Ymmärtääkseni Melukylässä tapahtuu ei täysin puhdas jouluelokuva ole, koska mukaan mahtuu paljon muutakin menoa alkavasta syksystä lähtien ja jatkuen joulun toiselle puolellekin, joten saattaapi sopia tähän joulun jälkeisille välipäiville vallan mainiosti. Etukäteistietojen perusteella varsin jouluisia tunnelmia kuitenkin tavoitetaan ja uutta vuottakin luullakseni juhlistellaan, joten vaikka tuossa viimeksi vähän arvailin, että taitaa olla viimeinen jouluilu kuukausiin, niin niinpä vain listaan vielä yksi tänä vuonnakin lisätään. Viime aikoina on silloin tällöin saanut napista vähän kiireen täyttämistä jouluelokuvista, joissa katsojia on lisäksi yritetty monesti heikoin eväin ja jämäkoreista kerätyillä hassutteluilla viihdytellä. Samojen tekijöiden ensimmäinen elokuva Melukylän lasten touhuista antaa kuitenkin olettaa, ettei jatko-osallakaan ole tarvetta näennäistä hoppuilua harrastella, vaan suurena toiveena on, että herkille sekä hiljaisille hetkille annetaan tilaa tarpeeksi, eikä toisluokkaisella torveloinnilla tarvitse hermojaan rasitella. Luulenpa, että tuloillaan onkin vallan ihastuttavia tuokioita, jotka kuvituksellaan helposti hurmaavat. Etenkin, jos sydän sattuu sykähtelemään hiukkasen vanhahtavamman joulujuhlistelun suuntaan.
Maaliskuussa kevättä haikaillessa katseltu Alla vi barn i Bullerbyn (Melukylän lapset) laitettiin liikkeelle tilanteesta, jossa kylän lasten kouluvuosi oli päättymäisillään ja pitkä ihana kesäloma kaikkine vapaine leikkeineen edessä. Pienensuuria askareita sekä huvituksia siinä touhuttiinkin niin viehättävästi, että aika vain laukkaili menemään ja kertakaikkisen suloisen kesäinen kuvitus mielen täytti hyvillä tuulahduksilla. Olenkin tässä pimeinä iltoina uusintaa harkinnut kuvakaappauksia silmäillessä, mutta kuitenkin päätynyt säästelemään loistavan kesäelokuvan kertailua johonkin kylmään talvihetkeen. No, joka tapauksessa tämä vuotta varhaisemmin ilmestynyt ensimmäinen osa päättyi loman loppumiseen ja lasten palaamiseen koulutielle. Suoraan ensimmäisen perään kuvattu jatko nappaakin tarinasta heti kiinni, joten lähdetäänpä lapsosten kanssa takaisin opintojen sekä syksyisten puuhien pariin...
Ainakaan ei voi aloitusta syytellä katsojien vieraannuttamisesta, sillä hyvinkin samanlaisin kuvin lähdetään Melukylän menoa ihmettelemään. Hahmotkin esitellään ystävällisesti uudelleen lyhyesti ja napakasti ensimmäisen osan tapaan, eli eipä niin väliä, vaikka olisi jotakin unohtunut tai aiempi kesäseikkailu olisi kokonaan katsomattakin. Melukylä siis koostuu kolmesta punertavasta varsin lähekkäin olevasta talosta ja tässäkin tapauksessa välitalossa asuva Liisa (Linda Bergström) ottaa asiakseen pikaisesti selvittää katsojille, että millaista väkeä näissä tuvissa asuukaan.
Liisalla itsellään on pari nuorempaa veljeä, eli Saku (Crispin Dickson Wendenius) ja Naku (Henrik Larsson), mutta siskoja ei ole yhtään. Ylätalossa kuitenkin asustelevat suunnilleen samoja ikävuosia elävät tyttäret Riitta (Ellen Demérus) ja Anna (Anna Sahlin). Alatalon lapsijoukkoon kuuluvat Olli (Harald Lönnbro) ja Melukylän nuorin pikkuinen, eli Ollin sisar Kersti (Tove Edfeldt). Seitsemän lapsosta siis edelleen pihoilla telmii ja leikkii, mutta asuuhan Melukylässä toki muitakin. Jokaisesta kodista löytyvät vanhemmat ja iäkkäämpää sukupolveakin ainakin yhdestä perheestä. Niina ja Oskari taas ovat hommissa yhdessä talossa ja Liisa muistuttelee myös, että onhan niitä rakkaita eläimiäkin ihmisväen lisäksi. Verkkaisten kuvien, musiikin ja esittelyosuuden jälkeen onkin jo kovin kotoisa tunnelma taas yllä, joten siitä mielellään viilettää varsinaisten seikkailujen vietäväksi.
Koko joukon nuorimmaisin Kersti on edelleen niin pikkuinen, ettei oppivelvollisuus häntä vielä tavoittamaan yletä, mutta muut kuusi joutuvat tai pääsevät syksyn tullen jälleen koulutielle lampsimaan. No, kuten Liisa kertoo, niin onhan kavereita pitkän kesäloman jälkeen jälleen kovin kiva nähdä, eli tässä tapauksessa kohti koulua riemuiten riennetään. Tahtoisipa se seitsemäskin isompia seurailla ja säntäillä samaan suuntaan. Melukylässä on tosiaan niinkin vähän lapsia, ettei omaa kyläkoulua voida pitää yllä, vaan laajemmalta alueelta kerääntyy Suurkylän kouluun runsaampi lapsijoukko. Suuruus toki on suhteellista tässäkin tapauksessa, sillä edelleen puhutaan pikkuisesta kyläkoulusta, jota yksi opettaja pitkälti pyörittää. Ennen kuin sinne saakka pienet jalat ehtivät, niin päästään jälleen koulupolun varrella asustelevan ärähtelevän suutarin kiltteyttä kyseenalaistamaan.
Paluu pulpetin taakse ei siis tältä joukolta kovinkaan ankeissa merkeissä suju. Uusi kouluvuosi käynnistellään hartaalla veisuulla, mikä muistuttelee myös ensimmäisen elokuvan avauksesta. Kulunut kesäloma ei ainakaan Melukylässä pelkkää lomailua ollut, vaan peltojen perkausta, heinätöitä ja muuta aherrusta kyllä riitti vapaa-ajan vastapainoksi. Koulutöiden alkaminen ei tietenkään tarkoita, että kotihommat heti loppuisivat, vaan syysurakkaa kyllä riittää. Nyt niitä kesällä rikkaruohoista kitkettyjä ja harvennettuja juureksia pitää nostaa sekä kuljetella kohti talvivarastoja. Koko kylä taas kerääntyy puimaan lähipeltojen viljasatoa, mutta eipä tämäkään pelkkää totista raadantaa ole, vaan iloista naureskelua työnteon lomasta helposti korviin kantautuu.
Syksy on vasta vauhtiin vierähtänyt, kun jo Liisa tulevaa joulua haikailee. Paljon olisi päiviä odotettavana ennen kuin sinne päästään, mutta kyllähän ne tiimalasin hippusetkin välillä villiintyvät vinhaankin vauhtiin. Lapsoset mietiskelevät joululahjatoiveitaan tietenkin hyvissä ajoin ja vähitellen syyssateet alkavat viedä kohti vuoden viimeisiä viikkoja. Sateet tosin tahtovat kovasti lasten mielialoja piinailla, sillä kohta onkin ainoastaan viikko aikaa jouluaattoon ja jäätävää vettä vain ropisee niskaan. Saku siinä manaileekin, ettei mitään lunta ole tulossakaan, vaan sama synkeä harmaus jatkuu joulupyhiinkin asti, mutta mistäpä sitä tietää, vaikka mukavampiakin käänteitä olisi luvassa...?
Mustaa joulua lasten ei tarvitse kurjistella, vaan ensilumi ehtii hiljalleen maahan laskeutumaan ennen joulua. Kaikkien kolmen talon jälkikasvu innoissaan rientääkin lumileikkien pariin, vaikkakin joukosta löytyy kyynisempääkin näkemystä, joka kertoilee, että hanget ehtivät vielä aattoon mennessä valua vesipuroina teilleen. Näin ei ole kuitenkaan käymässä, vaan viimeisiä koulupäiviä kovatkin myrskyt tahtovat kiusailla. Kotiin käveleminen ankaraa tuiskua ja piiskaavaa pyrytystä vastaan osoittautuukin kovaksi haasteeksi ja pienimmät ovatkin hieman itkuisina epätoivoon syöksähtämässä voimien hiipuessa. Porukka päättääkin hakea turvapaikkaa matkan varrella nököttävästä suutarin talosta. Siellä ei lainkaan lempeä ja tervetulleeksi toivotteleva ilmapiiri kovia kokeneiden ylle lankea, vaan ennemmin rähistään ja karjutaan. Onneksi Liisan isä sattuu melko nopeasti paikalle reen kanssa ja kaikki pääsevät kotimatkaansa jatkamaan.
Väistämättä se joulu omine puhteineen ja palkitsevine lahjoineen lähestyy ja kaikille riittää pienempää sekä isompaa näperrystä, johon osallistua. Aattoaamuna perusteellinen kylpyhetki puhdistaa lapset illan juhlallisuuksiin. Iltapäivän tunnit tosin tuskallisen hitaasti vierivät kaverusten odotellessa pimenevää iltaa paketteineen. Melkeinpä siinä hiuksetkin harmaantumaan pääsevät, niin koville se jännitys ja vartoilu ottaa. Kunhan aurinko taivaanrannan taakse painuu ja vie valon mennessään, niin pihoilla alkaa vilistä pikkuisten tonttujen vilkkaat porukat lasten kierrellessä talosta toiseen tuomisia vaihtaen ja vähän kujeillen. Huutelu, nauru ja kiljahtelu tosin saadaan hetkeksi hiljenemään perheiden kokoontuessa yhteisiä ja hivenen hartaampia hetkiä viettämään. Vasta lopuksi viimein koittaa se pienten kovasti odottama lahjajako, joka kyllä leveät hymyt monille kasvoille tuo.
Joulunvietto jatkuu vierailulla tädin luo, joka vaatii useamman tunnin mittaisen talvisen rekiretken. Perillä tulee selväksi, ettei rosolli lasten jouluherkkuihin kuulu, mutta yökylään on mukavaa jäädä, eikä leikkihetkiä isomman porukan kesken lainkaan pahalla katsella. Seuraavan aamun kirkastuessa kutsuvat luistelutuokiot läheisen järven jäällä ja sieltä löytyvä avanto kovasti houkuttelee Sakua osoittamaan rohkeuttaan. Tietysti liian lähellä rämäpäisyyttään todisteleva poika itsensä saa molskautettua jäiseen veteen. Viluisena hiukan myöhemmin vähän nolona heppuna otetaan torumisia vastaan, mutta tuskinpa sekään nuoren hurjapään viiletyshaluja lopullisesti murtaa. Iltapäivän hämärtyessä kotimatkan aika koittaa ja varsin mukavissa merkeissä sekin taittuu, sillä kirkkaan tähtitaivaan alla iloisesti laulellaan heppojen köpötellessä kotia kohti.
Vuoden loppu on Melukylässäkin juhlien aikaa, sillä kunhan joulusta vähitellen selvitään, niin voidaankin alkaa jo uutta vuotta valmistelemaan. Touhua ja tohinaa ehkä pikkuisen vähemmän vaaditaan, jotta kalenteriin saadaan käännettyä vuosi 1929. Kaikkien mielestä keskiyön myötä vaihtuva vuosi ei ainakaan kovin näkyvää tai nopeaa muutosta mukanaan tuo, mutta tarkoittaapa se ainakin sitä, että lasten joululoma alkaa olla lopuillaan. Pian jo opettaja kevätlukukautta availee karkkitarjoilun muodossa. Tammikuun edetessä helmikuuhun alkaa valo vähitellen voittaa pimeintä vuodenaikaa. Maaliskuun saapuessa päivälämpötilat rientävät reippaaseen nousuun ja laittavat jo lumia vesinä virtailemaan. Pääsiäisen aikoihin alkaa olla jo selviä kevään merkkejä havaittavissa ja huhtikuussa vehreämpi kausi kiihdyttelee vauhtiaan. Samalla saadaan heittää hetkelliset hyvästit valkeille lumipeitteille ja siirtyä kevätpuuhien pariin sekä tietysti odottelemaan useamman kuukauden kesälomaa, joka pienille uurastajille raskaan kouluvuoden jälkeen hyvin kelpaa...
Edellisen osan kohdalla tuli siis kovastikin kehuttua yleistä kiireettömyyttä ja samalla sitä, että sinänsä tapahtumiltaan hieman hiljaisemmille hetkillekin annettiin mukavasti aikaa. Samansuuntaista verkkaista tahtia ihmettelyineen jatkoltakin odottelin, mutta sanoisinpa, että selkeästi viiletetään vähäsen vauhdikkaammin. Vieläkään kyseessä ei mikään toimintapyrähdys ole, vaan henki on tallella ja kohtalaisen pieniä elelyn iloja sekä paikoin surujakin tässä ollaan ihmettelemässä. Pääsyitä pienelle kirimiselle voinee etsiä siitä, että pituutta jatko-osalla on muutama minuutti vähemmän, kun taas katettavia kuukausia selvästi enemmän. Ensimmäinen tosiaan käyttää koko kestonsa kesälomakauteen ja toinen osa alkusyksystä kevään loppuun siten, että yhdessä nämä kaksi kokonaisen Melukylän vuoden muodostavat. Onhan se tietysti selvää, että jos tahdotaan 8-9 kuukautta tiivistää alle 90 minuuttiin, niin pitää karsia ja kaasutella paikoin pikkuisen runsaammin.
Monesti jatko-osa ankkuroi jaksonsa jonkin juhlapäivän läheisyyteen, vaikkakaan kaikki seikkailut eivät näihin juurikaan liity. Välillä tuntuukin, että juhlasta juhlaan hypitään, sillä joulua seuraa tietysti vuoden vaihtuminen iloineen, sen jälkeen ollaankin pian jo pääsiäispuuhissa, joiden jälkeen aikuiset lähtevät helluntaijuhliin. Ensimmäisen osan tapaan myös toisesta sellainen tapahtumat yhteen nitova päätarina pitkälti uupuu, eli reilut 80 minuuttia koostellaan pienemmistä jutuista sekä kommelluksista. Tällaiseen on toki jo ehtinyt tottumaan Astrid Lindgrenin tarinoiden ruutuversioita seuraillessa, sillä episodimaisuus on toistaiseksi nähdyissä enemmän sääntö kuin poikkeus.
Alkupuolella mainitsinkin, ettei kyseessä välttämättä ole täysiverinen joulu- tai edes talvielokuva ja katselun jälkeen onkin helppo kuittailla nämä aavistukset oikeiksi. Ensin syyspuuhaat haukkaavat oman kimpaleensa ja kevätkin on hyvää vauhtia käymässä pakkaspäivien kimppuun jo ennen kuin puoliväliin ehditään. Jos ensimmäisen elokuvan avauskohtauksissa suvivirsi tunnelmaa toi aurinkoisella kesäkuvituksella kaunistettuna, niin löytyypä tästäkin vastaava koululaulelu, jonka taustalle ujutellaan syksyisemmästä puuhastelusta kertovaa kuvastoa. Putoilevien lehtien haravointia, juureshommia, kyntötöitä ja lisääntyviä syyssateita, joita pikkuisen manaillaankin. Kyllähän sen toki katsomossakin myöntää, ettei synkkenevä syksy välttämättä pysty kirkkaudessa ensimmäisen elokuvan kanssa kisailemaan, mutta syysvärityksestäkin tietysti oma viehätyksensä löytyy.
Jouluaatto sinänsä hujahtaa nopsasti ohi silmien, mutta valmisteluihin ehditään jo aiemmin siinä määrin paneutumaan, että väittäisinpä elokuvan saavan ihan kivasti näistäkin tunnelmista kiinni. Perinteistä joulupuuhaa lämpöisine kuvineen kyllä mukavasti kertyy. Ulkona riittää lumipuuhaa ja pitäähän kuusiakin etsiskellä sekä väsäillä lintuystäville kauralyhteitä jouluherkuiksi. Sisätiloissa taas ihmissuihin väkerrellään joululeipomuksia piparien sekä muiden makupalojen muodossa. Askartelun ja koristelun myötä mukavia tuntemuksia pikkuhiljaa lisäillään, kunnes päästään joulupöytään puuroa haukkaamaan maukasta mantelia etsien ja hieman hartaampiakin hetkiä jakamaan. Ainakin omista lapsuuden jouluista nämä kuvat muistuttelevat tuoden mukavia aatoksia mieleen, joten näitä ihastuttavia tuokioita osaa kyllä arvostaa. Samaa voisi sanoa vaihtuvan vuoden suhteen, vaikka tämä osuus jääkin elokuvassa vähemmälle huomiolle, eikä sitä raketein räiskytellä. Sulavien tinojen myötä yritetään kuitenkin tulevaisuuteen kurkkia ja muutakin ajankohtaan kuuluvaa harrastellaan.
Talviset kuukaudet lumikinoksineen melko nopsasti kuitenkin vaihdellaan kevätpuuhiin, mikä laittaa ainakin hetkeksi miettimään, että ehkä tämä vuodenkierto oltaisiin voitu venyttää vaikkapa kolmeksi elokuvaksi, koska luulenpa, että kivoja pakkaspäivien tarinoita olisi kyllä kerrottavaksi enemmänkin riittänyt. Joka tapauksessa aurinko maaliskuun kohdilla alkaa voimiaan näyttää, mikä muuttaa seisovat hanget vilkkaiksi puroiksi ja vähitellen paksujen patjojen alta ensimmäiset rohkeat vihertävät versotkin paljastuvat. Myönnettäköön, että kevättä tässä jo pikkuisen pimeyteen kaipailee, eli ainakin hetkiseksi mieli kovasti ilahtuu, kun sen pääsee näin vähän varkain ja pikaisella aikataululla valoisamman vuodenajan kokemaan. Aivan salamannopeasti maisemat eivät muutu, vaan pimeyden ja kylmyyden mukanaan tuoma ruskeus pysyy kuvissa jonkin aikaa. Pikkupurot kuitenkin muuttuvat virroiksi ja samalla vihreys vastustamattomasti leviää kauniine kukkineen. Sen voi huoletta huikkailla, että kumpainenkin Hallströmin elokuvista helposti mieltä visuaalisilla ihanuuksillaan virkeyttää.
Omat silmät tahtovat väittää, että jatko-osankin suurimpiin vahvuuksiin kuuluu paikoin lumoavakin luontokuvaus, joka vie päähuomion monesti katsojan keskittyessä enemmän taustoihin kuin tapahtumiin. Tämä katseen harhailu lienee ihan hyvä juttu, sillä lasten keskinäisestä keppostelusta vaikuttaa paikoin olevan paras puhti poissa ja jotkin jutut näyttävät pikkuisen venytetyiltäkin. Aprillipäivä voisi vaikka esimerkkinä toimia tässä sarjassa. Osa jekkuiluista toimii kohtalaisen kivasti ja hymyjäkin taikoo, mutta sitten taas hekottelu tahtoo hetkeä myöhemmin karkailla pitkitetyksi. Onhan se tavallaan hyvä, että iloa ja riemua riittää, mutta jos aitous uupuu, niin eipä siitä kovin helposti saa kiinni napattua ja naurua jaettua. Pääsiäispuuhien aikaan on vielä ihan hyvää kujeilua menossa, kun pajujen oksia koristellaan, maalaustaidetta harrastellaan pensselien karkaillessa välillä kaverien poskillekin ja yleisesti ottaen vallatonta vipellystä kuvissa riittää.
Viimeisellä kolmanneksella into tuntuu valitettavasti vähäsen hiipuvan ja hyytyvän. Kiinnostus ei kuitenkaan kokonaan teilleen karkaile, sillä siitä pitää tosiaan se lisääntyvä keväisyyskin osaltaan huolen. Samoihin aikoihin lisätään myös eläinsöpöilyä, sillä joka kevät kylään syntyy suuri joukko karitsoja. Erityisesti Liisa alkaa enenevissä määrin aikaansa aitauksessa viettää ja pikkuisiin kovasti kiintyneenä kokee niihin liittyvät ilot ja surut muita voimakkaammin. Juurikin karitsat ovat hänestä maailman suloisimpia otuksia, eikä siinä ihania ja hellyttäviä kuvia katsellessa tahdo ainakaan kovin voimakkaita vastalauseita näille näkemyksille esittää. Eräs karitsakaveri pääsee vahvistuttuaan vieläpä koulumatkallekin mukaan ja sanotaanpa vaikka niin, että tämä käväisy ihastuttaa muitakin kuin vain luokkakavereita. Varsin suloisia tunnelmia viimeisille minuuteille saadaankin, eikä ole pelkoa siitä, että pitäisi iltamaa myrtynein mielin päätellä. Useinhan Lindgren-elokuvien lopuissa valtavan voimakkaat hyvät tuulet puhkuvat ja sama tähänkin pätee.
Kuten on aiemminkin Lindgrenin tarinoiden yhteydessä saanut ilokseen todeta, ettei ankeuksilla ja ilkeilyillä tahdota korostetusti revitellä ja samoja polkuja tässäkin tallaillaan. Käytännössä pahikset uupuvat kuvioista kokonaan, mitä nyt suutari yhdessä kohtauksessa ärähtelee. Kyseessä onkin mielestäni pikkuisen häijympi versio saariston lasten seikkailujen kautta tutusta Vestermanista. Siinä missä Vestermanilla on pilkettä silmäkulmassa ja jonkinlainen tolkkukin päässä, niin suutari osaa olla selvästi tylympi epeli. No, kaverin näyttäytyminen jää jatko-osassa varsin lyhyeksi, kun tämä karjuu kurkku suorana lumipyrystä sisätilojen suojaan hakeutuvalle lapsijoukolle. Paikalle saapuva Liisan isä antaakin sanatta ymmärtää, ettei tällainen pelottava möykkääminen pienille lapsille ole lainkaan täysjärkisen aikuisen hommia ja sen jälkeen ei hepusta juurikaan kuulla.
Lindgrenin maailmaankin toki surut, murheet ja alakuloisuudet kuuluvat ja onhan niitä tässäkin tarinassa läsnä, mutta yleisesti näistä ei mitään pääsisältöä olla taikomassa, vaan henki huokuu lämpöä ja ystävällistä yhteisöllisyyttä. Itse ainakin pystyn samaistumaan tällaiseen lempeämpään lapsuuskuvaukseen paljon paremmin kuin vaikkapa Tomin ja Roin seikkailuissa (Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa) nähtyihin, joissa yhtä uhkaa seurailee toinen ja suloisuuksia korvaillaan uhittelujen sarjoilla. Mistä kukin sitten sattuu innostumaan ja tykkäämään, mutta minussa nuo mainitut sinänsä vauhdikkaammat koitokset eivät kummoisiakaan tunteita saa aikaan. Lindgrenin verkkaisemmat tarinat taas helposti kaivelevat yksityiskohtaisiakin lapsuusmuistoja mieleen tai sitten yleisesti miellyttäviä tuntemuksia, jotka kertoilevat kiireettömistä sekä huolettomista päivistä. Ei näihin osaa mitään pistoolityyppejä kaivata ilkeilemään tai toistuvia pieksemisuhitteluja tarinaan särmää ja rouhetta tuomaan. Niistä osaa ilmankin nauttia, ja vieläpä vallan valtavasti!
Karkeita kamaluuksia ei siis tarvitse pelätä, jos tähän maailmaan seikkailemaan lähtee. Ajatuksena on ennemmin kyhäillä miellyttävä kooste hyvässä hengessä harrastelluista pienimuotoisista puuhasteluista. Olipa kyse kukkien poimimisesta, vesimyllyn virittelemisestä koskeen, istuskelusta lempipaikalla joen rannalla tai talvisemmista leikeistä, niin ilo ja riemu vallitsevina tunteina ovat, vaikka välillä vähäsen kinasteltaisiinkin. Talviosuus ehkäpä turhankin pikaisesti hoidetaan alta pois, mutta mainitaanpa silti, että kuvasto pysyy vielä tovin pyhienkin jälkeen jouluisena, kun kynttilät ja koristeet kuviin tunnelmia taikovat. Jälkimmäisellä puoliskolla aletaan kovaa vauhtia lähestyä ensimmäisen elokuvan ihanaa kesäisyyttä, mikä kieltämättä nostelee mieleen ajatuksen, että kovin luontevasti tähän voisi senkin jatkoksi pyöräyttää ja lähteä suvivirren kautta kesälomasta nautiskelemaan.
No, uusinta saa kuitenkin jäädä vartoilemaan ja pienoisia jatkosuunnitelmiakin Melukylän rakastettavien sekä ilahduttavien touhujen suhteen on syntynyt. Satuinpa nimittäin päivänä eräänä löytämään kirpputorilta teoksen Melukylässä on hauskaa, jonka kansien väliin niputetaan Lindgrenin kirjat Melukylän lapset (1950), Melukylässä tapahtuu (1952) ja Kyllä meillä oli hauskaa (1961). Luku-urakan yhteyteen voisi luontevasti sopia näiden elokuvien uusintakierros, mutta mielellään projektia siirtelee hivenen verran tulevaisuuteen. Unohtaa ei myöskään sovi Olle Hellbomin varhaisempia ohjauksia, jotka olisi myös mukava sisällyttää kertailun yhteyteen. Alla vi barn i Bullerbyn ilmestyi jo vuonna 1960, Bara roligt i Bullerbyn vuotta myöhemmin ja kolmantena vuoden 1962 televisiosarja Alla vi barn i Bullerbyn. Olen ymmärtänyt siten, että käytännössä viimeisenä julkaistu televisiosarja sisältää kumpaisenkin elokuvaversion ja lisäksi paljon muutakin, sillä alkujaan Hellbom kuvasi tarinat 13-jaksoiseksi sarjaksi, mutta televisiokanavat eivät olleet kiinnostuneita esittämään sitä silloin. Ruotsinkielinen wikipedia summailee asiaa seuraavasti:
"TV-serien var Olle Hellboms andra Lindgren-filmatisering, och den producerades av Olle Nordemar och Artfilm i syfte att säljas för visning på Sveriges Television under 1960. Televisionen var dock inte intresserad av serien, och produktionsbolaget vände sig istället till biografmarknaden.
Den 17 december 1960 premiärvisades filmen Alla vi barn i Bullerbyn, bestående av TV-seriens avsnitt 3-5, på biografen Sergel-Teatern i Stockholm. Ett år senare, den 12 december 1961, fick den andra Bullerbyfilmen Bara roligt i Bullerbyn premiär, denna gång på biografen Chinateatern. Bara roligt i Bullerbyn bestod av avsnitt 8-12, som dock var kraftigt nedklippta.
Det påföljande året hade dock SVT ändrat sig och köpte in TV-serien för visning. Med start den 8 september 1962 visades samtliga seriens 13 avsnitt. Sedermera har serien visats i repris i flera omgångar - 1966, 1976 och 1983. Serien finns även utgiven på VHS, då under titeln Bara roligt i Bullerbyn samt på DVD."
Ensimmäinen elokuva siis kyhättiin kokoon jaksoista 3-5, kun taas jälkimmäinen koostettiin jaksoista 8-12. 1962 televisiossa kuitenkin esitettiin sarja kokonaisuudessaan ja sittemmin sitä on julkaistu levyinäkin. Ruotsissa myydäänkin sarjaa kuutena erillisenä kiekkona nimellä Bara roligt i Bullerbyn, joista jokainen pitää sisällään kaksi jaksoa ollen kestoltaan noin 45 minuutin luokkaa. Jostakin syystä sarjan päätösjakso Året om i Bullerbyn on jätetty pois levyiltä, mikä hiukkasen harmittaa. Toinen seikka, mikä on ostospäätöstä jarrutellut, on kielivaihtoehtojen niukkuus, sillä näiltä kiekoilta ei käsittääkseni löydy tekstityksiä lainkaan ja puhekin vain ruotsiksi. No, näistä enemmän närästelee se yhden jakson uupuminen ja toiveikkaana olenkin odotellut parempaa ja kattavampaa julkaisua. Onhan tässä saatu Hellbomin myöhemmin ohjaamat saariston lasten ja Peppi Pitkätossunkin seikkailut televisiosarjojen puolella kattaviin kokoelmiin, joten kenties tämä varhaisempi sarjakin vastaavaan laatikkoon laitetaan. Joka tapauksessa uskaltaa huudella, että Melukylään melko varmasti blogin parissakin palaillaan ja taisinpa joskus jutella toiveissa liihottelevasta kesäisestä vierailusta Hallströmin teosten kuvauspaikoillekin. Ne ovat sitten tulevaisuuden juttuja, mutta toivottavasti jotakin toteutuukin, eikä vain haihattelevaksi höpöttelyksi jää. Sittenhän sen näkee millä tavoin Melukylässä jatkossa vieraillaan, mutta joka tapauksessa ajatus paluusta kovasti tahtoo sydäntä lämmittää...
Mer om oss barn i Bullerbyn (1987) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti