Kolmatta peräkkäistä Roberts-iltamaa viettäessä ei suurena yllätyksenä enää tule, että pitää poiketa vuosien taakse, jotta jutun juurille päästäisiin. Kalenteriin korjaillaankin vuosiluku 1989, jonka elokuu on kääntynyt jälkimmäiselle puolikkaalle. Kaksi nuorempaa tyttöä on loppukesäisellä metsäseikkailulla ilmeisesti etsimässä venäläisiä ydinkärkiä. Leikit ovatkin hyvää vauhtia viemässä tutun metsälammen pohjia tutkimaan.
Hope ja Victoria päättelevät, että sukeltamaanhan sitä pitää lähteä, jotta säteilevät pommit saataisiin korjattua talteen. Siinä leikkien aikana Victorian erikoiskyky tulee esille hänen aistiessaan jonkun tarkkailevan kaksikkoa. Nopeasti paljastuu, että nämä piileskelijät ovat varsin tuttuja tyyppejä, sillä Hopen veli Cade sieltä parin kaverinsa kanssa esiin astelee.
Myöhemmin iltapäivällä kotonaan ruokapöydässä Victoria käyttää samaista kykyään äitiä auttaakseen. Uskonnollinen isä ei olekaan yhtään innostunut näistä näyistä, vaan pitää niitä paholaiselta saatuna lahjana. Rangaistus onkin varsin julma ja kovaotteinen, eikä äiti aio muuta tehdä kuin kääntää selkänsä. Pieni tyttö pahoinpidellään tajuttomaksi ja Victoria alkaa heräillä vasta myöhemmin illalla, eikä missään mukavissa merkeissä. Näyt kertovat, että yksin leikkimään lähtenyt Hope on suuressa vaarassa, mutta Victoria yksinkertaisesti on aivan voimaton ystäväänsä auttaakseen. Näiden tapahtumien seuraksena Victorian perhe jättääkin kotimökin taakseen ja katoaa muuttokuormineen toisaalle.
18 vuotta saa rullailla ja sitten Pohjois-Carolinassa sijaitseva pieni Progressin kaupunki kutsuu Victoriaa (Claire Forlani) takaisin. Tarkoituksena olisi perustaa sinne oma yritys, jossa myydään hieman harvinaisempia käsitöitä sekä taide-esineitä. Selvää kuitenkin lienee, ettei Progress ainoa paikka tällaisen liikkeen pyörittämiseen ole, vaan paluulle taitaa löytyä tärkeämpiäkin syitä.
Victoria katselee uusia liiketilojaan tuttavansa Waden (Chad Willett) kanssa ja läheiseltä kadulta löytyy toinen lapsuudesta tuttu naama, Dwight (Jonathan Scarfe), joka tosin on tiputtanut sen verran kiloja, ettei välttämättä samaksi kaveriksi tunnistaisi. Victorian suunnitelmissa on muutenkin ottaa kunnolla menneisyyden riivajaisia niskasta kiinni, sillä hän on vuokraillut perheensä vanhan kotitalon, joka ei mitään erityisen mukavia muistoja sisäänsä säilö.
Kaikkia ei tämä paluu kotikulmille saa iloitsemaan, vaan esimerkiksi samoihin aikoihin vierailulle saapuva Hopen kaksoissisar Faith (Josie Davis) ei ikinä ole kovin hyvissä väleissä ollut Victorian kanssa. Sisarusten äiti Margaret (Jacqueline Bisset) on vieläkin tiukemmalla linjalla, ja katsookin, että mitä nopeammin Victoria vaihtaa maisemia, niin sitä parempi. Hopen veli Cade (Oliver Hudson) taas on ikänsä ollut Victoriaan ihastunut ja piristyykin selvästi tämän ilmaantumisesta takaisin.
Vähemmän toivotun paluumuuttajan saapuminen päätyy muidenkin tietoon ja menneisyyden pahuudet ovatkin hyvää vauhtia heräilemässä henkiin. Sattuu olemaan sopivasti elokuu ja karmiva "vuosipäivä" lähenee nopeasti. Victorian ja Caden kaivellessa kaipaamaansa totuutta tapahtumiin alkaa paljastua synkeiden selvittämättömien rikosten vyyhti. Näyttää pahasti siltä, että Victoria on seuraavana listalla. Samoihin aikoihin Victorian väkivaltainen isä karkailee teille tietämättömille...
Kahden ainakin paikoitellen enemmänkin töksähtelevän tarinan jälkeen on ihan mukava todeta, että Carolina Moon on selkeästi eheämpi sekä sujuvampi elokuva. Varsinkin viimeksi katseltu Blue Smoke on kovin irralliselta ja poukkoilevalta vaikuttava elämys tähän verrattuna, eikä se Angels Fall mitenkään erityisen onnistuneesti saa mennyttä ja nykyistä yhdisteltyä.
Carolina Moon hoitaa tarvittavat pohjustelut enimmäkseen heti alkujaksossaan. Toki myöhemminkin nähdään lyhyttä takaumaa ja hahmojen jutuissa mennyttä kertaillaan. Tällainen toteutustapa on ainakin omasta mielestäni katsojan kannalta paljon siedettävämpi valinta.
Olenkin parin edellisen blogimerkinnän yhteydessä kunnostautunut kitisemisessä, koska on pitänyt vähän valitella puutteellisista jännityshetkistä. Eheämpi tarina tämän elokuvan kohdalla tuo parannusta siihenkin puoleen. Siitä huolimatta ei kannata odotella mitään erityisen hyytäviä hetkiä, jotka raastaisivat hermot romuksi ja saisivat jäytämään kynnet tyngiksi.
Tuttu kikkapussukka on käytössä, jos lähtee tarkastelemaan, millaisilla keinoilla katselijaa tahdotaan piinailla. Tietenkin löytyy se ilmiselvin epäilty, mutta hänet varmaan moni sohvasalapoliisi lyhyiden tutkimusten jälkeen karsii joukosta pois. Oikean syyllisen selvittelykään ei mikään mahdottomin pähkinä purtavaksi ole.
Siitäpä päästäänkin kätevästi epäuskottavuuksista tuhisemiseen. Pahantekijän lopulta paljastuessa alkaa ainakin elokuvassa nähdyn perusteella hiukkasen epäilemään, että sopivatkohan kaikki palikat paikoilleen. Voi olla, että kirjassa pohjustelut on hieman aukottomammin hoideltu, mutta elokuvaversio ei ainakaan häikäisevien rikosmysteerien joukkoon merkkaudu.
Toinen juttu onkin sitten Victorian yliluonnollisen puolelle menevä erikoiskyky. Sitä kautta seikkaillaan hieman vähemmän realistisen rikosratkonnan pariin. Minua tuollaiset eivät yleensä närästele enempiä, enkä lähtisi vain näkyjen perusteella tarinaa lyttäilemään. Elokuvan sisällä vaikuttaa kyllä hiukkasen epäuskottavalta, että tekijä onnistuisi pitämään Victorian niin pitkään ja tarkasti poissa mielestään. Toki sitä yritetään kuitata, mutta selitys saattaa jossakin määrin ontua...
Kaksi aiempaa Roberts-elokuvaa eivät noin aiheiltaan mitään hilpeintä seurailtavaa ole. Poikkeusta ei tee tämä kolmaskaan, sillä elokuvassa esiintyvät rikokset ovat kovin vastenmielisiä. Siitä huolimatta etenkin ensimmäiselle puoliskolle on saatu hyväntuulisia hetkiäkin, minkä laskisin plussaksi, koska tällaisia elokuvakokoelmia ostellessani en välttämättä mitään totista synkistelyä ensisijaisesti haikaile.
Lieköhän sillä kepeämmältä tuntuvalla ilmapiirillä syynsä siihen, että ihastumisetkin vetävät puoleensa paremmin. Selväähän se, että Victorian ja Caden välille alkaa nopeasti jotakin kehittymään, mutta muidenkin sydämissä saattaa samansuuntaisia tuntemuksia liikahdella. Kuvien suhteen jatketaan edelleen varsin kiltillä linjalla, mikä toki odotettua onkin.
Muutenkin Carolina Moon viehättää kuvillaan kohtalaisesti. Angels Fall tarjoaa kylläkin paljon näyttävämmän maisemakierroksen vuoristoisia metsiä, mutta viherrystä ja kukkivaakin kauneutta on tähänkin löydetty. Varsinkin, kun muistissa vielä hyvin kummittelee se Blue Smoke, joka kyllä on visuaalisesti paljon ankeampaa seurailtavaa, elleivät ne lieskat satu innostamaan. Ainakin omalla kohdalla edes pienimuotoinen panostaminen laajempiin maisemakuviin tekee elokuvista helposti mukavampia katsella. Etenkin, jos muuten mennään pitkälti puhuvien päiden linjalla, niin tällaiset piristykset kesäisten kuvien muodossa kyllä kelpaavat.
Summailun tuloksena Carolina Moon saa toistaiseksi loikata kärkeen nyt kun on kolme Nora Roberts -elokuvaa katseltuna. Eipä millään huikaisevalla erolla, mutta onnistuu edeltäneitä paremmin yrityksissään jännityksen sekä ihastumisten suhteen. Niitä menneisyyden "pakollisia" juttujakin yhdistellään sujuvammin sekä kekseliäämminkin mukaan kuin aiemmissa kahdessa. Synkkiä aiheita kyllä käsitellään, mutta ihan menettelevä romanttinen jännityselokuva niistä on saatu aikaan. Taso ei vieläkään niin huimaava ole, etteikö katsomattomien olisi helppo yläpuolelle nousta. Vielä olisi viisi Roberts-elokuvaa varastossa, joten kai sieltä parempaakin löytyy. No, sitä selvitellään pikkuisen myöhemmin, sillä tähän väliin on varmaan hyvä ottaa lyhyt taukohetki näistä ja keskittyä vaihteeksi toisenlaiseen elokuvaviihteeseen.
Carolina Moon (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti