The AristoCats (Aristokatit)

Tammikuun toinen poikkeaminen Disney-animaatioiden taikamaailmaan saa tapahtua kissasulostelun kautta. Tämä vuonna 1970 ilmestynyt oletettavasti kattimainen klassikko saakin ensikatselunsa omalla kohdalla, joten kai tässä samalla tulee pieniä sivistysaukkojakin paikkailtua.

Aristokattien piirteistä kertoileva leikkisä alkutekstien aikana soiva laulu siitä tahtoo tiedotella, ettei kyseessä ole mikään rähjäinen katukissojen joukko, mutta toisaalta varsinkin pienokaisilta löytyy taipumusta kujeiluunkin. Nykyhetkestä pitää loikata runsas vuosisata taaksepäin, sillä kalenterissa on vuosi 1910 ja tapahtumapaikkana toimii silloinen Pariisi.

Heppakyydin rauhallisesti edetessä saadaan katsoja ainakin alustavasti tutustumaan kouralliseen hahmoja, jotka merkittävämpää osaa elokuvassa esittävät. Adelaide on lähtenyt palvelijansa Edgarin ohjastelemana nauttimaan kauniista päivästä ja mukaan tietysti kelpaa suloinen nelihenkinen kissaperhe. Vähän vallattomasti kolme pikkuista pentua siellä mukana temppuilevat, vaikka kissaäiti Herttuatar yrittääkin hiukkasen hillitä vallattomuuksia.

Retkikin päätökseensä tulee ja muistaapa porukan nuorin, eli Berlioz ahkeraa hevostakin kiitellä, varsinkin, kun Herttuatar asiasta vähän vihjailee. Kotona ollaan taas ja vieraitakin olisi tulossa kylään. Pitkää aikaa ei tarvitsekaan vartoilla, kun Georges jo saapuukin. Kyseisellä lakimiehellä eläkepäivät alkavat ilmeisesti lähestyä, mutta vielä puhtia ja omaperäisyyttä riittää. Selvästi hän on tuntenut Adelaiden kauemminkin ja pari ystävällisissä merkeissä pikkuisen tanssahteleekin.

Vierailu ei pelkkää viihdettä ole, vaan vakavampaakin keskusteltavaa olisi, kun tärkeä lakiasia on ajankohtaiseksi tullut. Adelaidekin elämänsä ehtoopuolta viettää, joten testamenttiakin pitää miettiä. Varsinkin, kun sukulaisia ei löydy. Edgarilla on suora kuuloyhteys Adelaiden huoneeseen, joten suunnitelmat eivät salaisiksi jää. Palvelijaa alkaa kovasti hirvittää sellainen ajatus, että Adelaide tahtoo omaisuutensa rakkaalle kissaperheelleen jättää.

Tällainen testamenttausaikomus nyrjäyttää ja niksauttaa Edgar-paran hitusen ahneen mielen, vaikka samassa yhteydessä Adelaide toteaa, että kissojen löytäessä viimeisen leponsa, periytyy omaisuus edelleen uskolliselle palvelijalle. Edgar onkin sitä mieltä, että siinä on aivan liikaa vuosia odoteltavana ennen kuin pääsisi kunnolla kultaan kiinni. Kissoillahan saattaa kullakin olla yhdeksän elämää ja yhdessä elämässä yli kymmenenkin vuotta ja ja ja...

Ei, ei ja vielä kerran ei! Kymmenten vuosien odottelu ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Niinpä Edgar alkaa välittömästi miettiä, miten kissoista eroon pääsisi, jotta perimisen koittaessa hän yksin olisi jonossa ja tietysti ensimmäisenä. Pitkään asiaa ei harkita, vaan keittiön puolelle sitä siirrytään toisille lämmintä juotavaa valmistelemaan. Tällä kerralla tosin Edgar päättää keitellä tavallista unettavamman reseptin mukaan ja toisethan mitään aavistamatta herkkuaan latkivat. Kohta onkin koko kissaperhe unten mailla hyvässä tokkurassa.

Aurinko laskee, kadut hiljenevät ja pimeys valtaa maisemat. Onkin aivan oivallinen aika hämäräpuuhille. Kissat pakkaillaan koriin ja Edgar lähtee ajelemaan kauas kaupungin ulkopuolelle. Mutkia tulee hänenkin suunnitelmiinsa ja niinpä kissakori matkasta putoilee vähän aiottua aikaisemmin. Uuden aamun sarastaessa Herttuatar ymmärtää, että kaukana rakkaasta kodista ollaan, eikä oikein ole edes tietoa, mistä Pariisi mahtaisi löytyä. Sisäkissan elämään tottuneelle herätys saattaa olla jokseenkin karu yllätys. Pääasia kuitenkin, että kaikki ovat edelleen hengissä ja hyvässä voinnissakin. Ilmaantupa sitä maisemiin lipevää hurmurointia harrasteleva vilkaskielinen kulkukissa Thomas, jolla selvästi joitakin aikomuksia on Herttuattaren suhteen. Toisten huoli alkaa häntäkin vaivata, joten kaipa sitä on parasta lähteä yhdessä etsimään eksytetyn perheen kotitaloa...

The AristoCats syystä ja toisesta vielä vuosi sitten oli ennakkokäsityksissä vähän nihkeämpi tapaus, mutta kun tietävämmät osaavasti neuvoivat, niin pakkohan se oli katseltavien listalle lisäillä. Kissojen seikkailut seurailtua saakin todeta elokuvan ehdottomasti näkemisen ja luultavasti toisen ja kolmannenkin arvoiseksi. Varsin onnistunut yhdistelmä vauhdikasta seikkailua, monipuolisia musiikkituokioita sekä herttaisempiakin hetkiä se on. Hahmoistakin on saatu kasailtua erinomaisen sekalainen sakki ja iloisia yllätyksiä mukaan mahtuu useampiakin.

Sanomattakin lienee selvää, että Herttuatar ja pikkukisut muodostavat vallan herttaisen nelikon. Äiti yrittää pienokaisia sivistyneen käytöksen teillä pitää, mutta erityisesti pennuista vanhin Toulouse tahtoo kynsimistaitojakin pitää yllä. Jos vaikka joskus joutuu tiukkaan tilanteeseen kovapintaisen kujakollin kanssa... Kyseisen kissan nimikin vihjailee siihen suuntaan, että tassuihin saattaa silloin tällöin vähän maaliakin tarttua taulutaiteilun merkeissä. Berlioz ei veljensä tavoin riehakasta rähinää haikaile, mutta pianolla musisoiminen onnistuu näppärästi. Marie taas veljensä soitellessa laulelee ja Herttuatar näihin mukaviin harrastuksiin nuorisoaan patisteleekin, välillä itsekin mukaan intoutuen.

Thomas toki omaa toisenlaisen taustan, eikä ole tottunut siistin sisäkissan arkeen, vaan sydämessä poltteleva levoten leimu ajaa tassua toisen eteen ja kulkijaa maisemia vaihtamaan. Hänen suosimansa kappaleetkin liikkuvat hieman toisenlaisissa musiikkimaailmoissa kuin Herttuattaren perheen soittotuokiot. No, ehkä nämä erot eivät aivan liian suuriksi vuoriksi pääse kasvamaan tuttavuuden tielle. Näyttääkin siltä, että ensitapaamisesta lähtien hyvin toimeen tullaan. Myöhemmin päästään yhdessäkin vähän irrottelemaan musiikin merkeissä, kun Thomasin riehakkaampi tuttavaporukka saa temmattua uudet ystävät soittelustaan nauttimaan. Ev'rybody Wants To Be A Cat onkin kieltämättä sellaista mukavan repäisevää menoa, että ainakin ensikatselun jälkeen se parhaiten mieleen jääkin kummittelemaan, mitä elokuvan lauluhetkiin tulee.

Kotipiiristä löytyy Adelaiden lisäksi muitakin rakkaita ystäviä. Pieni hiirulainen ei välttämättä ole se todennäköisin kaveri kissaperheelle, mutta niinpä vain tässä tapauksessa yhdessä toimeen tullaan ja ystävistään tämä pieni piipertäjä siinä määrin välittää, että myrskyiseen yöhönkin rohkeasti taivaltaa toisia etsiskelemään. Tuleekin sitä seuraillessa mukavalla tavalla eräs Nasu mieleen. Unohtaa ei sovi tallin puolella asustelevaa hevosta.

Odottamaton matka ei vaaroistaan huolimatta piinaa ole ja Thomasin lisäksi löytyy muitakin uusia tuttavuuksia. Omiksi suosikeiksi sivuhahmojen joukosta itsensä touhukkaasti kaakattelevat hanhisisarukset, jotka ovat päättäneet lähteä kotoisesta Englannista eteläisempää Eurooppaa ihmettelemään. Kaksikon napsakka sanailu ja topakka toiminta nostaakin helposti hymyä ylöspäin. Saapa Thomaskin huomata, että siinä saa tosissaan yrittää polskia, kun erehtyy näiltä kahdelta uimaoppia hankkimaan. Selvästi elämäniloisia matkaajia Abigail ja Amelia ovatkin. Hanhipari varasteleekin omissa silmissä pitkälti kohtaukset, joissa esiintyy. Pulinat pois ja hanhenmarssilla kilometrejä taittamaan!

Sympaattiset hanhet eivät ole ainoita, jotka tahtovat näytöksen päätähdiltä anastella, vaan yön pimeydessä kolttosiaan puuhasteleva koirakaksikko yrittää samaista temppua. Edgar saakin tihutöitään toteuttaessaan huomata, että hauvat haluavat menopelin renkaita jäytää ja ehkä hiukan takapuoltakin haukata. Tämä hassutteleva takaa-ajo onkin mielestäni elokuvan vauhdikkaina vipellystä. Kohkaaminen vain yltyy edetessään ja tuulimyllyn siivillekin noustaan tätä tohellusta korkeuksissa jatkamaan. Myöhemmin samaisten sankarien kohdatessa toistamiseen ei oikein voi välttää sellaista tunnetta, että repäisevän ensitapaamisen jälkeen jatkoselvittelyt ovat kohtalaisen laimeita ja ehkä ilmankin olisi pärjäilty. Tai ainakin vähemmillä venytyksillä.

Siihen on jo tottunut, että löytyyhän näistä se ilkeilevä tyyppikin ja tämä vähemmän kiitollinen osa Edgarille lankeaa. Kehuisin elokuvaa kuitenkin siitä, ettei pahistelua viedä ihan niin pitkälle kuin vaikkapa elokuvassa 101 Dalmatians. Lähinnä Edgar haluaa toimittaa kissaperilliset jonnekin pois tieltä, mutta ei sentään julmista murhatöistä haaveile miljoonien kiillellessä mielessä.

Kaipa sitäkin voisi varsin hyvän elokuvan merkkinä pitää, kun lopputekstien käydessä kimppuun tahtoisi parkaista, että ei nyt ihan vielä. Paljon tuntuu jäävän kesken. Tutustumisetkin ovat osittain vaiheessa ja monia meneviä lauluja laulelematta. Suunnitelmissa ilmeisesti oli aikoinaan jatko-osakin, mutta ainakaan toistaiseksi sellaista ei ole suotu. Jospa vielä joskus edes kelvollisesti pääsee toteutumaan, niin tässäpä yksi, joka voisi toisenkin tuokion viettää kissaperheen seikkailuja sekä soittoja seuraillen.

Katselun aikana koetut harmitukset eivät niinkään itse elokuvaan liity, vaan kirpputorilta hankittua levyä saa kiroilla. Puoliväliin mennessä on jo kunnolla tempautunut menoon mukaan, eikä enää halua jättää katselua kesken ja sitten alkaa toistuva tökkiminen levyn pätkiessä suunnilleen minuutin välein. Erityisesti siitä loppupuolen vauhdikkaammasta laulusta ja tanssista lähtee ylin ilo, kun esitys useammankin kerran pikaisen pysäytyksen saa. No, onneksi samainen pätkä löytyy bonusten joukosta sing-a-long-versiona, joten jälkikäteen sen pystyi "ehjänä" tuijottelemaan. Rahaa kurjakuntoiseksi osoittautuneeseen levyyn ei hirveästi tullut hassailtua, joten siinä mielessä ei haittaa, mutta ihastuttavan kissaelokuvan ensivilkaisuun tällainen jättää ikävän jälkimaun. Oma syy, koska ei tullut levyä tarkasteltua ennen ostoa. Virheetön kotelo sai varmaan luulemaan, että mallikuntoinen kiekko sisältä löytyy...

No, tämä julkaisu muutenkin sattuu olemaan se bonuksiltaan köyhempi vanhempi versio ja toimimattomuus lieneekin ihan hyvä syy päivitellä parempaan. Kuitenkin jossakin vaiheessa heräilee halu uusintakatseluunkin, enkä todellakaan aio toistamiseen hermoja kiristellä näissä merkeissä.

Lisukkeista kiinnostavimpiin kuuluu elokuvan musiikkia tutkaileva seitsemän minuutin pikkudokumentti. Erityisesti Shermanin veljesten ja Disneyn yhteistyötä silmäillään. Tunnuskappaleesta (The Aristocats) mainitaan, että veljekset saivat houkuteltua jo eläkkeelle vetäytyneen Maurice Chevalierin tekemään vielä yhden paluun ja esittämään kyseisen laulun. Katsojaa myös muistutellaan, että tuotteliaat veljekset ehtivät tekemään musiikkia kymmeniin Disney-tuotantoihin ja Walt kovasti herrojen panosta arvostikin. Löytyypä levyltä lyhyempi piirroselokuva, eli vuodelta 1936 peräisin oleva The Country Cousin. Siinä kaupunkihiiri kutsuu maalaisserkkunsa kyläilemään, eikä tapaaminen todellakaan kommelluksitta suju toisen syöpötellessä ja pitäähän sitä pikkuhuppeliakin lasista etsiä. Nämä lyhytelokuvat ovatkin aina mukavia lisiä ja tämäkin huvitusta tarjoilee. Mainittujen lisäksi levyltä löytyy nippu trailereita ja kuvagallerioita. Tosiaankin, uudempi julkaisu näyttäisi olevan huomattavasti rikkaampi tässä mielessä, joten raapustellaanpa sellainen ostoslistalle.

Sen verran sujuvaa ja jatkuvasti viihdyttävää katseltavaa The AristoCats on, ettei ole suurikaan yllätys, että Wolfgang Reitherman ehti useammankin rakastetun Disney-klassikonkin ohjaksia hyppysissään pitää. Jos ja kun jatkossakin tulee näitä piirroselokuvia tuijoteltua, niin melkoisen väistämätöntä on törmätä Reithermanin kanssa vielä parikin kertaa ja sanoisinkin, että hyvä niin. Toki osa hänen elokuvistaan on entuudestaankin tuttuja, mutta onneksi niitä näkemättömiäkin löytyy. Aiemmin mainittu 101 Dalmatians olikin hänen ensimmäinen Disney-klassikko ohjaajana. Näitä kahta elokuvaa mietiskellessä ei voi välttää tiettyjä samankaltaisuuksia huomaamatta. The AristoCats kuitenkin toimii suunnilleen kaikilta osiltaan paremmin ja onkin kaksikosta selvästi viihdyttämäpi menijä. Laulujen suhteen voitto tulee helposti, ja kyllähän kissaperhe tuttavineen herttaisuudessaankin pinkoo koirilta auttamatta karkuun.

Jos tykkää lueskella lisää vaikkapa elokuvan taustoista, lauluista ja muustakin, niin voipi suunnata Annan arvion pariin. Samaisessa blogissa sattuu muuten olemaan edelleen menossa tiukka kisailu eläinneitojen kauneudesta. Herttuatar on ansaitusti itsensä finaaliin viehättänyt. Jospa joku tahtoisi vaikkapa hänelle kilpamenestystä lisääkin suoda, niin vink-vink... Nyt kun on viimein tämä elokuvakin nähtynä, niin kyseinen kissaneito osaa kuvillaan aiempaa enemmänkin hurmailla.

Tulikin jo todettua, ettei The AristoCats eniten odottamiini Disney-klassikkoihin kuulunut ja siksipä sen helposti positiiviseksi yllätykseksikin mieltää. Kissaihmiseksi en edelleenkään suostu tunnustautumaan, mutta onhan se aivan mahdoton tehtävä olla ihastumatta tällaista seikkailua ihmetellessä. Pikkukisut söpöstellen kujeilevat ja isommat taas vähän varovaisesti tuttavuuttaan vievät romanttisempaan suuntaan.

Jutut eivät aina ihan Shakespearea ole, mutta mitäpä siitä, kun sanailut kuitenkin sujuvat viihdyttävissä merkeissä ja katsomon korvapari kuulemastaan selvästi nauttii. Lauluistakin löytyy mukavasti vaihtelua, eikä niihin ainakaan kyllästymään ehdi, vaan ennemmin lisää haikailee. Kiinnostavia kohtaamisia matkaan mahtuu ja tuokiot vanhojen ystävien sekä uusien tuttavuuksien kanssa hoituvat miellyttävissä merkeissä ja enimmäkseen iloisissa tunnelmissa.

Kevyeen ja leikittelevään henkeen sopii erinomaisesti sekin, ettei tosiaan ole tahdottu ylilyödyllä pahistelulla hommaa tarpeettoman ilkeäksi väännellä. Vauhdikas, viihdyttävä, hauska ja herttainenkin elokuvatuokio onkin kyseessä ja yleensä sitä juurikin tällaisia juttuja tulee toivottua, kun Disney-tuotoksia lähtee katselemaan. Valiteltavaa elokuvasta ei siis paljoakaan ole, mutta ihastelemisen aihetta löytyy runsaasti. Luulisinkin, että The AristoCats uusinnoillaankin viehättää, joten tuskinpa tämä ainokaiseksi katseluksi jää.

The AristoCats (1970) (IMDB)