Don Camillo (Veijari vai pyhimys?)

Useampi kuukausi siitäkin näemmä jo on ehtinyt vierähtämään, kun Terence Hill Lucky Lukena laukkaili kotikatsomoon, eikä miekkonen sen jälkeen ole juurikaan vierailuilla pistäytynyt. Hetkellistä helpotusta on luvassa, sillä sain vihdoin ja viimein hankittua herran tuotantoa vähän lisää kokoelmaan. Tai ehkä pitäisi puhua formaattipäivityksestä ennemmin, sillä joskus noin 15 vuotta sitten Don Camillo videohyllyyn päätyi. Silloin kärsimättömämpiä nuoruusvuosia viettäessä ei pariin tuntiin venäytetty ja muistaakseni varsin leppoisa toiminnallinen hassuttelu niinkään ihastuttanut, vaan ennemmin taisi kyllästyttää. Jostakin syystä on sellaista kutinaa, että hidastempoinen ja kesäistä Italiaa esittelevä hupailu saattaisi nykyään paljonkin paremmin innostaa...

Pienehköön italialaiseen kaupunkiin lähdetäänkin seikkailemaan ja Don Camillo (Hill) löydetään kuviin ristikulkueen kärjestä. Puista Jeesusta ollaan kristityllä joukolla saattelemassa jokirantaan, mutta ensin pitää näyttävästi keskustassakin kierrellä. Aivan kaikkia sävyltään uskonnolliset juhlallisuudet eivät puoleensa vedä ja sattuupa paikan pormestari Pepponekin (Colin Blakely) istuskelemaan katukahvilassa ja tällaiselle touhulle avoimesti tuhahtelee. Myös moni muukin taitaa mieltää asian siten, että menneiden aikojen joutavia taikauskohömpötyksiä nämä kävelyreissut ovat ja ilmeisesti aatetaustakin osaltaan innostaa kirkkomenojen kartteluun. Joka tapauksessa ristisaattue pikkuhiljaa on määränpäätään lähestymässä ja siinä samalla Camillo vapahtajalleen jutteleekin. Perillä ei kuitenkaan auta lähteä mittavia tarinatuokioita höpöttelemään, sillä enkeliosastolla on havaittavissa levotonta liikehdintää ja yleistä kärsimättömyyttä. Lyhyestä virsi kaunis siis tässäkin tapauksessa.

Virallisten pappivelvollisuuksien jälkeen voikin vaihtaa vapaalle ja lähteä vaikkapa kaksipyöräisellä moottorimenijällä hurjasti huristelemaan. Muitakin rämäkämpiä harrastuksia Camillolla selvästi on, sillä pyssy selässään tämä jokseenkin rämäpäisesti teillä kiihdyttelee ja lyhyt kisailu pormestarin avustajan kanssa päättyy molempien kaatumiseen sillalla. Avustajalla on vähän muut kuin moottoripyöräkisat mielessä ja hän tiedotteleekin, että rakastettu pormestari on valittu toiselle kaudelle ja olisi kiva, jos pappikin viitsisi juhlisteluja saapua seuraamaan. No, Camillo suhtautuu näihin pyyntöihin hyvinkin nyrpeästi ja töksäyttää, ettei häntä juurikaan kiinnosta kuunnella vasemmistolaisia ja uskontovastaisia höpöttelyjä.

Kyseessä taitaa kuitenkin olla vaatimus osallistumisesta, eikä mikään pyyntö, joten marinoistaan huolimatta Camillo joutuu lopulta paikalle lampsimaan vaalivoittoa juhlivan yleisön eteen. Juhlapuhe on kuitenkin muotoa lyhyt ja ytimekäs sekä sisältää lisäksi ropsauksen sävyltään katkeraa piikittelyä. Voitto vaaleissa ei jää Pepponelle ainoaksi ilonaiheeksi, sillä terve poikavauva syntyy ja piakkoin vaimo kiiruhtaakin kirkkoon kastetta pyytämään. Camillo yrittää äidille naljailla vasemmistolaisesta vapaasta rakkaudesta, eikä todellakaan ole kastamassa poikaa Leniniksi. Muutenkin herra vaikuttaa olevan kohtalaisen muristelevaisella tuulella, minkä takia korkeammalta taholta kehotellaankin käyttäytymään pikkuisen sopuisammin ja ystävällisemmin.

Isompia katumusharjoituksia ja anteeksipyyntöjä ei ehditä esittää, kun onkin jo Pepponen vuoro kirmata kirkkoon tiedustelemaan, että mikä pojan kasteessa niin närästelee. Samalla viimeistään tulee selväksi, että keskenään kinastelevat herrat samaan ikäluokkaan kuuluvat ja ovat yhdessä kouluakin käyneet. Kasteasiasta lähdetään yhteisymmärryksessä neuvottelemaan kirkon kellotorniin. Siitäpä saadaan aikaan ylimääräinen soitto, kun kaksikko kovin nyrkein toisiaan kurmottaa ja samalla kelloja kumistelee. Selkeän voittajan löytäminen hankalampaa onkin, mutta tuleepahan kuitenkin hutkittua ja kuntoiltua. Nimestäkin viimein päästään sopuun ja jälleen on yksi asia vähemmän riideltävänä, mutta uusia kiistoja sekä kaunoja kyllä saadaan helposti aikaan, eli eipä kummankaan tarvitse pelätä, että lämpimän ystävyyden leimu riitelyn pääsisi lopettamaan...

Aamuvarhaisella Camillo poikkeaa silloin tällöin metsästelemään ja tällä kerralla reissu kuljettaa kohti valtion maita, mutta eipä näkyvälle paikalle naputeltu kieltokyltti minkäänlaista vaikutusta onnistu tekemään. Toveri pormestari vaikuttaa olevan samalla seudulla myös pyssyineen ja kiistakumppanusten kohdatessa kertoo uskovansa omaisuuden reilumpaan jakamiseen. Kumpikaan ei tosin tahdo paikalle astelevalle metsänvartijalle omia näkemyksiään jokamiehenoikeuksista julistella, vaan vähän tylysti tätä kalikalla kalloon kopsautetaan ja vekkulit livahtavat karkuun. Hetkistä myöhemmin herrat tosin ilkeitä jekkujaan ja laittomia tekosiaan manailevat. Peppone kuittaileekin, että rehtiä pappia tässä kaivattaisiin ripittäytymistä varten.

Kirkkoon päästyään Camillo polvistuu vapahtajansa eteen ja yrittää touhujaan selitellä parhain päin, mutta omatuntokin sen verran kolkuttelee keljusta kolkkauksesta, että katumusta ja paastoa olisi luvassa lähipäivien ohjelmaksi. Mielialan lasku näkyy ulospäinkin ja kaupungin lääkärikin huolestuu Camillon nuupahduksesta. Sunnuntaiksi suunniteltu jalkapallo-ottelukin alkaa olla uhattuna. Paasto ei kuitenkaan ehdi viikkojen kärvistelyksi venähtämään, vaan tuttu lempeä ääni päästää Camillon riuduttavasta piinastaan ja toivottelee vielä hyvää ruokahalua päälle. Nopsasti onkin miekkonen täynnä uutta puhtia ja innostus tulevaan pallopeliinkin palautuu vauhdikkaasti. Mitenkäs sattuukaan, niin sekä Camillolla että Pepponella on oma joukkue nuorempia poikia valmennettavana. Sinivalkoisten enkelien ja punapaitaisten paholaisten koitosta moni kaupungin penkkiurheilija kärsimättömänä odotteleekin.

Harjoitukset laitetaankin molemmissa leireissä vauhtiin ja hölkkäporukoiden kohtaaminen ahtaalla sillalla antaa kuvaa siitä, mitä varsinaisessa koitoksessakin luvassa lie. Valmentajat laittavat pojat nujakoimaan kulkuväylän kuninkuudesta ja itsekin vähän mukilointiin osallistuvat. Pallosunnuntain koittaessa joukkueet asettautuvat kentälle ja rivistöistä löytyy mustasilmäisiä nuorukaisia. Kunhan pilli viheltää, niin pelin henki tulee selväksi, eli rehti kilpailu ja reipas urheiluriemu eivät näissä touhuissa ylimpinä tavoitteina ole, vaan voitto keinoja kaihtamatta ja vastustajan nöyryyttäminen valmennusosastoja kiinnostaa. Tuomarilla riittää tekemistä ja väreiltään vaihtelevia kortteja saa ahkerasti viuhutella, sillä kovin väkivaltaisesti tätä pallottelua harrastellaan, eikä kovien otteiden käyttö todellakaan rajoitu paholaisporukkaan. Ottelu saadaan epäreiluun päätökseensä ja tuomarilinjan suhteen riittäisi sanottavaa yhdellä ja toisellakin tunteiden kiehahdellessa ja kuohuessa. No, miksikään viimeiseksi taistoksi tämä ei ole Camillon ja Pepponen välillä jäämässä, vaan kyllä niitä koitoksia kehitellään milloin mistäkin...

Virnuileva, ilkikurinen ja papiksi vähän erikoisia menetelmiä käyttävä Don Camillo ei tietenkään ole Terencen oma luomus, vaan heppu sai alkunsa Giovannino Guareschin kynästä toisen maailmansodan jälkeen. Guareschi taas pohjasi hahmonsa Don Camillo Valotaan. Camillo-tarinoita julkaistiin enimmäkseen Candido-lehdessä ja nämä seikkailut olivat pääsääntöisesti lyhyitä, mikä osaltaan selittänee, että elokuvakin on löyhästi koosteltu erilaisista pienistä tapahtumista, joista kaikki eivät paljoakaan toisiinsa liity. Elokuvan pääideana onkin Camillon vääntö punaista aatetta kannattavaa pormestaria vastaan toisen maailmansodan jälkeisessä hiljaisessa maaseutukaupungissa, mutta sekaan tosiaan ripotellaan vähän muutakin toikkarointia ja kommellusta. Wikipedia tiedottelee, että tekstimuotoisia miniseikkailuja samaiselle papille kertyi vuosien rullaillessa 347 kappaletta ja näistä koostettiin myöhemmin kahdeksanosainen kirjasarja.

Terence ei ihan ensimmäiseksi ehtinyt, mitä tulee Camillon kohkausten siirtämisessä elokuvamaailmaan. The Little World of Don Camillo (Isä Camillon kylä) ilmestyi jo niinkin varhain kuin 1952 ja ymmärtääkseni osaa tuolloin esittänyt Fernandel onkin tunnetuin ja enemmistön mielestä paras valkokangasversio kovanyrkkisestä papista. Fernandelin tähdittämiä Camillo-elokuvia ilmestyi verkkaiseen tahtiin ja runsaan vuosikymmenen aikana niitä valmistui viisi kappaletta. Elokuvasarjan kuudennessa osassa saappaihin hyppäsi Gastone Moschin, koska Fernandel kuoli alkuvuodesta 1971. Ilmeisesti yleisöt eivät innostuneet uudesta tuotoksesta lainkaan niin paljon kuin Fernandelin Camillo-seikkailuista ja niinpä elokuvasarjalle tuli loppu sen myötä. 1980-luvun alussa Camillo tahdottiin takaisin ruuduille puuhastelemaan, joten päädyttiin tuottamaan 12-osainen televisiosarja The Little World of Don Camillo, jossa nimirooliin valittiin Mario Adorf.

Helposti heräileekin arvailuja, että olisikohan vuoden 1981 televisiosarja innostanut Hilliä myös kokeilemaan, miltä Camillon puku tuntuisi. Don Camillo on samalla Terencen ensimmäinen yritys elokuvaohjaajana ja käsittääkseni hän päätyi tekemään uusintaversion mainitusta 1950-luvun ensimmäisestä Camillo-seikkailusta. Alkuperäistä näkemättä on täysin turhaa touhua yrittää näitä tarkemmin vertailla, mutta sen uskaltaa todeta, että Hill siirteli tapahtumat 1940-luvulta 1980-luvulle. Sitäkään en tiedä, oliko Hillin aikomuksena käynnistää elokuvasarja uudelleen, mutta haastatteluissa hän on kertonut elokuvaväen suhtautumisen olleen tuolloin hyvinkin nihkeää tähän projektiin, joten lopulta hän tuottikin elokuvan itse. Terence tuollaisia taannoin turisi haastattelijalle:

"I had already made westerns and lots of other things, and I liked Guareschi (ed. The author of the Don Camillo stories) and I wanted to do something situated in Italy. And I thought the character was not that different from other characters I had portrayed, mainly because he was likeable, and there was his dedication to his work, and the contrast with the character "Peppone". But most of all there was my love of Guareschi. Actually, to make the film, I really had to have persistence because no one wanted to let me do it. Everyone asked me what I was doing, a cowboy, in Emilia Romagna, playing "Don Camillo"? But I didn't give up, and I ended up producing it on my own. And then, even though I had found a director, I liked the project so much I decided to direct it myself!" 

Sinänsä ajatus Terencestä veijarimaisena pappina, jolta löytyy pilkettä silmäkulmista ja halukkuutta tarvittaessa asioita nyrkkinujakoinnilla selvitellä vaikuttaa hyvältä ja ainakin minusta huvittelu on enimmäkseen ihan toimivaa sekä viihdyttävää. Eri asia taas on, miten uskollinen Terencen tulkinta on lähdemateriaalille ja jälleen vertailu on hankalaa, sillä alkuperäiset tarinat ovat lukematta, eivätkä varhaisemmat elokuvaversiotkaan tuttuja ole. Muiden näkemyksiä lueskelemalla saa käsityksen, että Terence olisi lähtenyt vähän hahmosta jämäkkyyttä riisumaan ja korvannut sitä itselleen ominaisemmalla leppoisalla rentoilulla. Myös sellaisen käsityksen saa, että lähdemateriaalin poliittista vitsailua on karsittu ja yksinkertaistettu.

Terencen Lucky Luke -jaksoja seuraillessa tuli muistaakseni todettua, että hän on luultavasti tietoisesti lähtenyt hahmosta särmiä pyöristelemään ja terävämpää sanailua korvannut rauhallisemmalla höpöttelyllä. Myös Camillon kohdalla mieleen hiipii ajatus hahmon tarkoituksellisesta pienimuotoisesta vesittämisestä. Tulkintoja maailmaan mahtuu, ja ainakin omasta puolestani Hill saa tehdä tarinasta ja hahmosta itsensä näköisen, eikä hänellä ole mitään velvoitetta pyrkiä aiempien yritysten ilmettä ja henkeä orjallisesti kopioimaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yleisöjen keskuudessa Hillin esittämä Camillo kuuluu niihin vähemmän pidettyihin. Herran omien elokuvien joukossakaan Don Camillo ei monenkaan mielestä kovin korkealle kiipustele. Ihan mielellään kyllä vaikkapa niitä Fernandelin elokuvia aiheesta näkisi jossakin vaiheessa, niin pystyisi tarkemmin eroistakin naputtelemaan. Ilmeisesti Hillin jälkeen Camillo ei juurikaan ole enää elokuvakankailla tai televisioruuduilla vieraillut.

Mitään täyslötköä rentoilijaa ei Terencekään Camillosta tee, vaan fyysistä kuntoa huolletaan reipashenkisellä muksauttelulla, maastomopoilulla ja muulla vauhdikkaammalla temppuilulla. Vipellystä sinänsä silloin tällöin töppösiin ja kätösiin saadaan, mutta minusta Don Camillo ei kuitenkaan ole samassa mielessä toimintakomedia kuin vaikkapa Hillin ja Bud Spencerin riehakkaammat revittelyt. Nyrkkeilyt jäävät lopulta melko vähäisiksi ja ovat vähemmän mielikuvituksellista hutkintaa, eikä Hill itsekään kovin kaksiseen viuhtomiseen ja vipellykseen tällä kerralla itseään päästä vauhkoontumaan. Vaikka välillä innostutaankin kavereita ja kilpakumppaneita poksauttelemaan, niin varoittelisin silti, että varsin rauhallista menoa elokuva kaikkiaan on, eikä sillä suurempaa toimintanälkää millään sammutella ja jos sellaisilla toiveilla lähtee katselemaan, niin veikkailenpa varsin pitkästyttävää ja puuduttavaa parituntista.

Pieksemisiä ei paljoakaan ensimmäiseen tuntiin mahdu ja oikeastaan mittavimmat nahistelut ja kärhämöinnit saadaan aikaan jalkapallopeleistä. Näissä koitoksissa ei todellakaan reilulla urheiluhengellä pitkälle pötkitä, vaan peli-ilo muodostuu pitkälti vastustajan telomisesta pelikelvottomaksi ja muusta jäynäilystä lahjuksineen. Kepulikonsteihin kuuluvat tietysti muuallekin kuin palloon tähtäilevät napakat potkut ja kovat kyynärpäät, eikä kumpikaan puoli vilppiä ole kaihtamassa. Jälkimmäisestä kohtaamisesta muodostuukin lähinnä mutainen joukkorähinä, mutta ei sekään nyt mikään vallattoman viihdyttävä elokuvatappelu ole. Näitä kahinoita seuraillessa pariin otteeseen miettiikin, että mitäpä jos Blakelyn tilalla pormestarina Spencer hääräilisi...? Nopeasti kuitenkin kallistuu sille kannalle, ettei se välttämättä olisi ollut oikea paikka Budin yrmyilyille ja moukaroinneille. Muutenkaan ei tee mieli lähteä hiukkasen löysästä toiminnasta elokuvaa moittimaan, sillä eihän tämän tarinan kuulukaan olla mitään tauotonta ja napakkaa hakkausilottelua.

Enemmän elokuva viihdyttelee vähemmän nujakoivalla keppostelullaan. Aivan järjestään nämä eivät kekseliäintä hupailua edusta, mutta kyllähän kello mukavissa merkeissä tikittelee eteenpäin näitä töppäilyjä seuraillen ja ihmetellen, millaisia juonia pääkaksikko toisilleen kehittelee. Molemmat ovat vähän ilkikurisia ja vallattomiakin heppuja, mutta sattuvat vain erilaisilla aatepoluilla tallustelemaan. Tilaisuutta kaverin kampittamiseen ei yleensä jätetä käyttämättä, mutta eipä toisaalta varsinaiseksi ilkeilyksikään yllytä, vaan tarpeen vaatiessa erimielisyydet kyllä voidaan hetkiseksi huitaista sivuun ja siihen yhteiseen hiileenkin puhkua ja puhista.

Kaverukset vauhdikkaampien tempausten lisäksi haastavat toisiaan korttiringissä, ja taskussa tietenkin itselle edullisiksi merkkaillut pakat. Loppupuolella isompi rahasumma alkaa kiusia yhtä ja toista. Laittaapa kiista voittorahoista pyssyäkin laitailemaan, mutta onneksi järkikulta löytyy ennen kuin haulikkohippa pääsee vauhtiin. Yleisesti ottaen Camillon ja Pepponen vääntö on oivaa veijarikomediaan sopivaa kisailua. Vuorotellen naljaillaan ja jäyniä järjestellään, mutta veren maku suussa ei onneksi painella menemään. Molemmille on kehitelty lisäksi irrallisempaakin puuhaa. Pormestari käy vähän testailemassa, että miten ne Ferrarin hurjat hepat konepellin alla räyhäävät. Camillo saa taas pähkäiltäväkseen uudenlaisia kirkollisia toimituksia, kun laskuvarjovihkimisistä jotkut innostuvat. Kirkon sileä lattia joutaa myös rullaluistelukäyttöön ja intoutuupa pappimme nuorten joukossa pyörähtelemään, mistä toki sanomista tulee ja selittelyä seuraa. Harmitonta ja hyväntuulista jekkuilua Camillon ja Pepponen kaupungissa siis harrastellaan.

Don Camillo on myös tavallaan Terencen oma perhe-elokuva, sillä Lori-vaimo vastasi käsikirjoituksesta, kuten myöhemmin Lucky Luken seikkailuissakin. Pariskunnan vanhempi poika Jess oli auttamassa kuvauksissa ja pienemmässä roolissakin. Hillien adoptoima tuolloin noin kymmenvuotias Ross taas nähdään jokseenkin kurittoman pojankoltiaisen osassa Magrianona. Runsasta joutoaikaansa tämä viikari käyttää tyhjentelemällä renkaita ja muita pikkupahuuksia kyhäilemällä. Elokuvassa Terence päätyy ottamaan pojan iltapäivähoitoon, vaikkakaan toinen ei metkuistaan niin vain ole luopumassa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ross esiintyi Terencen rinnalla huumoripitoisessa reissuelokuvassa Renegade, jota en vieläkään valitettavasti ole saanut hyllyyn haalittua. Ymmärtääkseni Terence oli kaavaillut Rossille Billy the Kidin osaa Luken seikkailuihin, mutta poika kuoli liikenneonnettomuudessa vuoden 1990 tammikuussa 16-vuotiaana.

Tekstin alkupuolella tulikin esitettyä toiveita siihen suuntaan, että viehättävää kesäistä maisemaakin mielellään ihastelisi ja kyllähän sitäkin kuviin saadaan. Camillon mopoillessa hiukan kyseenalaisiin harrastuksiinsa, nähdään siinä samalla kauniita lehtimetsiä ja kukkaniittyjä. Onhan se kaupunkikin ihastuttava ja Hillin virallisilta sivuilta löytyvä artikkeli tietää kertoa, että näitä kohtauksia kuvattiin Pohjois-Italiassa ja tarkemmin Pomponescossa ja tätä reunustavissa kylissä vuoden 1983 huhtikuusta heinäkuuhun. Jutussa mainitaan myös, että kirkon sisätilat lavastettiin studiolle Roomaan. Muuten tekstissä haastatellaan elokuvassa rullaluistimilla taituroivaa Gabriellaa esittävää Lorenza Residoria, joka mainitsee opettaneensa Hilliä yhteistä luistelukohtausta varten. Lorenza kertoilee lähinnä kirkkokohtauksesta, mutta artikkelissa on lisänä uudempia sekä vanhempia valokuvia kuvauspaikoilta sekä näihin liittyvää nippelitietoa.

Don Camillo ei jäänyt ainokaiseksi kerraksi, kun Hill papiksi pukeutuu, sillä 2000-luvulla hän on ahkeroinut melkein 200 jaksoa televisiosarjaa Don Matteo. Itse en ole sarjaa seuraillut, mutta tiedän Hillin esittävän pienehkön italialaisen kaupungin omalaatuista pappia, joka joutoaikanaan osallistuu rikosten ratkomiseen. Ainakin Yhdysvalloissa Matteon rikostutkimuksia on julkaistu useamman levyn kokoelmina enemmänkin ja englanniksi tekstitettyinä, joten voisi kyllä ainakin jonkin verran niihinkin tutustua Hillin elokuvien käydessä vähiin. Lisäksi moni tuntuu sarjasta enemmänkin tykkäilevän. Joka tapauksessa hienoa, että Terence vielä reilusti yli 70-vuotiaana jaksaa murhamysteerien ja veijaripuuhien parissa ihmisiä ilahduttaa.

Don Camillo on melko helppo suositeltava Terencen ystäville, mutta vauhdikasta kohkausta, toimintaa ja komediaa kaipaavalle satunnaiselle katsojalle kohtalaisen hajanainen ja paikoin pikkuisen laiskasti kepposteleva parituntinen voi näyttäytyä vähemmän viihdyttävänä hassutteluna. Minusta kommunismin ja katolilaisuuden kohtaaminen kisailuineen ja paikallisten johtohahmojen vääntöineen on varsin miellyttävää katseltavaa, vaikkakin pari tuntia on ehkä pikkuisen liikaa. Etenkin, kun näyttää siltä, että loppua kohti myös toisto lisääntyy. Välillä kepeään tapaan pohdiskellaan kovin helposti sekaantuvia oikeita sekä vääriä valintoja kaikenlaisine kiusauksineen ja inhimillisine pulmineen. Camilloa ei oikein voi miksikään ryppyotsaiseksi hengenmieheksi luonnehtia ja leppoisaan sekä välillä räiskähtelevämpäänkin tapaan kommelluksia kehitellään ja vastapuolta piikitellään. Ymmärrän kyllä, miksei Don Camillo nuorempana niin jaksanut innostaa, sillä silloin se Hillin remuavampi osasto veti voimakkaammin puoleensa. Nyt kuitenkin osaa arvostaa enemmän sitäkin puolta, jossa kierrokset päästetään selvästi putoamaan ja verkkaisemmin hupsutellaan. Hyväntuulinen henki puhalteleekin leudosti läpi elokuvan ja ainakin omalla listalla se pääsee Terencen keskisarjaan. Parhaat irrottelut nähdään herran muissa elokuvissa, mutta samoin väkinäisimmät ja väsähtäneimmät vitsailutkin on pitkälti jätetty tästä tarinasta pois.

 

Don Camillo (1984) (IMDB)