maanantai 2. maaliskuuta 2015

The Sheriff and the Satellite Kid (Supersheriffi / Konnat ketoon)

Taitaapi olla aika syöpötellä sanoilla aiemmin höpötellyillä, sillä muistelisin, että tämä Bud Spencerin sooloilu kuuluu niiden joukkoon, joita taannoin vähän epäilin ikinä enää uusivani...tai ainakaan ei kommentoida pitänyt. Nyt kävi kuitenkin näin, ettei ajatus hiukkasen rasittavastakaan hölmöilystä kovin vastenmielisenä itseään esitellyt ja niinpä sitä tässä ollaan sujahtamassa seikkailuihin. Viimeksi vuorossa oli Budin vuodelta 1977 oleva elokuva Charleston. Siihen tämä pari vuotta myöhemmin ilmestynyt tapaus yhdistyy vaikkapa Marcello Fondaton kautta. Ensimmäisen hän ohjasi, tätä toista taas oli kirjoittamassa, eikä kummastakaan kovin kaksista lopputulosta kehkeytynyt. Jälkimmäistä tässä olisi tarkoitus ruotia...

Jossakin varmaan roihuaa enemmänkin, koska kellot kilkattavat paloasemalla ja hetkeä myöhemmin punaiset menopelit kiitävät kohti hälytyspaikkaa. Järveä kohti sitä kaahaillaan ja taitaapi olla kyse jostakin muusta kuin maastopalosta, sillä sen verran muutakin väkeä on laitettu liikkeelle. Joku voisi ihmetellä kuinka niinkin nopeasti paikalle ilmaantuu armeijan helikopterikin pörräämään. Kesäinen päivä on menossa ja moni on päättänyt sitä järvimaisemissa viettää, joten yleisöäkin riittää.



Mistä sitten mahtaa olla kyse? No, moni on vakuuttunut, että taivaalta on jotakin epäilyttävää tipahtanut sekä järveen molskahtanut. Kuljeskeleeko lähimetsissä jokin ulkoavaruuden hirviö, kun siihen viittaavia näköhavaintoja löytyy? Valtava yksisilmäinen peto on nähty, mutta totuus saattaa olla jotakin aivan muuta. Hetkeä myöhemmin paikalle astelee suurehko hahmo hopeisessa asussa, mutta pienoinen pettymys saadaan, kun puvusta kuoriutuu paikallinen sheriffi Hall (Spencer). Hän ei oikein tykkäile, että sotapojat tulevat käpälöimään, mutta kyseistä porukkaa johtavalla kaverilla taitavat hermot olla kireällä. Hall taas rauhalliseen tyyliin selittää, ettei mehiläistenhoitajaan kannata noin vain käsiksi käydä.

Tapaus jää toistaiseksi mysteeriksi ja kaupunkilaisten katseet taivaille suuntautuvat. Ufo-villitys nopeasti leviää ja jotakin saattaa olla tekeillä, kun outoja asioita alkaa ilmenemään. Erilaiset sähkölaitteet ainakin villiintyvät vikuroimaan, eikä siihen löydy Halliltakaan selitystä. Kopsauksista oikuttelevat koneetkin tuntuvat tokenevan, joten Budin käsistä edelleen ratkaisut kaikenlaisiin ongelmiin löytyvät. Paikallinen elämäntapahäirikkö on päättänyt ihmisten hermostuneisuudella hassutella ja pääseekin Hallin taputtelun kautta putkaan juttuja mietiskelemään. Taitaa samainen tyrmä olla Brennanille (Joe Bugner) kovinkin tuttu paikka, joten mikäs siellä iltaa istuskellessa.



Kovasta kallosta taitaa Brennan kärsiä, koska putkassa onnistuu jälleen nuijanukutuksen kerjäilemään. Koko iltaa Hall ei ehdi nahistelemaan kyseisen kiusankappaleen kanssa, vaan huvipuistoon pitää lähteä tutkimaan. Siellä laitteet ovat sulkemisajan jälkeen itsestään hyrähtäneet käyntiin. Jokseenkin oikein Hall osaa aavistella, että taitaa olla poikien kolttosia tämä. Toinen näistä lapsosista löytääkin nopeasti äitinsä, mutta toisen alkuperä jääkin vähän sumeammaksi. Ilta on jo sen verran pitkällä ja muutakin mielessä, ettei millään jaksaisi kuunnella jankutusta siitä, että kaukaa tämän planeetan ulkopuolelta sitä ollaan lähtöisin.

Tuntematonta pientä poikaa ei mahdollisista satuiluista huolimatta voi vastuuntuntoinen sheriffi jättää alkavaan yöhön. Kai sitä pikkukaveri pitää asemalle viedä ja selvitellä lisää. Kolmen valovuoden kotimatka tuntuu edelleen vaihtoehdoista vähiten uskottavalta. Hallin ja pojan astellessa sisään, alkaakin kaaos erilaisten laitteiden suhteen ja sheriffinkin on pakko myöntää, että jotakin on pielessä. Käki kukkuu, kirjoituskone naputtaa, pyykkikone linkoaa vallan vinhasti ja paahtoleivät sinkoilevat menemään minne sattuu. Ei todellakaan tavallisin päivä toimistolla...



Pojalla näyttäisi olevan hallussaan jokin kapine, jolla kaikenlaista häiriötä saa aikaan. Hall ei kuitenkaan halua hötkyilemään lähteä, vaan parempi istahtaa ja rauhoittua kahvikupposta hörppien. Uutta pulmaa on tiedossa, kun Brennan livahtaa karkuun, mutta sepä osoittautuu päänvaivoista pienimmäksi. Kapteeni Briggs (Raimund Harmstorf) joukkoineen haluaa sädelaitteen haltuunsa. Sellaisella mahtiaseellahan voisi vaikka maailmaa suvereenisti hallita! Hall ei ole niitä helpoimmin hermostuvia kavereita, vaan kylmäpäisesti tilanteisiin suhtautuu enimmäkseen. Jospa kuitenkin sattuu käymään niin, että kaveri tulistumaan onnistuu, niin parasta olisi laittaa jalat viuhumaan ja karkuun kipitellä.

Sinänsä elementit ovat kovin tuttuja Spencerin elokuvia katselleelle, eikä niiden luetteloinnilla luulisi näiden teosten ystävää säikäyttävän. Takaa-ajoa, pöllöilyä, muutama fyysisempi telmiminenkin ja sekalaista huvitusta siellä seassa. Harmi vain, että tässä tapauksessa näiden yhdistely edes jossakin määrin viihdyttäväksi elokuvaksi töksähtelee selvästi. Kun uusintakaan ei onnistu lainkaan pisteitä omissa silmissä nostelemaan, vaan laittoi lähinnä tiheämpään tahtiin tiirailemaan jäljellä olevaa aikaa, niin voinee todeta, että The Sheriff and the Satellite Kid on tämän katselun myötä mahdollisuutensa saanut.



Ongelmista suurin lie se, että eipä naurata käytännössä lainkaan, vaan vaivaannuttaa enemmän. Sekoilevat laitteet ja outojen voimien sekä armeijan välissä tuskasteleva Hall eivät huvittavinta laitaa edusta, mitä Spencerin teoksiin tulee. Höpöttelevät heppaset ja koirakommunikointikin edustaa ennemmin tylsää tyhmyyttä kuin sellaista, jossa olisi virnettä nostelevaa hölmöilyä. Luultavaa on, että elokuva on suunnattu selvästi nuoremmille yleisöille, mutta näkisin, ettei tämä sellaisellakaan "tasoituksella" kovinkaan kaksiseksi komediaksi kipua. Kaikenlaisia erikoiskykyjä sekä -ominaisuuksia löytyy, mutta taikalaitteen salat eivät paljoa vähempää voisi kiinnostaa tässä katsomossa. Voikin todeta, että Terence Hillin tähdittämä supervoimilla leikittelevä Super Snooper on viihdyttävyyden suhteen aivan toisella tasolla, vaikka enpä sitäkään miksikään erinomaisen hauskaksi hehkuttaisi.

Samat kuviot tuntuvat toistuvan, kun Hall metsästelee Brennania. Raudat ranteisiin loksautetaan ja sitten toinen ne ihmesäteellään auki poksauttaa. Välillä vesipyssytelläänkin siihen malliin, että hyvänen aika sentään. Puoliväliin mennessä ainakin itse pääsin jo siinä määrin uuvahtamaan, että hankala sieltä enää parempiin tunnelmiin olisikaan piristyä. Lähinnä haluaisi napakasti näpsäyttää pysäytyspainiketta ja heittää pyyhkeen kehään, että mitta tuli tältä erää jo täyteen, eikä enää jaksa. Sinnikkäästi kuitenkin loppuun saakka!



Useinhan kunnollisella tappelunujakoinnilla voidaan näissä ainakin pikkuisen pelastella, jos huumori pahasti tökkii. Kyllähän niitä heijareitakin heilutellaan, mutta ainapa sekään ei vain riitä. Etenkin kun muilta osin lähinnä tympivyyksiä kauppaillaan ja tilanne toiminnan suhteen on sellainen, että vauhtiin aletaan päästä paremmin vasta toisella puolikkaalla. Siihen saakka saa nautiskella vähäisemmistä kopuloinneista, mutta onneksi edes jossakin suhteessa piristystäkin yritetään elokuvan edetessä. Pääseehän Bud näyttämään, että nukutusnuolen uhrinakin tuosta vain kopsauttelee sotilaita pois kimpustaan.

Noin 50 minuutin kohdilla käynnistyvä ruokakaupparähinä onkin varmaan viihdyttävintä silmäiltävää. Pieksemistä riittää ja kyllähän siinä myyntitavaratkin kolhua ottavat, kun Hall liittoutuu Brennanin kanssa armeijaa vastaan ja osoittaa, että jos heille uhitella tahtoo, niin särkylääkettä kannattaa varailla toipumisviikoille. Loppuun laitetaan myös hyvää hulinaa, kun paloaseman juhlistuksissa tarjotaan odottamattomia ohjelmanumeroita. Rätisee ja paukkuu kyllä, eipä siinä. Tappelujakin rasitetaan, kun ihmelaitteen ominaisuuksilla halutaan hassutella. Toistuva kelailu eteen ja taakse alkaa lähinnä närästää ja onpa taas sitä hupailusarjaa, että itkunkyynel on iloa lähempänä.



Vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Why Did You Pick on Me? on myös aiemmilta elokuvailtamilta tuttu. Muistikuvat kertoilevat, että pitkälti se samanlaista kehnoutta edustaa, joten kovinkaan suuri kiire ei ole sitä soittimeen tunkea. Michele Lupo jatkaa ohjaajana ja Marcello Fondato kirjoittajana. Lisäksi muidenkin tekijöiden ja näyttelijöiden joukosta löytyy samoja kasvoja, joten suurempaa ihmettelyä ei samalla tasolla jatkaminen aiheuta. Budin taikavoimaisemmista koitoksista kiinnostaakin huomattavasti enemmän vuoden 1986 Aladdin, mutta sepä pitäisi ensin jostakin hyppysiin taikoa. Vasta sitten voisi hieraista Spencerin lampunhenkenä hääräilemään.

Jos Budin elokuvista kiinnostuneelle pitäisi katseltavaa suositella, niin The Sheriff and the Satellite Kid olisi ehdottomasti listan loppupäässä. Siinä tapauksessa, että suuri osa muusta tuotannosta on nähty ja nälkää riittää, niin ehkä sitten. Onneksi tosiaan loppupuolella on piristymistä mäiskeen suhteen, niin ei tarvitse täysin katkerana katselua lopetella. Toinen hyvä puoli on alle 90 minuutin kesto. Paljon venytetympänä ei varmaan millään jaksaisikaan kärsiä läpi. Useinkaan näiden niskaan ei hirmuisen suuria ja kohtuuttomia odotuksia tahdo kasailla, mutta tätä elokuvaa ei edes halua lähteä selittelemään parhain päin. Hei-heleijaa, hei-heleijaa...ei ei enää ikinä!



The Sheriff and the Satellite Kid (1979) (IMDB)

2 kommenttia:

  1. Kyllähän se niin on että tappelut on tässä sitä parhautta, muuten kyllä aika tylsää katseltavaa, ja jatko-osan lopputappelu oli hienoa katseltavaa, väärästä kuvasuhteesta huolimatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatko-osaa olinkin jo tuossa eräänä iltana uusimassa, mutta into loppui ennen kuin levy ehti soittimeen, joten se koitos sai lykkääntyä myöhemmäs...

      Poista