Toiveita ei kannata sellaisiksi asetella, että heti pääsisi seurailemaan kilpailua kinoksissa, sillä varsin kaukana ollaan niistä touhuista. Aurinkohan siellä kiipustelee avoimen meren ylle lämmittämään hiekkarantoja. Kamera löytää Derice Bannockin (Leon), joka treenailee sadan metrin juoksupyrähdystään. Sellaista lajia ympäristö pikkuisen paremmin suosiikin.
Harjoittelut lopetellaan, mutta juoksentelu jatkuu edelleen, kun pitää toisaalle lähteä. Juoksu ei ole ainoa, missä paremmuudesta kisaillaan, sillä Dericen ystävä Sanka Coffie (Doug E. Doug) yrittää seitsemättä vuotta peräkkäin viedä valmentamansa mäkiautojoukkueen voittoon. Se onkin vähän riskialtistakin kohellusta, kun kymmeniä huteria menopelejä viilettää maantietä alas toisiaan hieman tölvienkin. Näihin viimeisiin finaalitaistoihin Sankan porukka saa sen perinteisen "räts, poks ja pumpum!"-lopetuksen.
Vuoden 1987 marraskuuta siis vietetään Jamaikalla ja Derice yrittää valmistautua kovempiinkin koitoksiin. Tavoitteena olisi päästä maataan edustamaan Etelä-Koreassa seuraavan vuoden alkusyksyllä kisailtaviin kesäolympialaisiin. Paljon on harjoiteltu ja itseluottamuskin korkealle päässyt asettumaan, mutta siitä ja suuresta kannustuksesta huolimatta tulevat karsinnat pelottavatkin. Vilkkaan karsintapäivän viimeisenä lajina osuvasti onkin sadan metrin pikajuoksu.
Yhden osallistujan epäonnekas kompastuminen ratkaisevilla hetkillä jyrää Dericen ja toisenkin kilpailijan toiveet maansa edustamisesta. Siinä saa radan pinnalla pötkötellen voimattomana katsella miten olympia-unelma karkaa aivan muiden tavoiteltavaksi. Pettymys on ymmärrettävästi kova, eikä uusintamahdollisuuttakaan suoda. Neljän vuoden kuluttua voisi toki kokeilla uudelleen, mutta se tilaisuus on niin raastavan kaukana.
Epätoivo ja pettymys silloin tällöin synnyttelevät vähän hassuja ja hullujakin päähänpistoja. Niinpä käy nytkin, kun Derice alkaa ihmettelemään, että kukakohan mahtaa olla vanhassa valokuvassa isän kanssa komeileva tyyppi. Kyseessä on Irving Blitzer (John Candy), joka aikoinaan kahmi rattikelkkailun parissa enemmänkin menestystä, mutta on tiettyjen epämiellyttävyyksien vuoksi vetäytynyt kauas lajista. Kätevästi samainen kaveri onkin päätynyt Jamaikalle asustelemaan...
Mikäpä sitten saa kelkkailuun lainkaan perehtymättömän Dericen yllättäen innostumaan? Sattuupa olemaan niin, että samaisena vuonna 1988 järjestetään Kanadassa talviolympialaiset, eikä suuria areenoja tarvitsisi odotella yli neljää vuotta. Se tosin on pieni este, ettei mitään kokemusta lajista löydy. Harmi vain, ettei Irving ole lainkaan juttutuulella. Siinä alkaa biljardikeppi viuhua ja viaton radiokin saa penkkiurheilijan turhautumisen ottaa vastaan. Juuri sopiva päivä mennä esittelemään toiselle hieman hölmöjäkin suunnitelmia, eikös vain? Toisenlaisen ongelmaryppään tietysti muodostaa se, että harjoittelumahdollisuudetkin jäättömällä Jamaikalla ovat suoraan sanottuna kehnot. Siinä sitä tekemistä ja pähkäiltävää riittää enemmänkin muutaman kuukauden päässä odotteleviin karsintoihin.
Äreällä Irvingilla oli aikoinaan sellainen kuningasajatus, että sata metriä kymmenessä sekunnissa pyrähtävä pikajuoksija olisi ehdoton valtti rattikelkkailun voimaa ja nopeutta vaativassa alkukiihdytyksessä. Vanhaan haaveeseen saadaan puhkuttua riittävästi ilmaa, mutta homma on helpommin haaveiltu kuin toteutettu. No, kun mukana on viisi yritteliästä kaveria, niin eiköhän jotakin saada aikaan. Luovaa sponsorirahan keräilyä, harjoittelua pyörillä varustetulla kelkalla ja tietysti toistuvan naureskelun kestämistä. Vähitellen sitä kuitenkin suurempien kisojen karsintoihin ollaan valmistautumassa...
Tähän viiden hengen muodostamaan kilpajoukkueeseen mahtuu vähän kaikenlaista tyyppiä, eivätkä välit aivan ihanteelliset alkuvaiheissa ole jokaisen kohdalla. Derice on porukan vastuullisin kaveri ja ottaa asiat ehkä silloin tällöin hiukkasen liian tosissaan. Onkin siis hyvä, kun hiukkasen huolettomampi Sanka on mukana muistuttelemassa, että hauskaakin sopii pitää, eikä itseään hukata menestystä jahtaillessa. Yul Brennerin (Malik Yoba) vakaa aikomus taas on päästä menestyksen myötä kotisaarta karkuun. Luonteenpiirteet ovat jossakin määrin yrmyilevään suuntaan. Junior Bevil (Rawle D. Lewis) taas herättelee parissa muussa kuumempia tunteita, koska sattuipa samainen tyyppi tölvimään pikajuoksukarsinnoissa. Tätä kiistelyyn ja kärhämöintiinkin taipuvaista joukkuetta yrittää pitää kasassa Irving, jolta omat vaikeutensa myös löytyvät. Kai sitä voi jonkinlaisen tasapainoisen harmonian löytymistä toivoa, kun pikaisella aikataululla heittää viisi erilaista persoonallisuutta samaan kelkkaan yhteisen hyvän vuoksi...vai?
Ilmeisesti tekijöillä oli hiukkasen suurempia tavoitteita pääkaksikon esittäjien suhteen, sillä Dericen osaan tavoiteltiin Denzel Washingtonia ja Sankan rooliin taas Eddie Murphya. Kumpikin sanoi ei kiitos, mutta voi hyvin olla, että se olikin elokuvalle lopulta eduksi. Ilmestyessään Cool Runnings tekikin taloudellisesti hyvää tulosta. Sen verran voisi sivusta mainita Denzeliin liittyen, että muutamaa vuotta myöhemmin hän otti pestin vastaan Disneyn tuottamassa elokuvassa Remember the Titans. Sekin sattuu olemaan tositapahtumiin pohjaava hieman epätodennäköisestä urheilumenestyksestä kertova elokuva. Kyseessä kuitenkin on vähemmän huumoria tarjoileva tapaus, mutta muistini mukaan hyvä elokuva kuitenkin, joka toisenkin katselun jossakin välissä ansaitsee.
Sitä en lähtenyt kovin tarkkaan tutkailemaan, miten uskollisesti Cool Runnings noudattelee Jamaikan kelkkajoukkueen muodostumista ja kilpailutapahtumia. Jos on luottaminen IMDB:n triviaosastoon, niin hiukkasen on nähty dramatisoinnin tarvetta, kun on pitänyt lisätä jännitettä joukkueiden välille. Tuolla toisaalla tiedotellaan, että todellisessa elämässä uudet tulokkaat toivoteltiin lämpimästi tervetulleiksi, mutta elokuvassa vastaanotto taas on pilkallinen tai jopa jäätävän kielteinen. Elokuva innosti kuitenkin lueskelemaan edes pikkuisen kyseisestä joukkueesta ja jostakin syystä mieltä lämmittelee sekin, että ovat jatkaneet talvikisoihin osallistumista:
Jamaica national bobsleigh team
"Oh, yeah, just one little drawback to this delightful winter sport. The high-speed crash. Ooh! That hurt. Always remember, your bones will not break in a bobsled. No, no, no. They shatter."
Ainakin omiin tarpeisiin elokuva esittelee riittävän määrän kelkkailua. Alkuperäisenä ajatuksena saattoi olla draamavetoisemman esityksen tuottaminen aiheesta, mutta itse olen kiitollinen, että käsikirjoitusta muokkailtiin vitsikkäämpään suuntaan. Tositapahtumia tarkasti mukaileva vakavampi dramatisointi olisi saattanut jäädä kokonaan katselematta. Erityisesti harjoittelutuokiot hoidetaan siten, ettei pipoa hirveän tiukalle kupoliin kiskota. Lähtöniksien opettelu vaatii useampia yrityksiä, kuperkeikkoja, muksahduksia ja mustelmia. Samoin ensimmäiset kokeilut jäisemmillä alustoilla kolhunsa keräävät, mutta eipä se onnistu lannistamaan, vaikka reipas valmentaja on jo ennakkoon pelotellut sirpaleiksi pirstoutuvilla jalkaluilla sekä muilla varomatonta kelkkailijaa vaanivilla hirveyksillä.
"And you don't see the Swiss team smiling neither. In fact, if one of those Swiss boys ever come across a pretty girl, he probably yell, "eins, zwei, drei" and try to push her down some ice."
Naurupommiksi en menisi elokuvaa huutelemaan, mutta kyllähän kaverusten jutut ja sekalaiset kohellukset melkoisen monia kertoja hymyjä nostattelevat ja hyvää tuultakin taikovat. Vähintään kelvollinen lämpöinen, vaikkakin talvinen, komedia koko perheelle Cool Runnings on. Lopetusta on ilmeisesti hiukkasen ehosteltu, kun on katseltu, että voitaisiin sitä komeamminkin lähteä. Jonnekin nolojen kohtausten rajamaille ainakin päästään, mutta koska elokuva muuten edustaa hengeltään hyvää menoa, niin pienet tyylivirheet ja töksähdykset lopussa on helppo antaa anteeksi.
"All he has to do is know what he wants and work hard for it. And if he wants it bad enough, he'll get it. Look, believe me, Sanka the more Yul Brenners we got making it in this world the better off this world will be, especially for Jamaicans. Go ahead, Yul Brenner. Go get your palace."
Katsoisin myös sen eduksi, että lajin niksien ja yksityiskohtien esittelyn sijaan yritetään tarttua kiinni niistä unelmista, jotka kilpa-areenoille ihmisiä ajavat. Onneksi ei näissäkään hetkissä täysin sitä virnettä unohdeta ja aleta vain paasailemaan. Toki pari pakollista "suurta puhetta" urheiluelokuvaan mahtuu. Innoitusta ja ihailuakin herättäviä urheilumaailmaan sijoittuvia tarinoita on tietysti ennen ja jälkeenkin tehty, mutta tällaiselle hyväntuuliselle esitykselle paikka sieltä muiden seasta kyllä helposti löytyy.
Sekään ei pääse harmittamaan, että palmujen katveessa hölkkäillään ja oleillaan reilu ensimmäinen kolmannes. Kyllähän niitä lumipeitteisiä maisemia ehtii ihan riittävästi tunnin aikana ihmettelemään. Lämpöisiä rantanäkymiä katsellessa ei todellakaan tule pakottavaa tarvetta pikapuoliin kelkkakouruun syöksähtää. Taustassoittoon valitut kappaleet vielä entisestään tunnelmia rentouttelevat. Väistämättä helteitä hipovat lukemat painuvat reippaasti toiseen suuntaan, kun Calgaryn 25 pakkasastetta tarjoavat varsin nipistelevän tervehdyksen shortsi-ilmoihin tottuneille.
Jon Turteltaub on myöhemmin tullut tutuksi vaikkapa National Treasure -elokuvien mahtipontisemmalla seikkailumenolla, mutta Cool Runnings laittaa vielä hahmot etusijalle, kun taas kohkaukset ja urheilutapahtumatkin saavat sivuosaan tyytyä. Tähän tarinaan nämä painotukset kuitenkin sopivat, eikä sillä kilpailumenestyksellä loppujen lopuksi niin suurta merkitystä olekaan. Sitä myös kysellään, että liekö sellainen urheiluharrastus enää kovinkaan mielekästä, jos tekeminen muuttuu pakonomaiseksi puurtamiseksi ja ilo enenevissä määrin touhusta unohtuu.
"Our Father, who art in Calgary, Bobsled be thy name. Thy kingdom come, gold medals won, on Earth as it is in Turn Seven. With Liberty and Justice for Jamaica and Haile Selassie. Amen."
Otsa rypystä näistä tai muistakaan ei tosiaan saarnata, joten sellaista ei tarvitse pelätä. Minua miellyttää sekin, ettei aivan jokaiselle minuutille ole nähty tarvetta vääntää väkinäisesti vitsiä. Huvittavia hetkiä löytyy ihan riittävästi, vaikka niitä hauskoja heittoja ei sarjatulella räiskitäkään katsojan korville. Pidettäviä hahmoja, rentoa sekä hyvää menoa muutenkin ja kepeähköä haavejahtia. Siinähän sitä mukavaa seurailtavaa runsaan 90 minuutin ajaksi. Sarjaamme "niitä ainakin pikkuisen keskitasoa parempia perhe-elokuvia" Cool Runnings mielestäni kuuluu. Kielenkäyttö paikoin on hieman reipasta ja onhan siellä lyhyttä baarikahakkaakin, mutta muuten meno pysyy kohtalaisen kilttinä. Rauhallisia matkoja ja juoksuja kaikille!
Cool Runnings (1993) (IMDB)
Pari kertaa tv.stä tullut tämä katsottua ja ihan jees leffa. :) Huonompiakin on nähty.
VastaaPoistaTelevisioesitystä olisi taas tarjolla, koska Fox tämän näyttää sunnuntaina 15.2. iltapäivän perhe-elokuvana.
PoistaOk. Itse tykkään leffasta varmaan tuon "ison" näyttelijä miehen John Candyn vuoksi. Hauska heppu. Tykkään hänen leffoistaan. Tosin jo edesmennyt herra.
PoistaCandy on kovin sympaattinen tyyppi useinkin elokuvissaan ja liian varhain joutui täältä lähtemään. Tulipa taas uusittua yksi hänen elokuvistaan, mistä viimeisin kirjoituskin kertonee. Siinäkin suurella sydämellä varustettua hahmoa hän esittää, ja kovin vaikeaa on olla pitämättä.
PoistaToinen vieläkin nuorempana kuollut kooltaan suurempi koomikko silloin tällöin muistuttelee Candysta. Chris Farleysta kyse, mutta itse tykkään kuitenkin hieman enemmän Candyn hillitymmästä ja vähemmän remuavasta tyylistä. Kumpaakin silti arvostan ja monia iloisia hetkiä herrat ovat elokuviensa kautta minullekin suoneet.