Metsäisille seuduille lähdetään ja sielläpä eräs karvainen kaveri jyrsii hiukkasen varomattomasti eväitään keskellä tietä. Samaista tietä kaahailee ympäristöstään paljoakaan välittämätön tyyppi. Jyrsijä selviää säikähdyksellä, mutta metsän eläimet päättävät silti antaa tälle vauhtihirmulle pienen opetuksen. Niinpä sitä hetkeä myöhemmin punainen auto keikkuukin kuilun partaalla.
Rotkoon rysähtävä Riggs sanoo pomolleen, että kiitos, nyt riitti. Yhtiön projekti jatkuu siitä huolimatta. Tarkoituksena olisi kaataa paljon metsää ja muokata siitä tuottoisaa tonttimaata. Dan Sanders (Brendan Fraser) heräileekin uuteen aamuun valvomaan, miten talot tonteille nousevat. Aikataulussa pysytään hyvin ja muutenkin ongelmat eivät paljoakaan kiusaile. Mitä nyt eräs majavapato hidastaa töiden etenemistä. ...Mutta kun vihreän yhtiön palveluksessa ollaan, niin ei kai olisi kovinkaan sopivaa vaikkapa posauttaa kyseistä estettä taivaan tuuliin hommien nopeuttamiseksi? Luontoa lähellä tahdotaan kovasti olla, mutta samaan aikaan paetaan innokkaasti sisätiloihin ja ne ulkoiluharrastuksetkin pyritään juoksumatoilla ja vastaavilla hoitamaan keinovesiputouksen suloisesti liplatellen taustalla.
Sanders asustelee perheineen alueelle jo valmistuneessa mallitalossa. Hän on lupautunut vetämään rakennusprojektin ensimmäistä vaihetta vuoden verran ja sitten olisi aikomuksena suuntailla takaisin Chicagoon. Vaimo Tammy (Brooke Shields) ja teini-ikäinen poika Tyler (Matt Prokop) eivät ole lainkaan innostuneita muutosta keskelle metsää ja vuosikin sitä tuntuu ihan liian pitkältä ajalta. Dan kuitenkin näkee tämän vuoden uransa kannalta niin hyvänä juttuna, että pakkohan tilaisuuteen on tarttua. Taas tuleekin kiire kentälle hanketta rahoittavaa Lymania (Ken Jeong) tapaamaan. Pujahtaapa mukaan kutsumaton vieraskin.
Tammy saa vuodeksi töitä paikallisesta koulusta luonnontieteiden opettajana. Sattuupa vahingossa ilmoittautumaan perinteisten metsäjuhlien vetäjäksikin. Nämä juhlistettavat metsät ajautuvat suurempaan vaaraan, kun Lyman paljastaa Danille toisen vaiheen suunnitelmat. Tiivistettynä homma menee niin, että lisää taloja ja paljon vähemmän puustoa. Lohdutukseksi puita haikaileville pystytetään metsäteemainen ostoskeskus. Enää ei ole tarve olla niin vihertävä, vaan tartuttava harmaan alueen ratkaisuihin.
Danilla on ruhtinaalliset kymmenen sekuntia aikaa päättää, hyväksyykö hän muutaman vuoden jatkopestin ja sen mukana tulevan tuplapalkan. Siinä onkin vaimolle ja pojalle pikkuisen selitettävää... Metsän eläimetkin pääsevät perille näistä suunnitelmista, joita noudatellen eräiden aikomuksena on pyyhkiä käytännössä koko puusto teollisuuden tarpeisiin. Niinpä kodeistaan ja perheistään huolestuneet eläimet käynnistävät hätäkokouksen. Dan nähdään itse piruna ja jotakin pitää tehdä ennen kuin on ihan liian myöhäistä.
Vastarintaa nytkäytellään liikkeelle Daniin kohdistetuilla pienemmillä kepposilla. Tahtojen taistoa käydään teillä ja vähitellen iskujen rajuus sekä tiheys kasvavat. Useampikin alkaa huolestua Danin mielenterveydestä, sillä ei vaikuta ollenkaan hyvältä, kun aikuinen mies kuvittelee, että metsän eläimet ovat liittoutuneet häntä vastaan. Pihaan alkaa nousta monimutkaisia ansaviritelmiä ja Tammy syystäkin huolestuu entistä enemmän, kun mies sellaisten parissa väkertelee. Pahinkin taitaa vielä olla edessä...
Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on vielä taipuvainen sanomaan, että eihän Furry Vengeance niin hirvittävä ole kuin pelätä saattaisi ja onhan mukana sellaista väsynyttä mieltä ihan kohtalaisesti huvittavaa tyhmäilyäkin. Siinä lopputekstejä ennen tapahtuu seikka, toinen ja kolmaskin, jotka vetävät mielipidettä paljon synkempään suuntaan.
Alusta lähtien on selvää, ettei vitsien suhteen huumorin huipuilla liidellä, mutta siedettävällä ja rasittavalla on vielä paljon eroa. Omaan makuun Furry Vengeance on aivan liian möykkäävä ja elämöivä. Huutaminen ja päätön raivoaminen alkaa nopeasti kyllästyttää ja siitä eteenpäin lähinnä käy hermoille. Fraser pääseekin tätä harrastelemaan aivan liian usein.
Monesti kaava tuntuu menevän seuraavasti: Fraser saa käpälästä tai ulosteesta kasvoihin --> huudetaan ja elämöidään = ratkiriemukkuus on aivan pidättelemätöntä katsomossa?? Näillä eväillä ei valitettavasti kovin hilpeitä hetkiä saada aikaan. Eräänlaisessa huipennuksessa pelataankin kovilla tykeillä, kun Fraser kohtaa päävastuksensa, pesukarhun. Siinä ovat kaikki tekijäporukan ykkösaseet käytössä samassa kohtauksessa. Käpälöidään kasvoja armottomasti, hyökkäillään jalkojen väliin ja huudetaan sekä möykätään niin ettei mitään rajaa. Tuskallisen epähauskan kamppailun jatkuessa ja jatkuessa, alkaakin kotisohvaa kohti vyöryä valtava myötähäpeän aalto, joka alleen hukuttelee.
Samansuuntaista katsojan päänupin armotonta höykytystä onkin luvassa suunnilleen jatkuvasti pienempinä ja suurempina annoksina. On matkapuhelinraivoa, hassunhauskan vainoharhainen turvapäällikkö, mesikämmeneltä saatavaa vessavetistä sotkua ja mitä kaikkea sitä onkaan mukaan keksitty. Kaaos vain kasvaa ja Fraser pääsee vastenmielisesti elämöimään entistä enemmän. Operaatio Idiootti alkakoon!
Voi olla, että pääteltävissä jo onkin, ettei Brendan Fraser suosikkinäyttelijöihin kuulu. En häntä siinä määrin tosin inhoakaan, että näkeminen johtaisi johonkin raivokohtaukseen. Mielestäni tyyppi ei vain ole kovinkaan hauska, mikä sattuu olemaan huonompi homma, koska komedioissa hän usein esiintyy. Samoin sanoisin, ettei hän kaksinen toimintasankarikaan ole nähtyjen elokuviensa perusteella.
Vaikuttaa siltä, että oma huumorintaju on kovin erilainen kuin Fraserin vastaava. Tällaiset olettamukset saavat vahvistusta, jos jaksaa lisukkeiden joukosta löytyvän kymmenminuuttisen minidokumentin vilkaista. Sieltä selviää, että ne takaumapätkät ovat Fraserin ideamyssystä. Eli "hassu" puku päälle ja karvatassua naamaan. Heh, heh... Myöhemminhän Fraser hihittelee, että miespääosan roikkuva vatsa on hauskimpia asioita, mitä olla saattaa. Niinpä niin...
Kyllähän samaisessa pätkässä muutkin tekijät höpöttelevät, että tyhmistä tyhmimmätkin ideat tahdottiin toteuttaa. Lopputulosta silmäillessä voinee taas veikkailla, ettei itsesensuuri tai mikään muukaan voima niitä päässyt pois karsimaan. Monilla tuntui riittävän toinen toistaan typerämpiä ideoita, joten käsikirjoitusta ei kovin orjallisesti seurailtu.
Lopetus oli tekijöille erityisen ongelmallinen. Tietenkin viimeisillä minuuteilla pitää vakavoitua ja ottaa vähän kantaakin. Perinteisiä puheita silmien avautumisesta ja kotimetsäänsä häkitettyjen eläinten kamalan kohtalon pohtimista. Tällaisessa yhteydessä luonnonsuojeluvaihteen laittaminen loppuminuuteilla löyhkää enemmän kuin ne haisunäätien tuotokset.
Tekijät toteavatkin, että oli vaikeuksia saada lopusta sellainen, ettei se vaikuttaisi tekopyhältä ja täysin sopimattomalta. Pelastukseksi keksittiin osittain lopputekstien päälle osuva musiikkivideota muistuttava viritelmä, jossa kaikki yhdessä iloisesti tanssahdellaan ja sitten perään vielä huvittelua tunnettujen elokuvien kustannuksella. Brookekin pääsee toistamaan tunnettua rooliaan... Ongelma korjattu ja nolot loppusössötykset saadaan pyyhittyä pois katsojan mieltä kiusaamasta? No ei...
Autoja ajelevat ja monimutkaisia ansoja virittelevät ylinokkelat eläimet ovat ongelmista pienimpiä tässä sotkussa. Voisikin sanoa, että kommunikointi on hoidettu kekseliäämmin kuin siihen tavalliseen "hassut puhuvat eläimet"-ratkaisuun turvautuminen. Onhan siellä seassa söpöstelykuviakin, mutta yleisesti eläimistä kovasti yritetään tehdä lähes yhtä rasittavia kuin ihmishahmoista. Onneksi aivan sellaiseen tulokseen ei päästä.
Kuvissa esiintyvät eläimet ovatkin enimmäkseen aitoja, mutta selvästi on jouduttu ilmeilyyn ottamaan tehostekeinoja avuksi. Dokumentissa tosin todetaan, että usein eläimet kuvattiin erikseen ja yhdistettiin digitaalisesti samoihin kuviin näyttelijöiden kanssa. Esimerkiksi Fraser mainitsee, että esiintyi ehkä yhdessä kohtauksessa elävän eläimen kanssa. Pesukarhun ja haisunäätien kanssa kamppaillessa käytettiin tietysti nukkeja. Kuvia yhdistelemällä säästettiin paljon kuvausaikaa ja rahaa. Käsikirjoitustakin muokkailtiin jossakin määrin eläinten kykyihin ja halukkuuteen sopivaksi.
Potentiaalisesti söpöjen eläinten paljouskaan ei tätä tekelettä valitettavasti pelasta. Mieleen muistuu aiemmin katseltu Zookeeper, jossa mahdollisuudet samaan tapaan tärvellään möykkäävien idioottien toimesta. Suunnilleen vuosi sitten vilkaistu ympäristönsuojelusanomaa levittelevä Hoot alkaakin vaikuttaa vertailussa kovin siedettävältä, vaikka sekin melkoisen kauas hyvästä elokuvasta jää. Koko kolmikko edustaa sellaista hassuttelua, että voi aivan huoletta jättää näkemättäkin, ellei tietoisesti halua itseään kiusata.
Parasta tarjontaa elokuvassa edustavat muutamat kivat maisemakuvat sekä lyhyeksi jäävä juoksulenkki metsässä. Kun plussat ovat pitkälti siinä, niin onkin helppoa summailla, että kohtalaisen köyhästi on viihdyttävää elokuvahömppää onnistuttu kasailemaan. Näistä ei montaa minuuttia kokoon saada.
Jos tilanne kuitenkin on sellainen ettei sattunut saamaan alle 90 minuutissa huutokirkurääkyannostaan täyteen, niin eipä hätää, sillä poistetut kohtaukset antavat kuuden minuutin verran lisää samaa ihanuutta. ...Tai kenties vielä luokattomampaa tavaraa. Siellä on haisunäätäilyn löyhkääviä jälkitunnelmia, neuvottelua lentokoneessa, iloinen kotiinpaluu ja aamusuihkuttelua seuraavaa tappelua pehmokarhun kanssa. Jos sitten on nälkää vielä jäljellä, niin mokakelasta löytyy noin neljä minuuttia vaihtelevaa sähellystä.
Tietenkin voi aina kaivaa sen iänikuisen ja kulahtaneen puolustuksen esille, että eihän kaikkea tarvitse niin vakavasti ottaa ja aivot voi nollillekin kääntää. Mielestäni siinäkin on rajansa, mihin asti tällaisilla perusteilla voidaan alentua, eikä kaikkea luokatonta kuraa näin selitellä. Sellaista roskaahan Furry Vengeance pitkälti on. Väsähtäneitä hymyjä sekä irvistyksiä ja väkinäistä rääkymistä sekä riehumista. Kiva, kiva... Samalla se laittaa miettimään, että ilmeisesti tekijöiden mielestä yleisölle kelpaa lähes mikä tahansa epähauska räpellys viihdykkeeksi.
Viimeksi tulikin höpöteltyä elokuvan Son of Rambow yhteydessä, että perhe-elokuviakin voi tuottaa toisellakin tavalla yhdistellen onnistuneesti lapsekkaampaakin hassuttelua ja sydämellisiä hetkiä. Furry Vengeance taas heittää silmille noin 80 minuuttia rasittavaa kohkausta, joka kruunataan nololla yrityksellä sanoa jotakin ympäristöystävällistä. Helpostihan sitä kutsuu toistaiseksi huonoimmaksi tänä vuonna katselluksi elokuvaksi, eikä yhtään haittaisi, vaikka "kunniamaininnastaan" saisi loppuun asti pitää kiinni.
Furry Vengeance (2010) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti