Esirippu aukeaa lähes kolme vuosikymmentä menneisyyteen ja taannoisia tapahtumia tarkastelevat alkuminuutit vahtaillaankin mustavalkoista värimaailmaa. Man pariskunta saa kaksoispojat, mistä vanhemmat tietysti kovasti riemastuvat, mutta mukava perhejuhla ei pääse pitkäksi venähtämään. Samaan sairaalaan saatellaan poliisivartiossa paikkailtavaksi kovapintaista kelmiä. Ase paukkuen Keung (Kirk Wong) hetkistä myöhemmin tahtookin teilleen livistellä, eikä paljoakaan tunnu painavan, jos poliisien lisäksi sivullisia loukkaantuu tai kuolee vapautta tavoitellessa. Kaappaapa hän toisen pojista syliinsä, eli varsin häikäilemätön heppu, kun tuosta vain voi vastasyntyneenkin ihmiskilvekseen napata. Rämäpäinen poliisi singahtaa perään tämän karkumatkan katkaistakseen, eikä Keung kovin pitkälle ehdi pötkimään ennen kuin rautoja takaisin kätösiin kytketään.
Vaikka tilanne tavallaan saadaankin haltuun, niin eipä se enää entiselleen ole palautumassa. Takaa-ajon tohinoissa Keungin kadulle hylkäämä poikavauva jää hetkiseksi yksinään tuoliin istuskelemaan ja hieman myöhemmin paikalle hortoilee hiukkasen huppelissa oleva nainen, joka päättää hylätyn pojan hoiviinsa ottaa. Jäljelle jää vain tyhjä tuoli, mikä tarkoittaa, että Man pariskunnan aiempi onni vaihtuu hetkessä suureen suruun. Vähän myöhemmin Mat lentävät Yhdysvaltoihin aloittelemaan uutta elämää mukanaan toinen pojista. Selväksi tulee, että heti syntymässä erotetut kaksoset saavat räikeästi poikkeavat kotiolosuhteet, kasvatuksen ja koulutuksen. Yllättäen huoltajaksi päätyneellä Tingillä on hiukkasen rennompi asenne äitiyteen ja poika saakin varttua paikoin koviksi käyvillä kaduilla. Yau Man (Jackie Chan) kehittyessä erinomaiseksi pianistiksi sekä kapellimestariksi, hurjistelee kaukaisempi velipoika Die Hard (myös Jackie) katutappelujen tuoksinnassa ja osittain elättelee itsensä hämäräpuuhilla.
Molemmat veljeksistä osaavat varsin näppärästi näppejään käyttää. Siinä missä Yaun sormet koskettimilla kirmaavat, laittaa Die Hard autoja kuntoon ja on myös varsin etevä tappelijakin. Riehakkaampi Die Hard lähtee jälleen yhtenä iltana kaverinsa Tarzanin (Teddy Robin Kwan) kanssa häiriköimään erääseen paikalliseen yökerhoon. Tarzan on vähän juksaillut, että pitäisi autella klubilla laulavaa Barbaraa (Maggie Cheung), mistä saadaankin kärhämät käyntiin. Die Hard joutuu lopulta myöntämään, että vaikka jalka ketterästi nousee ja potkuistakin voimaa löytyy, niin liika on liikaa. Niinpä kaverukset ajautuvatkin vähän pahaan paikkaan, josta hätävalhein yritetään livahtaa karkuun. Die Hard haastaakin joukon johtajan autokisaan Macaun kaduille ja sovittu voittopotti on tietysti niinkin suuri, ettei kaksikolla ole toivettakaan sellaista kokoon raapaista.
Lapsuutensa ja nuoruutensa tuhansien kilometrien erottamat veljekset ovat lähestymässä toisiaan, sillä Yau on sopinut ensimmäisen konserttinsa syntymäkaupunkiinsa. Kumpikin veljeksistä alkaa välimatkan kutistuessa havaita jonkin selittämättömän yhteyden, sillä aika ajoin näyttää siltä, että omaa kehoa on lähes mahdotonta hallita. Pitkään ei ehdi Yau kaupungissa seikkailemaan, kun hän jo asteleekin ihan muutamien metrien etäisyydellä Die Hardista ja lopulta odotettu törmäyskin tapahtuu. Molemmat poistuvat hivenen hämmentyneinä teilleen, mutta eivät heti ensikohtaamista sen suuremmaksi kuitenkaan paisuttele. Kiireitä kumpaisellakin riittää ratkaistavaksi.
Yaulle ollaan hyvää kyytiä järjestelemässä morsianta Tammysta (Nina Li Chi) taustajoukkojen toimesta. Kaveri ei oikein ehdi edes kotoutumaan, kun pitäisi olla jo lähempää tuttavuutta lämmittelemässä. Die Hardin ja Tarzanin pitäisi taas venkoilla itsensä irti autokisavelvoitteistaan ja ratkaisuksi kaverit keksivät ainakin tilapäisesti hipsaista muihin maisemiin. Tavarat onkin jo pakkailtu ja kohti pakovenettä kaksikko lampsii, mutta niinpä vain vastapuolen väellekin on näistä aikeista kuiskittu. Livahtaminen ei lainkaan ota onnistuakseen, vaikka hurjasti veneellä karkuun kaahaillaankin. Lähinnä alkaa varmistua vain se, että nämä kaverukset osaavat järjestää itsensä aina vain pahempiin pulmiin.
Uskaliaan karkumatkan jälkiseuraamuksista jutellaan tiukkaan sävyyn sairaalassa. Tarzan vähän pikaveneilypuuhissa itseään loukkaa, mutta Die Hardin aiottu kilpailija pääseekin kunnolla käärittynä petilepoon. Wing (Alfred Cheung) onkin sen verran heikossa hapessa, ettei hänestä ole rattia vääntämään, joukkojaan johtamaan tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan rasittavaan toimintaan. Tällaiset käänteet eivät rikollisryhmittymän muuta väkeä lainkaan naurata, joten jostakin pitäisi löytää pikaisesti korvaaja. Tyypit tietysti näkevät Die Hardin jossakin määrin vastuulliseksi ja menevät tältä hakemaan hyvitystä. Jos tämä ei suostuisi ottamaan tiettyjä hommia hoidettavakseen, niin Tarzan saisi hyvästit elonpäiville huikkailla.
Veljesten pyöriessä samoilla kulmilla alkaa yhdennäköisyys aiheuttaa läheisissä hämminkiä, mistä tietysti lisää pulmia kavereille itselleenkin koituu. Välillä ollaan viemässä Die Hardia kohti konserttia ja Yaun pitäisi sillä välin aivan toisenlaisia touhuja selvitellä. Myös ihastukset alkavat risteillä sinne sekä tänne. Vaikka veljekset lopulta pääsevätkin perille sekaannusten syystä, niin muiden annetaan jatkaa venytettyä väärien henkilöllisyyksien farssia. Vähitellen väännöt kehittyvät siihen suuntaan, että leikit alkavat olla leikittyjä ja hengenlähtökin uhkaa. Etenkin Yau huomaa liikkuvansa aivan väärissä piireissä, kun vankipaot ja vastaavat luotirikkaat rähistelyt alkavat tulla ajankohtaisiksi. Riittääpä näissä kahakoissa ja muissa pulmissa niinkin paljon selviteltävää ja potkittavaa, että kaiken hoitaminen alkaa olla kova urakka kahdellekin Jackielle...
Chanille tyypillistä hupailua, nujakointia sekä temppuilua sinänsä runsaasti sataminuuttiseen saadaan mahtumaan, mutta pakkohan se on samalla myöntää, että olisihan vuodelle alkuvauhtia antamaan voinut valita pikkuisen reippaamman ja näyttävämmänkin vipellyksen. Itse asiassa muistelinkin, että The Twin Dragons olisi ollut pirteämpi menijä, mutta niinpä vain vuodet olivat pyyhkineet sieltä seasta parikin lähinnä toisluokkaiseen laiskaan hassutteluun panostavaa höpsöilyjaksoa. Tappelujenkaan suhteen ei selvästikään ole Jackien uran huikeimpia koitoksia lähdetty edes yrittämään. Liikettä kyllä riittää, mutta vähän väistämättä puuhastelu vaikuttaa pienimuotoisemmalta nahistelulta kuin Chanin kovimmissa aikaansaannoksissa.
Syitä pikkuisen pudotettuihin kierroksiin voinee muutamastakin suunnasta etsiä. Jackie itse oli ilmestymisvuotena paljon kovemmassa vedossa elokuvassa Supercop, jossa tykitellään selvästi rohkeammin ja reippaammin. Voinee myös olettaa, että aikaa ja energiaa siihen kuluikin paljon enemmän. Vuotta aiemmin Jackie oli pitänyt itsensä kiireisenä toisella suuremman luokan seikkailuelokuvalla, sillä Armour of God sai jatko-osan Operation Condor. Jälkimmäinen on minulta häpeäkseni edelleen näkemättä, mutta jos 1992 ilmestyneet The Twin Dragons ja Supercop laitetaan rinnakkain, niin ero on selkeä jälkimmäisen eduksi ja sinänsä kelvollinen The Twin Dragons näyttää siinä vieressä lähinnä jäähdyttelyltä ja välityöltä.
Muutenkaan The Twin Dragons ei välttämättä ollut mikään suurempi sydämen asia Jackielle, että siihen olisi parasta osaamistaan lähtenyt henkensä kaupalla temppuilemaan. Koko projekti käsittääkseni tarkoitettiin rahankeräyselokuvaksi kaupungin elokuvaohjaajien yhdistyksen hyväksi ja tuotoilla oli tarkoitus rakennuttaa uusia yhteisiä toimitiloja. Ainakin Jackie mainitsee elämäkerrassaan, että rahojen ohjaaminen suunniteltuun tarkoitukseen osoittautui lopulta kovin hankalaksi, eikä koko rakennushankkeesta tahtonut tulla yhtään mitään.
Hyväntekeväisyystarkoitus veti Jackien lisäksi muutakin nimekästä väkeä sekä kameran eteen että taakse. Maggie Cheung tulikin jo mainittua, mutta etenkin pienissä osissa vilahtelee tuttuja nimiä, jotka ovat monia parempiakin ja usein toiminnallisia elokuvia olleet tekemässä. John Woo käväisee pappina häissä, Hark Tsui on yhtenä heppuna loppukahinoiden seassa pyörivässä korttiringissä, Ringo Lam mekaanikkona, Mabel Cheung Die Hardin sijaisäitinä, viulistien joukosta löytyy muiden muassa Gordon Chan, Chia-Liang Liu käy kovakouraisesti lääkäröimässä, Eric Tsang juttelee puhelimeen tyhmyyksiään ja niin edelleen. Jos tykkääkin kameobongailua harrastella, niin The Twin Dragons on siinä mielessä vähintään pikkuinen aarrearkku tutkittavaksi. Mitään hirmuista lisäviihdekimpaletta ei näistä noin tarinan tai yleisen huvittelun kannalta irtoile. Ehkä huvittavimpana näyttäytyy Liun lääkäröinti, jossa tämä pikaisesti ukkosnyrkittää puoskaroivan ja äänekkäästi möykkäävän ihmeparantajan kirjaimellisesti seinille.
Mainittu kohtaus napsaistiin kuitenkin pois kansainväliseen levitykseen tähdätyltä versiolta, josta karsittiin yhteensä noin 11 minuuttia vaihtelevaa materiaalia. Sairaalakohtaus on kuitenkin melko huvittava ja lyhytkin, joten ihmetyttää, miksi se on poistolistalle laitettu. Muuten toimintaan ei ilmeisesti ole paljoakaan koskettu, vaan enemmän vitsikkäämpää puolta harvennettu. IMDB tiedottelee versioeroihin liittyen, että Barbaran puhelinnumeron selvittelyyn liittyvä kohtaus on karsittu ja samoin Barbaran mittavampi laulu elokuvan puolivälin kohdilla kuvitteelliselle yleisölle katsottiin myös tarpeettomaksi. Neljäntenä poistona mainitaan Tammyn lahopäisen poikaystävän hiukkasen epäonniset yritykset saada Yausta mestari itselleen. Ehkei näiden myötä mitään ehdottoman oleellista menetetä, mutta minusta ainakin pari noista ovat kohtauksia, jotka helposti paikkaansa elokuvassa puoltavat ja siksikin ehdottaisin pidemmän version hankkimista, jos aikoo elokuvan katsella.
Lyhyet näyttäytymiset tekevät Lam ja Tsui päätyivätkin kahdestaan elokuvan ohjaamaan ja ilmeisesti työt jaettiin siihen tapaan, että suurin osa toiminnasta jäi Lamin, Chanin ja stuntporukan värkkäiltäväksi, kun taas Tsui sai keskittyä kohkaukseen ja draamaan. Kummankaan kädenjälkeä ei ainakaan ihan helposti havaitse. Paukuttelujen suhteen edetään huomattavasti kiltimmällä linjalla kuin Lamin omissa elokuvissa armottomuuden vaihtuessa sekalaiseen kepposteluun ja vähemmän murjovaan muksimiseen. Kyllähän paikoin meno muuttuu kovemmaksi sekä tylymmäksi, mutta melkoisen kauas jäädään mistään sivullisten silmittömästä surmaamisesta tai korvien haukkailusta. Tarkoituksena on kuitenkin ollut tehdä toimintakomedia, jota nuoremmatkin pääsevät katselemaan. Tsuitakin on taidettu hiukkasen hillitä, sillä monesti herran revittelyt muissa elokuvissa vähän tahtovat käsistäkin karkailla kahjouteen, eikä se läheskään aina herkästi hymyilemään laita. Eihän hän omissa ohjauksissaan pelkkää kaoottista koheltelua ole yleisöjen iloksi (tai rasitukseksi) kyhäillyt, mutta vinha kamerakikkailu sekä hupsuimmat hullutukset on ainakin tästä teoksesta suitsittu ulkopuolelle, mikä lie loppujen lopuksi ihan hyvä homma.
Jackielle tuplarooli antaa mahdollisuuden hassutella monipuolisemmin veljesten poikkeavien persoonallisuuksien suotuisalla avustuksella. Hepuista hurjempi kehuskelee ryypiskelevänsä itsensä useita kertoja humalaan joka ilta ja muutenkin tuntuu rellestävästä elämästä nautiskelevan. Suojatumman kasvatuksen saanut Yau taas päihteistä pidättäytyy ja muutenkin toisenlaisen käytöskoulun käytäntöjä suosii. Ensimmäisellä katselulla sekoilevat sekaannukset tiuhempaan tahtiin jaksoivat hymyilyttää, mutta toisinnolla osa jutuista vähän puhdittomiltakin näyttää. Hölmöilyä vastaan en tällaisessa yhteydessä tahdo napista, vaan ennemmin sitä, että päävitsi pääsee pikkuisen venähtämään ja vanhenemaan, kun siitä sinnikkäästi yritetään samankaltaisia hupailuja kiskoa. Kyllähän se edelleen huvittaa, kun Die Hard pelleilee konserttisalissa orkesterin kanssa ja samaan aikaan velipojan henki on vaarassa rynnäkkökiväärien luikautellessa luotejaan. Harmi vain, että välillä väärinkäsityksistä ei kovin kaksisia sotkuja synnytellä.
Niitä luoteja, potkuja ja posauksiakin onneksi harrastellaan, eikä aina tosiaan ihan pehmoisimpaan tyyliin, kuten alkukin on osoittelevinaan. Ensin pitää tietysti kärsivällisesti vartoilla, että Die Hard ehtii aikuisuuteen varttumaan. Ensimmäinen kunnollinen tappelu nähdään yökerhossa, jossa Die Hard kaverinsa kanssa riehaantuu enemmänkin kykyjään esittelemään. Katsojan kannalta on tietysti hyvä juttu, että Tarzan kykenee lähinnä kerryttämään lisää harmeja taisteluparinsa huidottavaksi. Niinpä Jackie pääsee mikrofonin kanssa täystyöllistettynä oman esityksensä yleisölle viuhtomaan. Lauleluja tämä numero ei juurikaan sisällä, mutta omanlaistaan nyrkki-iskelmää joka tapauksessa halukkaat saavat koettavakseen. Isompikin nujakkahaluinen joukko lopulta esiintymislavalla sekä muissa tiloissa riehuu, mikä tarkoittaa, että lasia rikkoutuu mukavasti ja pitäähän pyssyilläkin pikkuisen uhitella. Kaikkiaan yökerhonujakointi onkin elokuvan alkupuolen reippainta tarjottavaa.
Vaihteluksi saadaan varsin höykytteleväistä venekyytiä kaverusten pakomatkan muodossa, mikä taas lähettelee merisairaussäteilyä rannan lähistöllä lounastavalle Yaulle. Viereisissä pöydissä istuskelevat joutuvatkin kastumisvaaraan Yaun hötkyillessä hallitsemattomasti. Samaan aikaan aaltojen päällä Die Hard pieksee vierellä kiitävän veneen väkeä ja tällaista touhua toki mieluusti katselee, vaikkakin päättömän karkumatkan loppuselvittelyt menevät vähäsen sarjakuvamaiseksi runteluksi. Myös tavaratalon kojuja laitetaan remonttiin, kun viihdyttävästi villiinnytään vähäsen muutakin puuhailemaan kuin vain kauppakasseja ahtailemaan. Kolhuja näitä temppuja tehtaillessa kertyy, mutta enimmäkseen näyttää siltä, että mustelmilla osalliset kärhämistä selviävät. Astetta hurjemmaksi kyyti yltyy kadulla, kun pitää vanhaa tuttua avustaa vapauteen hieman aiottua aiemmin. Sivullisten hyvinvointi ei paljoa näitä hurjastelijoita huoleta ja yritetäänhän pienimuotoista kaupunkisotaakin siinä samalla käynnistellä.
Loppukahinaa aletaan hyvissä ajoin virittelemään, kun elokuvaa on jäljellä vielä reippaasti yli 20 minuuttia, mutta eipä se tarkoita, että viimeinen neljännes pelkkää tiukkaa toimintarutistusta olisi. Paikoin niissäkin puitteissa vaihdetaan sekoilevaksi säntäilyksi, kun kukaan ei oikein tahdo päästä kärryille siitä, missä milloinkin mennään ja kenen kimppuun kannattaisi käydä. Chanin autosponsori pääsee kuvissa varsin näkyvästi esille ja tosiaan kameotouhua vielä loppuunkin on päätetty säästellä. Mielestäni loppurähinät olisi saanut pikkuisen napakampaan nippuun sulloa ja jättää viimeisten minuuttien harhailuja vähemmälle. Jackie on kuitenkin Jackie ja onnistuu pitämään loppumelskeetkin viihdyttävinä nokkeluudellaan ja notkeudellaan. Samoja temppuja tai niiden muunnelmia on muissakin Chanin elokuvissa nähty, mutta kaikkiaan kiva kokoelma niistä saadaan katsojan iloksi kasailtua.
Jos joku sattuu toivomaan Jackien tuplaroolin tuovan tullessaan kaksinkertaisesti reipasta ja urheiluhenkistäkin toimintaa, niin ihan näin ei kuitenkaan käy. Toisen Jackien tehtäväksi nimittäin jää säheltää ja toimia satunnaisena nyrkkeilysäkkinä. Sinänsä kelvollista kenkimistä lopussakin harrastellaan, mutta jos miettii, että näitä rypistyksiä on Chanin lisäksi ollut suunnittelemassa ja toteuttamassa vaikkapa Woo-Ping Yuen ja Siu-Tung Ching, niin eihän se jälki nyt erityisen huikaisevaa tai räjähtävää ole. Elokuvan toimintapuolta tarkastellessa voikin nämä mätkimiset ja muut kopsauttelut melkein järjestään luokitella ihan hyvän perusmäiskeen sarjaan. Katsellessa ei todellakaan tule tylsää, mutta väitänpä samojen heppujen saaneen aikaan aivan toisenlaisille tasoille riehaantuvia sekä remuavia toimintariemuja.
The Twin Dragons edelleen herättelee enemmän haluja kehujen kuin mäkättelyjen suuntaan, sillä vaikka leukoja loksauttelevat huippuhetket uupuvatkin, eikä tästä kimarasta löydy Chanin uran parhaimpiin tai näyttävimpiin laskettavia temppuja, niin tasaisen hyvää huvittelua elokuva enimmäkseen on. Parhaiten mielestäni onnistutaan toiminnan ja komedian yhdistelyssä, mikä tällaisessa teoksessa melkoisen oleellista onkin. Usein on tullut valiteltua, kun etenkin tietyissä amerikkalaisissa elokuvissa Chanista on yritetty väkisin vääntää vitsiniekkaa. Siinä roolissa hän usein kömpelösti kompuroi, mutta fyysisemmän huumorin pelleilyt taittuvat huomattavasti sujuvammin, kuten saa taas todeta. Huvittaviin jippoihin sekä jekkuihin Chan jälleen taipuu, eikä onneksi käytännössä juurikaan vierailla rasittavimpien kohkausten tai täyspöhköjen jutustelujen osastoilla. Olisihan vuoden tosiaan voinut timanttisemmallakin toiminnalla aloitella, mutta ei tässä nyt mitään syytä ole viuruttamaan alkaa, sillä sataminuuttiseen mahtuu kiitettävästi kivaa keppostelua, puhdikasta potkimista ja reipasta romutusriehaakin.
The Twin Dragons (1992) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti