Muistivilkahduksia ja höpöttelyä elokuvavuodesta 2015

Jaa-a, näemmä taas yksi vuosi singahti silmien ohi ja voisipa taas ajankulukseen vähäsen muistella ennen kuin ehtivät vaikkapa tammikuiset tuijottelut haihtumaan mielestä. Katseluvauhti piristyi selvästi pariin aiempaan vuoteen vertaillessa, sillä elokuvia ehdin ihmettelemään lähes 550 kappaletta ja moni talvi-ilta varsin pitkäksi venähtelikin näissä puuhissa. Samalla myös blogiin kertyi enemmän juttua kuin aiempina vuosina, mikä tosin johtuu siitäkin, että muutamaan televisiosarjaan liittyen tuli raapusteltua useitakin lyhyempiä kirjoituksia. Joka tapauksessa materiaalipaljouden takia koostemuistelokin saattaa venähtää aiempia (2013 ja 2014) mittavammaksi.

Nuo edelliset summailut on tullut hoidettua keskittyen kuukausikohtaisesti lähinnä parhaisiin sekä huonoimpiin elokuviin ja mahdollisiin muihin huomioihin. Osittain kasvaneesta kirjoitusmäärästäkin johtuen vaihdan lähestymistavan suurpiirteisemmäksi kertailuksi. Näin saadaan vähän laajemmin vuoden varrelle mahtuneita elokuvailoja ja toki niitä pettymyksiäkin katsasteltua. Samalla heräili ajatus muutamalla sanalla kommentoida myös joitakin nähtyjä, joista en kuitenkaan päätynyt tänne kirjoittelemaan. Kaikkea en edes aio yrittää survoa sekaan, sillä juttu voisi venähtää kamalan pitkäksi. Vähitellen itse asiaan siis...

Jospa tästä pikkuhiljaa kelailtaisiin muistikuvia tammikuuta kohti ja lähdetään kertailemaan, millaiset tuulet elokuvarintamalla silloin puhkuivat. Perinteisen vauhdikkaan alun uudelle vuodelle huiski sekä viuhtoi Jackie Chan rymistelyllään Rumble in the Bronx, joka ei miekkosen aivan parhaita mätkintöjä tai stuntjuhlia ole, mutta kelvollista vipellystä omassa sarjassaan. Muuten taas keskitalvella tuntui olevan tarvetta tehdä ruutumatkoja lämpimämpiin maisemiin ja tätä osastoa edustivat Mr. Bean's Holiday ja Out to Sea ihan menettelevästi. Makoisammalta maistui Antti Litjan tähdittämä ja Risto Jarvan ohjaama pikkuisen vanhempi kotimainen aurinkorantakomedia Loma vuodelta 1976. Hieman jurrikkamaisen päähenkilön hapuilevat haahuilut toivatkin kivasti hymyä huulille, mutta samaa ei voinut sanoa länsinaapurin tuoreemmasta tarjokkaasta Sune i Grekland - All Inclusive. Lassen ja perheen lomailu Kreikan sinänsä viehättävissä maisemissa lähenteli enemmän vastenmielistä perheviihdykettä kuin mitään aidosti lämminhenkistä hassuttelua. Kyseinen pöhköily kuuluukin ennemmin tammikuun kurjimpiin katseluihin ja samaan sarjaan sopinee Furry Vengeance, jossa Brendan Fraser rasittavasti elämöi kehnoine vitseineen.

Jäätävämpää ja armottomampaa menoa aurinkoisuuteen toivat Islannin viileisiin vesiin syöksähtänyt The Deep ja julmempaa jahtia vuorilla sekä metsissä viritellyt A Lonely Place to Die. Kamaluuksille vastapainoa taas animaatio-osaston puolelta löytyi elokuvissa The Tigger Movie ja The AristoCats. Kumpainenkin onnistui sulostuttamaan ja ihastuttamaan. Etenkin Tiikerille omistettu perhekeskeinen tarina ylitti odotukset ja toki herttaisten kisulien reissukin lämpimiä värähtelyjä sai aikaan. Disney-klassikkoja tuli vuoden mittaan harmittavan harvaan tahtiin tuijoteltua, mutta vähäsen edistystä siinäkin suhteessa tapahtui. Vuoden alussa olikin aikomuksena katsella vähintään yksi sellainen kuukautti kohti, mutta miten sitten kävikään...

Muuten tammikuun yleisilmettä värittivät Nora Robertsin teoksiin ja Harlekiini-kirjoihin perustuvat jännitystä ja romantiikkaa melko keskinkertaisesti yhdistelevät elokuvat. Robertsin tarinoiden pohjalta tulikin tutkailtua melko tiiviiseen tahtiin Angels Fall, Blue Smoke ja Carolina Moon. Viimeisin näistä oli mielestäni kolmikon paras, kun taas Blue Smoke suoranaista kehnoutta huokui pomppuilevine ja tökkivine kuvioineen. Harlekiinielokuvat The Waiting Game ja Loving Evangeline jättivät myös jälkeensä kohtalaisen laimeat vaikutelmat. Näistä ei juuri keskinkertaista kummempaa viihdettä irtoillut ja noin vuotta myöhemmin muistikuvatkin ovat kovin ehtineet haalistumaan. Mainitaanpa vielä yhtenä huippukohtana kertailtu Terence Hillin hiukkasen tavallista totisempi lännenelokuva My Name Is Nobody, joka tuntuu vain kasvattavan viehätystään vuosien kertyessä.

Talvi oli katselujen lukumäärän suhteen varsin runsasta aikaa, eikä läheskään kaikista ollut aikaa tai innostustakaan enempiä naputella. Parhaiden tai ainakin viihdyttävimpien joukosta voisi mainita elokuvat Pacific Rim, Battle Los Angeles, Jack Reacher ja Star Trek Into Darkness. Jokainen tarjoili ainakin minulle kiitettävästi laaturymistelyä, jonka pariin ihan mielellään toistamiseenkin palaa. Niinpä Pacific Rim tulikin jo kertailtua vuoden lopulla. Tammikuun lopullinen saldo vierähti reilusti päälle 40 elokuvaan, mutta eipä tässä ole tosiaan aikomuksena lähteä kaikkia niitä listailemaan. Kyllähän mukaan kehnoja ja keskinkertaisiakin pääsi eksymään, mutta yleisesti luonnehtisin elokuvavuoden käynnistystä varsin pirteäksi. Blogin puolellekin jaksoin naputella päälle 20 kirjoitelmaa, ja epäilen, etten ihan vastaaviin lukemiin taida enää jatkossa pyrkiä. Ihan liikaa tuli silloin ruutujen edessä nökötettyä ja muita talviharrastuksia reippaasti laiminlyötyä.

Helmikuun vaihtuessa kalenteriin kirjoittelut blogissa menivät astetta tai paria hömppäisemmiksi ja enemmän perheviihteen suuntaan. Ensimmäinen Nora Roberts -kokoelma tuli katseltua loppuun elokuvan Montana Sky myötä. Sinänsä hirmuisen hurjaa parannusta se ei tullessaan tuonut, mutta maisemapuolensa ansiosta väittäisin elokuvan olevan nautittavampaa katseltavaa kuin tammikuun Roberts-kolmikko. Harlekiinien urakointi tuli myös vuoden 2015 osalta paketoitua, sillä Recipe for Revenge oli kyseisen kokoelman kolmas ja viimeinen elokuva. Siitäkään ei paljoa jäänyt mukavuuksia muisteltavaksi, vaan keskinkertaista huttua lähinnä, kuten tuli odotettuakin. Vuoden lopulla ostelin viiden elokuvan pinon näitä lisää, joten Harlekiineista höpötellään hyvinkin todennäköisesti myös tänä vuonna. Heh, kun kuudesta katsellusta Harlekiini-versioinnista on löytynyt pari tai kolme kelvollista, niin pitäähän niitä tietysti hamstrailla kourallinen lisää...

Koko perheelle tähdättyjen huvittelujen joukosta parhaimpina esiin nousivat Tjorven och Skrållan (Saariston lapset) ja The Great Outdoors. Saariston lasten toinen elokuvaseikkailu on kolmesta nähdystä heikoin, muttei mikään surkeus sentään. Kivoja tunnelmia ja tuokioita siitäkin helposti irtoili, eikä John Candyn ja Dan Aykroydin pienimuotoinen vääntö mökkiympyröissä sekään mitään kurjuutta ollut, vaan ihan kelvollista menoa enimmäkseen. John Travoltan ja Robin Williamsin väsähtänyt hassuttelu Old Dogs taas kynsi koko kestonsa ajan syvällä kuonaosastolla, enkä siitä oikein mitään myönteistä sanottavaa enää keksi. Hyi hyi... Marley & Me taas toi ihasteltavaksi vallan suloista romantiikkaa ja koiruuksia yhdistelevää hömpötystä sympaattisine hahmoineen. Se kelpasikin ehdottomasti helmikuun lämpöisiin pilkahduksiin, kun taas varsin irrallinen ja täysin turha jatko-osa Marley & Me: The Puppy Years hylkäsi tutut tyypit ja romanttiset koukerot täysin keskittyen ala-arvoiseen pöllöilyyn. Lähinnä tuli mieleen, että kehnosti kepposteleva jatko oli vain varsin heppoinen ja ideoiltaan köyhä rahastusyritys, eikä sitä halua kellekään suositella. Kolmantena koirailuna kerhoon pääsi Smitty, jossa hassuttelut jätettiin vähemmälle ja yritettiin haikeampaa yleisilmettä saada aikaan. Paikoin toimi, mutta toisaalta taas vierittiin töksähtelemään niinkin pahasti harhateille, että kohtalaisen epätasaisesta kokonaisuudesta oli kyse.

Disney-osaston suhteen katsottujen saldoon kirjattiin tuoreempi klassikko Chicken Little, jossa ihastukset melkoisen vähiin jäivät keskinkertaisen vauhtiviihteen vyöryessä ruudulla. Nähdyistä klassikoista Chicken Little kuuluukin ehdottomasti häntäpäähän, eli oma mielipide ei paljoakaan yleisestä näkemyksestä poikkea. Toisena Disney-tuotoksena pääsi soittimen pyörteisiin Bambi II, joka ei odotetusti ensimmäisen lumoavaa taikaa tavoittanut, mutta eipä tarvinnut pahasti pettyäkään. Tapahtumansa ensimmäisen elokuvan sekaan ujutellut astetta leikkisämpi jatko kyllä omalla tavallaan onnistui viehättämään ja kuviltaankin se omille silmille tahtoi melko kaunista ihmeteltävää olla. Kuukauden animaatiotarjontaa täydenteli Pettson & Findus - Katten och gubbens år (Viiru ja Pesonen: Viirun syntymäpäivä), jossa kertailtiin ukon ja kisulin kulunutta vuotta varsin mukavissa ja viihdyttävissä merkeissä. Veikeää ja vinkeää katseltavaa se pääpiirteissään olikin, kuten tämän kaksikon kujeilut yleensäkin.

Tammikuun tapaan katseluja kertyi runsaasti ja välillä illat venähtivät pitkälle yöhön elokuvien parissa. Tahdista kertonee jotakin sekin, että kuukauden kokonaislukema alkoi lähennellä 80 elokuvaa. Innostuinpa siinä vilkaisemaan useammankin uudemman Marvel-filmatisoinnin, sillä mukaan pääsivät Iron Man, Iron Man 3, Captain America: The First Avenger ja The Avengers. Ainostaan ensimmäinen Iron Man oli uusinta ja loput omille silmille aiemmin näkemätöntä rymistelyä. Jokaisesta tykkäilin, vaikkakaan täydellisiksi vauhtiviihdykkeiksi en näitä väittäisi. Paljon kovemmin onnistuikin iskemään The Raid: Redemption, jossa kovin sekä armottomin ottein vallattiin rikollisliigan hallussa olevaa kerrostaloa. Pulssi pysyi korkealla suunnilleen alusta loppuun ja mitä toimintaelokuviin tulee, niin kyseinen ankara vääntö kuuluukin vuoden huippuihin. Siksipä siis se ehtikin jo ansaitun uusinnan saamaan runsas kuukausi sitten. Kauhuelokuvillekin aikaa löytyi, mutta enpä lähde kaikista kertoilemaan. Sellainen huomautus demoniriehoista kuitenkin, että James Wanin ohjaama varsin tyylikäs ja tylykin riivailu The Conjuring pääsi vuoden kauhistelujen terävimpään kärkeen.

Suuremman budjetin rymistelyä ja rähinää ihmettelin enemmänkin. Hirmuiset hirviöt riehuivat kieltämättä näyttävästi elokuvassa Godzilla, mutta tunnelmasta jäi kuitenkin jotakin oleellista uupumaan. Väittäisinkin, ettei tämä Godzillan pikkuisen synkkäsävyisempi päivitys täysin onnistunut ollut. Brad Pitt lähti epätoivoiseen selviytymiskamppailuun zombeja vastaan teoksessa World War Z, joka tuli varsin viihdyttäväksi todettua. Suuremman vaikutuksen kuitenkin teki Tom Cruisen tähdittämä Edge of Tomorrow, joka piti tahdin tiukkana tarjoillen kekseliästä ja räiskähtelevää vyörytystä koko kestonsa ajan. Rise of the Planet of the Apes sai myös ihailua aikaan, enkä menisi kyseistä uusintaversiota lainkaan turhakkeeksi tuomitsemaan. Tieteiselokuvien rintamalla Oblivion vei kuitenkin tiukan taiston kärkipaikan. Cruisehan se sielläkin tulevaisuuden autioituneessa maailmassa päivysteli. Jos vertaillaan muihin mainittuihin, niin räiskinnässä jäätiin selkeästi jälkeen, mutta maailma sai parhaimmillaan haltioituneesti ihmettelemään sekä ihastelemaan ja elämystä vielä täydenteli verkkaisen kaunis kuvaus. Oblivion kuuluu niihin elokuviin, joita seurasi pitkä hiljaisuus kotikatsomossa. Tulee varmasti uusittuakin. Helmikuun saldoonkin sopiikin olla varsin tyytyväinen näin jälkikäteen, sillä kaunista ja hienoa hämmästeltävää sekä kummasteltavaa ruudulla välkähteli lähes jokaisena iltana.

Maaliskuussakaan en vielä päässyt eroon Robertsin kirjoista sovitetuista televisiotuotannoista, sillä tuli katseltua ja kommentoitua elokuvat Tribute ja Northern Lights. Jälkimmäinen kuuluukin nähtyjen Roberts-elokuvien parhaimmistoon, mistä voi osaltaan kiitellä maisemalisää tarjoilevia kauniita vuoristonäkymiä. Tribute taas edusti samaisessa sarjassa kohtalaista keskitasoa. Näiden myötä vahvistui mielikuva siitä, että jos tosiaan tahtoo sydäntä enemmän sykähdyttelevää romanttista hömppää, niin kannattaa sitä muista elokuvista etsiskellä. Sinänsä huvittavaa, että kirjojen puolella Robertsia mainostetaan näiden tunteiden mestariksi, mutta elokuvaversiot tuntuvat lähes järjestään jättävän kohtalaisen vilpoiset vaikutelmat.

Kasvava haikailu tulevan kevään ja kesän suuntaan taas innosti ottamaan katseluvalikoimaan useammankin Lindgren-elokuvan. Suurimman ihastuksen aiheutti Alla vi barn i Bullerbyn (Melukylän lapset), joka etenkin kuvastoltaan oli mielestäni lähes täydellinen verkkaisen kaunis kesäelokuva. Lämpöä ja suloisen ihastuttavia tuntemuksia mahtuikin runsaaseen 80 minuuttiin erinomaisen paljon. Näin talvella kuvakaappausten vilkuilukin tuo mukavia muistoja mieleen ja virkistäviä värähtelyjä rintaan. Paljoa jälkeen ei jäänyt saariston lasten kolmas iloisen leikkisä seikkailu Tjorven och Mysak (Saariston lapsille tapahtuu). Loistavaa talvikatsottavaa sekin oli ja jos ajatus temmellyksen ja kiireettömän huvituksen täyttämästä kesäpäivästä viehättää, niin tästäpä löytyy yksi helposti suositeltava teos. Lotta på Bråkmakargatan (Se pikkuinen Lotta) ei aivan vastaavaa elämystä onnistunut tarjoilemaan, mutta herttaista ihmeteltävää Lotan puuhastelut pihapiirissä ja sen ulkopuolellakin enimmäkseen olivat.

Elokuvailtamiin sain soviteltua myös Disney-tarjontaa, sillä 2000-luvun klassikkoihin kuuluva Home on the Range käväisi ruudulla. Minäkään en sitä iki-ihastuttavimpien joukkoon ollut sullomassa, mutta odotukset ylittyivät ja lännenelokuvilla hassutteleva meno helposti enemmän hymyilytti kuin rasitti. Siitä irtosi myös innostusta kirjoitella pitkästä aikaa triviasarjaan jatkoa, sillä kahlailin läpi levyn lisukkeet kommenttiraitoineen ja niistä pikkuisen naputtelin. Siinä missä lehmäkolmikon reissu pulmineen huvitti hyvinkin, niin 101 Dalmatians II: Patch's London Adventure tuli todettua kohtalaisen tympiväksi ja turhaksi jatko-osaksi, joka ei omaperäisillä ideoilla juhlistellut, vaan valjumpaa seikkailua sekä vähän väkinäistäkin pahistelua ruudulle toi. Eihän se ensimmäinenkään suosikkeihin kuulu, joten selvää lienee, että tympivä toisto kovin kulahtaneena näyttäytyi. Animaatioista mainittakoon myös My Neighbors the Yamadas, jonka kohtalaisen karu piirrostyyli ainakin aluksi vähän laittoi vastaan, mutta kyllähän pienistä tarinoista lopulta mukavasti hymyjäkin syntyi. Häpeillen joudun toteamaan, että samalla se jäi vuoden ainokaiseksi kommentoiduksi Ghibli-tuotannoksi.

Hiukkasen hurjempaan sarjaan laittaisin maaliskuun haikauhistelut The Reef ja Open Water. Jälkimmäisestä kirjoittelin myös turhahkon tiedon keräelmän, koska oheismateriaalin pariin tuli syvennyttyä. No, eiväthän nämä ainakaan puhtaita kauhuelokuvia ole, vaan enemmän kallistuvat jännitysvoittoisten selviytymiskamppailujen suuntaan. Sellaisina toki varsin tehokkaita tapauksia, vaikkakin uusinnoilla väristelyt vähenevät hiukkasen.

Maaliskuu kokonaisuudessaan tykitteli vuoden ennätyksen, sillä iltamien katselusaldo hipsaisi reilusti yli 80 elokuvaan. Sekaan mahtui kohtalainen kasa lyhyitä ja keskinkertaisia kauhuelokuvia, joita tuli viikonloppuina suorastaan ahmittua. Niistä ei kuitenkaan oikein erottunut edukseen mitään maininnan ansaitsevia huipentumia. Jännityksen puolella laatu oli pari pykälää korkeammalla ja esimerkkinä vaikkapa Russell Crowen tähdittämä The Next Three Days piti parituntisen ajan otteessaan varsin mallikelpoisesti. Enemmän draamapuoleen kallistuva 25th Hour taas kohtalaisesti kosketti. Viimeinkin sain päätökseen Christopher Nolanin Batman-saagan, sillä kestoltaan järkälemäinen The Dark Knight Rises oli hyllyssä ehtinyt jo vuoroaan vartoilemaan. Sävyjä synkisteltiin entisestään ja lohduttomampaan suuntaan paineltiin jatkuvasti, mikä ei sinänsä valittelua aiheuttanut. Kovasti siitäkin tykkäilin, mutta tietynlaista hapuiluakin esiintyi ja kenties pienoinen tiivistely olisi ollut elokuvalle eduksi. Hävityksen ja toimintarymistelyn kerhosta nostettakoon toiseksi esimerkiksi Marvel-tuotos Captain America: The Return of the First Avenger, joka myös vähän pitkäksi venähteli, mutta kaikkiaan oli kuitenkin maukas viihdepala. Etenkin vauhtiin päästyään villiinnyttiin revittelemään näyttävästi ja sanoisin, että kapteenin ensimmäinen seikkailu jäi selvästi jälkeen. Yleisesti ottaen laatutaso vähän laski helmikuusta, mutta kauhea kasa kovia ja hyviä elokuvia maaliskuussakin tuli silmäiltyä.

Huhtikuun edetessä katselumäärät lähtivät laskuun ja kirjoittelu blogiinkin hivenen hiipui aiempaan tahtiin nähden. Valon lisääntyessä ei enää viitsinyt tuntikausia pötköttää sohvalla tai koneella naputella, joten tulikin enemmän katseltua usein lyhyitä ja varsin höttöisiäkin viihdykkeitä. Komediaa, toimintaa ja romantiikkaa muutamissa keskinkertaisesti tai suorastaan kehnosti yhdisteltiin, joista esimerkkeinä vaikkapa My Corsican Romance, The Black Madonna ja The Spy Next Door. Ensimmäisessä hahmot torveloivat elämyksen lähinnä vastenmieliseksi venkoiluksi, jota eivät Välimeren maisematkaan pelastaneet, toinen taas oli ihan kohtalaista tanskalaista toimintakomediaa ja kolmas päätyi valitettavasti Jackie Chanin heikoimpien perheviihdykkeiden joukkoon. Näiden pariin tuskin ilmenee enää tarvetta palailla, mutta kolmikko kuvaa kohtalaisesti, miten huhtikuussa pääsi laatutaso pikkuisen tipahtelemaan.

Animaatiosarjan voitto meni huhtikuussa laululla ja tanssilla ilahduttaneelle pingviinisöpöstelylle Happy Feet, joka yhdisteli mukaan sopivasti seikkailua ja sydäntäkin. Myös pitkän tauon jälkeen kertailtu An American Tail kuului ehdottomasti positiivisten elokuvaelämysten joukkoon, vaikkakin onnistui yllättämään tummilla sävyillään ja haikealla ilmapiirillä. Jotenkin muistelin elokuvaa kepeämmäksi reissuksi, mutta hyvä näinkin. Selkeämmin hassuttelulinjalla liikkuva Open Season jätti vuorostaan melko viileän vaikutelman. Hupiveikkojen sanailu ja kommellukset viihdyttävät lähinnä paikoitellen, eikä näennäinen vauhdikkuuskaan saanut sydäntä hurjasti hakkailemaan. Kertakatseluun kelpasi, mutta suurempi ihastus jäi ikävä kyllä kokematta. Disney-tarjonta taas kovin pääsi kuivahtamaan, sillä ainoaksi edustajaksi jäi Puh-tarina The Book of Pooh: Stories from the Heart. Kyseessä ei ollut varsinaisesti piirretty, vaan hahmot seikkailivat vaihteeksi pehmolelumuodossa. Selkeämmin alle kouluikäisille suuntailtu käväisy Puolen hehtaarin metsässä ei omalla kohdalla erityisemmin innostunut, mutta tulipa nähtyä.

Koiruuksia saapui ihan avaruudesta asti elokuvassa Good Boy!, joka tuli todettua lähinnä menetteleväksi kertahuvitukseksi. Kotimainen televisiosarja Susikoira Roi taas kirvoitteli kieleltä tilittelyhaluja, sillä toistuvat sekä rasittavat ilkeilyt alkoivat nopeasti tympiä ja uuvuttaa. Herttaisempiin hetkiin ei paljoakaan panosteltu, mutta kaikenlaista väsähtänyttä uhittelua höpöteltiinkin reilusti yli tarpeiden. Reippaasti lämminhenkisempää perheviihdettä edusti Lotta flyttar hemifrån (Lotta muuttaa pois / Lotta osaa kaiken), jossa pienet ja sinänsä arkisetkin tarinat tuottelivat mukavia värähtelyjä. Lindgren-elokuvien parhaimmistoon se ei kuulu, mutta herttaista ja hyväntuulista hömppää kuitenkin.

Maaliskuuhun verrattaessa tahti tosiaan pääsi hiipumaan, mutta edelleen melkein 60 elokuvaa kuukauteen sain soviteltua. Etenkin toiminnallisen jännitysviihteen suhteen mukaan mahtui useampikin varsin reipas koettelemus. Mieleen muistuu vaikkapa Liam Neesonin tähdittämä lentokoneeseen sijoitettu tiivistahtinen kamppailu Non-Stop. Iloiseksi yllätykseksi osoittautui myös Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin vankilavääntö Escape Plan. Ehkäpä se ei mitään uskottavinta vankilapakoa esittele, mutta jos ei turhan tarkoin silmin vahtaile, niin väittäisinpä, että melkein pari tuntia hujahtaa hyvinkin sujuvasti. Ben Affleckin The Town taas tarjoili hiukkasen arkisemman väläyksen ammattirikollisuuden karuunkin maailmaan. Denzell Washingtonin ja Antoine Fuquan Training Day tuli kertailtua jälleen ja lukuisista uusinnoista huolimatta vieläkin viihdyttävästi rymistellään sekä julmistellaan. Matt Damon ja Neill Blomkamp veivät kohti kiertorataakin elokuvassaan Elysium. Kiehtovia ajatuksia ja tiukkojakin vauhtijaksoja oli saatu aikaiseksi, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin pikkuisen epätasaiseksi kyydiksi.

Laadukasta agenttitoimintaakin tuli ihmeteltyä, sillä Daniel Craig jälleen käväisi hiukkasen yrmynä Bondina ruudulla heilumassa elokuvassa Skyfall. Kehujien kerhoon kuulun itsekin ehdottomasti, mutta myönnän kaipaavani Bondin seikkailuihin hiukkasen vinkeämpää otetta ja vähemmän ryppyotsaista ilmettä. Ennen Craigin kautta ilmestyneiden joukosta löytyy useampiakin sellaisia, joita mieluusti katselee vaikkapa oluen kostuttamien iltojen höttöisinä huveina, mutta yksikään näkemistäni Craigin tulkinnoista ei vastaavia mielihaluja omalla kohdalla herättele. Katsojakohtaista tietenkin, miten tähän selkeään vakavoitumiseen tahtoo suhtautua. Laadukasta agenttimenoa tosiaan minustakin Skyfall oli, mutta mutta... Keskitasoltaan keskinkertaisen huhtikuun yhtenä huippuna täytyy tietysti mainita Quentin Tarantinon Django Unchained, joka rapsakasta kestostaan huolimatta piti mielenkiinnon korkealla alusta loppuun. Tiukkoja tulitaisteluja, armottomiakin tuokioita ja huvittavaa höpöttelyä juurikin niin viihdyttävästi kuin Tarantino taitaa. Tällä kerralla mukana tosin oli vielä lisäksi erittäin upeaa maisemakuvastoakin. Luultavasti Django Unchained tulee tässä jo piakkoin uudelleenkin ihmeteltyä.

Toukokuussa alkoi jo kevätaurinkoista ja säiden lämpenemistä kärsimättömänä vartoilla, mutta kun ei niin sitten ei, joten piti viluista todellisuuspakoa harrastella. Ruotsalainen juhannuskomedia Äntligen midsommar! tuntuikin varsin sopivalta valinnalta, mutta käytännössä hassuttelu ei toiveisiin täysin vastaillut. Edetessään tympeämpään suuntaan tallustellut juhannusrieha jättikin jälkeensä pienoisen pettymyksen, vaikka rima ei korkealla edes ollut. Paremmin toimikin Stig-Helmerin reissu etelän aurinkorannoille elokuvassa Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?), jota sai suu hymyssä tihrustella, kun sympaattiset päähenkilöt hiukkasen tyhmäillenkin lomahuvituksiaan harrastelivat. Myöhemmin vilkaistu jatko-osa Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma) vei samaiset kaverukset laskettelemaan, eli kesäinen kuvasto kyllä pitkälti poistui, mutta hilpeän hölmö henki siinäkin viehätteli. Kumpaistakin siis mainioksi lomakomediaksi väittäisin edelleen.

Disney-klassikkojen katselu-urakka sai jatkoa 2000-luvun tuotoksilla. Bolt onnistui ylittämään odotukset ja yllättävästi ilahduttamaan ja ainakin minusta vauhdikasta sekä kekseliästä toimintaa yhdisteltiin hyvinkin sujuvasti reissuun ja herkempiin hetkiin. Pari vuotta varhaisempi The Wild taas paljastui täysin erilaiseksi epeliksi, eikä missään tapauksessa positiivisessa mielessä. Hengetöntä seikkailua, vauhtia vauhdin takia ja kovin rasittavaa sekä täystyhmää älämölöä ja meuhkaamista silmille lapattiin niinkin paljon, että jälkivärinät veivät vastenmielisiin tuntemuksiin. Muuten piirrettyjen maailmassa lähdin jatkamaan Fievelin seikkailujen ihmettelyä elokuvissa An American Tail: Fievel Goes West ja An American Tail: The Treasure of Manhattan Island. Lännenseikkailu veti mukaansa melko hyvin keventäen ensimmäisen osan ilmapiiriä selvästi, lisäillen toimintaa ja lännenelokuvien kuvastolla hassutellen. Selvästi myöhemmin eri tekijöiden toimesta valmistunut kolmas osa kuitenkin tipautti tasoa reippaasti. Minulle se näyttäytyi täysin turhana ja innottomana jatkona, joka kaiken lisäksi oli myös edeltäjiään kehnommin animoitu.

Tiukempaa takaa-ajoa vääntöineen lähdin Uuden-Seelannin suunnalta hakemaan, jollaista Tracker kieltämättä toimittikin. Kellot käänneltiin 1900-luvun alkuun ja buurisotien myötä kotinsa menettänyt Ray Winstonen osuvasti esittämä karskimpi kaveri vaihtoi maisemia ja päätyi osallistumaan karkulaisen jäljitykseen. Valittelut jäivät vähäisiksi ja jatkuvasti taustoilla pilkistelevät upeat maisemat ihastuttivat. Kovaa menoa ja rymistelyä toivat ruudulle myös Sylvester Stallone kavereineen vuoristoseikkailussa Cliffhanger. Uusinnan-uusinnan-uusintoja toki, mutta edelleen Renny Harlinin paikoin kovakourainen toimintatuokio jaksoi viihdytellä. Komeita vuoria ei onneksi jätetty pelkiksi taustakoristeiksi, vaan ympäristöäkin kekseliäästi hyödynneltiin. Erinomaisia toimintajaksoja riitti, eikä vuoristoratakyyti käynyt missään vaiheessa kyllästyttämään, vaikka niitä kertailuja tosiaan onkin kertynyt. Tracker tyytyi revittelemään huomattavasti vähemmän väkivaltaisuuksilla, mutta siitä huolimatta väittäisin sitäkin hurjaksi menoksi. Joka tapauksessa molemmat näistä ovat omilla tavoillaan hengästyttäviäkin jahteja toisen painotellessa armottomuutta ja toisen hapuillessa armeliaisuuden perään.

Toukokuussa raottelin ensimmäistä kertaa hankkimaani yhdeksän levyn Lucky Luke -laatikkoa, jossa Terence Hill tutun sarjakuvasankarin saappaisiin sujahteli. Sieltä ensimmäisenä nappasin tietysti käsittelyyn televisiosarjan avauksena toimivan elokuvan Lucky Luke, joka ei Hillin ja Bud Spencerin parhaiden hupailujen tasolle onnistunut kurottamaan, mutta kaikkiaan kivaa ja kepeääkin lännenhassuttelua siinäkin saatiin aikaiseksi. Sinisen taivaan ja valkeiden pilvien kaunistamaa kuvitustakin kiittelin. Nora Roberts -elokuvienkin kahlailu jatkui ja vuoroon pääsi High Noon, joka ei kovinkaan kuumottelevaa keskipäivän poltetta hekumoitavaksi suonut, vaan lähinnä 90 minuuttia mitäänsanomatonta ja herkästi haalistuvaa huttua.

Uudempien sarjakuvaelokuvien maailmaan tuli keväälläkin heittäydyttyä ja vieläpä varsin mukavissa merkeissä. Pari vuotta vanha Man of Steel osoittautui omalla kohdalla parhaaksi Teräsmiehen sankaroinneista kertovaksi elokuvaksi. James Gunnin Guardians of the Galaxy innosti myös tuoden nautittavaksi kekseliästä avaruustoimintaa hiukkasen omaperäisen sankariporukan seikkaillessa ja oivallisten musiikkivalintojen sekä osuvan vitsailun maustaessa menoa. Vauhtiviihteestä puhuttaessa sopinee mainita myös Tom Cruisen neljäs käväisy Ethan Huntin roolissa elokuvassa Mission: Impossible - Ghost Protocol, jossa näyttäviä taistoja sekä temppuja riitti viihdykkään kyydin takaamiseksi. Tiukemmat taistot ruudulle tulitteli Ridley Scottin Black Hawk Down, joka vielä uusinnallakin onnistui yltymään hengästyttävän vinhaksi sekä vimmaiseksi kaupunkisodaksi. Tylyissä ja jokseenkin lohduttomissakin tunnelmissa jatkettiin ammattirikollisuutta kuvaavissa teoksissa The Usual Suspects ja Eastern Promises. Etenkin jälkimmäinen näistä laittoi pariinkin kertaan katsojan kovin hiljaiseksi ja mietteliääksikin.

Kesäkuussa olikin jo runsaasti muuta mielekkäämpää puuhaa, vaikka ulkona ei helteistä saanutkaan nauttia. Katsottujen elokuvien määrä kuitenkin romahti päälle 20 kappaleeseen, eikä enää jaksanut koneella istua niistä naputtelemassa talvikuukausien tahtiin. Katsomon otti valtaansa toimintapitoinen sekä heppoinen hömppä ja tässä sarjassa kuukauden tähtiä olivatkin Clint Eastwood Burt Reynoldsin kanssa. Ensin mainittu pöllöili ja muksautteli hölmön huvittavasti orankikaverinsa kanssa elokuvissa Every Which Way But Loose ja Any Which Way You Can. Tiukkapipoisempina aikoina olin herkästi kumpaistakin parjaamassa, mutta muutaman oluen leppoistamassa mielentilassa tämä kaksikko on sopivan kevyttä tyhmäilevää kesäviihdykettä.

Reynolds taas lähti kaahailemaan ja konnuuksia keljuilemaan hurjasteluissa Smokey and the Bandit ja Smokey and the Bandit II. Ensimmäinen osa oli uusintojen jälkeenkin hyvää revittelyä, mutta toinen näyttäytyi kohtalaisen turhana sekä väsähtäneenä toistona. Henki siinä kallistui enemmän rasittavaan ja tympeään kitisemiseen, kun taas aiemmassa osassa viehättänyttä velmuilua karsittiin rankasti. Kolmannen osan olisikin voinut jo suosiolla jättää kertailematta, sillä entistä väsähtäneempään suuntaan seikkailtiin ja Reynolds käväisi lähinnä näyttäytymässä. Toimintakomediana se olikin täysin surkea sekä väkinäinen räpellys ja melkeinpä uskallan luvata, ettei tarvitse enää kokeilla. Paljon paremmin rullaili Mark Wahlbergin ja kumppanien vähän sekoilun puolellekin säntäilevä rötöstely The Big Hit, joka edelleen huvitti.

Disney-tahti pääsi jälleen hiukkasen hiipumaan, sillä ainokaiseksi jäi Pooh's Heffalump Halloween Movie, joka ihan kivaksi pieneksi tarinaksi tuli todettua, vaikkakin muistaakseni aiemman materiaalin kierrättelystä hieman valittelin. Puh-parhaimmistoon ei kuitenkaan ollut asiaa. Paljon kurjempia piirrosseikkailua ihmettelin Fievelin toistaiseksi viimeisessä elokuvassa An American Tail: The Mystery of the Night Monster, joka ei ikävä kyllä paljoakaan myönteistä palautetta innostellut näpyttelemään. Pikkuisen parannusta heikkoon kolmanteen osaan, mutta turhaksi lisäykseksi lopetuksenkin päädyin summailemaan. Kuvituksen suhteen edellisestä tutulla karulla ja heikkolaatuisella linjalla valitettavasti jatkettiin.

Kesäkuussa sain valmiiksi Roberts-laatikoiden urakoinnin, sillä viimeisenä soittimen pyörteisiin päätyi Midnight Bayou. Sekaan yritettiin sotkea yliluonnollisuuksia, mutta keskinkertainen sekä tympivä keitos lopulta syntyi. Kummituskäänteistäkään ei mitään huvittavaa hölmöilyä irronnut, joten latteaksi jäi viihdepuoli. Huvitusta katsomoon toikin paljon onnistuneemmin juhannuksen aikoihin vilkaistu SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu), jossa Stig-Helmer tutun kaverinsa kanssa lähti saaristoon kesäisiä juhlia viettämään. Erehdyksiä, kepposia, kommelluksia ja hyvää höttöä kuviltaan kaunis komedia kiitettävästi sisälsikin. Ainakin itse kovasti tykkäilin ja väittäisin saarihassuttelun olevan kelvollista talvikatseltavaakin.

Kepeissä merkeissä muutenkin kesäkuun elokuvailtamat enimmäkseen rullailivat. Uusintaan pääsi minusta mainio toimintakomedia Pineapple Express, kun Seth Rogen ja James Franco pikkuisen pöllyisinä sähläilivät ongelmavuortaan kasvatellen. Paikoin homma meni sekä juttujen että vääntöjen suhteen varsin rapsakaksi rouhimiseksi, mutta lähinnä hykerryttävällä tavalla. Parikin astetta roisimmalle sekä räävittömämmälle vaihteelle viihteensä vei tanskalainen Klovn: The Movie. Jos huonolla maulla harrasteltu hassuttelu närästelee, niin tällä komedialla ei ainakaan kannata itseään piinailla. Minulle kuitenkin tyyppien tolloilut kelpasivat mainiosti. Kesäkuun puolella kuluttelin iltoja tai oikeastaan öitä tihrustelemalla neljä kappaletta vanhempia japanilaisia Godzilla-elokuvia, jotka pääsääntöisesti nautittavasti rymistelivät ruudulla Godzillan ja hirviökaverien laittaessa kaupunkeja matalaksi.

Heinäkuun harvemmissa sohvanökötyksissä elokuvien summaksi kertyi vain runsaat 20 kappaletta. Edelleen vetoan kiireeseen sekä tietenkin siihen, että innostuin katselemaan kuusi jaksoa Terence Hillin televisiosarjaa Lucky Luke. Päädyin jokaisesta jaksosta erikseen naputtelemaan, joten siihenkin oma aikansa tuhraantui ja samalla puolet heinäkuun päivityksistä Luken puuhasteluja tarkastelivatkin. Hill pääsi myös elokuvien puolella vauhtiin ja vieläpä samansuuntaisessa keppostelevassa hengessä teoksessa Nobody's the Greatest. Kyseessä oli varsin löyhää jatkoa tammikuussa vilkaistulle elokuvalle My Name Is Nobody. Vastaavaa haikeutta ei oikeastaan edes tavoittelemaan lähdetty, vaan ennemmin ideoita ammenneltiin Hillin suositumpien komedioiden joukosta. Harmi vain, ettei kovin kaksista lopputulosta saatu aikaan. Liiallinen pituus ainakin vaivaili, ja vaikka ensimmäinen puolikas suhteellisen sujuvasti vielä jaksoikin rullailla, niin toinen tunti tympäisikin jo melkoisesti.

Edellisessä kuussa hassujen purjehduspuuhien parissa laatuaikaa viettänyt Stig-Helmer taas päätyi heinäkuun alussa hupsun vedonlyönnin seurauksena golfkentille elokuvassa Den ofrivillige golfaren (Golffari). Samaisen kaverin kolme ensimmäistä hupailua ovat mielestäni oikein onnistuneita lomakomedioita ja toisintoihinkin houkuttelevat, mutta mailapeleihin päästessä alkoi olla jo paras puhti tyypeistä sekä touhuista kaikonnut. Vieläkään ei onneksi rasittavien kurjuuksien karsinaan tipahdettu, vaan kertakatseluun kelpasi helposti tämäkin tohina. Samalla omasta varastosta loppuivat katsomattomat Stig-Helmerin toilailut, vaikka uudempiakin on ilmestynyt. Niiden saatavuus vain on pikkuisen heikompaa ja lisäksi ovat kohtalaisesti haukuttujakin, joten saa nähdä... No, ennen tilapäisiä hyvästejä katselin kuitenkin lisukemateriaalien joukosta näitä elokuvia käsittelevän tunnin mittaisen dokumentin I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä). Mihinkään kovin kattaviin ruodintoihin siinä ei ryhdytty, vaan esimerkiksi uudempia osia käsiteltiin hyvinkin heppoisesti. Ihan mielellään tekijöiden muistelointeja kuitenkin kuuntelin.

Näemmä Disney-puoli pääsi kokonaan unohtumaan, mutta pari animaatiota sentään seurailin. Pettson & Findus - Glömligheter (Viiru & Pesonen - muisti pätkii) on toistaiseksi uusin kaverusten kommelluksista kertoileva piirroselokuva. Siinä Pesonen onnistui muistinsa hukkaamaan saaden salamasta ja muksahdellen katolta alas. Pääajatuksena olikin kertailla sekalaisia tarinoita höpsön ukon muistin palauttamiseksi. Hullunkuriseksi hupailuksi sekin taisi tulla todetuksi, eli tasaisen laadukasta jälkeä ystävysten seikkailut ovat olleet. Röllin sydän pääsi uusintaan ja vähäsen siitä kirjoittelinkin, mutta tällä kerralla triviatekstin muodossa. Jälkikäteen saakin todeta, etteivät kesäkuukaudet olleet omalla kohdalla lainkaan animaatioiden kulta-aikaa, vaan kovin niukasti näitä tutkailin. Suunnilleen samoin kävi myös vuotta aiemmin, mutta tuskinpa tästä kannattaa suuremmin huolestua.

Reippaammat rypistykset ja rymistelyt heinäkuussa katsomoon vyörytteli Michelle Yeohin näyttävä potkukimara muine riehumisineen, eli Magnificent Warriors. Vauhtia ja vimmaa riitti siinä määrin, ettei aika todellakaan käynyt pitkäksi ja elämystä sai varsin ylistävin sanoin naputella. Muutenkin heinäkuussa tuli katseltua lähinnä toimintaa ja jännitystä, mitä tulee niihin, joista ei blogiin juttua päätynyt. Godzilla kävi rähisemässä jälleen ja Michael Caine vieraili peräkkäisinä iltoina ruudulla agenttitouhuineen. Näistä Harry Palmerin puuhista pari vanhempaa elokuvaa olivat ihan menetteleviä, mutta 1990-luvulla televisiolle tuotetut jatko-osat vuorostaan melkoisen kuraista katseltavaa. Hieman renttumaisempaa poliisitoimintaa harrasteli Santiago Segura Torrente-elokuvissaan, joita kolmisen kappaletta vahtailin. Jatko-osien kertyessä ylilyönnit alkoivat käymään koko ajan väkinäisemmiksi, eikä neljäs sikaileva törttöily enää paljoakaan jaksanut naurattaa.

Elokuussa katselulaiskuus edelleen vaivasi, eli runsaat 20 elokuvaa jälleen saldoon kertyi. Viimeinkin nousseet lämpötilat pitivät ulkopuuhien parissa ja sitten tosiaan katselin Terence Hillin Lucky Luke -sarjasta pari viimeistä jaksoa ja koko saagasta lyhyen summailun naputtelin. Muistelisin, että noin puolet jaksoista pääsi pikkuisen tympäisemään ja välillä elokuvien mittoihin kurottava kestokin hivenen liialliselta tuntui. No, puolet jaksoista kuitenkin pirteämpinä tapauksina näyttäytyi ja sanoisinpa, että kaikkiaan ainakin kertakatselukelpoista lännenkomediaa sarja edustaa. Selvästi tuikeampi Terence tuli katsomossa käväisemään elokuvassa Revenge of Trinity, joka nimellään tahtoi Hillin ja Spencerin menestyneiden lännenkomedioiden suuntaan vihjailla, mutta tarjosikin paljon tylympiä tuokioita. Kehut jäivät vähiin, sillä armottomampaa lännenelokuvaa on paljon sujuvamminkin toteutettuna tullut tiirailtua, eikä paikoittainen hyvä haikeus kokemusta merkittävämmin myönteiseen suuntaan tuuppinut. Elokuun jälkeen Terence ei enää olekaan iltoihini iloa tuonut, mikä johtuu pitkälti siitä, että varastot ovat vähissä ja lisää pitäisi hankkia.

Pitkästä aikaa palailin Nalle Puhin taikamaailmaan osien It's Playtime With Pooh ja Growing Up With Pooh myötä. Taikamaailma-levyille siis on pakkailtu aina neljä tarinaa sarjasta The New Adventures of Winnie the Pooh kokonaiskeston vaihdellessa vähän alle 50 ja runsaan 70 minuutin välillä. Näistä kahdesta enemmän miellytti jälkimmäinen tarinanippu, mutta kyllähän leikkihetkikin paremmat pätkänsä sisältää, esimerkkinä vaikkapa kaverusten hurja seikkailu villissä lännessä. Vähän nolostellen saan todeta, että elokuun animaatiot olivatkin sitten pitkälti tässä, eli suunnilleen vaivaiset pari tuntia siihen puuhaan liikeni.

Jostakin syystä pääsi heräilemään innostusta kirjoitella useampikin triviakooste, sillä Cliffhanger, Under the Tuscan Sun ja Wing Chun sellaisen saivat. Wing Chun toki innosti höpöttelemään muutenkin kuin vain taustakatsauksen muodossa. Elokuun pirteimmistä potkuista vastasikin Michelle Yeoh heinäkuun tapaan. Wing Chun tosin liikkui huomattavasti leppoisammalla linjalla painotellen huumoria paikoin pikkuisen liikaakin, eikä se väkivallallakaan innostunut niin kovakouraisesti murjomaan kuin Magnificent Warriors. Erinomainen toimintakomedia se joka tapauksessa oli. Trivianurkkauksia oli aikomuksena kirjoitella pari lisääkin, mutta jotenkin vain aika kävi vähiin, niin saivat sitten jäädä.

Elokuun myöhäisiltojen (eli öiden) iloina tai paremminkin hirvityksinä kaikenlaista kauhistelua katselin ja mittavin urakka oli Saw-elokuvasarjan kertailu kokonaisuudessaan. Mihinkään illan tai kahden maratoniin en kuitenkaan intoutunut, vaan runsaan viikon aikana nämä tuli kahlailtua. Uusintojen myötä tehoja oli tipahdellut siinä määrin, että mahdollinen seuraava kierros saa kyllä vartoilla useammankin vuoden. Siitä huolimatta nämä julmistelut edelleen kohtalaisen hyvin viihdyttivät. Raakuuksilla vähiten revittelevä ensimmäinen osa piti minua edelleen parhaiten otteessaan, vaikka sille katselukertoja onkin eniten kertynyt. Toinen taas näyttäytyi selkeänä notkahduksena muihin osiin vertaillessa. Siitä eteenpäin varsin kiehtovasti availtiin ja tarkasteltiin uudessa valossa Jigsawin legendaa, unohtamatta tietenkään uusien pirullisten juonien sekä ansojen virittelyä. Lopussa vähän taso lähti laskusuuntaan, mutta sen verran korkealla laatu pidettiin, että väittäisin vieläkin varsin laadukkaaksi kauhuelokuvien sarjaksi. Hirmuisimmillaan näissä hyvinkin hurmeisesti hurjistellaan, eli heikkohermoisimpien kannattanee suosiolla jättää väliin.

Käynnistyvä syksy toi pienen piristyksen katseluvauhtiin, sillä syyskuun lukema alkoi lähennellä 30 elokuvaa. Näistä suuri osa oli kauhua ja komediaa, joita ei niinkään huvittanut blogin puolella käsitellä, joten vain noin kolmannes tänne päätyi. Syyskuun tuulahdukset herättelivät halua saaristoseikkailujen suuntaan ja niinpä sinne lähdin pariinkin kertaan. Susikoira Roi - seikkailu saaristossa jatkoi Tomin ja koirakaverin tarinaa, mutta eipä suurempiin taputuksiin innostellut. Kömpelöä rasittavien uhittelujen maustamaa jännitystä yritettiin viritellä, mutta varsin laihoin tuloksin. Saarimaisematkin jäivät alikäytetyiksi ja herkemmät hetketkin jonnekin unohtuivat. Iris myös saarille katsojan vei hiukan haikeita ja murhemielisiäkin tuntemuksia etsiskelemään. Lienee reilua väittää, ettei tarkoituksenakaan ollut saariston lasten temmellysten hilpeää henkeä tavoittaa, mutta eipä toisaalta karua kurjuuttakaan jatkuvine ankeuksineen etsiskellä. Kokonaisuutena Iris olikin ihan hyvää draamaa aurinkoisella Ahvenanmaalla kaunisteltuna.

Vähemmän ihastuttavaa merellistä seikkailua harrasteltiin elokuvassa Orca, jossa Richard Harrisin valasjahti karkaili pahasti pakkomielteiseksi. Sinänsä monin paikoin tavoitettiin kiehtoviakin tuokioita, mutta toisaalta taas lepsusti läpsyteltiin keskinkertaisen eläinkauhistelun lätäköissä. Jäätävillä seuduilla sekä sielunmaisemissa käydyt loppuväännöt piristystä pikkuisen potkivat sekaan. Armottomia jännityspainotteisia jahtauksia tuli enemmänkin nähtyä. Niistä Arctic Blue osoittautui uusinnallakin kelvollisemmaksi tapaukseksi. Rutger Hauer piinaili porukkaa lumen ja jään keskellä, mutta kunnolliseen vauhtiin tämäkään tarina ei missään vaiheessa valitettavasti päässyt kiihtymään. Quiet Thunder sijoitteli takaa-ajonsa selvästi lämpimämmille alueille, mutta muuten paljastui melkoisen turhaksi turaukseksi. Paljoakaan hyviä muistoja ei pöllöstä pökkelöinnistä kertynyt, eikä kummoistakaan Afrikan maisemakatsaustakaan edes katsomoon suotu. Näiden jälkeen pitikin kutsua Charles Bronson vierailemaan ja näyttämään, miten niitä kovien kavereiden hommia tyylikkäästi hoidellaan. The Mechanic vielä monen toiston jälkeenkin jaksoi innostaa ja siinä samalla katselin Jason Stathamin tähdittämän toimintapitoisemman uusintaversionkin.

Syyskuun lopulla hain lämpöistä herkistelyä elokuvasta A Walk in the Clouds, ja sellaista ilokseni sainkin. Hyvällä tavalla höttöisen sekä huttuisen romantiikan värittämää tarinaa enemmän miellytti upea kuvaus läpi elokuvan. Kuvakaappauksia katselemalla alkoivatkin uusintahalut nopsasti heräilemään... Erittäin suositeltava ehdokas, jos vaikka talvipakoa haikailee. Animaatiopuoli taas taisi jäädä blogissa syyskuussa koko vuoden köyhimmäksi, sillä tuli höpöteltyä vain yhdestä Puh-koosteesta. Taikamaailmassa siis käväisin jaettuja iloja etsiskelemässä ja toistaiseksi nähtyjen koosteiden joukossa Share Your World mukavasti kohti kärkeä kohoili. Aivan näin rutikuivaa animaatiokautta ei alkusyksyllä sentään vietetty, sillä esimerkiksi Viiru ja Pesonen vierailivat uusintojen merkeissä, mutta enpä nähnyt tarpeelliseksi lähteä niistä enää toistamiseen tarinoimaan.

Lokakuussa ehdinkin jälleen katselemaan keskimäärin elokuvan päivässä ja pikkuisen enemmän niistä kirjoittelemaankin. Romanttiset komediatkin alkoivat viluisempien säiden myötä kiinnostamaan, ja pari ihan kelvollista vilkaisinkin. No Reservations yhdisteli koskettavallakin tavalla perhehuolia, ihastumisia ja kokkailua. Täysin pulmatonta huttua sekään ei ollut ja hyvä niin. Seuraavaksi pääsikin vuoroon The Truth About Cats & Dogs, jossa teräväkielisemmin höpöteltiin, joka pikkukivan komedian parasta ja samalla huvittavinta puolta edustikin. Riipivä rakkaus ei niinkään onnistunut polttelemaan ja lemmikkiosuuskin lopulta sai syrjään väistyä kaksijalkaisten suhdepähkäilyjen tieltä.

Suloisia koiruuksia lokakuullekin saatiin, sillä viimeinkin tuli siitä ihan ensimmäisestä Lassie-elokuvasta turinoitua. Lassie Come Home käänteli kalenteria kohti 1900-luvun alkupuolen kovia aikoja, mutta niinpä vain kiltti ja uskollinen koirakaveri onnistui kaivelemaan kohtaamiensa ihmisten sydämistä lämpöä ja toivoa parempiin huomisiin, mikä katsomon puolellakin tuntui ja silmiäkin kostutti. Samalla Lassien pitkä vaellus osoittautui mainioksi seikkailuretkeksi. Vastaavanlaisia tuntemuksia sitä toivoi, kun seuraavaksi lähti ihmettelemään Marikin touhuja Lindgrenin tarinoihin perustuvassa elokuvassa Madicken på Junibacken (Marikki). Kaikkiaan tämä arkisten leikkien nippu ihan kivaa silmäiltävää olikin ja toi mieleen pikkuisen Lotan vastaavat temmellykset, mutta varsinaiset ilonkiljahdukset jäivät kuitenkin kokematta.

Hempeämmille hetkille vastapainoa toi kovempien karjujen kerho kamppailuillaan ja koitoksillaan. Lee Marvin ja Ernest Borgnine lähtivät käymään jääräpäisiä ja kovakouraisia lama-aikojen vääntöjään kiitelevien junien katoillakin teoksessa Emperor of the North Pole. Kumpikaan ei erityisen innokkaasti ollut armopaloja jakelemassa tai antamassa periksi, mikä tiukkojakin paikkoja tuotteli. Lamakautta kohti johti myös Charles Bronsonin tähdittämä Hard Times, jossa junalla saapuva kulkuri alkoi ansaita elantoaan laittomissa nyrkkeilypiireissä. Ilmaisia lounaita ei tämäkään tarina juurikaan tarjoillut ja ilonpilkahduksetkin yllä leijuva haikeus tehokkaasti siivoili sivuun. Mukiloinnit eivät niinkään näyttävyydellä räväytelleet, vaan suoraviivaisempi ja koruttomampi tyyli teemoja osuvasti korosteli. Bronson teki paluun katsomoon kuun lopulla, kun piti yrittää syyttömänä vankilaan tuomittua uhkarohkeasti vapautella. Breakout näytti uusinnallakin sinänsä viihdyttävältä toimintaa ja jännitystä yhdistelevältä paketilta, mutta kovemminkin olisi voinut puristaa ja vauhtijaksoista enemmänkin kierroksia kiskoa. Vaisumpaan sarjaan putoili Steven Seagalin hiukkasen pöhkökin The Patriot. Lupaava alku taantui ja kuihtui nopsasti toimintaköyhyydeksi ja päähenkilön paasauksistakin paras puhti puuttui. Kyseistä löysää lötköä ei ainakaan kovaan toimintanälkään kannata hotkaista.

Puolen hehtaarin metsässä täytyi tietysti käydä tuttuja moikkaamassa viidennen Taikamaailma-koosteen kautta. A Great Day of Discovery tarjoili totuttuun tapaan neljä toisiinsa löyhästi liittyvää tarinaa ja saihan siinä pikkuhiljaa todeta, että samaisen sarjan viehättävyys oli lähtenyt selvään nousuun ja alkujaan hiukkasen nihkeä suhtautuminen hiipunut. Se taas innosteli ostamaan lisää puuttuvia osia, mutta päädyin säästelemään hankinnat seuraavan vuoden iltamille. Lokakuussa käynnistyi myös Sherlock Koiran seikkailujen seurailu jaksokaksikolla The Four Signatures / The Crown of Mazalin. Välitöntä hullaantumista ei valitettavasti päässyt syntymään ja siinä samalla syntyi ajatus, että nämä toimivat luultavasti pieninä annoksina paremmin. Jatkossa tulikin pari pätkää kerralla näitä vahtailtua.

Tykkien ja kiväärien kauheista sinfonioista en blogissa paljoakaan puhellut, mutta lokakuun lopulla useammankin sotaelokuvan katselin. Beneath Hill 60 esitteli kiinnostavan näkökulman ensimmäiseen maailmansotaan, kun vailla mittavampaa armeijakokemusta olevia kaivosasiantuntijoita värväiltiin riveihin suorittamaan erikoistehtäviä. Tyylikkäästi kuvatuksi jännitysnäytelmäksi sen saikin todeta. Passchendaele oli minusta myös kohtalaisen omaperäinen katsaus ensimmäiseen suureen sotaan. Länsirintamalle lähdettiin Kanadasta asti, mutta alun hurjistelujen jälkeen vietettiin pitkä aika kotirintamalla henkisten ja fyysisten vaurioiden kanssa kamppaillessa. Lisäksi sekaan annosteltiin romanttista vivahdetta ja aivan upeita maisemiakin. Näiden vaihto loppupuolen silmittömään teurastukseen ja tummiin kuviin, joissa maaperäkin oli rikki revitty, laittoi kyllä hiljaiseksi. Kolmantena voisin mainita tanskalaisten nuorukaisten taivalta Afganistanissa dokumentoivan pätkän Armadillo. Paikoin hämmästelin, miten ihmeessä taistelujen tuiskeessa on niinkin eheitä kohtauksia saatu taltioitua. Paljon muitakin kysymyksiä tämä koettelemus jälkeensä jätti. Jännitysosastolta tekee mieli nostaa esille In the Electric Mist, jossa Tommy Lee Jones joutui selvittelemään menneitä sekä nykyisiä vääryyksiä. Tarinan paikoittaista epätasaisuutta onnistuneesti paikkaili kaunis kuvaus sekä hiukkasen utuisetkin tuokiot. Myöhemmin minulle selvisi, että tästä olisi saatavilla ohjaajan näkemystä paremmin tavoittava pidennetty versio, jonka haluan vielä joskus nähdä. The Orphanage soi hyvää herkkua kummituselokuvien ystävälle. Pelkotiloja ei niinkään tullut koettua, mutta yleinen haikeus ja surumielisyys pääsivät kouraisemaan siinä määrin, ettei kuivasilmäinen ihmettely onnistunut millään.

Marraskuussa vähenevät kiireet ja entisestään lyhenevät päivät innostivat istuskelemaan ahkerammin ruutuviihteen parissa ja lukema nousikin melkein 40 elokuvaan. Lisäksi ehdin urakoimaan 14 jaksoa Sherlock Koiran salapoliisipuuhia. Mukaan mahtui kähvellettyä kultaa, jalokiviä, tauluja sekä muita arvoesineitä, panttivankeja, arvoituksia ja keljun Moriartyn ketkuja juonia. Tekemistä siis etsiväkaksikolle kyllä riitti ja sanoisin, että enimmäkseen ihan kivuttomasti näiden parissa aika vierähteli. Jos kesäkuukaudet olivat animaatioiden suhteen kuivaa kautta, niin loppusyksy toi selvää reipastumista. DuckTales the Movie: Treasure of the Lost Lamp osoittautui valitettavasti pettymykseksi, sillä olin odotellut kekseliästä aarreseikkailua Indiana Jonesin hengessä, mutta tämä osuus hoidettiin vauhdilla pois jaloista ja keskityttiin omaisuusjuonitteluihin, joista ei hirveästi jaksanut hullaantua. Marraskuun lopussa innostuin vielä pikkuisen Puhiakin moikkailemaan ja kertailin ensimmäisen pitkän elokuvan lisämateriaaleineen, joista naputtelin pienen triviapaketin.

Toisenlaista listailua piti myös harrastella, josta tuloksena syntyi Bud Spencerin elokuvia käsittelevä kirjoitelma. Siinä lähinnä mietiskelin niitä elokuvia, jotka haluaisin vielä herran tuotannosta nähdä ja kenties kokoelmaankin haalia. Bud on parin edellisen vuoden aikana säännöllisen epäsäännöllisesti blogissa käväissyt, joten laitoinpa summauksen loppuun niitä aiemmin kommentoituja seikkailuja paremmuusjärjestykseen. 2015 jäi vähän heikkotasoiseksi vuodeksi Spencerin tuotannon suhteen, sillä kertausvuorossa oli lähinnä jäljellä niitä kehnoimpia esityksiä. Marraskuun alussa uusittu Even Angels Eat Beans onkin hyvä esimerkki tästä varastojen köyhtymisestä. Hyviä hetkiä toki siinäkin oli, mutta liiallinen pituus ja toisen puoliskon hyytyminen melko pahasti pääsi katsojan uuvuttamaan. Johtopäätöksenä siis, että pitäisi pirteämpää Budia hyllyihin hankkia, niin saisi näitä iltamia nautinnollisemmissa merkeissä jatkaa ja riemukkaampia mietteitä tänne kirjoitella.

Lähestyvä joulukin alkoi vähitellen näkyä katseluvalinnoissa ja niinpä kausi poksautettiin vauhtiin Will Ferrellin pikkuisen pöllölläkin tonttuilulla Elf, joka ei onneksi ollut lainkaan niin rasittava kuin mitä etukäteen pelkäsin. Eihän Ferrell siinä missään tapauksessa parhaassa iskussaan ollut, mutta ihan kivaa hupailua noin yleisesti kohkattiin kasaan. Paljon karmeampaa komediaa katsomoon lähetteli Christmas with the Kranks, josta ei juurikaan hyvää sanottavaa tullut mieleen. Kamalaa ja vastenmielistäkin kuraa se ennemmin oli ja näillä näytöillä varmistui paikka kurjimpien joulukomedioiden listalta. Vauhtipainotteinen uudempi animaatio Arthur Christmas miellyttikin monta kertaa enemmän. Pukin postitoimiston puolella työskennellyt Arthur lähti kavereineen huvittavalle reissulle toimittamaan pakettia, joka varsinaisesta lahjajaosta unohtui. Kevyttä ja hyväntuulista toilailua seurue saikin aikaan ja animaation antamia vapauksia kekseliäästi hyödynneltiin läpi elokuvan.

Iloisten joulutunnelmien vastapainoksi katselin taas joukon sotaelokuvia, joista kovimman vaikutuksen teki Clint Eastwoodin American Sniper. Taistelukohtauksista löytyi potkua ja räväkkyyttä. Katsomossakin meni monessa paikassa luu kurkkuun, sillä näiden taistojen tulokset eivät mitään kaunista katseltavaa olleet. Bradley Cooper pääosassa vakuutti sekä säväytti myös ja hahmon matka kohti sulkeutunutta ihmisrauniota tahtoi kovin surullista todistettavaa olla. American Sniper sujahtikin helposti parhaiden viime vuonna katsottujen elokuvien joukkoon. Samansuuntaisia alakuloisia ja riipaisevia tuntemuksia aiheutti The Mark of Cain, jossa kostohalut johdattelivat englantilaisen yksikön raakuuksiin. Edes loppu ei halunnut suurempaa helpotusta katsojalle suoda, vaan melko lohduttomissa tunnelmissa lopputekstit laitettiin liikkeelle. Dresden oli myös murheellista nähtävää, mutta tämä televisiolle tuotettu järkäle ei kuitenkaan elokuvana ollut lainkaan niin sujuva kuin vaikka American Sniper. Töksähtelyjä tuli havaittua, joka saattoi siitäkin johtua, että suomalaisesta levyjulkaisusta uupuu noin puoli tuntia tavaraa. Viimeiset kuvat tuhotusta ja sittemmin jälleenrakennetusta kaupungista kuitenkin pienoisen tunnemyllerryksen nostattelivat. Muista katseluista voisi vielä mainita David Fincherin mainion uusintaversion The Girl with the Dragon Tattoo, joka jälleen todisteli, että kyllä kaveri jännityksen taitaa, eikä ole lainkaan tylyjä sävyjäkään säikkymässä.

Joulukuun runsaan 60 elokuvan joukkoon monenlaista menoa kertyi, mutta blogissa jutut keskittyivät lähes täysin jouluiluun. Ennakkoon jokseenkin keskinkertaisiksi arvioituja komedioita tuli kuukauden alussa ahmittua ja kommentoitua. Tim Allenin tähdittämät joulupukkielokuvat käynnistyivät ihan lupaavasti, sillä The Santa Clause oli pienoinen positiivinen yllätys ja huvittikin ihan kivasti. Samaa ei valitettavasti voi jatko-osista sanoa, sillä The Santa Clause 2 käänsi käyrän selvään laskuun. Osittain vaihtunut tekijäporukka oli ilmeisesti sitä mieltä, että yleisöt haikailevat hölmömpiä huveja ja enemmän melua sekä melskettä. Sinänsä siedettävään lopputulokseen tämä saatiin vielä taiteiltua, mutta trilogian päättävä The Santa Clause 3: The Escape Clause olikin jo reippaasti rasittavampi turaus. Enemmän meteliä, väkinäistä ilkeilyä ja sekalaista törttöilyä kyllä saatiin ja samalla jouluilo minimoitua. Sinne vain vastenmielisimpien joulukomedioiden listalle mars mars! Samaan suuntaan toivotellaan toki myös Deck the Halls, jossa Matthew Broderickin ja Danny De Viton jouluvalorieha karkaili naapurisodaksi. Naurut jäivät uupumaan täysin ja lähinnä saikin ihmetellä, että oikeastiko kehdataan tällaista täystyperää saastaa ihmisille syöttää. Jouluilkimysten sarjaan sopii myös The Grinch, jossa Jim Carreyn esittämä epeli kokemiensa vastoinkäymisten seurauksena tahtoi antaa juhlijoille omanlaisensa opetuksen tärvelemällä aattoillan. Kimallystä ja koristetta toki reilusti kameran eteen väsäiltiin, mutta hiukkasen hengettömäksi keskinkertaisuudeksi koettelemus lopulta summautui.

Puolen hehtaarin metsän joulunvietto veti puoleensa kolmekin kertaa. Winnie the Pooh: Seasons of Giving toki juhlisteli myös kiitospäivää ja kateissa olevaa talveakin jahtailtiin, mutta päätöksenä toimiva jouluosuus eniten sulostutti. Valjuimman vaikutelman kolmikosta tuotti My Friends Tigger and Pooh: Super Sleuth Christmas Movie, jossa uudet kaverit ja vanhat tutut lähtivät yhdessä viemään pukilta pudonnutta lahjasäkkiä takaisin. Kyseessä olikin selkeästi katsomojen pikkuväelle suunnattu elokuva ja hengettömämpi animointikin pääsi muutenkin vähäisempää ihastusta verottelemaan. Winnie the Pooh: A Very Merry Pooh Year tuli säästeltyä lähemmäs aattoa, sillä aiemman katselun perusteella sitä osasi epäillä näistä Puhin ja kavereiden jouluiluista parhaaksi ja nyt kun näitä on enemmänkin nähnyt, niin voi sen kolmikon kärkeen hyvillä mielin laittaakin. A Very Merry Pooh Year ei toki pelkkää joulujuhlaa silmille singonnut, vaan toinen puolikas vierähti vuoden vaihtumisen parissa. Minusta kuitenkin tässä elokuvassa joulupuoli paremmin toimi. Kilttiä ja hempeääkin joulukatseltavaa pienet ystäväiset iloineen esittelivät, vaikkakaan ei sentään ihan parasta puhistelua.

Pettson & Findus - Tomtemaskinen (Viiru ja Pesonen joulupuuhissa) myös kekseliästä jouluväkertelyä toi katsomoon. Kosonen tahtoi pikkuisen jäynäillä ja ilmenihän niitä muitakin pulmia pähkäiltäväksi ja pieniä riitojakin soviteltaviksi, mutta yleisesti hyväntuulisessa hengessä kaikki pakettiin laitettiin aattoillan saapuessa kera kivojen yllätysten, jotka saivat Pesosen tavallistakin mietteliäämmäksi. Elokuvan jälkeen lukaisin myös kirjaversion ja hieman näiden eroavaisuuksista sekä yhtäläisyyksistä naputtelin. Minua elokuva lopulta enemmän miellytti, vaikka olihan kirjakin kuvineen mielekästä selailtavaa.

Kotimaisia elokuvia katselin jälleen melko niukasti, mutta joulukuu sitäkin saldoa pääsi kasvattelemaan. Ehdottomasti suurimman vaikutuksen herkkine hetkineen sai aikaan Joulutarina, jossa lähdettiin joulupukin syntytarinaa ihmettelemään. Varsin murheellisten tapahtumien käynnistämä taru ei edetessäänkään onneksi haikeita sävyjään hyvästellyt, vaan kasvatteli niistä koskettavan ja suloisenkin sadun, jota ei pari kauneusvirhettä onnistunut pilaamaan. Lumoavat maisemat viimeistään veivät tämän teoksen omalla listalla jouluelokuvien kärkikerhoon. Hiukkasen lupsakamman ja veikeämmän katsauksen pukin pajan puuhiin tarjoili Joulupukki ja noitarumpu, jonka vinkeät piirrokset ja höpsötkin hahmot ihastusta aiheuttivat. Kolmas kotimainen jäi kuitenkin pettymykseksi, sillä animaatiollaan kehuja keräillyt Niko - lentäjän poika näyttäytyi omiin silmiin jokseenkin yhdentekevänä huitaisuna. Visuaalinen puoli oli ennemmin kömpelösti kompuroivaa kuin sulavaa, eikä tarinakaan mitään kaksista seikkailua lopulta esitellyt. Ihan menetteleväksi viihdykkeeksi poropojan sekä kaverien kommellukset mielsin, mutta toiveista jäätiin jälkeen.

Joutoaikana innostuin väsäilemään eräänlaisen toivelistan, johon summailin runsaat 20 jouluelokuvaa, joiden pariin toivottavasti tulevina jouluina pääsen. Blogivuoden sinänsä osuvaksi päätökseksi valikoitui Mer om oss barn i Bullerbyn (Melukylässä tapahtuu). Siinähän ei pelkästään joulua juhlisteltu, vaan tarina kuljetti alkusyksystä kevääseen saakka, mutta joululla sekä vuoden vaihtumisella oli kuitenkin oma merkittävä osuutensa elokuvassa. Tunnelmasta sai helposti kiinni katsellessa lasten iloisia ilmeitä ja riemukkaita leikkejä sekä kaikkialla vallitsevaa riemua ja yleistä eloisuutta. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla alkoi esiintyä niin runsaasti upeaa keväistä kuvitusta, että saipa se kovasti haikailemaan jo niiden aurinkoisempien päivien perään. Onneksi näitä Lindgren-elokuvia vielä vähäsen säästyi tuleville vuosillekin.

Joulukuuhun mahtui tosiaan paljon muunlaistakin riehaa ja niistäkin voisi tiivistellen pikkuisen puhella. Parin aiemman kuun tapaan sotaisempiakin juttuja seurailin. Lone Survivor vei Mark Wahlbergin ja kumppanit Afganistaniin erikoistehtävää hoitelemaan, joka kääntyi kuitenkin armottomaksi selviytymiskamppailuksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan höykytys yltyikin kammottavaksi kyydiksi osumien kertyessä ja tyyppien paiskautuessa koviin kivikkoihin. Harvemmin elokuvat ovat onnistuneet näinkin tehokkaasti kipeitä kolhuja katsomoon lähettelemään ja senkin takia Lone Survivor pääsi vuoden parhaimmistoon. Ankaran myllerryksen lisäksi siitä paljastui reilu ropsaus jännitystä, mutta yllättäen myös odotettua humaanimpaa henkeä. Tilasinkin jo Marcus Luttrellin kirjan, joka olisi tarkoitus uusinnan yhteydessä selailla. David Ayerin Fury taas ei aivan vastaavaksi tehopakkaukseksi yltänyt, vaikka kovasti paikoin hurjistuikin. Brad Pittin ja muiden esittämistä tyypeistä tehtiin tarkoituksella hankalammin pidettäviä heppuja ja mielestäni korosteltiin liikaakin niitä vähemmän miellyttäviä piirteitä. Muutenkin oli havaittavissa pienoista hapuilua, eivätkä tankkitaistotkaan lopulta täysin odotuksia vastanneet. Ihan hyvä rosoisempi sotakoettelemus toisen maailmansodan viimeisiltä kuukausilta, mutta mutta...

Wahlberg pääsi toistamiseenkin isojen pyssyjen kanssa remuamaan, sillä kertailin Antoine Fuquan varsin viihdyttävän toimintarypistelyn, eli Shooter pyörähteli ainakin kolmatta kertaa. Useampi näyttävä räiskyttelyjakso on laitettu sekaan, eikä kovia otteitakaan ole karteltu. Tykkäilen kovasti Fuquan tyylistä, sillä siinä jätetään hektisemmät hötkyilyt muiden hoidettaviksi, eikä isommalla budjetilla operointikaan aja arastelemaan liikoja. Tavallaan Shooter tulikin alkupalana uusittua, sillä hieman myöhemmin ohjelmistoon pääsi Fuquan uudempi ohjaus The Equalizer, jossa Denzel Washington päätyi jakelemaan omanlaistaan oikeutta pimeille kaduille ja lopulta itsekin jahdatuksi. Ainakaan ensivilkaisulla The Equalizer ei mitään toimintaklassikon mainintaa minulta saanut, mutta varsin mainio tummasävyinen vääntö, jossa painoteltiin tehokkuutta enemmän kuin näyttävyyttä. Joulukuun ja oikeastaan samalla koko vuoden toimintakuninkuuden voitti melko kirkkaasti George Millerin paluu armottomille aavikoille. Pitkään huhuiltu Mad Max: Fury Road oli onnistunut pienoisia epäilyksiä nostattelemaan, mutta kaikki ennakkopelot osoittautuivat täysin turhiksi. Ihan ensimmäisistä rymistelyistä pystyi heti näkemään, että kovaa kyytiä tulee. Sitähän sitten riittikin hengästyttävissä määrin ja paikoin vyörytys yltyi niin huikeisiin mittoihin, että leukaa piti lattialta etsiä haltioituneessa tilassa. Harvemmin nykyään mikään toimintaelokuva onnistuu vastaavaa ensivaikutelmaa tekemään ja sellaisen tarjoilemisesta lausahdan Millerille ja kumppaneille valtavan kiitoksen.

Hivenen kiltimpää tehosterymistelyäkin katselin kohtalaisesti vuoden lähennellessä loppuaan. Jurassic World osoittautui ihan kivaksi seikkailuksi ja ainakin edellisestä osasta se selvästi paransikin. Kelvollista vauhtiviihdettä odotetusti myös Avengers: Age of Ultron tykitteli. Jälleen selvästi kahden tunnin päälle painuva kesto laittoi miettimään, että onkohan taas vähän turhaa venytystäkin matkassa. Kostajien puuhasteluja vietiin muutenkin pikkuisen pohdiskelevaisempaan suuntaan, vaikka tietenkin rähinöillekin tilaa löytyi. Etenkin loppuun lietsottiin vallan näyttävä ja raivokaskin puolustustaistelu. Tuskinpa se näiden tyyppien loppusodaksi tulee jäämään, vaan lisää kovia koitoksia koko ajan tehtaillaan. Aiemmin mainitsinkin, ettei Bondin nykyinen tosikkomaisuus ole välttämättä pelkästään hyvä juttu, mutta onneksi uusia yrittäjiä ilmestyi vitsailevampaa ja vinkeämpää agenttitoimintaa haikailtavien valikoimiin lisäilemään. Loppuvuoden reippaampien räiskintöjen kerhoon kevyesti Kingsman: The Secret Service loikkasikin. Paikoin siinä selvästi kuittailtiinkin nykyisten agenttielokuvien ryppyotsaisuudelle, mutta onneksi tämä jätettiin pienempään sivuosaan ja painoteltiin enemmän sitä hurmeistakin hurjastelua. Loistavia ja hauskoja jippoja ei lainkaan kitsasteltu, mistä riemua tasaisesti riittikin. Muutama revittely riehaantui vallan räikeiksi väkivaltajuhliksi. Esimerkeiksi kelpaavat varmaan verenjanoinen ja täysin käsistä karannut kirkkokohtaus ja tietysti viimeiset varsin omalaatuiset ilotulittelut juhlamusiikkeineen. Yllätyksellistä ja hykerryttävän hauskaa menoa alusta loppuun.

Vihdoin ja viimein vilkaistu Gravity pitää myös muistaa mainita. Tehostepuoli ei täysin parhaalla tavalla kotikatsomon puitteissa päässyt hehkumaan, mutta komealta näytti kuitenkin. Kestoakaan ei tarvinnut eeppiseksi venytellä ja siitä huolimatta syntyi kaunis, koskettava ja uskoa sekä toivoa kohotteleva avaruusseikkailu. Aivan toisenlaisia tuntemuksia pintaan toi Sinister, joka kovasti innostui häijyilemään. Loppuvuoden parhaita kauhukoettelemuksia kuitenkin selvästi. Henkimaailmaa kohti harhailtiin, eikä sen otteesta irtautuminen enää niin helposti käynytkään. Joulukuulle tosiaan enemmänkin katseluja kertyi, mutta ehkäpä tässä alkavat vähitellen oleellisimmat olla kasassa. Vuoden viimeisimmäksi valikoitui ikää jo kohtalaisesti keränneiden toimintasankarien rähjäinen sekä rähistelevä sotareissu The Expendables 2. Stallonen joukolla porukka lähti isojen pyssyjen kanssa paukuttelemaan huumoria unohtamatta. Onhan tämä toimintarykäisy haukkujakin keräillyt, mutta minulle se antoi sopivan vimmaisen ja virnuilevankin päätöksen elokuvavuodelle.

Kun näitä tässä on summaillut ja jälkikäteen tarkastellut, niin melko tyytyväisenä saa vuotta pakettiin pistää, koska monenlaista ehdin muiden kiireiden ohessa vilkuilemaan. Myönnän kyllä, että vuoden alussa ehkä hiukan liiankin ripeällä tahdilla saatoin hotkia elokuvaherkkua, mutta hiljaisemmat kesäkuukaudet tilannetta tasasivat. Keskinkertaisia ja kehnojakin toki suuri kasa sekaan päätyi, mutta ainakin yleiskatsaus olisi väittävinään, että hyviä ja jopa erinomaisia elämyksiä runsaasti kertyi. Sekin miellyttää, ettei vuosi mennyt aivan niin uusintapainotteiseksi kuin pari aiempaa, vaan enemmistö katseluvalinnoista oli kokonaan uusia tuttavuuksia. Vuosi sitten tätä uusintavillitystä tulikin harmiteltua siinä määrin, että laitoin sen lupauslistallekin.

Näinpä sitä voi hyvin mielin kuitata sen aikeen toteutuneen. Uusintoihin liittyen lupailin myös, että kun niitä kuitenkin kertyy, niin voisi keskittyä laadukkaampaan laitaan, mutta eksyihän sinne sekaan kaikenlaista heikompaakin huttua. Suunnitelmissa oli myös selailla elokuvakirjallisuutta ja siitä vähän kirjoitellakin, mutta tämä jäi valitettavasti täysin unohduksiin. Luontodokumenttejakin piti ahkerammin ihmetellä ja niinpä kyllä teinkin, mutta kirjoittelu tökki selvästi, eikä oikein tullut saatua aikaan mitään niiden suhteen. Aasialaisten elokuvien kohdalla kävi jokseenkin samalla tavalla, eli kyllähän niitä tuijottelin, mutta vain jokunen päätyi blogin sivuille. Disney-tuotantoja vuoden aikana kertyi toki määrällisesti, mutta esimerkiksi klassikkosarjaan en montaakaan kertaa päätynyt poikkeamaan. Siksipä ne taannoiset Disney-suunnitelmat eivät juurikaan edistyneet. Mitenköhän näitä viime vuoden lupailuja nyt summailisi...no, pari kohtaa taisi melko puhtaasti toteutuakin, kolme tavallaan puolittain ja yksi unohtui kokonaan. Ehkei siis kannata enempiä alkaa taputtelemaan. Uusia löyhiä lupauksia ja aikeita eivät osittaiset (epä)onnistumiset lannista, joten laitetaanpa tuollaisia tavoitteita alkaneelle vuodelle...:

1. Voisin vähän rauhoitella kirjoittelutahtia ja kenties katseluvauhtiakin tilapäisesti tiputella. Puutumisen ennaltaehkäisynä tällaisia mietin, ja onneksi kevät sekä kesä usein vievät muiden juttujen pariin. Mutta siis, talvelle ja syksyllekin voisi enemmän muuta puuhaa keksiä, sillä hyvienkin elokuvien maku väistämättä pikkuisen laimenee, jos niitä tuijottelee vaikkapa kuudesta kahdeksaan tuntiin yhden illan tai yön aikana.

2. Romanttisia komedioita lisää syys- ja talvi-iltoihin. Ne onnistuvat helposti tuomaan piristystä pimeään kauteen, mutta jäivät syystä ja toisesta vähemmälle huomiolle viime vuonna.

3. Voisin samalla yrittää hiukan useammin kotimaista elokuvatarjontaakin seurailla. Jos oikein laskin, niin blogiin päätyi kuluneena vuotena seitsemän kappaletta suomalaisia elokuvia, eikä niitä muutenkaan paljoa enempää tullut ihmeteltyä. Satuinkin tuossa hankkimaan seitsemän Veikko Huovisen kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa sekä televisiosarjaa ja nämä löytyvät yhtä lukuun ottamatta kirjoinakin kokoelmista, eli siinäpä olisi pienelle projektille aihetta.

4. Nolostelin aiemmin sitä, että blogissa tuli puheltua vain yhdestä Ghibli-tuotannosta vuoden aikana. Jospa siis pikkuisen reipastuisin niidenkin suhteen...

5. Puolen hehtaarin metsässä aion jatkossakin vierailla, mutta joskohan viimein heräilisi kunnollista innostusta alkaa niitä varhaisempia Disney-klassikkojakin katselemaan.

Nuo nyt ovat melko helppoja lupauksia, mutta vuoden kuluttua varmaan saa taas todeta, että onnistuihan niidenkin säheltäminen lopulta jotenkin. Se on sitten sen ajan murheita ja nyt alkaa olla aika siirtyä kohti uusia elokuvaelämyksiä ja oletettavasti myös vanhojen toisintojakin.

Tahdonpa myös toivotella kaikille loistavaa, antoisaa ja onnellistakin uutta elokuvavuotta!