My Name Is Nobody (Nimeni on Nobody)

Hetki sitten selvisi, että hölmön hömpän voi toteuttaa hyvinkin rasittavasti, kun selvittelin ja tilittelin tuntemuksiani elokuvasta Furry Vengeance. Huutelenpa nyt vanhaa ja tuttua ystävää apuun. Terence hei, viitsisitkö tulla näyttämään, miten sitä velmua virnettä saadaan kasvoille ja huvitusta aikaan ilman väkinäistä riehumista? Terence toki soittimeen sujahtaa, kun kauniisti pyydetään...

Onnistuinpa löytämään tämän karkulaisen, joka oli varmaan muuton yhteydessä päätynyt aivan väärän elokuvahyllyn takariviin, joten uusitaanpa se. My Name Is Nobody ei Terencen ihan hassuimpiin elokuviin lukeudu, mutta jos muistikuvat aiemmilta vuosilta paikkansa pitävät, niin kyllä sitä puoltakin löytyy. Muutenhan olen sitä mieltä, että tämä elokuva onkin Terencen parhaita, etenkin jos tutkaillaan ilman Bud Spenceria tehtyjä juttuja. No, edellinen katselu on yli viiden vuoden takaa, joten on tietysti mahdollista, että mieli on hiukkasen muuttunut. Hyvä hetki siis tarkistaa tilanne ja samalla käynnistellä vuosi Hillinkin osalta...

Kovimmalla kiireellä ei liikkeelle viuhdota, vaan hiljalleen kuviin ratsastelee kolmen miehen porukka. Kellon naksutellessa tunnelmat vähitellen kiristyvät ja jotakin selvästi odotellaan. Jack Beauregard (Henry Fonda) haluaa parturiliikkeessä siistiä pikkuisen partaansa ja taitaapa tietää, että joillakin on pahat mielessä. Siinä saa veitsikäsi ollakin vakaa, kun toisen revolveri vahtii työjälkeä. Tiimalasin hiekka valahtaa hetkellisesti loppuun ja painostava tunnelma purkautuu yht'äkkisen räiskeen muodossa. Vaikuttaa olevan kohtalaisen tavanomainen tuokio Jackin arjessa, kun useampi miekkonen hetkessä viimeisen kerran maahan kaatuu.

Entä se Terence sitten? Kyllähän hänkin pintaan pulpahtaa alkuammuskelun jälkeen, kun hieman rauhoitutaan ja siirrytään seuraamaan Nobodyn (Hill) kalastusoperaatiota. Omanlaisensa tyyli kysyy sekä nopeutta että kärsivällisyyttä ja elokuvan edessä ilmenee, että kumpaakin tältä tyypiltä löytyy. Matkojaan jatkava Jack tätä touhua ihmettelee ja hetkeksi pysähtyy sitä seuraamaan. Vieläpä ei tiedäkään, että tulevatpa jatkossa viettämään enemmänkin aikaa yhdessä. Samoin tämän nimettömyydessä viihtyvän kaverin ainakin näennäisesti huoleton elämänasenne tulee Jackille ja katsojille tutuksi. Joitakin viehättää, toisilla hermot kiristelevät, mutta eipä vielä kiirehditä asioiden edelle.

Ystävänsä luo suuntaileva Jack saa sielläkin lyijyisen tervehdyksen. Kaveri siellä kuolemaisillaan on ja räiskii tuttuja sekä tuntemattomia. Alkaa selvitä, että kähvelletyllä kullalla ketkuileva Sullivan (Jean Martin) haluaa raivata haitallisiksi katsomiaan tyyppejä pois elävien riveistä. Kyseenalaista kultaa pestäänkin puhtaaksi arvottoman kaivoksen avulla, mutta sepä edellyttää sitä, että asioista tietävät joko lahjotaan tai heitetään maakuoppaan ikuisesti vaikenemaan. Mieluummin tietysti jälkimmäinen vaihtoehto, niin suppusuisuus on varmempaa ja tuleepa se halvemmaksikin.

Jack alkaa aavistella, että joidenkin suunnitelmat ovat sellaisia, että hänetkin haluttaisiin Sullivanin ruumisvanan jatkoksi paukutella. Vaikka ikää onkin jo kertynyt ja lännenlegendan maine painaa hartioilla, niin aivan vapaaehtoisesti kolkkoon kohtaloon ei tietenkään taivuta. Nobody on myös tietoinen Jackin revolverisankarin maineesta ja menneistä saavutuksista. Tämä nuorempaa pistoolitaiturien sukupolvea edustava vekkuli onkin lapsesta lähtien ihaillut Jackia.

"If a man is a man, he needs someone to believe in." 

"I've met all kinds in my life. Thieves and killers. Pimps and prostitutes. Con men and preachers. Even a few fellas that told the truth. The kind of man you're talking about, never." 

"Maybe you've never met them. Or hardly ever. But they're the only ones who count."

Kaksikko kohtaakin hetkeä myöhemmin ravintolassa ja aikaa jutustelullekin löytyy. Jackin on hiukkasen vaikeaa saada kiinni siitä, millainen kaveri tämä Nobody oikein onkaan. Toinen on selvästi tehnyt taustatyönsä, mitä Jackin uraan tulee, mutta mitäpä herra mahtaa tahtoa? Nobody alkaa suuria suunnitelmiaan availla idolilleen. Eihän legendan pidä niin vain hiipua suuruudesta tuntemattomuuteen, vaan lähdön pitää olla näyttävä ja sellainen, joka painetaan pysyvästi historiaan.

"I see it clear as crystal. Jack Beauregard standing alone, facing the Wild Bunch. Just think of it. You'll be written up in all the history books."

Suuri suunnitelma ikuisuuteen kantavaan kuuluisuuteen on sellainen, että Nobody tahtoisi asettaa Jackin yksinään 150 hurjasta miehestä koostuvan villin lauman eteen. Helppoahan se on Jackia ymmärtää, kun tämä vaikuttaa mieltävän nuoren ihailijansa lähinnä kaheliksi. Liekö sitten jonkinlainen väistämätön kohtalo, koska Jackin kannoilla laukkailee aina vain lähemmäs kaukaisesta horisontista mahtava joukko. Saattaa olla, että Nobodykin omaa muitakin syitä näille järjestelyilleen, kun kovin sinnikkäästi ohjailee tapahtumien kehitystä haluamaansa suuntaan...

My Name Is Nobody näyttäytyy edelleen jokseenkin outona lännenelokuvana, hyvällä tavalla toki. Paikoitellen se on varsin kepeä ja hassutteleva velmuilu, mutta raahaileepa kuitenkin taustavireenään vakavampaa puolta ja hienoista haikeuttakin. Jos siis tahtoo Terenceltä nähdä huolettomampaa huvittelua, niin muita sopivampia tarjokkaita kyllä löytyy.

Katsellessa tulikin mieleen Henry Kingin ja Gregory Peckin huomattavasti vanhempi lännenelokuva The Gunfighter, jossa jo ikääntynyt asesankari tahtoisi vetäytyä rauhallisemman elelyn pariin, mutta menneisyyden maineteot kulkevat sinnikkäästi mukana, eivätkä päästä irti. Se on kylläkin paljon vakavampi elokuva ja pitäisikin uusia. Aikomuksena olisi katsella myös John Waynen The Shootist. Legendan joutsenlauluksi jäänyt teos summailee muistaakseni Waynen elokuvauraa ja yksityiselämän tuntojakin sivuaa.

Tonino Valeriin ohjaama My Name Is Nobody on tosiaan sävyiltään selkeästi näitä mainittuja esimerkkejä kevyempi. Hassutteluista huolimatta siitäkin tietynlaista ylevyyttä löytyy. En lähde kieltämään sitä, etteikö se väreilyä saisi aikaan, kun Fonda viimeisessä lännenelokuvassaan kivääri kädessä astelee toisen harhaistenkin haavekuvien finaaliin. Unelmia kovin monenlaisia tästä maailmasta löytyy. Lopussa vielä pohditaan sen maineen taakkaa ja mahdollisia mukavuuksiakin. Joku voisi väittää, että viimeisiä kohtauksia vähän turhankin paljon venytellään, mutta itse tykkäilen näistä viipyilevistä loppulauseista. Hyvälle mielelle ne jättävät. Romanttisia hölmöjäk kaikki vain näytelmissä näissä...?

Niitä viimeisten tuokioiden tuikeita tuojiakin tietysti löytyy, mutta onhan mukana veijarimaisempaa menoa, jota moni varmaan Terencen elokuvilta toivoo. Siinä saattaa joidenkin ohimosuonet alkaa epäterveellisellä tavalla sykkimään, kun toinen pilaillen esittelee revolveriripeyttään ja hölmistyneen toljottelijan poskia läpsii. Eihän se niin vakavaa saa olla, etteikö mukaan sopisi oluthuuruista tarkkuusammuskelua ja muuta vastaavaa säheltämistä. Peilitalossakin pelleillen harhakuvilla leikitellään ja ryppyotsaisia jahtimiehiä kiusitaan.

Muksimista ja läpsimistä löytyy paljon vähemmän kuin mitä monissa Hillin muissa elokuvissa harrastellaan. Täysin ilman ei tietenkään voi olla, vaan kyllähän pari onnetonta saa kopulointia osakseen. Yleensä kuitenkin revolvereihin luotetaan, kun välejä selvitellään. Tulevat sitten kerrasta kuntoon. Kuten elokuvassakin todetaan, niin lyijyhän on se toinen suora tie miehen sydämeen. Sitähän halukkaasti jaellaankin, mutta en silti elokuvaa erityisen väkivaltaisena näkisi. Verijuhlisteluja ei harrastella, eikä sävykään näiden kohtausten suhteen ole läheskään niin ilkeä kuin innoittajina toimineissa teoksissa.

Sinisilmiä riittää, kun Hill ja Fonda laitetaan kameraan tuijottelemaan. Välillä tihrustus menee tiukemmaksikin, kun tunnelmat kiristyvät. Esimerkiksi hautausmaalla kaksikon kohtaamisessa sellaista ärhäkkäämpää tunnustelua on havaittavissa. Samaiseen tuokioon liittyen voisi mainita, että kovin varhain on Peckinpah kuopan lepoon päädytty laittamaan. IMDB:n triviaosasto vihjailee, että kyse saattaa olla italialaisten ja amerikkalaisten lännenelokuvien nokittelusta ja tietenkin nyökkäilystäkin...

Olisihan se aivan käsittämätöntä ylenkatsontaa jättää mainitsematta Ennio Morriconen musiikki, joka elokuvaa monesti elävöittää. Kaksintaistelujen taustoilla soivat Morriconelle kovin tyypilliset viiltävätkin sävelet kellonkin nakutellessa sekunteja menemään. Suuren joukon ratsastellessa taas revitellään ja vyörytellään kunnolla. Ehkä kuitenkin parhaiten mieleen on jäänyt leikkisä ja kepposteleva tunnusmusiikki. Valitettavasti vieläkään en ole saanut levyä hyllyihin hankittua, mutta erilaisilta Morricone-kokoelmilta näitäkin kappaleita tulee usein soiteltua.

Sävelistä on helposti kuultavissa pientä ivailua sekä naureskelua haudanvakavin ilmein tehdyille italialaisille lännenelokuville. Pilkkailu on tietoista ja sitä läpi elokuvan vaihtelevissa muodoissa viljellään. My Name Is Nobody ei kuitenkaan ole mikään rasittavaksi heittäytyvä halpa parodia aiheesta ja yleensä hassuttelut hoidetaan hienovaraisemmin kuin vaikkapa Hillin ja Spencerin joissakin yhteisissä lännenkomedioissa.

Alkuperäisidea on lähtöisin Sergio Leonelta, joka on tekaissut lajityypin montakin vakavammissa tunnelmissa liikkuvaa klassikkoa. Esimerkkinä toimikoon oma suosikki Leonen ohjauksista, eli Once Upon a Time in the West, jossa Fonda harvinaisesti pahistelee. Kuullaanpa kyseisen elokuvan säveliä tässä piikittelyssäkin. Once Upon a Time in the West on hieno järkäle lajissaan ja muutenkin parhaita elokuvia ikinä, jos minulta kysytään, mutta ehkä siitä myöhemmin lisää uusintahetken yhteydessä.

Leone on myös yksi tämän uudemman elokuvan tuottajista ja jos on tiettyihin lähteisiin luottaminen, niin hän on ohjaillut myös osan elokuvan kohtauksista. Esimerkiksi Wikipedia tarjoilee sellaista tietoa, että Leone on ollut ohjaksissa elokuvan viipyilevässä avauksessa sekä suuressa lopputaistelussa. Kumpaakin kohtausta katsellessa on helposti taipuvainen tällaiset väitteet uskomaan. Varsinkin ensimmäiset kohtaukset muistuttelevat kovasti hetki sitten mainitusta Leonen klassikosta.

Kuviltaankin My Name Is Nobody on komea lännenelokuva, eikä mikään heppoisesti huiskittu räpellys. Samansuuntaisia jylhiä maisemia esitellään kuin lajityypin vakavammissa teoksissa. Tyylittelykin hoituu hienosti, kun herrat paikoilleen astelevat ja asettuvat osansa esittämään Morriconen pauhaillessa takana. Kaikkiaan elokuva onkin tyylitietoisimpia parodioita, mitä mieleen tulee. Voisikin ehkä väittää, että vakavasti tehty hupailu liiallista vakavuutta vastaan. Leikillään toki...

Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt A Genius, Two Friends, and an Idiot (Nobody's the Greatest) on tavallaan löyhää jatkoa tälle. Leone siinäkin on mukana, mutta muistikuvat kertoilevat sen olevan tylsähkö, johtuen pituudestaan ja ainakin paikoitellen väsähtäneestä ja väkinäisestä menostaan. Luulenpa kuitenkin, että vielä siitäkin tulee tarinaa tänne, mutta aivan heti ei ole niiden höpötysten aika. Palaillaan siihen sitten joskus paremmin.

Omasta kokoelmasta kumpikin näistä elokuvista löytyy Future Filmin levyjulkaisuna. Tämän ensimmäisen kohdalla takakansi selittää mitä sattuu. Kesto ei ole 117 minuuttia, vaan laskuri pysähtyy lukemaan 111:35. Lyhentämätön versio kyseessä käsittääkseni kuitenkin. Lisäksi kuvasuhdetiedot on virheellisesti merkitty. Levyltä ei löydy anamorfista versiota. Onneksi kuvasuhde on ainakin lähellä alkuperäistä (2.35:1), eikä takakannen tiedottama 1.85:1. Innostuin kuitenkin katselemaan muita ilmestyneitä julkaisuja. Erityisesti saksalainen kahden kiekon koppa kiinnostaisi. Äänet ja tekstit löytyvät englanniksi ja lisäksi toiselta levyltä lähes kahden tunnin verran dokumentteja. My Name Is Nobody kuitenkin on sellainen elokuva, että luulisin sen pariin vielä palailevani ja sen taustoista mielellään juttuja kuuntelisi. Laitetaan siis harkintaan...

"Folks that throw dirt on you aren't always trying to hurt you, and folks that pull you out of a jam aren't always trying to help you. But the main point is when you're up to your nose in shit, keep your mouth shut."

Myönnän kyllä, että uusinnat sekä rullailevat vuodet ovat varastaneet viehätyksestä vähäsen. Siitä huolimatta My Name Is Nobody edelleen näyttäytyy varsin hyvänä elokuvana. Ainakin itse pidän sitä omaperäisenä ja hyvällä tavalla outonakin leikittelynä. Kepeämmästä näkökulmastaan huolimatta sen mielellään merkkailee "aidoksi" ja kuviltaan komeaksi lännenelokuvaksi, joka sitä räiskintääkin tietenkin tarjoilee. Kulta-aikoja kyseenalaistetaan, sankaritarinoita murjotaan, muuttuvia aikojakin pikkuisen pohditaan ja päiviä päällä maan huvittuneestikin ihmetellään. Kaikki varsin hyvässä ja tavallaan lämpimässäkin hengessä mahdollisesti olematonta muistellen, kaipaillen ja haikaillen. Jotkut laukkailevat kuolemattomaan maineeseen, toiset laitetaan hiljalleen maahan maatumaan ja muutamat pääsevät rauhallisista vuosista tuntemattomuuden turvin nauttimaan. Morriconen sävelten saatellessa elokuvaa loppuunsa huomaa olevansa niin hyvällä mielellä, että melkein väkisinkin mukana viheltelee.

My Name Is Nobody (1973) (IMDB)