Joulupukin kylä näyttäisi jälleen ilmakuvien perusteella kasvaneen ja on jo hyvää vauhtia ympäröivien vuorten rinteillekin laajenemassa. Pohjoisten seutujen pilkkopimeyteen samalla talojen mukana kaunista valoloistoa leviää, mutta eipä näitä ole aikaa pidempään ihastella, sillä tarinaakin pitäisi vauhtiinsa potkia. Kurkataanpa siis tonttukouluun, jossa Carol (Elizabeth Mitchell) on luokalle matematiikkatuntia pitämässä, vaikkakin tontut äänekkäästi valittelevat tahtovansa kiinnostavampaa sisältöä opetusohjelmaan. Niinpä Carol päättääkin ohjata luentonsa hieman toisenlaisille teille lähtiessään kertomaan tarinaa, joka on kaukana yhtälöjen arvoituksista, mutta tuo tullessaan hirmuista hössötystä ja sähellystä.
Edellisessä osassa yhteen päätynyt pariskunta on saamassa lisäystä perheeseensä ja onpa tulevalle pienokaiselle jo lahjojakin pohdittu. Perhekiireet ovat tässä tapauksessa kipitelleet pukin tärkeysjärjestyksessä työasioiden edelle, eikä sitä isoa listaa ole edes kertaalleen kunnolla käyty läpi, vaikka joulu jo läheneekin. Se tietysti näkyy leluvalmistuksessakin, mikä odotetusti tökkii, kun ei ole tiedossa, että millainen kilttien joukko toivomuksensa toteen saa. Aiemmassa osassa esitelty taruhahmojen kerhokin on jo ehtinyt huolestumaan, että menee vielä pilalle koko joulu, kun pukin mieli aivan muissa jutuissa liitelee. Niinpä porukka on yhteistuumin itsensä kylään kutsunut.
Ongelmat ovat kasvamaan päin, sillä Carol alkaa kaivata kauas Pohjoisnavasta jääneitä sukulaisiaan, jotka ymmärrettävistä syistä eivät ole vierailukutsua saaneet. Koti-ikävä vaivaa, mutta toisaalta taas ei tahtoisi minnekään lähteä. Joulupukki yrittää kiireessä ideoida pulmiinsa ratkaisuja ja päähän tupsahtaa ajatus, että jos kuitenkin kutsuisi appivanhemmat joulukylään. Tontut näkevät tässä vaihtoehdossa suuren vaaran koko joululle, sillä salaisuus leviäisi jälleen isomman piirin tietoon. Kovimpaan ääneen näitä vastalauseita tuo julki aiemmin Bernardin apurina toiminut Curtis-tonttu (Spencer Breslin), joka pukin edellisessä osassa monisteli. No, Bernard ei ole enää trilogian päätöksessä kuvioissa, joten Curtis on ylennetty kakkosmieheksi ja siitä asemasta yrittää saada pukin harkitsemaan näitä vierailuja vielä useampaankin kertaan.
Yhteisestä joulunvietosta pukki tahtoo pitää kiinni ja se taas tuo lisää askaretta muutenkin tiukkaan aikatauluun. Leluvalmistus laahaa ja vähän kaikki muukin, mutta porukan pitäisi lisäksi naamioida koko joulukylä kanadalaiseksi pikkukaupungiksi, jotta voitaisiin Carolin vanhemmat juksata luulemaan olevansa käväisemässä Kanadassa Scottin lelutehtaalla. Kuulostaa hyvältä ja toimivalta...tai sitten ei. Tonttujen vastustelut eivät auta, vaan parempi alkaa nostelemaan kylttejä liikkeiden eteen ja punavalkoista väriä ripottelemaan katukuvaan. Kieltämättä iloista ilmettä saadaankin aikaan, mutta pitäisi vielä keksiä keino piilottaa tontut ja jotenkin selitellä tämäkin tuleville vieraille.
Vihdoin ja viimein saadaan satuolentokerhon hätäkokouskin käyntiin ja porukka tuo lisää huolenaiheita pukinkin tietoon. Sillä välin, kun tämä on ongelmiaan tuskaillut ja laiminlyönytkin hiukkasen joulutouhuja, on toisaalla eräs jäätävämpi heppu yrittänyt omia joulupukin juhlapyhiä. Kaupoista on alkanut löytyä mainoksia, joissa komeilee Jack Frost (Martin Short) ja tämä on matkaillut ympäri maailmaa tuomassa talvista tunnelmaa omalla tavallaan. Luontoäiti on sitä mieltä, että tämä pakkaspoika voitaisiin laittaa ajoissa kuriin. Frost saapuu paikalle itseään puolustamaan ja hänen haaveenaan olisi saada oma juhlapäivä, vaikka sitten Frostmas, tai jokin sellainen. Muiden mielestä tyyppi kuitenkin pohjimmiltaan yrittää viedä joulupukin tähtihetken ja rikkoo räikeästi yhteisiä sääntöjäkin. Taruhahmot yrittävätkin saada Frostin hyväksymään asemansa, mutta minkäs teet, kun toinen on kovasti sitä mieltä, että hänestä olisi jonkin teemajuhlan päärooliakin vetämään.
Kummasti alkaa Jackin korvia kuumotella, kun hän saa tietää pakolausekkeesta, joka antaisi nykyisen joulupukin luopua toimestaan ja vieläpä pyyhkäistä koko valtakautensa mennessään. Eipä ole vaikea arvailla, että velmut juonet ja kataluudet mielessä heräävät, kun Frost pyytää saada jäädä lahjapajalle talkootöihin hyvittääkseen aiempia kepposiaan. Pukkikin poistuu sopivasti paikalta hoitaakseen vierailuasian kuntoon ja muitakin henkilökohtaisia juttuja siinä samalla. Tämä poissaolo ja yleinen kiire antaa Frostille helpon tilaisuuden selvitellä jouluisia salaisuuksia. Curtisilta pakkasukko uteleekin näistä, eikä johtotonttu kovin kaksiseksi suurten salaisuuksien vartijaksi osoittaudu, vaan luottomiehen aseman lumoissa lörpöttelee kiinnostuneille korville liikaakin. Kohta on pukki palaamassa isommankin vierailijajoukon kera ja samaan aikaan Frost edistelee suunnitelmiaan pukin syrjäyttämiseksi...
Toisen osan jälkeen tuli tuumittua, että kohtalaisen selvään alamäkeen elokuvasarja Lembeckin komennossa kääntyi, ja sama jatkuu kolmannen päästessä vauhtiin. Oikeastaan kyyti kohti pohjaa muuttuu siinä määrin jyrkemmäksi, että viimeisin osa olisi ihan hyvin saanut jäädä kokonaan tekemättä. Hauskoja hetkiä ei ole mukana käytännössä yhtään ja alkuperäiset hahmot on tässä matkalla saatu muunneltua sössöttäviksi säheltäjiksi ja on suunnilleen aivan sama, jääkö heiltä joulut kokematta vai käykö sittenkin pikkuisen paremmin. Sinänsä sympaattisissa merkeissä käynnistynyt elokuvasarja saadaan tämän viimeisen lisäyksen myötä saateltua siihen pisteeseen, että tympäisevä ja pahakin maku väsyneestä irvailusta väistämättä jää.
Toisessa osassahan suurin uusi lisäys ja vähemmän omaperäinen sellainen oli laittaa joulupukille kilpailija, joka tahtoo viedä alkuperäiseltä pukilta joulun. No, kolmannessa on vaikka mitä kekseliästä, kuten vaikkapa kantavana ajatuksena laittaa joulupukille kilpailija, joka tahtoo näpistää alkuperäiseltä pukilta joulun. Ja joku vielä kehtaa vihjata, että näitä perhekomedioita työstetään olemattomin ideoin ja lipputulot silmissä kiiluen...! Monessa mielessä sama elokuva on tehty uudelleen, mutta entistä tyhmemmin ja siinä sivussa karsittu ne vähäisetkin hetket, jotka edes hiukan lämpimiä tuntemuksia herättelevät. Tilalle tietysti päätöntä torvelointia, kompuroivaa vitsailua ja mikä tärkeintä erittäin paljon tylsämielistä pikkuilkeilyä. Jos ei tällä kaavalla saa aikaan hauskaa ja herkistävääkin jouluista komediaa koko perheelle, niin tiedä sitten, mitä taikatemppuja pitäisi esittää.
Puolivälin kohdilla The Santa Clause 3 on jo hyvää vauhtia muuttumassa Jack Frost -elokuvaksi, kun pukki ja muutkin taustalle unohdellaan ja keskitytään seurailemaan miten pakkasukko ottaa asiakseen kehitellä kitkaa ja eripuraa sekä siinä samalla sabotoida koko pajan hajoamaan käsiin. On kyllä niin velmua jekkuilua, ettei huoh-hulvattomuutta voi välttää. Tätä herkkua katsojalle antaumuksella syötetäänkin, mikä alkaa muutamassa minuutissa vaivaannuttaa. Pukki hermoilee ja stressailee, kun yksi jäyniään jatkaa, eikä katsomossa kiinnosta pätkääkään muuten kuin lakonisesti todeta, että tähän sitä on tultu. Shortille voisi jonkin epähauskuudesta palkitsevan pystin viskaista väsyneistä virnistelyistään. No, ehkä olisi vähän väärin kaataa hommaa täysin näyttelijän niskaan, sillä ilmeisesti tekijät olivat kohtalaisen pihalla, millaisen pahiksen elokuvaansa tahtoivat. Levyltä löytyvän pätkän perusteella alkujaan oli suunnitelmissa lapsellisempi ja vekkulimpi viikari, josta tontut tykkäilivätkin. Parin päivän jälkeen pohdittiin, että pitää muuttaa Frostin ulkomuotoa ja käytöstä vaarallisempaan sekä pelottavampaan suuntaan. Tämän kuvion toimivuus taas on vielä kehnompi kuin muovisen pukin vallankaappaus.
Tuntuu jotenkin irvokkaalta, kun tällainen onttouttaan koliseva rahat pois -räpellys yrittää loppupuolellaan piikitellä ylilyödylle juhlapyhien kaupallistamiselle. Onhan se kamalaa, kun riitely, kinastelu ja kuluttaminen eniten ihmisiä kiinnostavat, mutta suunnilleen samat seikat on tämän elokuvan vetovoimatekijöiksi valikoitu. Edellisessä vielä ehdittiin pikkuisen herkistelemäänkin, mutta sellainen hidastelu on tosiaan pitkälti huiskittu kuvista pois. Tuleva vauvakin on lähinnä tekosyy lisätä kohkaamista ja myöhemmin kärjistellä perheen välejä. Jälkimmäiset kohtaukset ovat lähinnä pakkopullaa, joka yritetään hoitaa mahdollisimman nopsasti pois tieltä. Alan Arkin appiukkona meneekin pahasti hukkaan tässä ja hän on monissa elokuvissa huomattavasti hauskemminkin höpötellyt. No, sama kohtalo muillakin on, kun yleisenä linjana tuntuu olevan ajatus siitä, että mitä enemmän melua, niin sitä hauskempaa hulvattomuutta. Välillä vaikuttaakin, että tekijöiden olettama hauskuus löytyy siitä, kun Arkin ja kumppanit puolihuutavat joutavia vuorosanojaan.
Huumorin taso ei yleisesti ottaen oikein missään välissä pääse kovin korkealle kohoilemaan. Joku saattaa innostua siitä, että porot peräpöristelevät hiukan enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta niin... Jo alkutahdit tekevät selväksi, että hirmuista hössötystä on luvassa, mutta riemukkuus koko touhusta kauas jää. Ne hetket, jotka yhdentekevältä toikkaroinnilta säästyvät, täytetään yleensä tympivällä sössötyksellä, jota ei läheskään aina osaa edes vitsiyritelmäksi mieltää. Kun oikein on aivorattaita raksuteltu, niin loppupuolelle on kyetty nykäisemään melkoisen väsähtänyt musikaalihassuttelu, että mitäpä tässä valittelemaan. Siitäkin voisi muistutella, että sinnikkäille on säästelty lopputekstien sekaan lisää aina hurjan hassunhauskaa huutamista, eli sieltä saa santsiannoksen halutessaan. Heh-heh-hee ja hou-hou-hou!
Onhan sekin tietysti saavutus, että suurimman osan jouluisissa kulisseissa pyörivä elokuva ei omaa ripaustakaan aitoa jouluhenkeä. Samalla The Santa Clause 3 on komediana täysin kuiva ja edustaa niitä tapauksia, kun silmät tahtovat toisaalle vaeltaa, sormi etsii pysäytysnappia ja tunti tuntuu kahdelta. Lähinnä kiittelee, että kestoa on napsaistu niinkin reippaasti, että kyseessä on elokuvasarjan lyhykäisin osa, mutta tuskallisen monta minuuttia siihenkin mahtuu. Lähdetäänpä tässä vielä ensimmäistäkin kertailemaan ja muuttelemaan, mutta nämä aikamatkustelut olisi voinut mielestäni tempaista suoraan roskakoriin, jonne tosin olisi koko kyhäelmäkin joutanut. Vaikka ei se ensimmäinen mikään mestariteos edelleenkään ole, niin päätösosaan vertaillessa liihotellaan huomattavasti korkeammalla. Avausta tuli tosiaan siitäkin kiiteltyä, ettei siinä nähty tarpeelliseksi tunkea mukaan mitään pahisvääntöjä, mutta nekin "puutteet" korjaillaan. Siinä loppupuolen väsynyttä painia ja muksimista seuraillessa saa todeta, että jo ennestään lähes olematon jouluhenki poljetaan syvälle loskaisiin lätäköihin rypemään. The Santa Clause 3 onkin tarkoituksella tyhmennettyä menoa ja rasittavaa kohkausta alusta loppuun. Ei kiinnosta, ei innosta, ei herkistä, eikä viihdytä pätkääkään.
The Santa Clause 3: The Escape Clause (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti