Vaikka kävisikin jälleen niin, että romanssit jäisivät latteiksi, niin luulisi lämpötilojen nousevan siitä huolimatta, sillä leimuavat liekit ovat merkittävässä osassa tässä tarinassa. Alkutekstijakso antaakin mukavasti pari minuuttia aikaa ihmetellä ja pohtia kaikenlaisia liekkeihin liittyviä merkillisyyksiä.
Siitä vähitellen siirtyillään kohti aluillaan olevaa koulutus- tai paremminkin koetilaisuutta. Paikalla on joukko palomiehiä sekä pari etsivää ja tuleen tuikattu harjoittelurakennus. Reena Hale (Alicia Witt) on vähän aikaa sitten lainvalvojaksi valmistunut, mutta hän haluaa esikuvansa jalanjälkiä seuraillen pätevöityä palopaikkoihin erikoistuneeksi etsiväksi, mikä vaatii vähäsen vaarallisemman testin.
Palomiehenä toimiva miesystävä Hugh ja työpari John Minger (Scott Bakula) muistuttelevat, ettei sinne nyt mikään pakko ole savun sekaan sukeltaa, jos tuntuu siltä. Kumpikin heistä on selvästi huolissaan, mutta Reena on päättänyt, että hänen on suoriuduttava tästä testistä. Ovea siis auki ja kuumaan koppiin havaintoja tekemään sekä pelastusreittiä etsimään rajallisen ajan puitteissa.
Kunhan sisään päästään, niin sitten aletaankin selvitellä katsojalle tätä Reenan innokkuutta päästä pulahtamaan riehuvaan liekkimereen. Jotta saataisiin tuli-ihastuksesta kunnolla kiinni, niin pitää hypätä 15 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin Reena oli hieman alle kymmenen vuotta. Eräänä iltana vanhempien omistama perheravintola roihusi savuna ilmaan kaikista rohkeista sammutusyrityksistä huolimatta. Reena taas samaisena yönä lumoutui täysin tuhovoimaisista lieskoista, eikä saanut niistä silmiään irti. Siitä eteenpäin tuli onkin kiehtonut kovasti.
Silloin vuosia aiemmin Reena pikkutyttönä tutustui Johniin tämän saapuessa tutkimaan palopaikkaa. Lyhyen rupattelun jälkeen urapolku taisi tulla valituksi kovin nuorena ja sitä reittiä Reena onkin määrätietoisesti seuraillut yli vuosikymmenen verran. Opiskelujensa ohessa hän on toiminut vapaaehtoisena apulaisena sekä paloasemalla että Mingerin tutkimuksissa. Aikaa muille harrasteluille ei hirveästi olekaan riittänyt.
Tuli on kiehtovan kiinnostuksen lisäksi aiheuttanut toisenlaisiakin tuntemuksia Reenan elämään. Mittavien takaumien kautta esitelläänkin, millaisia murheita karanneet lieskat ovat saaneet aikaan. Reenan kannalta valitettavasti vaikuttaa siltä, että tällaiset surut eivät ole pelkästään menneisyyden painolastia, vaan kyyneleet sieltä jälleen joutuvat putoilemaan. Epäilyttävien onnettomuuksien toistuva sattuminen Reenan lähipiirissä alkaa vaikuttaa siltä, että kyse on jostakin muusta kuin pelkistä vahinkopaloista. Ehkä joku on syystä tai toisesta ottanut Reenan vainottavakseen...?
Jos aiemmin kommentoitu Angels Fall omaa kohtalaisen töksäshtelevän jännityspuolen, niin tahtoisinpa sanoa, ettei tämän toisenkaan parissa ilmeisesti elokuvajännityksen ykkösosaajia ole hääräillyt. Ensinnäkin se alun testitilaisuus venytetään aivan liian pitkäksi toistuvilla takaumilla, sillä kestoa kyseiselle jaksolle kertyy lopulta lähes 20 minuuttia. Siinähän ehtii mieli harhailemaan kovin kauas, eikä tällä tarinankuljetuksella enää takaisin onnistuta kyseisen tilanteen piinoihin kiskaisemaan. Varsinkaan, kun välillä liekkikäytävissä ryömisen sekaan horistaan sellaisia juttuja, että hoh-hoi sentään.
Takaumista tykkäillään enemmänkin, sillä kun tämä mittavampi lapsuuteen sijoittuva jakso on toistaiseksi saatu käsiteltyä, niin hypätään nelisen vuotta nykyhetkestä taaksepäin, jossa myös viipyillään varsin runsaasti. Eivätkä ne loikat menneisiin siihen jää. Mitään kellottelua en harrastellut, mutta tuskinpa olisi kovinkaan suurta liioittelua väittää, että kolmannes elokuvasta on takaumaa.
Homman poukkoilevuutta lisää menneiden vuosien ihmettelyjen lisäksi yht'äkkiä tapahtuva pomppu pari vuotta eteenpäin. Varmaan on turvallista olettaa tällaisen johtuvan pitkälti siitä, että jälleen Robertsin yli 400-sivuista kirjaa on tiivistelty 90 minuuttiin mahtuvaksi elokuvaversioksi. Kyllähän se sellaiseen mittaan karsittua saadaan, mutta miksikään sujuvaksi katselunautinnoksi en ikinä kehuisi tämän typistelyn tulosta.
Sinne ja tänne säntäilystä huolimatta pahiksen arvaaminen hyvissä ajoin ei kovin vaikea tehtävä ole. Tiedä sitten, onkohan eräs näyttelijä halunnut tarkoituksellakin tyhmäillä, mutta harrasteleepa siellä sellaista kähistelyä yksikseen, ettei vaanijaa kovin uhkaavaksi pysty kokemaan. Loppukohtaaminen hipsaiseekin reippaasti tahattoman komiikan puolelle ja alkaa tulla taas sellaista höpötystä, että korvatkin varmaan noloudesta punaa pintaansa saavat, kun typeryyksiä siinä ladellaan kähisevän kurkun voimin. Viimeinen kymmenminuuttinen pitkälti seikkaillaankin jossakin surkuhupaisan ja vain vaivaannuttavan hämärillä välimailla.
Vähemmän tarkoitksellisesti huvittavina näyttäytyviä hetkiä löytyy muutenkin. Esimerkkinä vaikkapa tuokio, jossa Reenan uusi naapuri Bo Goodnight (Matthew Settle) vastapäisessä ikkunassa paidatta puutöitä puuhastelee lihakset kiiltävinä sekä jännittyneinä toisen tuijotellessa kauemminkin. Samainen kaveri on toki ehtinyt hiukkasen aiemmin hössöttämään itsensä hyypiölistalle. No, tuomio vaikuttaisi olevan lopulta kuitenkin suuntaan harmiton, mutta rasittava. Sitäkään ei sovi unohtaa, että hempeiden hetkien koittaessa pitää toki tuikata tuleen vähintään kymmenen valkoista kynttilää ennen peuhaamista. Sehän hymyilyttää jo senkin takia, että toista osapuolta liekit vähän liiankin kuumoittelevasti kiinnostavat.
Vallattomien liekkien viehätys näyttäytyykin katsomoon useammassakin otteessa varmaankin hilpeämpänä kuin on tarkoituksena ollut. Milloin mikäkin liekkiin leimahtelee ja sitten pitää ottaa se aika, että ehtii pikkuisen ihastelemaankin. Ehkei se levoton leimu niin polttavana katsomossa kuumottele, että elokuvasta hyvän tai oikeastaan edes menettelevän taikoisi. Sen voin myöntää, että tahaton pöllöily toki paikoitellen hymyilyttää, mutta tällaisista hupihetkistä huolimatta Blue Smoke enimmäkseen tympivän heikkoa katseltavaa on. Jos ne lieskat sattuisivat syystä tai toisesta enemmän viehättämään, niin mielestäni esimerkiksi Ron Howardin Backdraft roihuttelee paljon näyttävämmin ja on muutenkin huomattavasti parempi elokuva.
Kaikenlaistahan Blue Smoke yrittää yhdistellä. Tarjolla on taakkaa menneisyydestä, vähintään pienoista pakkomiellettä liekkeihin, tuhopolttoja, useampaa ihastumista ja niin edelleen... Yksikään osa-alue ei oikein puoleensa vedä, puhumattakaan siitä, että näistä yhdistelty kokonaisuus miellyttävästi rullailisi. Varsin puisevaa ja puuduttavaa katseltavaa Blue Smoke omiin silmiin on. Korviakin kiusataan silloin tällöin, kun alkaa tulla sellaista sössötystä, että huh-huh. Ilkeä kieli sellaisista haluaisi enemmänkin tilitellä, mutta ehkä on parasta antaa olla. Hyvällä tavalla höpsöä huttuakaan elokuva ei mielestäni edusta viihdyttävyyden ollessa varsin vähäistä ja sydämellisyyden puuttuessa. Keskinkertaiseksi kutsuminen tuntuisi liian kehuvalta tässä yhteydessä, joten sanotaanpa suoraan heikoksi esitykseksi.
Blue Smoke (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti