Meek's Cutoff (Kadonnut vankkurikaravaani)

Lappiin kuljetellut vanhempien dokumenttielokuvien kolmikko innosteli availemaan vuoden 2016 lännenelokuvakauttakin. Vähemmän räiskähtelevissä merkeissä tämä olisi tarkoitus suorittaa ja voisi ainakin olettaa, että Kelly Reichardtin teos tuo katsojan silmien iloksi rauhallisempaa elelyä rajaseuduilla, sillä ikäsuositukseksi on päätetty seitsemän vuotta ja kannen höpöttelyjen perusteella luvassa on draamapainotteisempaa uudisraivaajaseikkailua. Michelle Williamsin elokuvia selaillessa tämä ostoskoppaan päätyi, sillä jossakin määrin yritän hänen tuotantoaan keräillä, eli siinäkin mielessä odotuksia kyllä löytyy. Pudotellaanpa siis valmiiksi kierroksia ja pikkuhiljaa nytkäytetään vankkurikaravaani liikkeelle. Viekö se sitten lähemmäs parempaa elämää tai unelmia, jää nähtäväksi...

Aikakone siirtelee tällä kerralla vuoteen 1845 ja kohti Oregonin aavikkomaisempia seutuja. Alkuun kamera pysähtyy kauempaa tiirailemaan, miten pieni joukko siirtää vankkurinsa ja itsensä virtaavan joen toiselle puolelle. Heti tehdään selväksi, ettei tässä todellakaan ole suurempi kiire pakkailla kohtauksia napakkaan pakettiin ja vauhdikkaampaa sykähtelyä tavoitella, vaan verkkaisesti karavaani kulkee kohti määränpäätänsä. Kunhan lemmikit ja viimeiset tavarat on saatu veden toiselle puolelle, voidaankin seisahtua hetkeksi kuivattelemaan vaatteita ja täyttämään vesitynnyreitä, sillä edessä odottelee pitkä aavikkotaival. Yksi ryhmästä veistelee kuivuneeseen puuhun viestin, mikä mahdollisesta eksymisestä vihjailee, mutta askareiden jälkeen matka kuitenkin jatkuu, kunnes ilta kulkijat levolle päästää.

Selkeästi erottuvat vuorosanat kantautuvat korviin vasta seitsemän minuutin kohdilla, eikä silloinkaan kepeän taukohöpöttelyn merkeissä, vaan Raamattua tavaillaan. Pieni kulkue pitää sisällään kolme vankkuria ja samalla kolme pariskuntaa, joista yhdellä on nuori poika. Porukka on palkannut oppaakseen karuille poluille ainakin omien juttujensa perusteella kokeneen ja näppärän erämiehen Stephen Meekin (Bruce Greenwood). Meek hurjia seikkailujaan tykkääkin muistella ja kertoileepa siinä ajankuluksi nuorelle Jimmylle kauhistuttavia karhutarinoita. Jimmyn vanhemmat William (Neal Huff) ja Glory (Shirley Henderson) ovat muiden tapaan lähteneet uskaliaalle matkalle paremman elämän toivossa. Samansuuntaiset haaveet ovat innostaneet Gatelyt, eli Millien (Zoe Kazan) sekä Thomaksen (Paul Dano) tähän reissuun, mutta samalla Gatelyt tuntuvat eniten epäröintiä osoittavan. Emily (Michelle Williams) ja Solomon (Will Patton) vaikuttavat olevan paljon määrätietoisemmalla asenteella liikkeellä.

Aivan suunnitelmien mukaan matka ei ole edistynyt, sillä leirissä keskustellaan hieman kovempaankin sävyyn Meekin tekemisistä. Thomas on ilmeisesti mietiskellyt, että Meek johtaa ryhmää tarkoituksella turmioon ja harhateille ottaen tästä palkkaa, koska kaikki eivät tahdo kohteen täyttyvän nopeasti amerikkalaisista siirtolaisista. Koko ryhmä ei heti innostu Thomasin mietteistä, mutta selkeää tyytymättömyyttä oppaan toimintaan on ja ilmeisesti pientä kannatusta sellaisellekin ratkaisulle, että Meek laitettaisiin hirttoköyteen roikkumaan. Toisaalta taas liikuskellaan Paiute-heimon alueella ja Meek muistuttelee, että tämä kansa on monia muita tasankojen asukkaita väkivaltaisempaa joukkoa, eli ei tavallaan oikein ole varaa alkaa kulkuetta sisältäpäin harventamaan.

Kovien erämaiden asiantuntija on mennyt lupailemaan porukalle matka-ajaksi pari viikkoa, joten ymmärrettävästi hymyt alkavat harvenemaan piinan venyessä viiteen viikkoon, eikä loppua ole näkyvissä. Retkikunnan miespuolinen väki päätyy antamaan Meekille vielä muutaman päivän jatkoajan. Samalla selviää, että kolmen vankkurin osasto on aiemmin erkaantunut varsinaiselta reitiltä ja lähtenyt Meekin johdatettavaksi. Vähemmän tunnetuille taipaleille on houkutellut mahdollisuus siitä, ettei olisi niin suurta todennäköisyyttä kohdata vihamielisiä heimoja. Taivallus siis jatkuu, mutta aivan loputtomiin harhaseikkailuja ei voi venyttää, koska ruokavarastot alkavat hupenemaan ja janokuoleman mahdollisuus alkaa aaveena leijailemaan retkikunnan yläpuolella. Suuret tasangot kyllä hiekkaa ja kiveä tarjoilevat silmänkantamattomiin, mutta juoma ja ruoka voikin monin paikoin olla paljon vaikeammin löydettävää.

Meekillä riittää nuotiotarinaa iskettäväksi, vaikka muissa alakuloisuus näyttää lisääntyvän. Hän siinä yrittää toisten toiveita nostatella muistuttelemalla kovan reissun päässä odottelevista rikkauksista ja mahdollisuuksista, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että enää pelkillä puheilla ja lupauksilla ei kummoistakaan innostusta saa kulkijoihin puhkuttua. Vettä on jäljellä pariksi tai kolmeksi päiväksi ja eläimetkin väsyvät, joten pitää muuttokuormia kevennellä. Asioiden kurjistuessa jatkuvasti, alkaa esiintyä haikailua liittyä uudelleen pohjoisempana kulkevaan pääkaravaaniin, mutta mitään yhteisymmärrystä ei saada muodostettua paluusta, niinpä jatketaan eteenpäin. Tärkeysjärjestyksen kärkeen ponnahtaa ymmärrettävästi juomakelpoisen veden löytäminen ja niinpä miehet jakaantuvat eri suuntiin etsimään.

Vesipartioiden ollessa matkoillaan, kohtaa Emily intiaanin, eikä todellakaan kuulumisia jäädä vaihtamaan, vaan kumpikin singahtaa heti teilleen. Tietenkin tämä tapaaminen aiheuttaa ryhmässä keskustelua, johon Meek osallistuu maalaillen alkuperäisasukkaat verenhimoisiksi sekä julmiksi ihmisiksi. Illaksi sovitaan tuplavartiot ja aamuvalon saapuessa osa lähtee jäljittämään intiaania. Jahti tuottaakin tulosta, sillä miehet vangitsevat hänet, vaikkakin Meek tosin tahtoisi tyypin välittömästi tappaa. Solomon ei kuitenkaan ole samaa mieltä, vaan pohtii, että vangittu saattaa tuntea seudun paremmin ja on siten kykeneväisempi johdattamaan janoiset lähimmälle lähteelle. Monikaan ei ehdotuksesta ole hihkumassa, mutta vaihtoehdot ovat jokseenkin rajalliset. Niinpä intiaanista tehdään vastentahtoinen paikallisopas ja nähtäväksi jää, löytyykö polku kohti virkistäviä vesiä ja määränpäätä, vai odotteleeko edessä vain karu kuivuus kovine kohtaloineen...

Aivan tapahtumaköyhäksi elokuvaa ei oikein sovi summailla, mutta asettaahan Meek's Cutoff tahtinsa siinä määrin verkkaiseksi, että hiljaisten iltojen elokuva se minusta selvästi on. Jos mieli käy kovilla kierroksilla tai muuten vain levoton olo vaivaa, niin tämä ei varmaan ole lainkaan otollinen katseluvalinta. Läpi elokuvan toimet pidetään pienimuotoisina, vaikka samoista lähtökohdista voisi myös suuren seikkailunkin pyöräyttää. Sinänsä dramaattisemmat hetket ja tiukat paikatkin hoidetaan samansuuntaisella hiljaisella sekä maltillisella vireellä, eli jos tahtoo ruudun täyteen räiskähteleviä tunteita, niin siinäkin tapauksessa kannattaa katsella toisaalle. Erityisen hilpeäksi viihteeksi elokuvaa ei tee mieli luonnehtia, mutta paikoin miellyttävän hiljaa soljuvat kuvat, pyörien vinkumiset, vankkurien natina ja kavioiden kopse muodostavat varsin nautinnollisiakin hetkiä.

Meek's Cutoff jättää amerikkalaisten, englantilaisten ja alkuperäisheimojen keskinäiset valtataistelut ja muut kamppailut pitkälti sivumaininnoiksi ja huomio keskitetään karavaanin kyytiläisiin ja heidän koettelemuksiinsa. Tarinaa on sen verran vähän, ettei hahmojakaan lähdetä kiireellä esittelemään, vaan tutustuminen tapahtuu pikkuhiljaa matkan edistyessä ja kohdatut käänteet sitten tuovat pintaan vaihtelevia luonteenpiirteitä. Nimikkohahmosta ei ainakaan mitään puhtoista ja mukavaa heppusta olla puuhaamassa, vaan vaikuttaa siltä, että opas on kärkkäästi käyttämässä hyväkseen epäluulon hetkiä ja lietsomassa pelkoja silloin, kun hänelle sattuu sopimaan. Lisäksi jutustelut vaikkapa iltapäivähuveina toimineista ammuskeluista lisäävät kaverin hiukkasen vastenmielistä yleistä värähtelyä. No, juttua hänellä kuitenkin riittää, eikä Meek ole ensimmäisenä vastoinkäymisiä säikähtämässä.

Tetherowin pariskunta näyttäytyy läpi elokuvan harkitsevana ja maltillisena. Emily onkin haparoiden luomassa jonkinlaista löyhää luottamusta epäsuotuisissa olosuhteissa törmäävien ihmisten välille ja tarvittaessa uskaltautuu Meekin tahtoakin vastaan nousemaan, vaikka hänelläkin omat epäilyksensä ja kysymyksensä ovat. Toisissa taas epävarmuus ja katuminen tulee pintaan helpommin. Vesi- ja ruokapula kiristelevät ryhmän välejä ja samalla elokuvan jännite vähitellen lisääntyy siinä määrin, että aseitakin aletaan kaivella. Osa alkaakin olla mielessään varmoja, että vangittu intiaani on marssittamassa joukkoa kohti jonkin mutkan takana odottelevaa julmaa loppua. Niinpä Meek's Cutoff painottaa selviytymiskamppailunsa monin kohdin enemmän henkiselle puolelle, kun tahdonvoimia testaillaan ja sovitteluhalukkuutta kyseenalaistetaan. Sen merkkailisin ehdottomasti myönteiseksi seikaksi ja samalla melkoisen omaperäiseksikin. Etenkin lännenelokuvien kohdalla on tottunut odottamaan, että suurempi vaara laitetaan tulemaan kiukkuisesti paukkuvien aseiden tai muuten vihamielisen sekä armottoman ympäristön suunnalta.

Pitkällä matkalla kohdataan toki niitä ympäristön ja sään heittämiä haasteitakin, mutta mihinkään mahdottomiin ääriolosuhteisiin porukkaa ei olla viskaamassa, vaikka kuivuutta ja kuumuutta riittääkin. Tämä selviytymiskamppailu nojaa enemmän siihen, että pienet vaikeudet vähitellen kasvavat ja uusia huoliakin kertyy kekoon, eli jos kaipailee sellaista vääntöä, että saa kunnolla kädet täristen tilanteita jännäillä, niin tohtisin epäillä elämyksen jäävän toiveista selkeästi jälkeen. Mainittakoon nyt esimerkkinä, että yksi kulkueen pahimmista paikoista on päästä vankkureineen turvallisesti hiukan jyrkempää mäkeä alas, joten suuret ja näyttävät taistot käydään muissa elokuvissa. Sitä en tahdo väittää, että kulkijoiden kokemat vastoinkäymiset eivät olisi vakavia, mutta ne on soviteltu elokuvan vähäeleiseen linjaan.

Väittäisinkin, että vaaranpaikkoja enemmän ruutuaikaa saa pienimuotoinen puurtaminen rutiinien täyttäessä pitkät päivät päivien perään. Hommat näyttävät jakautuvan pitkälti sukupuolen mukaan, sillä miesten korjaillessa vankkureita, ollessa vesimatkoilla tai maastoa kartoittamassa, niin naisten tehtäväksi jää polttopuiden keräily, ruoanlaitto, vaatehuolto ja vastaavat. Päivät eivät toki mitään pelkkää ahertamista ja raadantaa ole, mutta niinpä vain pitää nuotiovalkeita viritellä ennen kuin aamuaurinkoinen valoaan tuomaan tulee, jotta ehditään ensimmäiset kahvit ja ateriat haukkaamaan ja varhain välillä loputtomaltakin näyttävää taivalta jatkamaan. Ainakin minusta on mukavaa, että tätä karavaanielämän tylsempää ja työläämpää puolta sisällytetään jatkuvasti tarinaan, sillä melko usein vastaavat askareet päätyvät joko niihin osiin, jotka kipitetään vilkkaasti läpi tai hypätään kokonaan yli.

Kuvaus vielä varsin mainiosti tukee vähemmän räiskähtelevää tarinaa. Mitä olen lännenelokuvia vilkuillut, niin väittäisin, että laajakuvaformaatin karttelu lajityypissä viimeisten viiden vuosikymmenen aikana on jokseenkin harvinaista. No, tässäpä ei välttämättä etsitäkään laajojen tasankojen hehkua ja loistoa tai muutenkaan tahdota visuaalisella näyttävyydellä liikoja koristella. Valittu tyyli tuo mukanaan arkisuutta, mutta eipä se sitäkään tarkoita, ettei vaikka maisemilla lainkaan maalailtaisi. Ympäristö tosiaan on varsin karua katseltavaa, kun aavikolla vaelletaan, mutta kuvissa siitä ei kuitenkaan lohduttoman julmaa paikkaa olla tekemässä ja ainakin omat silmät löytävät kuvista enemmän pikkuisen pidäteltyä lämpöä ja kauneutta kuin mitään varsinaista vihamielisyyttä tai harmaata ankeutta. Kuten jo aikaisemmin tuli mainittua, niin osa kohtauksista näyttäytyy, jos ei nyt aivan hypnoottisena tuijoteltavana, niin kovin kiehtovina kuitenkin.

Reichardtin ohjauksia en ennen tätä ollut nähnyt yhtäkään kappaletta, mutta sen verran juttuja kuullut sekä lukenut, että osasin odotella tavallista rauhallisempaa tahtia. Kaikki hidastelu ja jumittelu ei minustakaan tietenkään automaattisesti hyvää ole, mutta ainakin Meek's Cutoff pitää mielenkiinnon helposti yllä. Mielellään Reichardtin muihinkin elokuviin myönteisen kokemuksen jälkeen tutustuisi. Katselulistalle kelpaa ohjaajan ja Williamsin pari vuotta varhaisempi Wendy and Lucy, jossa kohti uutta työpaikkaa autoileva Wendy joutuu taloudellisten pulmien ja muidenkin koettelemusten keskelle. Hieman toisenlaisia tapahtumia seuraillaan elokuvassa Night Moves, kun radikaalimpi ympäristönsuojelu nousee aiheeksi. Ehkä eniten kuitenkin etukäteen innostaa Old Joy vuodelta 2006. Kahden vanhan kaveruksen patikointireissu Oregonin Kaskadivuoristoon vastaavanlaisella verkkaisella etenemisellä vaikuttaa oikein mukavalta elokuvailtamalta, vaikka ei mitään kevyttä höttöä olisikaan. Harmi, ettei näistä taida olla saatavilla kotimaisia julkaisuja, eli pitää varmaan vähän kauempaa hankkia...

Meek's Cutoff jättää loppunsa niinkin avonaiseksi, että innostipa se vähän aiheesta lueskelemaankin. Erityisen näkyvästi sitä ei olla korostelemassa, että tarina pohjaa todellisiin tapahtumiin. Yleensähän homma toimii siten, että tekijät joutuvat tositarinoita venyttelemään suureellisempaan suuntaan, mutta tässä tapauksessa on tehty päinvastoin. 1845 Stephen Meekin opastamassa pääjoukosta erkaantuneessa karavaanissa oli alkujaan noin 200 vankkuria ja yli tuhat ihmistä, joten koettelemuskin muodostui ilmeisesti paljon rankemmaksi kuin mitä elokuvassa nähdään. No, noiden tapahtumien siirtäminen valkokankaalle olisi vaatinut aivan toisenlaiset tuotantoresurssit ja luulenpa, että lajikin olisi lipsahtanut paljon seikkailuhenkisemmäksi selviytymiskamppailuksi. Ilmeisesti tekijät eivät olleet sellaisesta edes kiinnostuneet ja luultavasti siksi todellisia tapahtumia ei elokuvan yhteydessä kovaan ääneen mainostella. Reichardt ja kumppanit valikoivatkin pitkän reissun loppuvaiheilta suhteellisen lyhyen pätkän elokuvansa innoittajaksi.

Oregon Trail, josta kolmen vankkurin kulkue on jo elokuvan alkaessa poikennut omille teilleen, oli suurten tasankojen halki vievä alkujaan metsästäjien käyttämä hankala reitti. Myöhemmin 1830-luvulla Yhdysvaltojen itärannikolta länteen haikailevat siirtolaiset alkoivat myös käyttää sitä, mutta tämä polku kohti vauraamman elämän mahdollisuutta ei mikään lyhyt ja helppo ollut. Matkaa reitin alkupäästä Missourista Oregoniin kertyi noin 3500 kilometriä, mikä tarkoitti kuukausien kulkemista ja usein vielä varsin vaarallistenkin sekä hankalien seutujen halki. Haasteista huolimatta satoja tuhansia siirtolaisia pakkasi idässä kamppeensa ja lähti tälle taipaleelle. Taudit, väkivaltaiset yhteenotot, ankarat olosuhteet ja muut vastoinkäymiset tappoivat tuhansia samaisella reitillä 1800-luvun aikana, mutta enemmistö pääsi kuitenkin perille, mikä kiihdytti läntisellä rannikolla sijaitsevia osavaltioita nopeaan kasvuun väkiluvun suhteen ja muutenkin. Suuri muuttoliike on innostanut paljon faktapohjaista ja pikkuisen fiktiivisempääkin kirjallisuutta sekä ruutuviihdettä. Sinänsä kiinnostavia elokuvia kyllä löytyisikin ja melko varmasti jonkin olen nuoruudessa nähnytkin. Tässä vaiheessa livautan aiheeseen liittyen hankintalistalle yhteen kauteen jääneen televisiosarjan The Oregon Trail vuodelta 1976. Se sijoittuu aikaan ennen suurimpia väkiryntäyksiä seuraillen erään perheen epäilemättä hankalaa vankkurimatkaa kohti lännen rikkauksia. Mitä tähän reittiin tulee, niin Wikipedia tarjoaa ensiavuksi ihan kätevän yleissilmäyksen, ja toki reippaasti jatkolukemistakin, jos kiinnostaa:

Oregon Trail

Elokuvassa mainitaan Willamette Valley karavaanin määränpäänä, ja samoille seuduille reitti Oregoniin aikoinaan toiveikkaita siirtolaisia johdatti, sillä leudohko merellinen ilmasto soveltui erinomaisesti maanviljelyyn. Viljelylle otollisia olosuhteita oli pohjustanut jääkausi tuhansia vuosia aiemmin, sillä toistuvat tulvavedet olivat kuljettaneet laaksoon mineraalipitoista maata ja paikoittain muodostaneet syvyydeltään lähes kilometrin kerroksen muhkeaa multaa. Näistä syistä Willamette Valley näyttäytyi 1820-luvulla luvattuna maana, joka tarjosi halukkaille vaurautta ja onnea. Vankkurien kuljettavaksi soveltuvan reitin muodostumisen jälkeen siirtolaisia alkoi virrata runsaasti ja nykyäänkin laakso on Oregonin osavaltion suurimpia väestökeskittymiä. Siinä missä monet muuttajat löysivät haaveilemansa paremman tulevaisuuden, niin tämä kehitys ei kaikille yhtä aurinkoisena näyttäytynyt. Alueen alkuperäisväestö alkoi taantua ulkopuolelta kulkeutuneiden sairauksien seurauksena ja esimerkiksi Kalapuya-heimo kutistui tuhansista pahimmillaan satoihin. Lisää tästä vehreästä maanpäällisestä paratiisista voinee lähteä silmäilemään vaikka tuolta:

Willamette Valley

Harharetkeilyt, joita elokuvassa nähdään, sijoittuvat pitkän taipaleen loppuosuuksille, sillä Meekin etsimä sivureitti erkanee pääväylästä Oregonin itärajoilla. Kuten elokuvassakin jutellaan, niin siirtolaisia kartoittamattomille poluille innosti pelko vihamielisistä alkuperäisasukkaista, joiden kohtaaminen oli todennäköisempää pääreitillä. Meek palkattiin joukkoa johtamaan, koska hänellä katsottiin olevan kokemusta ja tietoa itäisestä Oregonista. Maisemat olivat kuitenkin muuttuneet vuosien aikana, joten reitin etsiminen meni osittain arpomiseksi ja vastoinkäymisten sekä kuolemien lisääntyessä Meekin kyvykkyyttä alettiinkin vahvasti kyseenalaistamaan. Suuri osa joukosta päättikin kieltäytyä enää seuraamasta Meekin reittejä ja lähti omaa polkuaan hakemaan. Jakaantumisen seurauksena Meek jäi selvästi pienemmän puolikkaan mukaan ja käsittääkseni tähän vaiheeseen elokuvan tapahtumat enimmäkseen sijoittuvat, vaikkakin ratkaisuvaiheet tosin jätetään hämärän peittoon. 2000-luvun alussa joukko tutkijoita ja asiantuntijoita otti hommakseen jäljittää tarkasti tämän vankkurikaravaanin käyttämän reitin ja useamman työn tuloksena syntyi opus The Meek Cutoff: Tracing the Oregon Trail's Lost Wagon Train of 1845, jota voisi olla ihan kiinnostavaa silmäillä. Meekin sivureitin löytymisen monesti epäonnekkaitakin vaiheita voi myös tuolta tavailla:

Meek Cutoff

Luetun perusteella Meek's Cutoff sijoittuu siis vankkuriseikkailun loppuvaiheille, kun porukka oli jo ehtinyt pienentymään ja käsittääkseni elokuvantekijät vähensivät väkimäärää entisestään kutistaen joukon alle kymmeneen henkilöön. Mukaan on kuitenkin otettu joitakin tapahtumia matkan varhaisemmilta vaiheiltakin, eli sinänsä Jonathan Raymondin kirjoittama elokuva ei välttämättä täysin tapahtumien todellista kulkua pyri toistamaan. Joka tapauksessa Reichardtin ohjaama elokuva vaikuttaa erittäin todenmukaiselta näkemykseltä. Vaikka ote paikoin tuntuu hyvinkin arkiselta ja kaikenlaista liioittelua välttelevältä, niin eipä tässä silti ole tarkoituksena tehdä pikkutarkkaa dokumenttia matkasta, joten siitä ei ole intoa lähteä vinkumaan. Viimeistään loppu tekee selväksi, että päätarkoitus on jossakin muualla kuin tutkailla natisevien vankkureiden hidasta kulkua pisteestä A pisteeseen B.

Siihen väliin mahtuu runsaasti pienempää ja isompaakin pulmaa. Edessä tuntuu odottavan aina vain suurempi ja kenties uhkaavampikin tuntematon, mikä nostattelee pelkoja ja saa epäluuloisia matkaajia asettumaan vastakkaisiinkin leireihin. Kuitenkin siinä samalla pitää pyrkiä hillitsemään välien liiallista rakoilua, sillä kaikkien selviytyminen riippuu jossakin määrin siitä, että pystytään toimimaan yhteisen tavoitteen eteen. Hiljalleen kasvavaa stressiä ja jännitteitä varsin maltillisesti tulkitsevat näyttelijät tekevät osissaan pääsääntöisesti hyvää työtä ja osaltaan takaavat, että näiden koitosten seuraaminen loppuun saakka pysyy sekä kiehtovana että jännittävänä, eikä tiukkoihin paikkoihin edes osaa mitään revolverisankareita kaipailla. Avoin lopetus taas jättää elokuvan pyörimään mieleen, pohtimaan niitä sekä näitä ja innostelipa päätös pikkuisen selailemaan muutakin materiaalia. Meek's Cutoff onnistuukin melkoisen vähäeleiseen tyyliin nousemaan hyvinkin antoisaksi reissuksi. Varmasti se on osan mielestä kuolettavan puuduttavaa matelua ilman kunnollista päätöstä, mutta omiin silmiin se näyttäytyy hyvinkin kiinnostavana ja arkisuudessaan virkistävän poikkeavana lännenelokuvana.


Meek's Cutoff (2010) (IMDB)