The Santa Clause 2 (Mutta mitä tapahtui joulupukille 2)

Tässä onkin hyvä jouluelokuvaputki syntymässä, eikä vielä viitsisi sitä nipsaista poikki, joten jatketaan. Jokunen ilta sitten ihmeteltiin, miten Tim Allenin esittämä Scott Calvin vähän vahingossa meni katolla kiipustavan pukkiparan säikäyttämään ja tipahduksen seurauksena lahjaheppu henkensäkin heitti. Näinpä puolivahingossa Scott päätyi pukin suuriin saappaisiin astumaan ja tiettyjen alkuvaikeuksien jälkeen miljoonille lapsille jouluiloa pakettien muodossa jakelemaan. The Santa Clause osoittautui nihkeästä ennakkoasenteesta huolimatta ihan kelvolliseksi joulukomediaksi, joten ainakin pikkuisen suopeammin jatko-osaa lähtee silmäilemään. Kahdeksan vuotta avausosan jälkeen siis yritetään kelloja uudelleen kilistellä ja pian nähdään, onko luvassa ensimmäisen kenties väsähtäneempi toisto, vai onko taukovuosina hyvää jouluhömppää saatu kehiteltyä.

Ensimmäinen osa on pohjustelut hoitanut, joten voidaankin suoraan siirtyä kohti Pohjoisnapaa, jossa on pienoinen pulma kehitteillä. Joulupukin tilusten yllä liitelee lentokone havaintojaan tekemässä ja ilmeisesti miehistön hommana olisi öljyesiintymiä paikantaa. Jään alta havaitaankin jokin onkalo tai halkeama, mikä saa tyypit hieman ihmettelemäänkin, sillä sieltä on kuuluvinaan ääntelyä, joka muistuttaa pienten vasaroiden meteliä. Mistäköhän sellainen kilkatus mahtaakaan kantautua...? No, jääkerrosten alla urkkiminen otetaan vakavasti ja pukkikin valvontakeskukseen lopulta ehtii ja määrää täydellisen hiljaisuuden. Muutaman tukalan hetken jälkeen lentelijät kyllästyvätkin painuen teilleen.

Allen siis joulupukkina jatkaa ja ensimmäisten minuuttien aikana muitakin tuttuja nähdään. Kakkosmiehenä hääräilee edelleen päätonttu Bernard (David Krumholtz), joka pitää huolta, että niillä pienillä vasaroilla tonttuporukka tarkasti ja motivoituneesti kopsuttelee. Kymmeniä ellei jopa satoja tonttuja valtavan lelu-urakan parissa ahertaakin. Vielä on lähes kuukausi aattoon, mutta sitä puuhaakin kyllä riittää. Ideanikkarin rooli taas on langennut 900-vuotiaalle Curtisille (Spencer Breslin), jolla mielikuvitusta kaikenlaisiin keksintöihin riittääkin. Yleistä hässäkkää lisäilee menossa oleva retkiporokoulutus, sillä uusin tulokas kovin villisti taivasteitä taittelee.

Kun on pikainen silmäys Pohjoisnavan touhuihin otettu, niin onkin aika kurkata arkisempaan maailmaan. Vuosia on useampiakin kulunut, joten Scottin poika Charlie (Eric Lloyd) on varttunut yläasteikään. Öiseltä kattokävelyltä hänet löydetään ystävänsä Daniellen kanssa ja voipi olla, että kyseenalaisia puuhia mielessä pyörii, sillä liikuntasalin kattoikkunat availlaan omin luvin. Köysiavusteisesti Charlie laskeutuukin omia taideteoksiaan suihkimaan. Liekö jokin kapinavaihe menossa, mutta tämä töhertely lopetetaan lyhyeen, kun viereen tikapuilla kipuaa koulun rehtori Carol (Elizabeth Mitchell). Kerta ei taida ensimmäinen olla ja tuskinpa ihan viimeinenkään...

Kiireisenä jouluaskareissaan tuhansien kilometrien päässä kamppaileva Scott ei ole lainkaan tietoinen, että poika on kilttien pilttien puolelta lipsahtanut tuhmurien joukkoon. Tontut kyllä tietävät asioiden tilan, sillä kuuluuhan se työnkuvaankin. Ongelma onkin siinä, että kellä olisi uskallusta viimeinkin selittää isälle poikansa nykyisistä kepposista. Bernard yrittääkin alaisiaan painostaa rohkaisemaan mielensä, mutta hankalaa vaikuttaa olevan. Charlien jekkuilut eivät ole ainoa juttu, josta pitäisi Joulupukkia informoida, vaan vieläkin vakavampaa ja ehkäpä jopa kiireellisempääkin kerrottavaa on ilmennyt.

Sattuupa niin, että samaisessa kortissa, joka velvoittaa pukin asuun loikanneen niitä hommia hoitamaan, on vielä lisäksi vieläkin pienemmällä painettuja ehtoja. Tarkkasilmäisimmät löytävät lappusesta niin sanotun muorisäännön, joka velvoittaa uuden joulupukin etsimään itselleen vaimon tietyn aikarajan sisällä. Ellei onnistu tätä vaatimusta täyttämään, niin ensimmäisessä osassa nähty muutosprosessi kääntyy toiseen suuntaan, eikä enää voi toimia miljoonien lasten ilahduttajana. Avausosan Scott olisi riemulla ottanut uutisen vastaan ja toivotellut nopeat hyvästit koko hömpötykselle, mutta sittemmin hän on alkanut kovasti pukin saappaista tykkäämään ja pitää sitä kutsumuksenaan. Peliä ei vielä ole hävitty, mutta aikaa on kohtalaisen niukasti, eli 28 päivää, mikä tarkoittaa, että jouluaattona asioiden tulisi olla järjestyksessä.

Luovutusmieliala iskeekin päälle, sillä pitäisi ihastua, rakastua ja avioitua pika-aikataululla. Siinä sivussa tietysti viettää aikaa pojan kanssa ja selvitellä, että mikä tämän sydäntä mahtaa painaa. Plus kaiken lisäksi vielä, että joulu sattuu olemaan pukin kiireisintä aikaa vuodessa. Murheita märehtiessään Scott huomaa, että masu alkaa vetäytyä ja partakin lyhenee huomattavasti. Jos siis haluaa lahjakierroksia jatkaa, niin nyt pitää ryhdistäytyä ja ottaa määrätietoiset sekä ripeät liikkeet käyttöön. Curtisilla olisi tarjota apua työtaakan keventämiseksi, sillä hän on ideoinut varsin vekkulin kopiokoneen, joka pukinkin tuosta vain monistaisi. Bernardin vakavasta vastustuksesta huolimatta Scott linjalle hyppää ja toisesta päästä kaksoiskappale maailmaan astelee. Tämä sattuu vain olemaan melkoisen muovinen ja muutenkin tönkkö tapaus, mutta eipä auta valitella. Scott lähtee Comet-poron kanssa yksityisasioitaan hoitamaan ja uskoo Pohjoisnavan komennon kaksoisolennolleen ja luottotontuille...

The Santa Clause 2 ei tyydy kahdeksan vuotta myöhemmin vain toistamaan väsähtäneesti ensimmäistä, joka tietysti on ainakin ajatuksena arvostettava. Käytännön toteutuksesta voikin olla sitten jo vähän muutakin mieltä, sillä aivan kaikki uudet ideat eivät erityisen loistavia ole...eivätkä ihan niin uusiakaan, sillä onhan vastaavia tai vähintään muunnelmia monissa perhe-elokuvissa paljonkin nähty. Melko monesti perhekomedioiden kohdalla tuntuu käyvän siten, että useamman käsikirjoittajan hääräileminen ei niinkään takaa jatkuvaa hauskuutta tai loppuun asti hienosäädettyä teosta. Tässäkin tapauksessa IMDB listaa seitsemän eri tyyppiä kynäilykerhoon ja oletettavaa on, että muidenkin ideoita on sekaan sujauteltu. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että jatko-osa on edeltäjäänsä poukkoilevampi, eikä lainkaan niin eheä elokuvana, vaan vähän sitä, tätä ja tuota sisältävä. Kun näitä sitten yhdistellään epäilemättä hulvattomuutta tavoitellen, niin jälki on epätasaista ja vitsit sekä muu meno vaikuttaa paljon huiskitummalta ja jää sellainen maku, että kunhan nämä jonkinlaiseksi keoksi kasaillaan, niin hyvä on.

Jos mietin rasittavimpia lisäyksiä tai muutoksia, niin ykköspaikalle nousee ehdottomasti tämä muovinen kaksoiskappale. Ehkeivät ne vitsit vielä aivan sellaista surkeutta ole, että korviin koskee ja sieluun syvästi sattuu, mutta kauas niistä hymyistäkin jäädään. Samalla tämä kovasydämisempi pukki antaa Allenille mahdollisuuden tuoda sitä tympivämpää puoltaan esiin. Tämä törttöily ei edetessään ainakaan parempaan suuntaan mene, vaan valepukille kihahtaa valta hattuun ja sitten se onkin menoa. Touhuilut ovat mitä ovat ja vitsit samaa luokkaa naamanvääntelyineen, joten erityisen onnistuneeksi tätä kehittelyä ei voi kehua. Olihan se harvinaista, että ensimmäisestä osasta selvittiin hyvinkin ilman mitään varsinaista pahista. Pitäähän tällaiset puutteet paikkailla mitä pikimmiten ja näemmä kovinkin tökeröllä tavalla.

Uusia hahmoja The Santa Clause 2 esittelee enemmänkin, mikä ei tietenkään ole jatko-osalle lainkaan tavatonta. Ilkeälle kaksoiskappaleelle toki löytyy sinänsä merkittävä rooli tarinasta, mutta samaa ei aivan kaikista muista uusista tuttavuuksista voikaan sanoa. Jo alkupuolella tekijät marssittavat kameran eteen liudan tunnettuja satuhahmoja. Löytyy Hammaskeijua, Pääsiäispupua, Isä Aikaa, Luontoäitiä ja niin edelleen. Ihmeteltävää ja vitsailtavaa toki saadaan lisättyä, mutta väittäisin, että ilmankin olisi pärjätty, koska panos tässäkin suhteessa on jokseenkin vaatimaton. No, löytyyhän parille enemmänkin puuhaa, mutta suuri osa käväisee näyttäytymässä ja hiukan höpöttelemässä. Ilmeisesti on hahmojen visuaalisen ilmeen ja juttujenkin suhteen otettu tarkoituksella lapsekkaampi linja, mikä pikkuisen poikkeaa edeltäjän sävystä. Ainakin minulle syntyi ensimmäisestä vaikutelma, että tahdottiin pysyä erossa höpsöimmästä houhouhou-touhusta, mutta tämä legendaaristen hahmojen kerho edustaa juurikin sitä.

Joulupukin tai paremminkin Scottin yritykset viritellä vauhdikkaasti romanssia kuuluvat jatko-osassa muutosten kumpaankin päähän. Tarkoituksellisen vaivaannuttava ja epähauska yllätyslaulelu ravintolassa edustaa...no, vaivaannuttavaa laitaa, kun taas tunnelmallinen heppa-ajelu hiljaisella iltakadulla taas elokuvan mielekkäimpiä kohtauksia. Sekä isän että pojan nais- ja tyttöhuolia pariinkin otteeseen ehditään sivuamaan, mutta eipä elokuvaa olla miksikään romanttiseksi ja jouluiseksi draamaksi taivuttelemassa. Siispä siis onkin helppo ennustella, miten nämä kuviot käännellään lopun lähestyessä. Mukana on kuitenkin niin reilusti kohtalaisen yhdentekevää vitsailua, ettei välttämättä olisi niin kovin tarvinnut kiirehtiä tietyistä hetkistä takaisin hassuttelun pariin. Ensimmäisestä osasta tutut Laura (Wendy Crewson) ja Neil (Judge Reinhold) saavat myös varsin vähän ruutuaikaa. Mitä nyt pariin otteeseen yhdessä kepeästi selvitellään, mikä Charlie-poikaa mahtaa ajaa kolttosiin ja mieltä kalvaa.

Edellisessä elokuvassa joulupukin kylään ei mitään kattavampaa silmäystä otettu ja niinpä jään alta ja ympäröivien vuorien suojista löytyvien tilojen suuruus vasta jatko-osan alussa kunnolla esitellään. Pakkasvaltakunta lie liioittelua pienoista, mutta vähintään keskisuuresta kylästä sopinee höpötellä, koska lelupajan lisäksi ympärille on kehkeytynyt enemmänkin asutusta ja muuta rakennelmaa. Välillä vietetäänkin enemmän aikaa muualla, mutta lopussa joulukylää ihmetellään maasta sekä ilmasta, kun menossa on huimaa vääntöä liitelevässä reessä ja alapuolella tontut käyvät taistoon orjuuttavaa armeijaa vastaan. Joku voi olla iloisempi, että saadaan tähänkin elokuvasarjaan taistelumuksintaa, mutta minusta se edelleen sitä jouluisuutta verottelee, joka on jo ennestään onnistuttu tipauttamaan edeltäjää alemmas. Mielikuvituksettoman nahistelun ja väsyneen pahistelun tilalle olisi kenties voinut jotakin paremmin aiheeseen sopivaakin viritellä...

Muuten ei olisi tällä kerralla ollut suurempaa kiinnostusta tuijotella levyn lisukkeita ja kuluttaa ylimääräistä runsasta puolituntista, mutta ilta-askareiden ohessa puolisilmin valvottuna nekin kahlailin. Poistettuja kohtauksia löytyy seitsemän kappaletta, joihin ohjaaja Michael Lembeck on lyhyen esittelyn tehnyt. Yhteiskestoa näillä on noin 12 minuuttia ja ohjaaja selittelee poistojen pääsyyksi sen, että elokuva oli karkaamassa liian pitkäksi. Mukana on lisää huvittelua kopiokoneella, satuhahmojen kohtauksesta poistettua tavaraa, Scottin pikatreffejä, pukin rohkaiseva puhe joukoilleen ennen kahinoita, lisää loppusäpinää ja sellaista. Mitään erityisen oleellista näiden poistojen myötä ei mielestäni menetetä. Mokakelassa taas esitellään unohtuvaisia vuorosanoja ja solmuisia kieliä, eli perustavaraa sielläkin. Elokuvassa vähemmälle huomiolle jääneet satuhahmot saavat neliminuuttisen tunnustusosuuden, jossa kohtalaisen väkinäisesti vitsaillaan keskinäisillä kaunoilla ja suunnilleen samaa tönkköä hassuttelua on muutaman minuutin kierros tonttukylässä. Kymmenminuuttinen käväisy kuvauksissa on lähinnä kiertelyä Curtis-tontun matkassa ja tekijäporukan moikkailua. Ehkä kommenttiraidalta löytyisi painavampaa asiaa, mutta tässä vaiheessa ei oikein ole kiinnostusta sen kuunteluun. Näiden koosteiden suhteen linja tuntuu olevan, että höttöiseen elokuvaan hölynpölyistä bonusta.

Kepeä on siis itse elokuvakin ja saa ehdottomasti ollakin, sillä lyijynraskaus ei ole mikään vaatimus lomakomedialle. Sille seikalle kuitenkin tahdon nyrpistellä, että edeltäjäänsä nähden The Santa Clause 2 vaikuttaa tarkoituksella vähintään pykälää tyhmistetymmältä sekä lapsellisemmalta. Lapsenmielisyyskään ei tällaisissa elokuvissa synneistä suurin ole, mutta jos se vaikuttaa erityisen korostetulta, niin hirmuisesti ei sellainen innostele. Muutenkin tähän sataminuuttiseen on menoa, melskettä ja meteliä lisäilty epäilemättä tarkoituksella, mutta melkoinen kimpale tästä tohinasta on b-korien kamaa, josta ei oikein kertahuvitukseenkaan ole. Suuri osa näistä huumorin surukukkasista materialisoituu valepukkiin, joka möykkää, pieksee tonttuja ja onnistuu yleisesti ottaen olemaan hyvin väsähtänyt rähistelijä. Ensimmäiseen verrattuna huvittelua viedään ahkerammin rasittavuuksien suuntaan, mutta muotoillaanpa summailu vaikka siten, että kokonaisuus pysyy edelleen siedettävänä. Kun muistelee muutamia koettuja perhepainajaisia, niin The Santa Clause 2 on vielä kaukana kamalimmasta päästä asettuen menettelevyyksien joukkoon. Hiukkasen hyvää, kohtalaisesti sinänsä sujuvaa kujeilua ja ihan turhan suuri kasa karsittavaa. Tämän jälkeen kolmannen osan kimppuun ei enää mikään tulipalohoppu ole, mutta eiköhän sekin lähipäivinä pois katselujärjestyksestä urakoida...

The Santa Clause 2 (2002) (IMDB)