Pinocchio (Pinokkio)

Vuoden vaihtumiseen liittyvissä lupailuissa menin taas huutelemaan reipastuvani Disney-klassikkojenkin katselussa sekä kommentoinnissa, joten pitäähän sitä edes alkuvuonna jaksaa yrittää. No, eihän tämä suinkaan mitään pakkopullaa ole, vaan ihan mielellään näihin seikkailuihin syöksyy, kunhan mielentila vain kohdilleen osuu. Valinta kohdistuu tällä kerralla varhaisempaan tuotantoon ja niinkin kauas historiaan kurkotellaan, että toisena teoksena klassikkosarjaan valikoitu ja vuonna 1940 valmistunut Pinocchio pääsee vuoroon. Loogisesti ajatellen uuden Disney-vuoden voisi tietysti käynnistää sillä ensimmäisellä Lumikista kertovalla klassikolla, etenkin kun sekin samaisessa hyllyssä nököttelee, mutta tähän väliin alkujaan puisen pojan kasvumatka kohti ihmismäisempää elelyä tuntuu paremmin sopivan.

Minulle hahmo tuli aikoinaan tutuksi lähinnä Samu Sirkan joulutervehdysten kautta, enkä edes ole täysin varma, olenko joskus lapsuudessa varsinaisen klassikon kokonaisuudessaan nähnyt vaiko vain osittain. Runsas vuosi sitten Disney-suunnitelmia pohdiskellessani en tätä elokuvaa listalle lisännyt, mutta sittemmin se on alkanut suuremmissa määrin kiinnostamaan. Luettujen juttujen perusteella niin moni pitää Pinocchion tarinaa iki-ihastuttavana satuna ja elokuvaversiota Disneyn kärkiteosten joukkoon kuuluvana, että väkisinkin siinä alkaa uteluttamaan. Ymmärtääkseni pienemmän porukan mielestä elokuva tuntuu olevan kuitenkin keskinkertainen ja osa jopa luokittelee teoksen lapsille sopimattomaksi tuomiten sen turmiollistakin toimintaa esitteleväksi. Näistäkin syistä tarina alkoi enemmän kiehtomaan, joten katsellaanpa, päädynkö ylistyskuoroon, ihan kiva -kerhoon vai jonnekin aivan muualle...?

Toivomustähtösistä ja rohkeampienkin pyyntöjen toteutumisesta kertova kappale kuljettelee katsojaa satukirjojen keskelle, ja sopivasti erään teoksen päällä Samu Sirkka sattuukin laulelemaan. Hän lähteekin nopsasti kertomaan taannoista tarinaa, joka on vaikuttanut syvästi hänen omaan käsitykseensä toiveista ja kenties pienistä sekä suurista sydämistäkin. Eräänä iltana kohtalaisen kauan sitten tähtitaivas kovin kirkkaasti sekä kauniisti tuikahteli ja pikkuiset jalat kuljettivat Samun saapumaisillaan olevan yön hiljentämään pikkukylään. Sirkkakaverin matkassa päästään hipihiljaisia katuja kuljeskelemaan ja hieman loikahtelemaankin. Vain puusepänverstaan ikkunoista valoa loimottelee, mikä innostaa Samua lähempääkin sisätiloja vilkaisemaan. Takkatulen lämmin hehku on viluiselle matkalaiselle niin houkutteleva, ettei siinä tohdi jäädä oven ulkopuolelle vartoilemaan virallisempia kutsuja, vaan sinnehän kekäleiden punertavaan valoon käpsytellään.

Samu saa lämpöä luihinsa ja alkaa siinä samalla ihmettelemään sekä ihastelemaan kekseliäiden sekä värikkäiden kellojen, koriste-esineiden ja lelujen täyttämää pajaa. Kaikki seiniltä ja hyllyiltä löytyvät kivat kapistukset ovat ilmeisesti jo hieman ikääntymään ehtineen Geppetton väkertelemiä. Samun silmät seisahtuvat eräältä hyllyltä löytyvän marionettinuken kohdalla ja pitäähän sitä käydä lähempääkin tutkailemassa. Hetkistä myöhemmin Geppetto astelee pajaansa mukanaan Figaro-kissa. Marionetti on vielä viimeisiä silauksia vailla oleva keskeneräinen työ, mutta eipä enää pitkään. Pari pisaraa maalia ja punaa poskiin, niin puupoika alkaakin olla valmis. Nimekseen veikeä nukke saa Pinocchion ja Geppetto tahtoo näitä syntymäpäiviä heti laululla ja tanssahtelulla juhlistella.

Leikki menee vähän ilkikuriseksikin, eikä näistä kepposista oikein voi Pinocchiota syytellä, vaan saattaa olla, että naruista nykivä käskyttäjäkin on silloin tällöin tuhmurointiin taipuvainen. Yleisen melskeen ja iloisen riemun keskellä Geppetto esittelee Pinocchiolle myös toisen eläinystävänsä, eli pikkuisessa maljassa uiskentelevan Cleo-kultakalan. Ihan aamuyön tunneille saakka ei lähdetä tanssahteluja venyttelemään, vaan soitot on pian soitettu ja pötköttely kutsuu. Viimeisinä iltapuuhinaan Geppetto rauhoittuu suurta piippuaan poltellen ja vielä ennen uinahdusta jutustelee, miten mukavaa olisikaan, jos Pinocchio olisi ihan oikea poika.

Silmät eivät aivan kiinni lupsahtelemaan ehdi, kun Geppetto havaitsee ikkunasta toivomustähtösen, mikä saa hänet toistamaan toiveensa, miten hienoa olisikaan Pinocchioon saada elonhenkeä. Näissä haikeissa ja mukavissa mietteissä lähdetäänkin nukkumispuuhien pariin, mutta aivan kaikki eivät unen päästä millään tahdo saada kiinni, sillä Samu joutuu huomaamaan, ettei naksuttavien sekä kilkuttavien kellojen keskellä ole lainkaan leporauhaa. Geppettokin äänekkäästi unimuristelee parin metrin päässä, joten hermot ovatkin hyvää vauhtia kärähtelemässä, kun väsähtäneelle ei unia suoda. Harmeista saattaa silloin tällöin hyvääkin seurata, sillä eipä toinen tiedäkään, millaisia ihmeitä tahtomattomien valvojaisten kautta voikaan päästä todistamaan...

Tilaansa tuskaillessaan Samu näkee, miten jostakin tumman taivaan kaukaisuudesta saapuu kohti Geppetton pajaa sinisenä hohkaava enkelimäinen hahmo, joka kotvan kuluttua toivomuksia taikovaksi haltiattareksi paljastuu. Lämpimällä äänellä jutteleva hahmo selittää, että hyväsydäminen Geppetto on toiveensa toteutumisen ansainnut ja samalla heilauttaa sauvaansa puhaltaen puupoikaan elonkipinän. Haltiatar kuitenkin tiedottelee, että aivan heti ei Pinocchio ihka oikeaksi pojaksi muunnu, vaan sinne on pitkä matka kuljettavana. Taikasauvan heilautus antaakin eräänlaisen mahdollisuuden kasvaa ihmiseksi, mutta ennen kuin maaliin pääsee, pitää pystyä osoittamaan rohkeutta, rehellisyyttä ja epäitsekkyyttä sekä tietysti kyetä erottamaan oikea väärästä.

"What's a conscience! I'll tell ya! A conscience is that still small voice that people won't listen to. That's just the trouble with the world today..."

Valtavasti tuleekin vaatimuksia "vastasyntyneelle", mikä ymmärrettävistä syistä laittaa päätä pahasti pyörälle. Haltiatar uteliasta ja hämmentynyttä Pinocchiota lohduttelee, että pulmallisissa paikoissa ja valintojen risteyksissä omatunto tulee auttelemaan. Pinocchio ei tietenkään tiedä, mikä se sellainen kuiskuttelija onkaan, eikä Samu malta olla sekaantumatta keskusteluun, vaan opastaa melkein-poikaa omatunnon luonteesta. Selitys tosin ei ole aivan loppuun saakka harkittu ja sanojen sekoillessa saattaa heräillä lisäkysymyksiä. Haltiatar tuntuu kuitenkin vakuuttuvan Samun topakasta selvityksestä ja antaa tälle hommaksi Pinocchion virallisena omatuntona toimimisen. Niinpä Samun tulee päivystää pojan valppaana sekä reiluna oppaana paikoin kovin kapealla kaidalla polulla, sillä maailma on täynnä monenlaisia kiusauksia ja houkuttelevan herkullisia vääriä valintoja. Ensimmäisenä virkaetuna sirkkakaveri saa upouuden puvun, ja siitä eteenpäin pitäisi käytännössä ympäri vuorokauden poikakokelasta osata neuvoa...

Lyhyen teoriakatsauksen jälkeen Pinocchio pääsee kokeilemaan ensiaskeleiden ottamista ilman, että kukaan on piuhoista nykimässä. Hiukkasen hoipertelevaista on meno ja kolina Geppetto-parankin uniltaan säikyttelee. Hermot kireällä ja pyssy kädessä hän lähteekin kierrokselle selvittelemään, mikä öinen vieras talossa mellastaa ja onpa siinä liipasinherkässä olotilassa posauttaa Samun tuonen virroille seilailemaan. Onneksi mitään ikävämpää ei pääse yöllisten holtittomien räiskintöjen seurauksena syntymään, vaan Geppetton pelokkuus riemuun vaihtuu hänen vähitellen tajutessa, mitä onkaan tapahtunut. Vaikea sellaista yllätystä on todeksi uskoa, mutta viimein vakuuttumisen jälkeen onkin uudelleen laulun ja tanssin aika ilon kohoillessa ylimmilleen. Pinocchiota uusi maailma kovasti hämmästyttää ja kummastuttaa, eli kysymyksiä riittäisi, mutta aamuun asti olisi ensin maltettava torkkua.

Aamuaurinkoisen saapuessa kierrokseltaan valoa tuomaan, heräilee kyläkin reippaaseen vilskeeseen. Lukuisat lapset kohti koulua kipittelevät ja samalle opintielle Geppetto tahtoo Pinocchionkin laittaa. Toinen tuskin on saanut suppeaakaan käsitystä maailmanmenosta, kun jo yksin laitetaan kohti koulua kulkemaan, sillä Figaro-kisua ei mukaan päästetä. Samoilla kaduilla kulkee myös pari heppua, joilla saattaa olla keljujakin kujeita mielessään ja kun tiet risteävät Pinocchion kanssa, niin siinäpä sitä olisi oiva tilaisuus höynäyttää herkkäuskoista ja houkutella viaton lapsukainen paheiden polulle. Tietenkin tällaisilla touhuilla voisi samalla itse mukavasti lihotetun kolikkopussukan tienailla. Omatuntokin on ensimmäisenä aamunaan ratkaisevasti vahtivuorostaan myöhässä, joten Pinocchion suostuttelu poikkeamaan koulutieltä nukketeatterin lavalle napakalla lupauskimaralla hoidetaan. Rehti Revon maalailut maineesta ja menestyksestä vetävät toista kohti näyttelyuraa, mutta eipä Pinocchio lainkaan tiedä, että ruusuisten puheiden takana voikin odotella raadollinen todellisuus. Hairahduksilla maallista vaellusta aloitellaan ja pitkä sekä kivikkoinenkin matka pitäisi kulkea ennen kuin lupaus oikeaksi pojaksi muuntumisesta tulee ajankohtaiseksi...

"Prove yourself brave, truthful, and unselfish, and someday, you will be a real boy."

Pikkuisen Pinocchion tutustuminen maailmaan ei ainakaan omassa mielessä mitään närkästystä tai tympääntymistä aiheuttanut, vaikkakin huolettomalla asenteella varustautunutta kaveria välillä vauhdikkaasti tuupitaan sekä kiskotaankin kohti paheellisia polkuja. Näitä pikkukepposia ja tuhmuuksia nyt on hankala käännellä sympaattista ja hauskaakin päähenkilöä vastaan, sillä alle vuorokauden elämänkokemuksella ei vielä välttämättä kovinkaan kattavasti ole valinnoistaan vastuussa. Kaikkiaan Pinocchiota voi mielestäni puolieloisenakin väittää vallan elämäniloiseksi tyypiksi, joka vipeltää ja tekee, vaikka järki ei mukaan ehtisikään. Minusta Pinocchiossa yhdistyykin oivalla tavalla seikkailunhalu, lapsellinen viattomuus, joka johtaa paikoin huvittaviin ja toisaalta taas vaarallisiinkin hairahduksiin ja etenkin elokuvan loppupuolella tulee mukaan päättäväisempää sekä harkitumpaakin toimintaa kaverin alkaessa ottaa enemmän vastuuta tekemisistään. Paljon kehitystä pitää lyhyeen aikaan saada sullottua, sillä lähes nollista lähdetään liikkeelle ja kyyti on monesti kylmääkin. Pinocchion kasvutarina kuitenkin on varsin viihdyttävää ja sydämellistäkin katseltavaa.

"I dub you Pinocchio's conscience, Lord High Keeper of the Knowledge of Right and Wrong, Counselor in Moments of High Temptation, and Guide Along the Straight and Narrow Path. Arise, Sir Jiminy Cricket."

Pinocchio ei ole ainoa, joka sysätään henkistä kasvua kannustelevalle taipaleelle, sillä eipä se Samu Sirkkakaan tuosta vain ammattitaitoiseksi omatunnoksi pysty muuntumaan, vaikka kaveriaan paremmin onkin maailmanmenosta perillä. Kyllähän Samukin on pariin otteeseen ripustamassa hanskoja naulaan, sillä vilkkaan pojan paimentaminen ei hommista helpoin ole ja lisäksi oikeiden valintojen pariin ohjailevaa ääntä yritetään paikoin kovakouraisestikin vaientaa. Tiukan paikan tullen saattaa käydä niinkin, että Samu itse on päätä piiloon tunkemassa, eli vastuuta riittää kumpaisellekin kulkijalle opeteltavaksi. Yleisesti Samu Sirkka on kuitenkin mielestäni elokuvan onnistunein hahmo, eivätkä ne luonteen heikkoudet ensimmäisinä vastaan tule, vaan pirteä, reipas, iloinen ja huolehtivainen tämä pikkukaveri enimmäkseen on. Samulla on myös monta roolia elokuvassa, sillä Pinocchion moraalisen kompassin lisäksi hän toimii tarinan kertojana ja onnistuupa myös olemaan varsin vitsikäs heppu siinä sivussa. Osa kiitoksista menee tietysti äänenä toimineelle Cliff Edwardsille, mutta onpa Samu myös ihastuttavasti animoitu monenlaisine puuhineen ja söpöstelevine yksityiskohtineen, joista esimerkkinä vaikka pieni peti tulitikkuaskissa.

Geppetto vielä täydentelee sopivasti hyväsydämisten, mutta haavoittuvaisten ja hairahduksiinkin taipuvaisten päähahmojen joukkoa. Hänkin osaa paikoin pikkuisen ilkikurinen olla, kuten Figarokin saa huomata, mutta kaikkiaan hyvinkin helposti kekseliäitä esineitä väkertelevästä Geppettosta tykkäilee. Verstaan puuhasteluja sulostuttavat entisestään Figaro ja Cleo, joiden kautta saadaan eläinsöpöilyäkin kuviin, mikä ei tietenkään lainkaan haittaa. Miellyttävää vaikutelmaa lisäilee roolissa höpöttelevä Christian Rub, joka on Edwardsin kanssa mielestäni elokuvan muistettavinta osastoa, mitä näyttelijöihin tulee. Geppetton hilpeää laulelua ja tanssahtelua seurailee suu hymyssä, mutta kyllähän toisenlainen liikuttaminenkin onnistuu. Puolivälin kohdilla odottelee murheellinen sekä raastava ero ja se kurkussakin tuntuu, kun toinen synkkää yötään tallustaa ääni murtuen myrskyssä huudellen. Yksikään pääkolmikosta ei ole sillä tavalla täydellisiä hahmoja, että osaisivat tilanteessa kuin tilanteessa oikeat sanat lausahtaa ja valinnat tehdä, mutta jokainen herättää sympatiaa ja saa toivomaan asioiden vielä aurinkoisemman käänteen saavan.

Pitäähän pahisosastostakin tietysti pikkuisen puhella ja näistä kyseenalaisista tyypeistä ensimmäisenä Pinocchion tielle astelee kaverikaksikko Rehti Repo ja Kimi, jotka kirjaimellisesti toisen koulumatkan katkaisevat alkuunsa. Ilkimysasteikolla liikutaan tässä vaiheessa vielä alemmilla tasoilla, vaikkakin kovin keljusti nämä tahtovat Pinocchion hyväuskoisuudesta hyötyä. Myöhemmin samaiset veikkoset olustellessaan vielä tylyillä huiputuksillaan rehentelevät, eikä todellakaan katumusta ole havaittavissa toisen myymisestä orjuuteen. Ennemmin Rehti Repo on valmis Pinocchion toistamiseenkin harhateille johdattelemaan, jos vain tilaisuus ilmenee. Näiden kaverusten touhu ei vielä niin äärimmäisen häijynä näyttäydy, mikä varmaan johtuu myös huvittavasti touhottavasta Kimistäkin. Joka tapauksessa en ainakaan menisi pelottaviksi näitä velmuja luonnehtimaan, mutta sitäkin osastoa on tarjolla. Minusta nukketeatteria pyörittävä Stromboli onkin astetta ilkeämpi tapaus ja vaikka hänen yleisilmeensä usein lupsakalta vaikuttaakin, niin lähes jatkuvasti tuntuu pinnan alla jokin räyhäävämpi räjähdys vartoilevan. Kunhan päästään pois uteliaiden silmien katseesta ja pikkuisen pintaa raaputellaan, niin julmempi puoli näkyvästi pilkisteleekin. Tyyppihän ei lähde edes lohduttelevia lupauksia valehtelemaan, vaan tylysti tokaisee, ettei mitään kultaisia eläkepäiviä ole tiedossa, vaan suosion sammuessa ura päätetään polttopuupinoon.

"Give a bad boy enough rope, and he'll soon make a jackass of himself."

Lähemmäs kauhuelokuvienkin kamaluuksia päästään, kun kuvioihin tulee mukaan mystinen vankkurimies synkkien salaisuuksien saarineen. Tiedä sitten, lähennelläänkö jo silkkaa pahuutta, mutta parempia puolia ei millään mieleen tule ja lisäksi silmistäkin kaikenlaiset kujeilevat tuikahdukset uupuvat. Ymmärrän kyllä, jos etenkin pienempiä katsojia alkaisi pelottamaankin tämän hepun katalia puuhia seuraillessa ja sama pätee pitkälti Monstro-valaaseen. No, ehkei sitä oikein voi samalla tavalla pahiskerhoon laskea, mutta vallan hurja sekä hirmuinen ilmestys on kyseessä. Monstrosta onnistuneesti tummin sävyin maalaillaankin todellinen painajaisten peto, joka ei armopaloja ole jakelemassa, vaan kalaparvet, uimarit ja kokonaiset aluksetkin tuosta vain suuhunsa hotkii ja popsii. Mitään mukavaa viimeistä reissua synkkiin syövereihin ei todellakaan ole luvassa, jos tämän ahneen kidan eteen eksyy... Ilkimysosastoakin saa siis kehua melkoisen hyväksi valikoimaksi. Minusta tämä selkeähkö "työjako" toimii paremmin kuin että yritettäisiin vaikka tunkea kaikkia ominaisuuksia yhteen tai kahteen pääpahikseen. Nyt saadaan mukavasti vaihtelua ja leikittelevämpää puoltakin luontevasti sekaan.

"Yep, temptations. They're the wrong things that seem right at the time...but...uh...even though the right things may seem wrong sometimes, or sometimes the wrong things..."

Tyyppien törmäillessä toisiinsa, saa Pinocchio vähän ankarampia oppitunteja elelystä ja siitä, miten maailma pyörii. Vaikka sitä mielessään ehtisikin päättämään, että epämääräiset näyttelytouhut saavat taakse jäädä, niin eihän houkutus ihan niin helposti irti päästä. Paikoin kovatkin läksytykset tuovat mieleen vanhempien satujen vähemmän silotellut ja tylymmät opetukset, mikä ei sinänsä erityisen ihmeellistä ole, koska elokuvalla on ikää runsaat 75 vuotta ja alkuperäinen Pinocchio-satu juontaa 1800-luvulle. Mainittakoon kuitenkin, ettei Pinocchio missään täysin julmassa ja karussa maailmassa joudu seikkailemaan, jossa virheistä ja hairahduksista laitettaisiin peli kerrasta poikki. Kuten tuli mainittua, niin lähes kaikilta hahmoilta puutteellisuuksia löytyy, jos etsiä tahtoo. Asioita annetaan anteeksi ja uusia mahdollisuuksiakin jaellaan. Välillä niitä ja parempia päiviä joutuu tosin lohduttomista syvyyksistäkin etsimään. Samalla kuitenkin muistutellaan, että huonommalla onnella hurjistelevammat huvitukset ja hurmiot voivat tärvellä koko elämän.

"Tobacco Row, Tobacco Row! Get your cigars, cigarettes, and chewing tobacco! Come on in and smoke your heads off! There's nobody here to stop you!"

Näistä puuhista puhuttaessa ei tietenkään sovi jättää mainitsematta kurittomien ja huonotapaisten poikien houkutukseksi suunniteltua Huvitusten saarta. Muiden juttuja lueskellessa olen saanut käsityksen, että juurikin tämä jakso eniten joitakin katsojia tässä Disney-klassikossa närästyttää ja kauhistuttaa. Tappelutalossa rähistään kuin viimeistä päivää ja tupakkatiellä pääsee hönkimään sikareja niin paljon kuin keuhkot vain kestävät. Sinänsä huvittaa ajatella, millaisen reaktion vastaava jakso aiheuttaisi nykyään uudessa piirretyssä, kun aikuisemmille suunnatuissa elokuvissakin tupruttelua voimakkaasti paheksutaan. No, riehumisen, sekasorron ja hävityksen värittämä iltama tuo esille niitä tuhmuroinnin hauskoja puolia ja kyllähän siinä ääneenkin naurahtaa, kun Pinocchio viattomalla äänellään toteaa, että remuaminen onkin oikeastaan varsin kivaa touhua.

Itse en onnistunut hirmustumaan moraaliraivoon tai hillitympäänkään paheksuntaan yltymään näitä tuokioita silmäillessäni. Ennemmin huolettomat harharetket hivenen ylilyödyssä rellestyksessään hymyilyttivät. Siitä tekeekin mieli kiitellä elokuvaa, ettei edes näissä opettavaisemmissa hetkissäkään vaihdeta ryppyotsaiselle tosikkovaihteelle, vaan mukaan ujutellaan luontevasti huumoriakin. Ei tietenkään siten, että koko homma silkaksi pelleilyksi taiteiltaisiin, mutta joko kuvallisia tai sanallisia vitsejä saadaan sekaan sopimaan. Mielestäni Huvitusten saarella tapahtuva jakso on mainio esimerkki tällaisesta elokuvanteosta, sillä hassuttelusta vaihdetaan lähes saumatta hirvitykseen, kun toilailukomedia heilahtaa hetkessä tavoittelemaan kauhuelokuvamaisia tunnelmia. Muutenkin sanoisin, että missään vaiheessa Pinocchio ei ala tuntua tympeältä moraalisaarnalta, vaan se on erinomaisen viihdyttävää menoa.

"A lie keeps growing and growing until it's as plain as the nose on your face."

Jos joillekin Huvitusten saari melskeineen on elokuvan pahimpia puolia, niin itse laittaisin sen suosikkijaksojen joukkoon. Siinä niin moni osanen saadaan melkoisen lyhyessä ajassa paikoilleen loksahtelemaan, ettei voi kuin ihailla. Elokuvassa on kuitenkin niin reilu ropsaus suloisuuttakin, ettei pieni pahennus sitä tärvele. Myös huima valasjahti kelpaa huippuhetkien joukkoon vedenalaisine maailmoineen. Tietenkään ei sovi unohtaa Pinocchion toista kohtaamista keijun kanssa, mikä saa puunenun vallan holtittomasti venähtelemään. Kyseisessä jaksossakin oli kepeämpi ja hassuttelevampi henki kuin mitä muistelin tai oletin. Eihän siinä voi olla hymyilemättä, kun toinen kirkkain silmin yrittää juksailla itsensä kuiville, mutta kuoppa vain syvenee. Yksityiskohtainen animointi taas jatkuvasti ilahduttelee ja ihastuttelee silmiä. Suunnilleen kaikki alkupuolen jaksot Geppetton pajassa ovat tässä mielessä lähes puhdasta kultaa. Näissä tuokioissa yhdistyy vinkeä kekseliäisyys, kuten vaikkapa vähän kyseenalaisiakin puuhia kuvaava eloisasti melskaava kelloseinämä ja samalla herttaisen vanhahtava sulostelu. Mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen piirtely ei toki puuverstaaseen rajoitu, vaan esimerkiksi aamupuuhiinsa heräilevä kylä on miellyttävän vilkasta vilkuiltavaa.

Pinocchio ei ole Disneyn runsaimmin laulelevaa tuotantoa, mutta hyviä ja hauskoja hetkiä löytyy tässäkin sarjassa. Elokuvaa käynnistelevä herkkä When You Wish Upon a Star on tosiaan noussut eräänlaiseksi klassikoksi. Kappale kyllä on sydämellinen ja saa herkistelemään, mutta musiikkinumerona ei välttämättä erityisen muistettava, sillä taustalla lähinnä alkutekstit vaihtuvat. Satuinpa kuuntelemaan levyltä löytyvän päivitetyn näkemyksen Meaghan Jette Martinin esittämänä. Sanotaanpa siitä vaikka kiltisti siten, että olisi voinut jäädä kuuntelemattakin, sillä kyseisestä tulkinnasta se sydämellisyys pitkälti uupuu ja kyseessä on minusta ennemmin kolkohko yhdentekevä jumputus. Jos palataan elokuvan laulujaksoihin, niin omiin suosikkeihin kuuluu Hi-Diddle-Dee-Dee, jossa Rehti Repo vauhdikkaasti ja vastustamattomasti houkuttelee Pinocchiota teatteriuran pariin. Toinen onkin sitten Pinocchion ensiesiintyminen kappaleen I've Got No Strings tahdissa, joka alkukömpelyyksien ja kompurointien jälkeen lähtee paremmin sujumaan. Ehkä sekään osio ei menisi nykyään tuotantoa valvovien silmien läpi samanlaisena, mutta huvittava esiintyminen se joka tapauksessa on. Voisi myös mainita, että elokuvan laulut painottuvat leikkisämpään ensimmäiseen puolikkaaseen, ja ne siirtyvätkin pitkälti pois myöhempien vakavampien puuhien tieltä.

"Little puppet made of pine, awake. The gift of life is thine."

Pinocchio tuli omaan kokoelmaan osteltua vähän puolivahingossa, enkä uskonut siitä läheskään näin paljon innostuvani ja tällä tavalla olen toki erittäin mielelläni väärässä ennakkokäsityksineni. Monessakin mielessä sen saa summailla erinomaisen positiiviseksi yllätykseksi, joka kovakätisempien opetustensa lomassa viljelee reippaasti huumoria, eikä lempeyttäkään ole tarinasta pois potkittu. Eteneminen osaa paikoin olla kohtalaisen pompsahtelevaista, mutta kaikkiaan Pinocchio on mielestäni varsin sujuvasti rapsakat 80 minuuttiaan rullaileva elokuva, joka koskettavat hetkensäkin omaa. En sentään innostu sitä listoillani aivan niiden sydämellisimpien Disney-teosten kerhoon liittelemään, sillä onhan niitä riipaisevampia ja herttaisempiakin ystävyyskuvauksia tullut katseltua. Muuten Pinocchio kyllä melko ylös sijoittuu, jos mietiskelen näitä toistaiseksi näkemiäni klassikkosarjan elokuvia.

Aiemminkaan en tietenkään ole täysin kartellut Disney-klassikkojen alkupäätä, vaan harvakseltaan sieltäkin elokuvia hyllyihin haalinut ja katsellut, mutta Pinocchio myönteisine vaikutuksineen laittaa pohtimaan uudelleen kieltämättä hiukkasen nihkeää asennoitumistani katsomattomiin 1940- ja 1950-lukujen klassikkoihin. Jospa sittenkin niitäkin pitäisi runsaammin katselulistalle laitaa, hmmm...hmmm! Kaikkiaan elokuvaa katsellessa on vaikea uskoa, että tuolloin Disneyn studioilla valmistumisaikoihin vielä opeteltiin pitkien piirroselokuvien tekoa ja tekniikka oli huimassa kehityksessä. Miltään hapuilevalta harjoitustyöltä se ei todellakaan vaikuta, vaan lukuisista kirjoittajista ja ohjaajista huolimatta viimeistellyltä elokuvalta, jota ei todellakaan tarvitse lähteä puolustelemaan siinä hengessä, että onhan se yli 75 vuotta vanha ja kaikkea... Siinä yhdistellään mielikuvituksellisesti, toimivasti sekä jännittävästi monenkirjavia ideoita ja ennen kaikkea viihdyttävyydestä lainkaan tinkimättä. Nykyään nähtynäkin iloa silmille riitti enemmän kuin rohkenin toivoakaan.

Pinocchio (1940) (IMDB)

Pikkuisen tarinaa elokuvan tekemisestä ja taustoista:

Trivianurkkaus 14: Pinocchio