Erään herra Seussin minullekin jossakin määrin lapsuudesta tuttuun satuun elokuva perustuu ja johdattelee katselijan lumihiutaleen sisuksiin, josta aivan oma maailma löytyykin. Valkohuippuiset vuoret maisemalle terävää ja jylhääkin ilmettä antavat, mutta ovatpa samalla tavallisesta poiketen pikkuisen kiehkuraisia. Samanlainen taipuvaisuus tätä ympäristöä muutenkin vaikuttaisi leimaavan. Pontoosin seudulla liikutaan, missä ikinä lieneekään, ja jyrkkien rinteiden katveesta löytyy Kukakylän pienehkö kaupunki. Sepä on tietenkin kukakansan koti ja juurikin tähän paikkaan pistäydytään runsaaksi 90 minuutiksi seurailemaan, millaista kukaelämää vietetään ja aivan erityisesti joulun juhlistelua.
Etenkin jouluaattona Kukakylän väitetään olevan paikoista parhaimpia, koska kukaväki panostaa kaikkensa ikimuistoisiin joulujuhlallisuuksiin. Hyvissä ajoin koristeet ripustellaan ja kadut täyttyvät paraatien tuomasta yleisestä ilosta soiton, laulun ja tanssin raikuessa. Samalla loppuvuoden odotetuin juhla käynnistää varsinaisen ostoshysterian ja taitaa kassakoneen kilisevä ylistyslaulu kertyvälle käteiselle vähintään samoihin korkeuksiin nousta kuin riemu liikkeiden ulkopuolella. Runsaat 17 tuntia olisi vielä vartoiltavaa ja kauppaväki onkin täysin villiintymässä, kun uskomattomia tarjouksia huudellaan joulukampetta sekä sekalaista krääsää kaipaaville.
Jos lähdetään kulkemaan kylästä pohjoiseen, niin pienen kävelymatkan päästä löytyy korkealle kurottava melko jyrkkärinteinenkin vuori, joka on kylässä hyljeksityn sekä pelätyn Grinch-ilkimyksen (Jim Carrey) koti. Siinä missä kyläläisten sydämet jouluilolle suorastaan palavat, niin Grinch taas vihaa ja inhoaa oman alimittaisen ja puolikuolleeksi kuihtuneen rintajumputtimensa pohjasta koko touhua ja kaikkea siihen liittyvää. Kylästä onkin lähtenyt neljän nuorukaisen joukkio samaisen vuoren rinteille huvin sekä jännityksen vuoksi kiipustelemaan. Tunkeilijahälytys alkaakin huutaa, mutta nelikko yllyttää toisiaan ovelle epäilemättä Grinchia ärsyttämään. Kovinkaan pitkään kaverijoukko ei uskalla sisäänkäynnin läheisyydessä nököttää, sillä hirmuinen peto heidät ärisee ja murisee matkoihinsa...vai liekö sittenkin äänivahvistettu vahtihauva.
Nelikon lyhyeksi jäävä käväisy Grinchin kotiovella herättelee toisessa halua keljuun kepposteluun ja niinpä onkin aika vastavuoroisesti vierailla Kukakylässä. Käväisyä ei ole miksikään heippatervehdysten jakelemiseksi tarkoitettu, vaan toisenlaisia ja pikkuisen pirullisempia joulukortteja Grinch kylään tuo, kun postin jakeluhuoneessa erokirjeitä sekä häätöilmoituksia hän kujeillen kyläläisten lokeroihin viskoo. Muutenkin pahat ovat mielessä ja sabotaasiharrastuksen kautta pienempää ja suurempaa sekamelskaa syntyykin kaduille. Kertojana toimiva Anthony Hopkinskaan ei täysin osaa syytä tälle häijylle huvittelulle kertoa, mutta arvailee sen johtuvan juurikin alimittaisesta sydämestä, josta ei jouluiloa irtoile ainakaan perinteiseen tapaan.
Kylässä alkaakin levitä huhuja Grinchista ja pormestari Augustus (Jeffrey Tambor) ilmestyy paikalle kyselemään meneillään olevista selkkauksista. Kukajuhla on tuhannetta kertaa tuloillaan ja on aivan väärä hetki yllyttää vuoren veikkosta ilkikurisiin pahuuksiinsa, eli Augustuksen mielestä tällaiset huvit tulisi unohtaa. Postin puolella Lou (Bill Irwin) selittää nuorelle Cindy-tyttärelleen (Taylor Momsen) Grinchin sielunsaloja, tai paremminkin yrittää höpötellä, koska ei juttu juurikaan aiheesta luista. Isän vastaukset eivät oikein riitä Cindylle, joka jouluisen pakettirumban keskellä joutuukin karvaisemman kaverin yllättämäksi. Cindy säikähtää siinä määrin, että lipsahtaa kovakouraiseen lajittelukoneeseen, mistä Grinch taas tuumailee, että sinne tyttö joutaakin, mutta mukana matkassa kulkeva Max-hauva toimii moraalisena kompassina ja muristelee siihen malliin, että jos tytön annetaan pakettilinjalle mennä, niin hipsaistaan kepposissa pikkuisen liian pitkälle. Joutuupa tuhmurikin siis naama irveessä pelastustoimiin ryhtymään, mutta eihän aivan liian kiltiksi silti sovi heittäytyä...
Kiitos on Grinchille kirosana ja närkästyneenä tämä matkoilleen lampsii, mutta Cindy alkaa aiempaa enemmän pohtia ja kyseenalaistaa Grinchin väitetysti kauhistuttavaa pilkkopimeää pahuutta kaikkea jouluista kohtaan. Lieköhän ihan niin, vai onkohan asian taustalla jotakin selvittelemisen arvoistakin kenties? Kolkkoon kalliolinnakkeeseensa vetäytynyt Grinch taas kovasti juhlistelee sitä, että viimeisten jäynien myötä sydän on taas selvästi kutistunut, eli mitä parhain ilkikurinen päivä taakse jää. Suuri ja hartaasti odotettu jouluhetki lähestyy, mutta Cindy ottaa vielä asiakseen pureutua kunnolla kiinni tarinaan, joka johdattelee Grinchin jouluinhon alkulähteille. Muutamien haastattelujen jälkeen hän kylän yhteisessä kokouksessa meneekin ehdottamaan kammoksutun Grinchin jouluiseksi kunniavieraaksi. Sitäpä sitten seuraillaan, että sujuuko käväisy ystävällisissä merkeissä vai päättääkö se Kukakylän tuhatvuotisen juhlaperinteen?
Joulukuun aikana olen jo onnistunut näkemään keskinkertaisia tai kehnojakin elokuvia, joissa milloin mikäkin jäynäilijä yrittää joulun sabotoida, tärvellä tai jopa kokonaan kähveltää, joten eipä liene suurikaan yllätys, jos yksi kohtalaisen innoton yritys samaa tavaraa kasaan lisää ei saa suuremmin riemastumaan tai ihastuksesta hihkaisemaan. Tässähän alkaa jo väsähtää kaikenlaiseen jouluiluun elokuvien maailmassa, mutta kenties pari tai kolmekin vielä lisää, eikä näissä suunnitelluissa ainakaan pitäisi olla pääjuttuna ja kantavana ajatuksena kiusanteko. Sitten saakin mennä jouluelokuvien osasto kiinni ja seuraavaa kautta vartoilemaan.
Jostakin syystä muistelin Grinchin olleen pikkuisen ilkeilevämpi, mutta elokuvassa harrasteltu pahistelu on melkoisen selvästi hassuttelevaa pilipaliosastoa. Eipä sillä, että mitään hirmuisia julmuuksia joulukomedioihin kaipailisin, mutta minusta Grinch ei erityisen häijynä heppuna missään vaiheessa näyttäydy. No, se saattaa tosin johtua siitäkin, ettei Kukakylän väkikään aivan puhtoiselta porukalta vaikuta. Lisäksi Grinchin ikävästä lapsuudesta tiedotellaan hyvissä ajoin ennen kuin tämä kunnolla pääsee suunnitelmineen vauhtiin. Jouluinholle ja -raivolle siis saadaan edes jonkinlainen selitys, eikä sentään ihan huvin vuoksi toisia lähdetä kiusaamaan, vaan jouluinen kostoretki paremmin aikeita summailee.
Pelkkien lapsuuden katkeruuksien voimalla Grinch ei innostu suurempaa hävitystä käynnistelemään, vaan laajamittaisempaa tuhoa inspiroivat osaltaan tietyt kyläläiset pilkaten ja ilkeillen kunniavieraalleen. Hupimestarin homma ei mitään leppoisaa loikoilua ole, vaan hupituoli antaa hurjaa sekä pomppuisaa kyytiä, vanukaskisassa riittää tuomaroitavaa ähkyyn asti ja muutakin henkisesti sekä fyysisesti rasittavaa ohjelmaa on järjestelty pitkälle iltaan. Päreet palavat viimeistään pormestarin muistellessa vanhoja keljuiluja. Siitä eteenpäin Kukakylässä saadaankin toisenlaisesta jouluvalosta nautiskella suuren kuusen leimahdellessa liekkeihin. Rauhallisten ja kauniiden yhteislaulujen sijaan saadaankin reippaampaa jouluriehaa vieraan innostuessa irrottelemaan enemmänkin. Mukavaa illanviettoa sekä hupihetkiä toivoneet kyläläiset saattavat olla juhlallisuuksien huipennukseen pettyneitä, mutta Grinch taas tekemisiinsä hyvinkin tyytyväinen. Jos toiset eivät ymmärrä luopua koko jouluhömpötyksestään, niin sitten pitää tietysti kaasuttaa kierroksia lisää, mikä tarkoittaa, että muutamaa tuntia myöhemmin rähinäreki jo matkaan käy ja tarmokas ohjastaja ahertaa sinnikkäästi tehdäkseen tyhjäksi joulupukin jakaman lahjailon.
Koko joulu on siis jälleen pahasti uhattuna, ainakin Kukakylässä Grinchin tahtoessa lopullisesti eroon päätään piinaavista jouluilon kuvajaisista. Harmi vain, ettei elokuva tätä kärhämäänsä kovinkaan kaksisissa tunnelmissa saa katsomoon lähetettyä. Grinchin hullutteluista katoaa pitkälti vetovoima ja huvittavuus ensimmäisen kepposkierroksen jälkeen ja siitä eteenpäin kommellukset menevät kurjempaan suuntaan. Paikoin saavutetaan kivan kepeää sarjakuvamaisuutta, mutta toisella puoliskolla pääsääntöisesti harrastellaan väkinäisempää tohinaa. Vipellystä kyllä riittää, sillä sehän vain yltyy lopun lähestyessä, mutta kaikesta kohkauksesta huolimatta lopputuloksena on kohtalaisen eloton ja ilotonkin viritelmä, johon on hyvin hankalaa heittäytyä mukaan.
Hirmuisen huolissaan ei osaa olla siitäkään, että kyläläisten odotettuja juhlallisuuksia tuhotaan, koska jo ensisilmäys Kukakylään on viestittelevinään, että joulurakkauden ytimestä löytyy kolkko kulutushysteria ja kassakoneen kaunis laulu. Grinch paasailee ja muistuttelee porukkaa kulutusjuhlan rumasta kääntöpuolesta, jossa hylätty joulukrääsä kasautuu jättimäisiksi jätevuoriksi. Saarnailu hirveästä haaskauksesta menee kuitenkin kuuroille korville, eikä muuta kuin kilpavarustelemaan kämppiä vaikkapa jouluvaloilla! Kun toisesta porukastakin niitä ilkimyksiä löytyy ja melkein koko kylä on yhdessä rintamassa toivottamassa toista painumaan yksinäisyyteensä, niin eipä sellainen ainakaan tyyppien pidettävyyttä ole nostattelemassa. Nuoren Cindyn kautta yritetään herttaisuuttakin tarinaan tunkea, mutta varsin valjuin tuloksin.
Hyvään ja reippaaseen henkeen panostamisen sijaan valtaosa tekijöiden huomiosta on tainnut lipsahtaa ulkokuoren viilailuun. Elokuva onkin tunnettu valtavista työmääristään, kun tuhansia tunteja lavasteisiin ja maskeerauksiin tuhrittiin. Rick Baker ja kumppanit pääsivät ahertamaan pitkiä päiviä tehosteiden parissa, eikä se näyttelijöillekään välttämättä mieluisinta hommaa ollut. Esimerkiksi Carrey joutui istumaan tunteja maskeeraustuolissa päivittäin ja elämä puvun sisällä kävikin kovin ahdistavaksi sekä muutenkin epämukavaksi. Kuvauspäiviä kankeat kamppeet niskassa kertyikin hänelle yli 90 ja Carrey kertookin, että kärsivällisyyttä päivittäinen pitkä istuskelu piinoineen kerrytti kiitettävästi. IMDB tiedottelee, että edellisen kerran nähtiin yhtä valtaisa joukko raskaasti maskeerattuja näyttelijöitä kuutisen vuosikymmentä aiemmin ilmestyneessä elokuvassa The Wizard of Oz.
Pelkästään meikkituolin taikaa kuvissa ei nähdä, vaan lavasteita ja muitakin visuaalisia tehosteita silmien ohi vilisee satoja kappaleita ja IMDB:n mukaan näistä summautuu yli 40 minuuttia ruutuaikaa visuaalisille ihmeellisyyksille. Samassa paikassa luetellaan myös, että tuhansia koristeita ja satoja pukuja nähdään elokuvan aikana. Jotta Kukakylän väki saatiin kameroiden eteen, niin parhaimmillaan maskeerausosastolla työskenteli yli 40 henkilöä päivässä. Kyllähän How the Grinch Stole Christmas siis ehdottomasti tässä mielessä tehoste-elokuvaksi kelpaa. Valitettavasti itse en hirmuisesti tästäkään puolesta onnistunut nyhtämään irti, sillä jokseenkin muoviselta vaikuttava lavastus satoine räikeine koristeineen ja valoineen ei edelleenkään erityisen viehättävänä näyttäydy. Sisällön ollessa joutavaa ja väkinäistäkin hölynpölyä, niin elämys jää vähemmän yllättäen kovin mitättömäksi. Silloin tällöin elokuvista jaksaa innostua ihan visuaalisen loistokkuudenkin ansiosta, mutta tämä joulusatu ei siihen kerhoon kuulu.
Vaikuttaakin siltä, ettei Ron Howard ollut lainkaan oikea valinta elokuvan ohjaksiin, sillä mittavasta panostuksesta huolimatta sitä intoa ei oikein irtoile ja hukatuiksi resursseiksi How the Grinch Stole Christmas pitkälti kallistuu. Välillä vaikuttaa siltä, että Howardia pidetään ensisijaisesti (hyvien) perhe-elokuvien ohjaajana, mutta mitä itse olen herran tuotantoa kahlaillut, niin näiden kaikenikäisille sopivien kepeämpien teosten osalta hän mielestäni suoriutuu paljon kehnommin kuin niitä kypsempiä teemoja ja vaikkapa jännityselementtejä sisältävien suhteen. Perhe-elokuvat ovat määrällisestikin vähemmistössä Howardin ohjausten joukossa ja väittäisin, että hyvä niin, koska enimmäkseen hän on sillä saralla keskinkertaisuutta katsomoihin tuonut. Minusta monien kehuma Willow ei sekään mikään kovin kehuttava seikkailu ole ja suunnilleen samat aatokset muihin näkemiini Howardin perhe-elokuviin liittäisin kylkeen.
No, eihän Howard pelkkiä laatutöitä ole perhe-elokuvien ulkopuolellakaan maailmaan putkautellut, mutta nähdyistä selkeästi parhaimmat onnistumiset ovat tulleet draaman ja jännityksen yhdistelyistä, joista esimerkkeinä vaikkapa elokuvat A Beautiful Mind ja Frost/Nixon. Hyviä elokuvia hän on toki enemmänkin ohjaillut, mutta minusta sinne viiden kärkeen ei kuulu yhtään niitä selkeimmin koko perheen katseltavaksi suunnattuja juttuja. How the Grinch Stole Christmas on myös todistelevinaan, ettei tällainen materiaali välttämättä ole Howardille luontevinta muokattavaa tai edes kiinnostavinta. Vahvuudet ovat enemmän hahmoissa ja näyttelijöissä kuin paikoin pilipalipuuhasteluksi yltyvissä hassutteluissa.
Olettaisinkin, että hommaan harkittu Tim Burton olisi ollut paremmin kotonaan vinkeän värikkyyden koristamassa maailmassa ja saanut jopa jotakin innostavaakin aikaan. Howard ja kumppanit marssittavat kameran eteen hirmuisen määrän rekvisiittaa ja maskeeraustaiteen taidonnäytteitä, mutta näistä pirskeistä aito ilo uupuu, satumaisuudesta ja sydämellisyydestä puhumattakaan. Grinchin äksyilyistä on aiemmin tehty lyhyempi animaatioversio televisiolle, eli vuoden 1966 How the Grinch Stole Christmas, jonka voisin tilaisuuden tullen jonakin jouluna vilkaistakin. Josko siinä vaikka saataisiin vähäsen mielekkäämpää menoa aikaiseksi... Uusi animaatiokin samaisesta aiheesta on merkkailtu kehitteille, mutta koska se ei vielä kovin ajankohtainen ole, niin ehkei siitä kannata tässä vaiheessa suuremmin pillastua.
Ehkä tässä on tullut pikkuisen turhankin kovin sanoin elokuvaa ryöpytettyä, sillä How the Grinch Stole Christmas kuuluu kuitenkin sinänsä siedettävien, mutta samalla keskinkertaisten jouluisten perhe-elokuvien sarjaan. Esimerkiksi The Santa Clause 3: The Escape Clause hyökkäili hermoile paljon rasittavampaan tapaan ja muutenkin edustaa selvästi väsähtäneempää menoa. Carreyn tähdittämä jouluilkeily taas on unohdettavaa perushuttua, joka kaikesta värikkyydestään ja koristelustaan huolimatta valjulta vaikuttaa. Samansuuntaisesti voisi päätähdestäkin höpötellä, sillä kauas jäädään hulvattomimmin hulluttelevasta Carreysta. Voi olla, että herra on tietoisesti tiputellut kierroksia touhotuksestaan taikka sitten raskas ja oletettavasti kankeakin puku riehaantumista sekä revittelyä on hillinnyt. Kesyä on meno ja Grinch on käsittääkseni kiltimpi kaveri tässä tulkinnassa kuin lähdemateriaalissa, joten on vaikea nähdä, että pienetkään katsojat kovin paljon näitä kuvia säikähtelisivät tai yöuniaan menettäisivät. Tapahtumaköyhyydestä ei tee mieli syytellä, mutta hengettömyydestä sitäkin enemmän. Max-hauvakin vähän turhaan yrittää suloisilla nappisilmillään muistutella jouluhengestä, mutta tässä yhteydessä sellaiset tuntemukset hautautuvat joutavuuksien alle. Kertakatselussakin kyllästyminen uhkaa käydä kimppuun, eivätkä omat silmät tästä löydä kummoistakaan potentiaalia useampaakin joulua riemastuttavalle ikiviihdykkeelle.
How the Grinch Stole Christmas (2000) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti