Sherlock Hound: The Secret of the Parrot / The Bell of Big Ben

Pinocchio tuli tosiaan useampaankin kertaan ihmeteltyä ja ihasteltua, mutta vaihteeksi palaillaan taas toisenlaisen animaatioviihteen pariin. Onhan näitäkin jaksoiltamia pikkuhiljaa ehtinyt kertymään jo rapsakat kymmenen kappaletta, mikä tarkoittaa, että jutun jos toisenkin on Sherlock ehtinyt ratkaisemaan ja vähitellen viimeiset pulmatkin alkavat lähestyä. Edellinen jaksopari oli ihan mukavaa katseltavaa, sillä saatiin vaihteeksi Moriartylle kilpailija hämärähommiin ja toisessa tarinassa taas lentomestaruudesta kisailtiin, mikä tarjosi Hudsonille tilaisuuden loikata pitkän tauon jälkeen toiminnallisempaan osaan. Saapi nähdä, mitä tämä valikoima tuo tullessaan...

The Secret of the Parrot (Game of Wits! Parrot vs Professor)

Maisemat ovat alkuun vähän lännenelokuvien suuntaan junan ujeltaessa ja halkoessa karumpaa seutua, mutta kaipa edelleen Englannissa ollaan. Sherlock ja Watson ovat palailemassa kotia kohti, ja ilmeisesti takana on jokin uuvuttava urakka, sillä omaa sänkyä kovasti haikaillaan sekä kaipaillaan. Läheisellä penkillä oleva papukaija herättää Watsonin kiinnostuksen, mutta linnun omistaja ei lainkaan innostunut kehuista ole tai muutenkaan mietteitä vaihtamaan. Kotimatkan viimeisiä kilometrejä väsyneet eivät pääse rauhallisen levon parissa viettämään, vaan taivaalle ilmestyy Moriartyn mekaaninen lentohirviö. Tulihenkäyskin on tähän malliin saatu mukaan ja niinpä vekotinta ohjastelevat tutut apurit alkavat junaa häiritsemään ja kiusaamaan.

Rötösherra itse ratsastelee hieman etäämmällä junasta, muistaen toki omaa erinomaisuuttaan ja nerokkuuttaan hehkutella. Liiturin takia juna joutuukin kulkuaan merkittävästi hidastamaan ja matkustajien tähystellessä taivaalla härnäilevää metallipetoa, tuleekin tilaisuus luikahtaa sisätiloihin pahantekoon. Rikollisnero on tosin säheltää ovelan juonensa tärviölle heti alkuvaiheessa, mutta päästäänhän sitä junaan lopulta. Kohteena on tällä kerralla aiemmin vilaukselta nähty papukaija. Katalan kopsautuksen seurauksena omistaja menettääkin hetkeksi tajuntansa ja sitten onkin jo lintu teillään, samoin Moriarty. Hound tajuaa melko nopsasti sen, kenen näppeihin papukaija on päätynyt ja piakkoin junakin asemalle päätyy. Tarkastaja Lestrade kiirehtii paikalle ja siitä voidaankin aloitella selvitystyöt. Sherlock on apurinsa kanssa tosin niinkin väsynyt, ettei jouda jäämään paikalle rupattelemaan, vaan pitää kiirehtiä kotiin pötköttämään ja makselemaan univelkoja takaisin...

Moriartyn harhautuskuviosta tulee melko vauhdikkaasti mieleen samansuuntainen jekkuilu aiemmassa jaksossa The Adventure of the Blue Carbunkle, jossa hän käyttää vastaavaa yleistä hämminkiä kähveltääkseen jalokiven. No, onhan papukaija tietysti hiukkasen harvinaisempi napattava, mutta muuten ideat eivät pääse erityisen omaperäisinä loistelemaan. Nuupahtaneet etsivätkin saavat lopulta potkittua itsensä ylös uuteen päivään ja pureutumaan juttuun. Kunhan Sherlockin hoksottimet käynnistyvät hurisemaan, niin Moriartyn suunnitelma alkaa vauhdikkaasti valottumaan. Tarkastaja Lestradekin onnistuu päättelemään tekijän tavallista helpommin, joten eipä hänkään välttämättä täysin toivoton tunari ole. Selviteltävää kuitenkin ilmaantuu lisää, koska papukaija ei ainoaksi kaapatuksi jää. Näitä yhdistävän salaisuuden päättely ei mitään valtavaa pähkäilyä aiheuta, vaan toisella puoliskolla panostellaan enemmän venytettyyn jahtiin.

The Bell of Big Ben (Listen! The Tribute to Moriarty)

Jos juonikas papukaijasuunnitelma menikin odotetusti pahastikin pieleen, niin eipä se silti lannistumista tarkoita, vaan seuraavan jakson alkaessa Moriarty on saanut uutta puhtia kutsumuspuuhiinsa. Kaupungista on hetkeksi hipsaistu jylhempien kalliomaisempien keskelle pönöttelemään ja nostolavan koekäyttöä mahtavalla murikalla harrastellaan. Painovoima vie apureista voiton, mutta testin voi silti onnistuneeksi mieltää, joten onkin aika siirtyä tositoimiin. Aikomuksena on vaatimattomasti laittaa koko Englanti hämmästelemään, millaisiin varkauksiin viekas mieli voikaan yltää ja seuraavana aamuna niitä ihmettelijöitä löytyykin kaduilta, kun Big Ben ei tuttuun tapaansa kilkuttele kellojaan tunnin täyttymisen merkiksi.

Mestari itse ei malta pysytellä piilossaan, vaan vaeltelee valepuvussa kadulla ihastelemassa aiheuttamaansa hämminkiä ja ohjailee siinä sivussa asukkaiden arvailuja haluamaansa suuntaan. Lestrade apulaisineen kipittää tavalliseen tapaan paikalle ja jatkaa rientoaan kohti kellotornin huippua, missä voidaankin todeta, että suuri kumistin on mystisesti kadonnut. Siinä onkin tarkastajalle pähkäiltävää ja tällä tehtävällä on vielä tulipalokiire, sillä kello pitäisi saada kuntoon, ettei koko kansakunta joutuisi naurunalaiseksi. Esimies käykin suorasukaiseen tyyliin muistuttelemassa, että jos edistystä ei tapahdu, niin poliisiuran paketointipuuhia lienee luvassa. Houndin ja Watsonin ilmaantuessa paikalle, niin sitä katsotaan tässä tapauksessa tavallista suopeammin silmin, eikä Lestrade tahdo lainkaan Sherlockille muristella.

Suuri kellovarkauskin toki sinänsä tuttua menoa edustaa pääpiirteiltään, mutta väittäisin juonittelua ainakin vähän tavanomaista omalaatuisemmaksi. Hound toki aavistaa kuka tempauksen takaa löytyy ja käyttääkin tämän turhamaisuutta hyödykseen ärsyttäessään itsejulistautunutta rikollisneroa lehdistön kautta vähätellen toisen mestarillista kähvellystä kömpelöksi tunaroinniksi. Maltti onkin jälleen varsin rajallinen ja pieni piikittely johtaakin otteen hapuilemiseen, mutta tämäpä taas tuo katsomoon kekseliästä ja mukavan reipastakin touhuilua. Sherlockin keskittyessä hankalampien jälkien kaiveluun vaikkapa maitomaistajan avustuksella, pääsee Lestrade hoitamaan suoraviivaisemmat mittelöinnit...tietenkin taas kerran lupaavat tilaisuutensa päättömään säntäilyyn tuhrien. Joka tapauksessa The Bell of Big Ben kuuluu mielestäni sarjan viihdyttävimpien jaksojen joukkoon.

Erityisesti tämä jälkimmäinen jakso tarjoileekin kivasti erilaisia kapistuksia rötösten harrasteluun. Teemakuumailmapallolla järjestyy näyttävä paluu rikospaikalle ja imukuppihärvelikin kovin kätevästi seinällä kiipustelee. Onhan siinä valjummassa jaksossakin toki eräänlainen kutituskone käytössä, mutta suuremmat neronleimaukset uupuvat laitevalikoimasta ja muutenkin puuhastelu on vähän väsähtänyttä vanhojen kertailua. No, sekoilua ja säntäilyä kumpaisessakin kohtalainen kimpale on tarjolla, jos sellainen sattuu kiinnostamaan, sillä Lestrade päästetään molemmissa näyttämään, että erinomaiset asemat pahisten nappaamiseksi saadaan kyllä hyvinkin helposti hutiloitua jatkoksi kertyvään mokailukokoelmaan. Yleisemmin sarjan laatu pysyy edelleen melko tasaisena, mikä sinänsä on hyvä, koska eipä niitä täysin kehnoja ja puhdittomia pätkiä ole mukaan eksynyt. Toisaalta taas hiukkasen harmittelee huippuhetkien puutettakin. Viimeinen iltama sitten aikanaan näyttää, repäistäänkö lopussa kenties räväkämmin...?

Sherlock Hound (1984) (IMDB)