Kukkakauppiaan kojulta lähdetään liikkeelle, kun eräs miekkonen kumppanilleen kimpun ostelee sekä ojentelee. Sattuupa vain kadun toisella puolella olevan ryöstö menossa, joka riistäytyy liikkeen ulkopuolella varomattomaksi ammuskeluksi. Kukkia ostellut miekkonen saakin seuraavassa sekunnissa luotia selkäänsä ja viimeistä kertaa katuun kaatuu. Elizabeth Guinness (Patsy Kensit) joutuukin avuttomana seuraamaan, miten rakas viimeisiä hengenvetojaan hönkii ja vähitellen, mutta vääjäämättömästi tästä maailmasta poistuu. Dramaattista tarjontaa siis ensimmäisille minuuteille halutaan heittää, mutta järkytys katsomossa ei välttämättä hirmuisen suureksi nouse, koska epäonnekasta miestä ei ehditä oikeastaan edes esittelemään ennen kuin onkin jo aika viimeiselle levolle.
Aika jatkaa mateluaan surullisen päivän jälkeenkin ja seuraavaksi Elizabeth tavataan taksista, joka pimeässä illassa kuljettelee matkustajaansa kohti syrjäistä maalaiskartanoa. Vähintään ohutta salaperäisyyden verhoa halutaan pitää yllä, sillä saapumista talon pihaan seurailee nuori poika valvontakameroiden kautta ja ilmeisesti tarkkailuvimpaimia sekä niiden tiirailijoita enemmänkin löytyy. Elizabeth ilmoittaa ovella saapuneensa aiemmin sovittuun tapaamiseen, mutta sepä näyttää jäävän varsin lyhyeksi jutusteluksi. Paikalle saapuu talon omistaja Richard Keaton (Simon MacCorkindale), jonka haastateltavaksi Elizabeth onkin matkaillut. Lämpimiä tervetuliaisia ei ainakaan lausuta ja muutenkin Richardin linja tuntuu olevan suorasukainen ja tylynkin tehokas, sillä lyhyesti hän toteaa Elizabethin olevan tehtävään liian nuori. Yön voi talossa majoittua, mutta aamun koittaessa sopisi kadota teilleen.
Kolkko kohtaaminen ei Elizabethia täysin lannista, eikä tällainen heti kättelyssä tapahtuva luovutus käy, vaan tämä rientää Richardin perään kertoakseen hyvistä suosituksistaan ja työkokemuksestaan. Katsojallekin pikkuhiljaa suostutaan kertomaan, että haettu työpaikka tässä tapauksessa on lastenhoitaja Richardin noin kymmenvuotiaalle pojalle. Richard ei toisen vakuutteluista heti innostu, sillä kolme aiempaa lastenhoitajaa on luovuttanut kuukauden sisällä, mutta suostuupa hän kuitenkin antamaan Elizabethille tilaisuuden ja koeajan. Alkuun Richard muistuttelee, että Andrew-poika (Keegan MacIntosh) arvostaa omaa rauhaansa ja sama pätee vielä enemmän talon isäntään. Keskustelussa tulee ilmi, että Richardin Alycia-vaimo on kuollut, eikä hänestä ole lainkaan sopivaa jatkossa keskustella ja muutenkin joutavat jutustelut tulisi pitää minimissä.
Seuraavana aamuna Andrew tulee kesken Elizabethin suihkuhetken esittäytymään ja vähän näsäviisaan sekä nenäkkään ensivaikutelman onnistuu tekemään. Isänsä suorasukaiseen tyyliin poika toteaa, että olisi vallan mielenkiintoista vilkuilla vaatteetonta aikuista naista, joten sopisikohan mitenkään pukeutumispuuhien tarkkailu, mutta Elizabeth ei pojan pyynnöstä innostu. Suuressa kartanossa riittää opeteltavaa, vaikkakin taloustyöt ovat enimmäkseen perheessä kauemmin työskennelleen Pramin (Kay Hawtrey) alaa. Ilman sen suurempia ilmoituksia Richard lähtee työasioille Geneveen. Eipä hän pojalleenkaan menoistaan tiedottele, vaan toinen saa urkittua retkiaikataulun isän sähköpostista. Hyvästit ja muut höpötykset nähdään myös tarpeettomina aikasyöppöinä, eikä Elizabeth tunnu olevan lainkaan tyytyväinen kovin kömpelösti kommunikoivan perheen tilasta.
Oman lisänsä pähkäiltävien pulmien kasaan tuo Andrew:n esittämä väite, että äiti olisi edelleen haamuna talon nurkissa kummittelemassa. Poika kertoo myös, että vuosia sitten äiti murhattiin, josta Elizabeth toki kiinnostuu. Pramilta hän uteleekin lisätietoja näistä tapahtumista ja paljastuu, että Alycia putosi kuolemaansa kartanon itäisestä tornista. Andrew tai Andy tuttavallisemmin oli siihen aikaan kolme vuotta ja tragedia kirjattiin itsemurhaksi, vaikka olosuhteet olivatkin epäselvät. Työhönsä suuren osan ajastaan panostava Richard ei ollut lainkaan innostunut yksinhuoltajuudesta ja niinpä Andrew lähetettiin äidin puolen isovanhemmilleen. Jokunen kuukausi aiemmin tämäkin polku tuli loppuunsa, sillä molemmat isovanhemmat kuolivat veneilyonnettomuudessa, mikä pakotti Richardin ottamaan pojan takaisin.
Perhepiiriin siis mahtuu surullisia onnettomuuksia ja sellaisiakin seikkoja, joita olisi kenties syytä selvitellä huolellisemmin. Richardkin lopulta palaa reissuiltaan ja Elizabethin yllätykseksi suostuu kertoilemaan näistä synkemmistäkin salaisuuksista. Siinä paljastuu joidenkin pitävän Richardia vaimonsa murhaajana ja samalla hän selittää, ettei juuri lainkaan tykkää isän roolista. Kartanolle saapuu myös vieraita sotkemaan kuvioita, kun Richardin veli Blain (Lindsay Merrithew) hurauttaa paikalle ystävättärensä Jillianin (Cynthia Dale) kanssa. Veljesten väliltä löytyy menneisyydestä paljon pahaa verta ja heti saapumisiltana nämä ovatkin toistensa kurkuissa kiinni. Elizabeth taas ottaa asiakseen lähentää pahasti toisistaan etääntyneitä isää ja poikaa. Jollakin taas on paljon keljumpia suunnitelmia mielessä, joihin saattaa murhayritys ja toinenkin sisältyä...
Suunnilleen sitä saa, mitä ennen katselua on mieltänyt tilaavansa, eli hiukkasen alle 90 minuuttia heppoista kertakatseluhömppää, joka heittää mukaan hyppysellisen jännitystä sekä salaperäisyyttäkin. Suuria tunteita toki tavoitellaan, mutta sellaisten luominen ruudun kummallakaan puolella ei oikein tällä paketilla onnistu. Ilmeisesti tässä tapauksessa kirja on melko vauhdikkaasti elokuvaksi saatu käänneltyä, sillä Alicia Scottin romaani tuli kauppoihin ymmärtääkseni samana vuonna. Voinee huomauttaa myös, että Scott on Lisa Gardnerin peitenimi, jonka "suojasta" hän on julkaissut runsaat kymmenen teosta kevyttä jännitysromantiikkaa. Omalla nimellään hän on keskittynyt käsittääkseni vakavampaan jännityskirjallisuuteen.
Sinänsä At the Midnight Hour on helppoa kertakatseluhuttua, sillä se ei ylenpalttisesti pyri niitä vähemmän iloisia puoliaan vyöryttelemään tai muutenkaan ilmapiiriä ikävöittämään. Viilenneiden perhevälien korjaajaksi pyytämättä ilmoittautuva Elizabeth lähtee hommaansa paikoin leikkisällä otteella hoitamaan. Andrew toki yrittää isäänsä mukaillen pitää kiinni jäyhästä ja jäätävästä olemuksesta ja esittää, etteivät pelit ja muut lapselliset puuhastelut tätä poikaa kiinnosta, mutta kyllähän vesileikit ja muut jekut vähitellen häntäkin alkavat hymyilyttää. Siinä samalla putoilee jäykkä muodollisuuskin pois ja harrastuspiiri laajenee muuallekin kuin yhtälönratkaisun saloihin. Törmäyksiä toki tähänkin touhuun mahtuu ja välillä työnantajan suulla muistutellaan, että jos meno ei miellytä, niin voi muualle hipsaista. Tutustumispuuhissa ja jään vähittäisessä nakertelussa säilytetään kuitenkin positiivinen yleisvire.
Tietenkään lämpenevät välit eivät ainoastaan Andya ja Elizabethia koske, vaan alkaahan tunne-elämänsä syvälle sisälleen muuraillut Richard myös vähitellen murenemaan. Aika paljon pitäisi kuitenkin saada aikaan, kun lähtökohtana on täysjäätävyys, joka pitäisi runsaassa 80 minuutissa taikoa kutkuttavaksi tosirakkaudeksi. Tämän tempun vakuuttava myyminen katsomoon jääkin jokseenkin puolimatkaan ja paikoitellen tahaton komiikka lienee lähempänä kuin mikään kuumottelevasti sydäntä värisyttelevä kuiskuttelu. Vika ei ainakaan ensisijaisesti näyttelijöissä ole, vaan syytä kannattanee etsiä aluksi tönkön tekstin suunnalta. Molemmat esiintyjät onnistuvat minusta näyttäytymään vähintään pidettäviltä osissaan, mikä ei läheskään aina selviö ole, sillä kohtalaisen yhdentekeviä, unohdettavia ja rasittaviakin tapauksia on silmien eteen silloin tällöin singahdellut. Kensitin kohdalla saattaa olla jotakin poikavuosille juontavaa nostalgialisääkin, sillä hän taannoin jäi hyvinkin hehkeänä mieleen toimintarymistelystä Lethal Weapon 2.
Richardin korostettu ja tunteista riisuttu suorasukaisuus tosiaan laittaa lähinnä hymyilemään, kun tämä tylyhköjä totuuden tokaisujaan viljelee. Hyvänä esimerkkinä näyte jäätävästä logiikasta tyypin ilmoittaessa, miten romantikoilla ei ole kykyä loogiseen ajatteluun. No, onneksi parin yhteiset tuokiot eivät järjestään näissä pikkuisen pöllöissä tunnelmissa etene, mutta ihmetellä sopii hiukan niitä painotuksia. Näitä toiston piirteitä omaavia töksähteleviä jutusteluja löytyy enemmänkin, mutta kunhan päästään edes etäisesti hätyyttelemään jonkinlaista hyvää tai tunnelmallista ja kauniiden kuvien koristamaa hetkeä, niin vaikuttaa ilmenevän pakonomainen tarve napsaista se poikki jollakin C-luokan jännityselementillä. Oli sitten kyse odotuksia nostattelevasta ratsastusretkestä tai hyvää vauhtia lämpenevistä nuotiotunnelmista. Omalla kohdalla tuntuukin nyrjähtäneeltä, ettei näihin sitten löydy jokusta minuuttia uhrattavaksi, koska itse lähinnä tähän osastoon toiveita kohdistan, kun näitä Harlekiini-elokuvia ihmettelen. Laadukkaampaa jännitysviihdettä etsin ihan muualta ja samaa sanoisin koskettavien laatudraamojen suhteen. Tilauslistalla on hyväntuulista höttöä, mutta harmikseni sitä monesti näissä sinnikkäästi kartellaan...
Sanottakoon sekin, että onneksi At the Midnight Hour enemmän niihin sulatusta kaipaaviin suhteisiin panostelee kuin jännityspuoleen, mikä plussaksi kelpaa. Kunhan porukka saadaan kokoon ja hämäräpuuhat tuupattua vauhtiin, niin epäiltyjen määrä ei hirmuisen suuri ole, eikä niin väliäkään. Katsojalle pientä sivupähkäiltävää tarjotaan sukusalaisuuksien ja suttuisten suhmurointien muodossa. Perinteisiä motiiveja esitellään punnittavaksi, sillä soppaan sekoitellaan entisiä ihastumisia, pettämistä, katkeruutta, rahapulaa ja mahdollisesti vakaviakin rikoksia. Näistä ei onneksi kyhäillä mitään useilla yllätyskäänteillä sekoilevaa sekamelskaa, vaan suhteellisen selkeäjärkinen paketti, mikä saattaa joillekin tylsänäkin näyttäytyä.
Välillä tulee ajankuluksi katselujen jälkeen naksuteltua minulle tuntemattomampien tekijöiden filmografioita, kuten tälläkin kerralla. Jarrott on tosiaan ehtinyt elokuvaohjauksia ahkeroimaan kuudella vuosikymmenellä, joten teos ja toinenkin on maailmaan syntynyt. Kymmenten elokuvien joukosta muutama minuakin kiinnostava toki löytyi ja mahtava katselulista jälleen pääsi paisumaan. Purjehdusta ja romantiikkaa yhdistelevä The Dove vaikuttaa ihan kivalta, samoin utopistiseen onnelaan sijoittuva musikaali Lost Horizon, vaikkakaan ei erityisen kehutulta vaikutakaan. Escape from the Dark voi olla kohtalaisen kiinnostava ponipelastus. Disney-tuotanto The Last Flight of Noah's Ark ilmeisesti esittelee sekin omanlaistaan eläinsuojelua ja yhdistelee tätä autiolla saarella selviämiseen sekä uskaliaaseen merimatkaan. The Boy in Blue vie Nicolas Cagen kilpasoutelun maailmaan, joka myös elokuvissa vähemmän käsitellyksi aiheeksi on jäänyt. Näiden teosten muodostama viisikko ei välttämättä Jarrottin arvostetuinta laitaa edusta, mutta tarinat tuntuvat minulle etukäteen kiinnostavilta.
Harlekiini-elokuvia olen laskujeni mukaan onnistunut seitsemän kappaletta katselemaan ja At the Midnight Hour löytää paikkansa keskijoukosta. Kertakatseltavaksi iltaviihteeksi se kelpaa kyllä, eikä saa suurempia tuskailuja aikaan satunnaisista töksähtelyistä huolimatta. Kokeneen tekijäporukan kohdalla menettelevä rutiinisuoritus ei mihinkään suurempiin hehkutuksiin anna mielestäni aihetta ja jälkimakukin on siihen suuntaan, että unholaan nämä kuvat ja kuviot taitavat melko nopeasti mielestä suunnistella. Jotenkin sen ymmärtää, että näissä joudutaan pikkuisen pidättelemään ja tasapainoilemaan, sillä jäljen pitää olla televisioesityksiin kelpaavaa. Silti hitusen rohkeampaa otetta toivoisi, sillä reippaamman rietastelun ja takkakuvien kautta lakanoiden alle piiloutuvan hieman tylsämielisen pikapuuhastelun väliin luulisi mahtuvan runsaasti vaihtoehtoja toteuttaa romanttisempia tuokioita. Tympivimmät kehnoudet tosiaan vältetään, mutta luovuuspula monessakin mielessä paistelee läpi. Voidaan toki esittää oletus, että tuttuja ja turvallisia kuvioita yleisö näiltä elokuvilta odottaakin, mutta niitäkin voisi minusta hieman omaperäisemmällä otteella lähteä ruudulle sovittelemaan.
At the Midnight Hour (1995) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti