Kommenttiraidalle on kutsuttu turinoimaan kolmikko, jolta ei ihan heti asia kesken lopu. Leonard Maltin on elokuvakriitikkona toimiessaan tihrustellut tuhansia elokuvia ja lisäksi hän kovasti erityisesti Disneyn varhaisempaa tuotantoa tuntuu ihastelevan, joten sanottavaa riittää. Kaverina on Eric Goldberg, jolla on takanaan pitkä ura Disneyn studioilla ja hän oli esimerkiksi Pocahontas-elokuvan toinen ohjaaja. Kolmikon täydentää J.B. Kaufman, joka kommenttiraidan äänityksen aikoihin oli työstämässä elokuvan tekemisestä kertovaa tietokirjaansa Pinocchio: The Making of the Disney Epic. Tietoa ja innostusta aiheeseen näiltä hepuilta siis löytyy ja lisäksi kommenttiraidalle on leikelty vanhemmista haastatteluista tuotantoon osallistuneiden mietteitä, eli monenlaisia näkemyksiä kuulijalle on luvassa. Jos ei vielä Pinocchio-tietoutta tästä tarpeekseen saa, niin löytyypä elokuvan kylkeen rullailemaan vielä triviatekstityskin, josta täydentävää pikkutietoa pystyy napsimaan. Näistä jutuista ajattelin jälleen jonkinlaisen paketin summailla tähän, mutta aiheesta enemmän kiinnostuneiden kannattaa omin korvin käydä erityisesti kommenttiraidan kimppuun, koska hyvää tarinaa riittää siinä määrin paljon, että sitä vain osittain ajattelin tässä käsitellä, eli aloitellaanpa herrojen höpötyksillä...
Disneyn taival pitkien piirroselokuvien maailmassa oli 1930-luvun lopulla vasta alkuaskeleitaan ottamassa, sillä klassikkosarjan avauksena toimiva Snow White and the Seven Dwarfs ilmestyi 1937 ja monissa aikalaisissa koko hanke aiheutti ihmettelyä, että kuka nyt tahtoisi täyspitkän piirretyn katsella. Esitettiin kaikenlaisia näkemyksiä silmien häiriöistä ja vahvasti uskottiin, että projekti on Waltin hairahdus hullutuksiin ja valtava riskipeli, joka tulisi taloudellisessa menestyksessä mitattuna kostautumaan. No, toisin kuitenkin kävi, kun Lumikin tarina osoittautui erinomaisen suosituksi. Walt ei tosin tarvinnut vahvistusta lippuluukuilta, vaan jo ennen elokuvan ilmestymistä Pinocchio päätyi työstövaiheeseen, kun käsikirjoittajat laitettiin sitä ideoimaan.
Myös muita projekteja oli samaan aikaan ideointivaiheessa ja tuotantojärjestystäkin oli alkujaan toisenlaiseksi suunniteltu, sillä toisena pitkänä piirroselokuvana piti ilmestyä Bambi. Tekijät päätyivät kuitenkin siihen, että sen esittämät tekniset haasteet ja muut vaatimukset olivat niin suuret, että piti vartoilla vähäsen kehityksen kulkua. Niinpä Pinocchio pääsi jonon etupäähän singahtamaan, sillä se katsottiin helpommaksi hommaksi, mikä ei tietenkään tarkoita, että vailla vaikeuksia siitä olisi selvitty, vaan kyllä pulmia riitti pähkäiltäväksi.
Alkukohtaukset ilmeisesti elivät eniten prosessin edetessä, sillä mainitaan, että ne saatiin viimeisteltyä lopulliseen muotoonsa tuotannon loppuvaiheessa. Tarina toki muuttui muiltakin osin käytännössä koko ajan, mikä oli Disney-tuotannoille tyypillistä. Kun oltiin puoli vuotta ahkeroitu materiaalin parissa, niin Walt laittoi hommalle hetkellisen stopin ja siinä samalla hylkäsi suuren osan ajatuksista ja materiaalista, joita kyseisinä kuukausina oli saatu aikaan. Paljon heitettiin pois ja vasta tämän käänteen jälkeen alettiin kehittelemään Samu Sirkasta Pinocchion omatuntoa. Carlo Collodin alkuperäistä tarinaa muutenkin muokkailtiin ja valmis elokuva onkin opetuksissaan Collodin satua paljon hienovaraisempi ja menossaan viihdyttävämpi. Satu kirjoitettiin aikoinaan lähinnä lapsille, mutta elokuva kohdistettiin hiukan laajemmille ikäryhmille, sillä Walt jo varhain ymmärsi, että selkeiden lastenelokuvien tuottaminen rajaisi katsojia paljon.
Collodin versiossa Pinocchio on hävyttömämpi ja ilkeämpi hahmo, joka tappaa sirkan, mutta Disneyn elokuvaan tahdottiin viattomampi ja sanoissaan kiltimpi poika. Selvää siis on, että Samun rooli kasvoi merkittävästi, sillä elokuvassa häntä ei liiskattu, vaan laitettiin koko tarinaa kasailevaksi hahmoksi kertojan ominaisuudessa ja lisäksi Pinocchion omatunnoksi sekä yleiseksi vitsailijaksikin. Kommenttiraidalla puhellaan, että monien mielestä Samu onkin Disneyn parhaita sivuhahmoja. Sellainenkin huomio esitetään, että Samun vuorosanat on pidetty melko moderneina, jos mietitään, että elokuva sijoittuu selvästi ilmestymishetkeä kaukaisemmille vuosikymmenille. Samu kuitenkin käyttää puhekieltä ja näsäviisastelee 1930-luvun tapaan. Hahmon visuaalisesta ilmeestä ei heti päästy yhteisymmärrykseen, vaan luonnoksia tehnyt Ward Kimball piirteli aluksi aidompaa sirkkaa muistuttavia versioita. Walt tahtoi kuitenkin söpömmän tyypin ja kehityksen kautta päädyttiin ihmismäisempään ulkomuotoon. Ääneksi valittiin Cliff Edwards, joka oli jo entuudestaan suosittu esiintyjä lavoilla, levyillä, radiossa ja myöhemmin elokuvissakin. Samu taas sai seitsemän vuotta myöhemmin toisen suuremman roolin elokuvassa Fun & Fancy Free. Siinä hän pääsee esittämään kappaleen I'm A Happy-Go-Lucky Fellow, joka kirjoitettiin jo Pinocchion tarinaan, mutta karsittiin pois.
Alkuperäistarinaan vertaillessa lisättiin Geppettolle eläinkavereita, sillä näitä ei Collodin versiossa nähty. Varhaisemmassa teatterimuunnelmassa Geppettolla oli jo kissa, mutta kultakala ilmestyi perheeseen vasta elokuvassa. Puusepän ääneksi valikoitui Christian Rub, jolla oli aiempaakin kokemusta eurooppalaisten hahmojen esittämisestä. Sinisen haltijattaren vuorosanat jutteleva Evelyn Venable oli 1930- ja 1940-luvuilla suosittu esiintyjä, mutta vetäytyi elokuvista 1947 ja vaihtoi näyttelemisen opiskeluun. Hän luki kreikkaa sekä latinaa ja saatuaan opintonsa valmiiksi jäi opettamaan draamaa ja kumpaakin kieltä samaiseen yliopistoon (UCLA), eikä enää palannut elokuvanäyttelyn maailmaan. Venableen liittyy sellainenkin huhu, että hän olisi toiminut mallina Columbia TriStar -yhtiön logossa nähtävälle soihtua pitelevälle naiselle, mutta tälle väitteelle ei ole mitään vahvistusta saatu. (Tuolta voi lueskella vähän juttua soihtunaiseen liittyen: The History of a Logo: The Lady with the Torch.)
Rehti Repo kamunsa Kimin kanssa oli pitkälti Norman Fergusonin kehittelytyön tulosta. Fergusonin tunnetuimmaksi luomukseksi tosin usein mielletään Pluto-hauva. Kimistä ei alkujaan aiottu mykkää hahmoa, vaan Mel Blanc ehti äänittämään tälle vuorosanojakin, mutta niitä napsittiin niin ahkerasti pois, että ääntelystä jäi jäljelle vain hikkailu. Kun kaksikko juonittelee pubissa vankkurimiehen kanssa, hyödynnettiin kuvissa kauhuelokuvamaista valaistusta. Samantapaisia tehokeinoja käytettiin myös kohtauksessa, jossa Pinocchion kaveri muuttuu Huvitusten saarella asteittain aasiksi. Pleasure Island piti ensimmäisissä suunnitelmissa nimetä Boobylandiksi mukaillen alkuperäistä satua, mutta muunneltiin lopulta nykyiseen muotoonsa. Leonard Maltin arvelee, ettei nimi ihan sattumaa ollut, vaan että se olisi vuoden 1939 maailmannäyttelyn innoittama, sillä se satuttiin järjestämään San Franciscon lahteen rakennetulla keinotekoisella Treasure Islandilla. Suunnitelmissa oli myös, että Huvitusten saarella olisi pojille tarjoiltu enemmän karkkeja sekä muita herkkuja, mutta Walt tahtoi osioon karmaisevampaa tunnelmaa.
Walt itse piti loppupuolen vedenalaisia kohtauksia elokuvan tehostehuippuina ja kolmikko arvelee, että siksi ne luontevasti loppuun säästeltiinkin. Vedenalainen maailma pystyttiin toteuttamaan niin rikkaasti ja näyttävästi, että vuosikymmeniä myöhemmin elokuvan The Little Mermaid ohjaajat etsivät näistä kohtauksista innoitusta omaan teokseensa. Syvyyksien hirmupedon, eli Monstron uhkaavuus onnistuttiin tuomaan elokuvakankaille erittäin vakuuttavasti. Tekijät toki paneutuivat liikehdintään vedessä ja Monstron kääntymiset muine pyrähdyksineen sinänsä tutkittuun todellisuuteen pohjaavat, mutta jakso päädyttiin kuitenkin toteuttamaan impressionistisella tyylillä.
Kommentointikerho muistaa myös mainita, että koko elokuvan visuaalinen ilme kielii jatkuvasta kekseliäisyydestä sekä huolellisuudesta. Pieniä viehkeitä yksityiskohtia löytyy jatkuvasti tarinaa ja maailmaa rikastuttamaan. Waltin kerrotaankin kannustaneen tällaiseen lisäilyyn ja hän itsekin lähetteli jatkuvasti lappusia huomioineen kysellen, voisiko tiettyihin jaksoihin lisätä kenties vielä jotakin kekseliästä. Pieniä palkkioitakin oli ideoinnista tarjolla ja kommenttiraidalla mainitaan esimerkkinä, että menettelevä jippo saattoi tuoda viisi dollaria keksijän taskuun, hyvä taas kymmenen ja ajatuksesta mittavampaan jaksoon saattoi ansaita 25 dollaria. Äänessä oleva herra toteaa, ettei tämä välttämättä tarkoittanut, että tuotantoon osallistuneet olisivat ahneuksissaan alkaneet ideoita pommitella, mutta tällainen kuitenkin innosti ja rohkaisi monia esittelemään ajatuksiaan toimien elokuvan eduksi.
Yleisemmin Waltin toiveena oli kuvilla tavoittaa vanhempien eurooppalaisten satukirjojen ilmettä. Tekijöiden kunnianhimosta annetaan esimerkkinä kohtaus aamuun virkoavasta kylästä, joka oli erityisen monimutkainen otos päätyen maksamaan 48000 vuoden 1939 dollaria (eli runsaat 800000 dollaria vuonna 2015). Animaattorien homman helpottamiseksi Pinocchiosta teetettiin kolmiulotteinen marionettinukke, joka auttoi nukkeversion liikkeiden toteutuksessa. Muistakin hahmoista ja esineistä valmistettiin vastaavia, ja yhtiössä vakiintui käytäntö tehdä tällaisia pienoismalleja, mikä helpotti hahmojen luonnostelua ja viimeistelyä.
Avauskappaleesta When You Wish Upon a Star tuli tavallaan kuvaaja Disney-tarinoista tutuille teemoille ja symboli koko yhtiölle, mutta Walt tahtoi toki mukaan monta muutakin laulua. Vaatimuksena kuitenkin oli, että nämä myös osallistuisivat tarinaa kuljettelemaan. Parin minuutin lauluun saakin paljon ja kätevästi tärkeää tietoa, vieläpä mahdollisesti vähemmän töksähdellen kuin vastaavien vuorosanojen kautta, kuten kommenttiraidalla todetaan. Marionettinäytös lauluineen ja tansseineen olikin viimeisimpiä elokuvaan kehiteltyjä juttuja. Niinkin hyvin musiikkipuolella onnistuttiin, että avauskappale sai parhaan laulun Oscar-palkinnon ja musiikista tuli toinen. Tällaiset tuplavoitot ovat harvinaisia, mutta onhan Disneyltä temppu myöhemminkin onnistunut, kuten vaikkapa Mary Poppins osoittaa.
Pinocchio valmistui lopulta runsaassa parissa vuodessa, ja kommentoiva kolmikko hämmästeleekin vauhtia, sillä yksityiskohtien perusteella olisi voinut luulla projektin haukanneen paljon enemmän aikaa. Esimerkiksi Snow White and the Seven Dwarfs vei noin kaksinkertaisen määrän vuosia. Tuotannon aikaan Disneyn studioilla oli vielä merkittävä muuttovaihe menossa, kun pikkuhiljaa siirryttiin uusiin tiloihin. Toisaalta yhtiön työntekijöiden määrä oli räjähdysmäisesti kasvanut ja alkoi noihin aikoihin liikkua tuhannen ihmisen luokassa, mikä tietenkin osaltaan vauhditti kaikenlaista tekemistä. Kolmikko pohtiikin kommenttiraidalla, että 1920-luvun lopulla alkanut suuri lama-aika auttoi merkittävästi Waltia, mitä tulee lahjakkuuksien haalimiseen studioonsa. Muina aikoina vastaavan taiteilijajoukon kokoaminen olisi ollut huomattavasti hankalampaa ja kalliimpaa. Lamaa seuranneina vuosina oli kuitenkin merkittävä määrä taitavia tekijöitä vailla kokoaikaista ja haastavaa tekemistä. Myöhempinä vuosina tämä porukka taas toimi vetovoimana uusille kyvyille, jotka tahtoivat sellaisessa ryhmässä luoda uraansa.
Maltin, Goldberg ja Kaufman päättelevät omaa urakkaansa pähkäillen, että Disneytä on ajoittain syytelty katsojien piinaamisesta kamalan riipaisevilla tuokioilla. Kolmikko kuitenkin muistuttelee Diseyn ymmärtäneen, että iloitakseen täysin valoisammista hetkistä, pitää sitä pimeyttäkin tarinoihin sisällyttää. Hetkistä aiemmin samaiset herrat mietiskelevät, että Pinocchio osaltaan osoittaa, että myös hurjissa ja murheellisissa hetkissäkin voi huumoriakin olla. Näissä merkeissä kommenttiraidan jutusteluja lopetellaan, joten käydäänpä triviatekstityksen kimppuun. Se tosin on osittain päällekkäinen kommenttiraidan kanssa ja sitten sisältää sinänsä elokuvaan löyhemmin liittyvää yleistä luontotietoutta ja muuta juttua. Niitä en lähde tähän jatkoksi koostamaan, vaan yritän pysyä tiukemmin elokuvasta kertovissa tietoiskuissa.
Triviaraidalla heti alkuun tarkennellaan, että Carlo Collodin tarina julkaistiin ensimmäiseksi italialaisessa lastenlehdessä heinäkuussa 1881. Disneyn elokuvaversio taas sai ensi-iltansa 7.2.1940. Näihin aikoihin Disney tuotti Pinocchiosta myös värisarjakuvaa sanomalehtiin, joka ilmestyi 24.12.1939 - 7.4.1940. Huomautettakoon, että näytteitä kyseisestä sarjakuvasta voi käydä vilkaisemassa vaikka tuolla: Pinocchio, The Comic Strip. Myöhemmin vuonna 1945 elokuvaankin piirtänyt Walt Kelly teki Pinocchiosta sarjakuvaa. Samu Sirkka toikkaroi myös sarjakuvien maailmassa kohtalaisen ahkerasti, sillä hänen toilailujaan ihmeteltiin esimerkiksi lehdessä Jiminy Cricket, joka ilmestyi vuosina 1956-1959. Samun muista sivuseikkailuista mainitaan matematiikkaa leikkisästi opettava levytys Addition and Subtraction vuodelta 1963, joka toi Samulle Grammy-ehdokkuuden. Yhteiset koitokset jatkuivat postin palveluksessakin, sillä kaverukset pääsivät vuonna 2004 Disneyn ystävyysaiheisen postimerkkisarjan ensimmäiseksi pariksi.
Pinocchion elokuvaversion kehittely tosiaan aloiteltiin jo syksyllä 1937, kun taas Snow White and the Seven Dwarfs sai Yhdysvaltojen ensi-iltansa saman vuoden lopulla. Lumikin tarina palkittiin kunnia-Oscarilla vuoden 1939 alussa ja kun Walt pääsi pitämään kiitospuhetta 23.2.1939, niin käytti hän sen tulevasta Pinocchio-elokuvasta kertomiseen. Väitetäänkin, että yleisö kiinnostuneena kuunteli, miten Disney kertoili 25 minuutin ajan studionsa seuraavasta pitkästä animaatiosta. Pieni urakka Pinocchio ei ollutkaan, vaan runsaat kaksi vuotta jatkunut tuotanto päätyi maksamaan huimat 2,6 miljoonaa silloista dollaria, minkä myötä Pinocchio oli aikansa kalleimpia elokuvia. Tietoiskujen joukossa esitetäänkin sellainen arvio, että saman tarinan tekeminen nykyään tarkoittaisi sadan miljoonan dollarin hintalappua.
Kuten kommenttiraidallakin mainitaan, niin suuri osa elokuvan varhaisista ideoista joko hylättiin tai muutettiin. Samu Sirkka tuli kunnolla mukaan vasta kesäkuussa 1938, eli yhdeksän kuukautta prosessin käynnistämisen jälkeen. Kuitenkin Samun vihellyslaulu oli ensimmäisten valmiiksi animoitujen kohtausten joukossa. Alkujaan Geppetton piti muistuttaa enemmän Lumikin tarinasta tuttua Vilkasta, mutta lopulta animaattorit päätyivät ottamaan hahmoon merkittävästi ääniroolin hoitaneen Christian Rubin piirteitä (yhdennäköisyyttä voi ihmetellä vaikka tästä vertailukuvasta). Muiden hahmojen muunteluista mainitaan Figaro, jonka piti olla vanha kollikissa, mutta päätyi kuitenkin pentuna seikkailemaan. Figaron animaattori Eric Larson kertoikin Waltin ihastuneen kovasti pikkukisuun ja tahtoi tätä mahdollisimman paljon kuviin. Sinisen haltiattaren esikuvana toimi tanssija Marjorie Belcher, josta oli haettu innostusta myös Lumikin hahmoon. Ääniroolin tehneen Evelyn Venablen puhetta taas muokattiin elektronisesti, jotta saataisiin sanoihin taikamaisempaa tuntua.
Tarjotaanpa tekstiraidalla pikkuisen lisää tietoa päähahmostakin lähtien tämän nimen muodostumisesta, eli italiaksi pino tarkoittaa mäntyä, occhio taas silmää, joten mäntysilmäksi sankarimme nimi kätevästi kääntyy. Disneyn hahmon parissa toimi useampikin animaattori, mutta varhaisesta kehityksestä vastasi pitkälti Frank Thomas, joka työsti myös elokuvan alkupuolen marionettiversiota Bob Jonesin ohjeistuksen pohjalta. Vuoden 1938 aikana Thomas luonnosteli Pinocchion melkein valmiiksi piirtäen tämän noin 60 eri asennossa. Viimeistely jäi kuitenkin seuraavalle vuodelle, kun 1939 helmikuussa noin vuotta ennen ensi-iltaa Milt Kahl piirteli hahmon lopulliseen muotoonsa. Alkujaan Pinocchion kädet olivat melamaiset, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin hanskoihin. Walt itse kertoi aikoinaan valinneensa Dickie Jonesin äänirooliin tämän tyypillisen kiltin pojan äänen takia. Pinocchion ja toki samalla Geppetton sekä kumppaneiden kotikylään liittyen mainitaan, ettei sitä aivan puhtaasti mielikuvituksesta ole tempaistu, vaan Gustaf Tenggren luonnosteli idyllisen kylän pienen saksalaisen kaupungin perusteella. Baijerissa sijaitseva Rothenburg ob der Tauber päätyi siis Tenggrenin piirrosten kautta elokuvaan.
Ehkäpä tässä on tullut riittävästi elokuvasta tarinoitua ja vähemmän tarpeellista pikkutietoa koostettua. Enemmänkin mielenkiintoisia juttuja aiheesta epäilemättä löytyisi, kunhan vähän kaivelisi. Itse en ihan niin hullaantunut Pinocchion seikkailuista ole, että lähtisin vaikkapa aiemmin mainittua Kaufmanin kirjaa hankkimaan, mutta näiden oheismateriaalien parissa aika kului erittäin mukavasti. Toivottavasti osa näistä höpinöistä muitakin mahdollisesti kiinnostaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti