Kellot kauniisti kilkattelevat ja pienen kumpareen takaa paljastuu ohuen lumipeitteen niskaansa saanut kaupunki. Mitään kattavampaa talvista katukierrosta ei ole luvassa, vaan sisätiloihin hipsaistaan ripeästi. Steve Finch (Matthew Broderick) on paikallinen optikko, joka jälleen yhtä näöntarkastusta suorittaa, vaikkakin asiakas vaikuttaa jokseenkin vastahakoisesti silmälaseihin suhtautuvan. Finch onnistuu kuitenkin mielen muuttelemaan, kun oikeat kehykset löytyvät. Päiväkävelyllä tulee selväksi, että hän on yhteisössään pidetty ja arvostettu kaveri, jolta neuvoja muuhunkin kysellään kuin vain himmenevään näköön.
Kaupungin pormestari Young on apureineen joulukuusta jo koristelemassa ja muita ohjeistaessaan kysäisee Steven näkemystä jouluvaloihin liittyen. Tämä neuvoo suosimaan hillittyä linjaa jouluvalojen suhteen ja vähän naljailee latvatähdestä, joka on korvautunut toisenlaisella koristeella. Finchia pidetäänkin paikkakunnan puolivirallisena jouluheppuna, jolta neuvot ja niksit koristeluasioihin sekä juhlallisuuksiin löytyvät. Kotiin palaillessaan näyttää siltä, että vastapäisellä puolen katua sijaitseva naapuritalo on vuokrattu, vaikkakin asukkaat vielä toistaiseksi puuttuvat, mutta Stevellä on aivan toisenlaiset tohinat mielessä.
Perheaterialla 10-vuotias poika Carter (Dylan Blue) murehtii omia vähäisiä saavutuksiaan. Mitä siitä elämästä enää tulee, kun muistettavimpiin tekosiin lukeutuu puolikas jalkapallokausi ja niin edelleen. Viitisen vuotta vanhempi tytär Madison (Alia Shawkat) taas suhtautuu varsin nihkeästi juuri alkaneeseen joulukuuhun. Vaimo Kelly (Kristin Davis) on sitä mieltä, että Steve ottaa nämä joulupuuhastelut aivan liian tosissaan ja tarkka valmistelu järjestelmällisyyteen yhdistettynä tappaa tunnelman. Illan vaihtuessa yöksi Steve esittää huolensa, että lapset ovat vähän outoja, joten nyt jos koskaan pitää saada joulusta nappisuoritus, joka yhdistäisi perhettä. Kelly lupaa toki tukea miestään näissä pyrkimyksissä, joten yhteen hiileen puhkuen ikimuistoista perhejuhlaa hyvissä ajoin voidaan pohtia ja valmistella.
Rauhallisissa merkeissä ei joulukuun ensimmäistä yötä vietetä, vaan kadun toisella puolella pienimuotoinen mekkala alkaa. Steve siinä päivittelee, että pitääkö sitä keskellä yötä muuttopuuhat hoitaa. Aamulla Buddy Hall (Danny DeVito) tuleekin esittelemään itsensä uusille naapureilleen ja samalla tämän vaimo Tia (Kristin Chenoweth) käväisee tervehtimässä. Carter taas kovasti innostuu kuullessaan, että vastapäiseen taloon muuttaa kaksikin teinityttöä. Arkipäivä on aluillaan ja työt Buddyakin kutsuvat, joten kattavammat höpöttelyt saavat etsiä paikan paremman. Buddy on saanut hommia paikallisen autoliikkeen myyntimiehenä ja vallan maagiselta tyypiltä hän siinä toimessa vaikuttaakin, sillä myy liikkeen omistajalle auton ensimmäisten minuuttien aikana. Vieläpä täyteen hintaan!
Kauppa siis sujuu erittäin liukkaasti Buddylta, mutta hän ei myyntipuuhiin erityisen tykästynyt ole, vaan kaipaa suuria sekä mahtavia haasteita. Tyttärien selaillessa satelliittikuvia verkosta, Buddy kiinnostuu kovasti ajatuksesta, että oma koti näkyisi avaruuteen asti. Naapurin talo on ratkaisevasti isompi ja kuvista erottuu, mutta oma mökki on siinä mielessä yhtä näkyvä kuin tyhjä tontti. Öisellä pihallaan asioiden tilaa harmitellessa Buddyn jalan alla räsähtelee rikki jouluvalo, mikä taas yläkerran idealampun kirkkaaseen välkkeeseen sytyttelee. Mitäpä jos...?
Buddy ei ole niitä kavereita, jotka asiat loppuun asti harkitsisivat, vaan ennemmin sellainen heppu, joka innostuksen iskiessä ryhtyy heti tuumasta toimeen. Jouluvaloja hän alkaakin sillä sekunnilla taloonsa naksutella, mitäpä siitä, että aamuyön tunteja elellään. Inspiraation iskiessä täytyy toimia, mutta näistä äänistä Steve ei lainkaan tykkää, eikä osaa puhdikkuutta arvostaa. Keskustelu käydään vähemmän ystävälliseen sävyyn, koska toista mekkala sekä kirkkaat valot selvästi häiritsevät. Buddy yrittää olla sovitteleva ja niinpä kumpikin poistuu vielä suhteellisen leppoisina teilleen. Valaistus ei vielä ole sadoista lampuista huolimatta riittävä avaruusnäkyvyyttä takaamaan, joten lisää vaaditaan. Harrastelu karkaakin melkoisen reippaasti hyppysistä Buddyn hamstraillessa kaikenlaista krääsää ja pystyttäessä varsinaista jouluspektaakkelia tiluksilleen. Naapurisovun kuoppajaiset siinä samalla saadaan hoidettua, joten pian ollaan puolin ja toisin sotakirveitä heiluttelemassa.
Tuskinpa lienee lainkaan liioiteltua laukoa, että Deck the Halls on niitä elokuvia, jotka eivät pidä sisällään yhtään erityisen nautittavaa minuuttia, mutta piinapuolta taas tarjoillaan niinkin ahkerasti, että uuvahdus iskee jo varhain. Puolivälin kohdilla harkinnassa on keskeyttäminen, mutta sinnikkyydellä loppuun asti tuli selvittyä. Voinee tosin jälkiviisaana todeta, että äkkipysäys ei olisi mistään mielekkäästä jättänyt paitsi, vaan olisi lähinnä hermoja säästellyt.
Ehkei Deck the Halls aivan vastenmielisimpiin möykkäkomedioihin sentään kuulu, mutta lähellä liikuskellaan ja kaikkia vaadittavia elementtejä kyllä löytyy. Alkupuolella sen verran hillitään, että joutavilla sekä tyhmillä pikkutuhmuuksilla yritetään nauruja kutkutella, mutta se on vasta alkusoittoa, mitä tähän jouluriehaan tulee. Ehkä johtuu osittain ennakkoasentoitumisestakin, mutta huvitus on joka tapauksessa täysin nollissa. Siis yhtään hyvää tai kekseliästä vitsiä ei tule mieleen, vaikka miten yrittää muistella ja kohtauksia kertailla. Omille silmille ja korville tämä tekele onkin komediana täysi mahalasku.
Mainostettu hulvaton hullunkurisuus on tietenkin väsähtänyttä kohellusta, josta omaperäisyyttä ja reippautta uupuu. Näidenkin kirmailujen pariin varsin nopsasti saadaan siirryttyä, kun Steve-pukki pääsee pillastuneesta rekikyydistä nautiskelemaan. Autoja kolhitaan ja vauhdikkaasti karautetaan pusikon kautta jorpakkoon, josta henkihievereissä viluisen uimareissun kautta sairaalaan. Kyseinen tumpelointi taitaa vielä edustaa tämän osaston parasta tarjontaa, joten rima ei todellakaan korkealla ole. Pitäähän se joulukuusikin käydä kirvestämässä ja pääseepä Steve kehuskelemaan, miten on huolella ja rakkaudella vaalinut kuusifarmilla omaa aluettaan yli vuosikymmenen ajan ja sen seurauksena on lähes täydellisiä joulupuita luvassa tuleviksi vuosiksi. No, nämä kaverustumisyritykset Buddyn kanssa liekehtiviksi käyvät ja tietäähän sen, millaista jouluiloa siitä seuraa... Steven kikkakirjaan lukeutuu myös öinen jekkuilu sabotaasihommissa, ja tämä tumma-asuisen kommandon torvelointi on jälleen takuutympivää tuotosta. Autoakin pitää vallan hassusti kolhia, mutta nämä pikkukepposet ovat järjestään sitä sarjaa, että saavat hahmot vaikuttamaan ääliöiltä, välinpitämättömiltä ja yleisesti ottaen rasittavilta tunareilta.
Vauhdikkaasti tuleekin mieleen samansuuntaisia polkuja seikkaillut Christmas with the Kranks, joka pitkitettyjen sekä kehnojen kärhämöintien kautta lähti lopulta sovintoa etsimään. No, Deck the Halls laittaa tavallaan paremmaksi, sillä hahmoista ei pysty pitämään senkään vertaa. Broderick tosiaan onnistuu usein olemaan sympaattinen ja hieman reppanamainen kaveri, mutta tässä roolissa nuo luontaiset ominaisuudet haudataan syvälle. Steve näyttäytyy lähinnä hankalana valittajana sekä kitisijänä, joka on hyvinkin hanakasti vastustamassa uusia ajatuksia, eikä edes perheensä toiveita kuuntele. Siinähän sitä katsomossa ihmettelee, että miten ihmeessä tämä rasittava tapaus on kaupungin jouluhepuksi korotettu. Halukkuus hylätä sovintoa tarjoava käsi ja viedä riitelyä pidemmälle myös niihin vähemmän lämpöisiin puoliin lukeutuvat. Eipä se toinen kiistakumppanikaan mikään pulmunen ole, vaan tarvittaessa hyvinkin häikäilemätön ja pirullinen. Melkoisen mahdoton tehtävä onkin alkaa näiden torveloiden puuhailuja missään vaiheessa kannustamaan.
Mieluummin sitä ihmettelee, että miksi Broderick ja DeVito ovat tällaista kuraa lähteneet tekemään. No, jokavuotisilla isompien studioiden jouluelokuvilla tietysti tilipussi kasvaa, mutta luulisi, että silti kavereilla jonkinlaisia laatuvaatimuksia materiaalin suhteen on. Levyltä löytyykin mokailukooste, josta kovinkin väkinäistä hassuttelua välittyy ja ilmeisesti tunnelma kuvauksissa on ollut jokseenkin apea ja painajaismainenkin. IMDB tiedottelee, että Broderick oli ääneenkin tuskastellut pudonneensa uransa aallonpohjalle, eikä DeVito viitsinyt juurikaan aikaansa työkaveriensa kanssa viettää. Sellaista hilpeän jouluista elokuvausta! No, bonukseksi laitettu lyhyt kuvauksissa käväisy taas tahtoo esittää asian siten, että hauskaa riitti ja kaikilla oli kivaa. Näistä tällaisista vilkaisisi kyllä silloin tällöin ihan mielellään jonkin rehellisen tilityksen. Deck the Halls olisi varmaan erinomaista materiaalia tällaiselle, sillä vaivaannuttavaa väreilyä ei voi millään välttää elokuvaa katsellessa.
On melkoisen kiusallinen koettelemus, kun viimeisillä minuuteilla odotetusti yritetään käännellä kelkkaa herkistelyn suuntaan. Kyllähän minä tunnustaudun onnellisten loppujen ystäväksi, etenkin jouluisissa perhe-elokuvissa, mutta jos kokemus on yli 90-prosenttisesti täysin lämpöä vailla, eikä mitään sydämellisyyttä ole havaittavissa, niin tällainen kankean väkinäinen vääntely vaikuttaa vain irvokkaalta. Kaivele siinä sitten jotain mielekkäitä värähtelyjä, kun vastenmielisesti typeröineet tolvanat laitetaan sovussa halimaan. Jouluhenki kovin kaukana näistä kohtauksista puhaltelee ja päällimmäiset tuntemukset ovatkin, että hyi-yöks sentään, mitä saastaa kehdataan tunkea silmille.
Viimeistään tämän päätöksen myötä Deck the Halls saa painua samaan jouluinhokkien kerhoon kuin aiemmin katsellut Four Christmases ja Christmas with the Kranks. Kaikki näistä edustavat mielikuvituksettomia kamalia rahastuksia, joissa jouluaiheella ja nimekkäilläkin tähdillä yritetään kiskoa katsojilta pennosia. Vieläpä niin röyhkeästi, että tekijöiden toimesta on tuumattu, että kyllähän yleisölle sopii hämmentävän huonoja ja kuonaisia vitsejä syöttää.
Suurimmaksi vetonaulaksi on keksitty jouluvaloilla räiskyttely, mutta jälleen saa todeta, että vähän laihat ovat eväät melkein 90-minuuttiselle elokuvalle. Kauhea kasa joulukrääsää kameran eteen kannetaan, kun Buddy tosissaan touhusta innostuu, eikä se todellakaan valoihin jää. Löytyy sarvekkaiden heppojen vetämää rekeä ja hyvinkin eläväistä seimitulkintaa, mutta suurempia iloja näistäkään ei irtoa. Yleisöltä saatu suosio innostelee Buddya aina vain huikeampaan näytökseen ja kyllähän viimeisellä kolmanneksella valojuhlalla näyttävästi revitellään ja tykitellään. No, itse en ole niin kimalluksen ja muovisen koristelun perään, että näistä enempiä nauttisin, vaan ylilyöty viritelmä menee helposti päänsärkyosastolle. Vaikka joku sattuisikin tavallista enemmän välkkyvistä koristeista tykkäilemään, niin silti Deck the Halls on vaikea suositeltava, koska muilta osiltaan se tosiaan on lähinnä sitä itseään. Tuhansien valojen loisteeseen IMDB:n puolelta löytyy kohtalaisen kiinnostavaa tarinaa, ja jos jutut pitävät paikkansa, niin minulle ainakin tulee yllätyksenä, ettei tämä viimeisessä muodossaan vinhasti kirkasteleva spektaakkeli mikään suurempi sähkösyöppö ollutkaan:
"Danny DeVito's house used LED lights to provide remarkable displays not possible with traditional Christmas lights. Otherwise, the lighting could only be done by special effect computers. The lights, from Boston-based Color Kinetics, formed a "digital skin" around DeVito's house, acting like pixels on a TV screen. At one point, the roof of DeVito's house turned into a live video display of DeVito's face. At maximum intensity, the 14,300 LED nodes used just 7,150 watts of energy, the equivalent of four average hair dryers. Wrapping the house with conventional exterior string lights would have used approximately 100,100 watts, 14 times more than the LED installation, and without the capability for programmable effects. The entire LED installation used a total of 126 amps, about as much as 1.3 average households. Conventional exterior string lights would have used 812 amps, the equivalent of 8 houses' worth of power."
Elokuvan suurimmaksi "saavutukseksi" omissa kirjoissa jää kamppailu jouluinhokin kyseenalaisesta merkinnästä ja tässä tapauksessa IMDB:n alhainen pistekeskiarvo on mielestäni vähintään ansaittu. Eipä tee enää yhtään mieli katsoa ohjaajan muita perhekomedioita ja tämä kaveri saa omalla kohdalla tuntemattomuudeksi jäädäkin. Huumoripuoli on läpi elokuvan kamalan kehnoa ja hölmöily puistattavaa. Mitäpä jos vähän piehtaroitaisiin kamelin jätöksissä, ratkiriemukasta, eiköstä vain, heh heh... Vallitsevaksi tunnetilaksi muodostuukin vastenmielinen värähtely, eikä se missään vaiheessa hupaisaksi hömpäksi käänny. Järjen valo kaikkoaa kauas karkuun, eikä sydämellisyyksistä ole tosiaan mitään tarvetta höpötellä. Kun tässä kirjoitellessa kohtaukset vielä muistissa pyörivät, niin saa kovasti maltella mieltään, ettei ruudulle muodostuisi mitään inhaa kiroiluryöpsähdystä. Sellaisen Deck the Halls kieltämättä ansaitsisi, mutta enpä enää mieltäni enempää pahoita räväkämmällä purkauksella. Tavallaan olisi pienoista uteliaisuutta kuunnella, mitä ohjaaja ja DeVito kommenttiraidalla elokuvasta höpöttelevät, mutta ei vain yksinkertaisesti pysty. Kamalan kurjaa kehnoutta tämä on ja muistuttelee siitä, että koko perheelle suunnatut hulvattomuudet ovat pahimmillaan noloa sekä sietämätöntä saastaa.
Deck the Halls (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti