytymistarina. Toimintaa, seikkailua ja komediaa yhdistelevä Six Days Seven Nights vuorostaan kokonaisuutena jokseenkin laiska hutilointi. Romanttisempaakin värähtelyä kuviin toivat The Blue Lagoon, Return to the Blue Lagoon ja Love Wrecked. Onhan tässä kolmikossa huumoria, höttöä ja kaunista rantaakin riittävästi, mutta mutta... Sinisten laguunien sadut tahtovat vain pikkuisen niitä houkuttelevia paratiisejaan pilailla joutavilla kärhämillä. Love Wrecked ei hirmuisesti saarielelyn ihanuuksia esittele, vaan panostelee hölmöön hupsuiluun.
Edelleen saan siis jatkaa elokuvallisen ihanan saariunelmani etsimistä, mutta ihan mukavaa ajanvietettä se etenkin näin talvi-iltoina on. The Silent One ei 92 minuutin kestoltaan ainakaan puuduttavaksi pitkitetty eepos ole ja minusta alkupuolelle olisi hyvin voinut 10-15 minuuttia lisääkin laittaa. Näin olisi yhteisö ihmisineen tullut paremmin tutuksi ja ehkäpä niitä varttumisvuosiakin olisi mielellään vilkuillut. Jotta lupaukset lämminhenkisyydestä toteutuisivat, niin olisi ollut hyvä niitä onnen ja ystävyyden hetkiä hieman maltillisemmin tutkailla. Saahan minunkin mielestäni perhe-elokuvissakin säröjä ja välirikkoja olla, mutta tällaiset epäsuhtaiset painotukset kovin herkästi lässäyttävät elämystä ja toivotut aurinkoiset tunnelmatuokioiset jäävät pahasti paitsioon. Keihästelyjä ilman näissä pärjättäisiin mielestäni mainiosti ja luulisi, että pulmatilanteita pystyttäisiin katsojia kiinnostavaan tapaan ilmankin ratkomaan kuin murha mielessä ja puukko kädessä. Väkivaltaa ei kuvissa määrällisesti hurjasti nähdä, mutta uhka kuitenkin leijailee yllä. Mäkättelyistä huolimatta The Silent One on vahvaa keskisarjaa omassa lajissaan, sillä maisemat helposti ihastuttavat ja onhan mukana niitä hyväntuulisemmissa aatoksissa rullailevia hetkiäkin. Omiin odotuksiin elokuva ei vain onnistunut vastaamaan, mutta sanotaan vaikka niin, että kyllä se meren viekoitteleva kutsu katsomoonkin vähintään vaimeasti kantautuu ja Jonasia kannustelee loppuun saakka.
The Silent One (1985) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti