1980-luvun alkupuoli on oletettavasti menossa, kun elokuvateattereissa esitellään Sylvester Stallonen tähdittämää toimintaklassikkoa First Blood. Moni pienempikin poika lienee teatteriin livahtanut räiskettä katselemaan, mutta William Proudfoot (Bill Milner) osallistuu hieman toisella tavalla aloitellen rukoushetkeä samaisen rakennuksen edessä. Sisäpuolella kuitenkin nautiskellaan aseiden paukkeesta siinä määrin kovaäänisesti, etteivät ne rukoilut varmaankaan yleisön korvia tavoita.
John Rambon kamppailua metsissä ja kallioilla seurailee muiden mukana Lee Carter (Will Poulter), jonka ikä ei läheskään riittäisi elokuvalipun ostamiseen. Lisäksi hän on päättänyt tehdä elokuvasta itselleen samalla kopion ja niinpä se kamera sylissä lötköttää kohtauksia tallennellen. Carterista paljastuu muutenkin jokseenkin ilkikurisia piirteitä, kun hän näytöksen päätyttyä kipittelee kotia kohti siinä samalla pieniä jäyniä muillekin jaellen.
Riehakkaammista harrasteluista enemmän villiintyvä Carter vaikuttaa hiljaisen ja rauhallisen Williamin vastakohdalta. Jälkimmäisen kotona vallitsee tiukemmanpuoleinen uskonnollinen kotikasvatus, joka kieltää television katselun lisäksi muitakin nykymaailman hömpötyksiä. Williamin mielikuvitus on selvästi hyvässä voinnissa, sillä kirjat ja vihkoset täyttyvät värikkäistä piirroksista ja vauhdikkaista tarinoista. Koulussa vessan seinillekin jatkosarjakuvaa ilmestyy, vaikka tuhertelu sinne kiellettyä lieneekin.
Tavalliseen tapaan opetusvideoiden pariin suuntaillessa, William laitetaan käytävälle lueskelemaan ja puuhailemaan omia juttujaan televisiokiellon takia. Lee taas poistetaan omasta luokastaan hieman toisenlaisessa hengessä. Kaksikon tutustuminen ei mukavissa merkeissä lähde liikkeelle, koska Leen tapa moikata uutta kaveria on heittää tennispallo tämän kasvoihin niin vauhdikkaasti kuin kädestä lähtee. Muutenkin tämä kohtaaminen päättyy varsin onnettomasti ja hetkeä myöhemmin kumpikin käytävällä odottelee puhuttelutuokion alkua.
Koulun opiskeluarkea saapuu sekoittamaan joukko ranskalaisia vieraita. Porukasta erottuva Didier (Jules Sitruk) ihastuttaa monia ja alkaa keräillä seuraajia peräänsä. Myös William tahtoisi joukkoon liittyä, mutta eipä taida uskaltaa. William alkaa kuitenkin viettää aikaa yhdessä Leen kanssa ja nopeasti katsojalle selviääkin, että tämä jälkimmäinen vekkuli ei ainakaan arastele muiden hyväksikäyttöä, valehtelua tai varasteluakaan. Ystävyyskin rakennellaan tukevasti pikkuvalheiden perustuksille.
Yksi Leen harrastuksista on kuvailla erinäisiä kommelluksiaan isoveljensä videokameralla. Pitkää aikaa ei menekään, kun Williamillekin eräänlaisen stuntmiehen osa löytyy. Sen voinee sanoa, etteivät temput ihan turvallisimmasta päästä ole, kun toinen jalkajousella taituroi. Yhtenä innostuksena kuvauksille toimii BBC:n järjestämä videokilpailu nuorille, johon Lee tahtoisi osallistua. William taas tempautuu kiellettyyn maailmaan nähdessään puolivahingossa sen Stallonen aiemmin mainitun toimintaseikkailun.
Pienen pojan mielikuvitus siitä kiihtyy entisestään ja kohta unissa kamppaillaankin kaikenlaisia kummajaisia vastaan Rambon poikana. Leekin innostuu, sillä siinäpä saattaisi olla loistavaa pohjaa elokuvalle. Kahdestaan pojat alkavat projektia toteuttamaan, mutta alkaapa se vähitellen herätellä suurempaakin kiinnostusta. Hetkessä mukaan onkin tunkemassa kaikenlaista väkeä ja William on kovin haltioissaan suosiosta. Lee taas ei voisi vähemmän tyytyväinen olla, vaan olisi mieluummin pitänyt jutun pienimuotoisena. Selviteltäväksi jää, raastavatko luovat erimielisyydet ja muut konfliktit kaverukset erilleen...
Aivan pelkästään komediallisin kohelluksin ei tätä kesäistä tarinaa ole katsojalle lähdetty taikomaan, vaan muisteloihin murhettakin mahtuu. Tasapainoilu draaman ja komedian välillä onnistuu mielestäni melko hyvin. Muutamassa kohtauksessa meno karkaa yllättävästi rajummaksi kuin mitä osaa odottaa. Yleissävy kuitenkin asettuu vahvasti iloisen ja positiivisen puolelle, eli synkistelyjä karttavienkaan ei tarvitse elokuvaa sellaista peläten jättää näkemättä.
Kummankin pojan perhetaustoja valotellaan sen verran, että katsoja pystyy päättelemään, ettei välttämättä ihan onnellisimpia ja turvallisimpia lapsuuksia ole kummankaan kodissa vietetty. Proudfootin kotona vallitsevaa uskonnollista arvoista juontuvaa tiukahkoa kuriakin tuodaan useampaankin kertaan esille, kun säännöt komentavat pientä poikaa rankasti rajoittelemaan harrastelujaan. Sävy näissäkin kohtauksissa on ennemmin ymmärrystä etsivä ja lämpöinen, eikä lähdetä mitään perhepainajaista maalailemaan.
Enemmän keskitytään niihin kuvausten ja leikkien täyttämiin iloisempiin päiviin, mikä toki aivan oikein onkin. Kärhämää välillä tietysti saadaan aikaan, mutta yleensä ne ovat sovittavissa. Jokseenkin hentoinen William joutuu toistuvasti koviin höykytyksiin Leen viihtyessä enemmän kameran turvallisemmalla puolella. Kaikenlaista vauhdikasta pitäisi videolle saada, joten William saa harrastella mäkiliukua, huimia loikkia, vesihyppyjä, taisteluja...
Välillä vaikuttaakin siltä, ettei kaverin itsesuojeluvaisto oikein tehtäviensä tasalla ole, jos sellaista lainkaan löytyy. Esimerkkinä vaikka kohtaus, jossa William vapaaehtoisesti sekä innokkaana molskahtaa veden vietäväksi ja sitten vasta alkaa miettimään, että se uimataitokin taitaa olla hankkimatta... Se lienee selvää, että mustelmitta näistä muksahduksista monenlaisista ei ainakaan selvitä. Aivan niin tylsämieliseksi en ole vielä ehtinyt, etteivätkö tällaiset välillä hieman onnettomastikin päättyvät temppuilut ilahduttaisi.
Sekin nostattelee mukavasti hymyä ja lämpimiä mielialoja, kun elokuvaa seuraillessa huomaa muistelevansa ehkä hivenen haikaillenkin noin parin vuosikymmenen takaisia omia silloin tällöin uhkarohkeitakin kohelluksia. Jos niitä lähtee tarkemmin muistelemaan, niin kyllä isompikin murhe on useammassakin koitoksessa voinut olla ihan askeleen tai parinkin päässä. Sellainen sekoitus hirvitystä ja huvitusta, kun näitä päässään kertailee.
Elokuvassa temppuilevien poikien innoittajana toiminut First Blood on vuosien vieriessä monta kertaa tullut katseltua ja alkoipa tässä taas sattuneesta syystä uusintakin kuumottelemaan. Erinomainen toimintaelokuva ei ihan heti katselussa kulukaan puhki. Etenkin, kun suuri osa näistä Rambon ja virkavallan väännöistä hoidetaan metsien keskellä. Olen kuitenkin päättänyt, että ennen sitä seuraavaa uusintaa saisin luettua sen David Morrellin kirjankin. Sen ei pitäisi aivan mahdoton luku-urakka minullekaan olla...
Esikuvaa ei onneksi ole haluttu lähteä tylsästi kopioimaan, vaan se toimii pojille juurikin innoituksena. Pariin otteeseen nähdään kohtauksia "alkuperäisestä" ja päätyyhän siitä pari varastettua sekuntia poikien omaankin elokuvaan, mutta varsin vähäisissä määrin tällaisia lainailuja harrastellaan. Hyvä niin.
Levyltä löytyy noin 26-minuuttinen jutustelutuokio, jossa ääneen pääsevät ohjaaja Garth Jennings, tuottaja Nick Goldsmith sekä pääosia esittävät Milner ja Poulter. Jennings kertoilee, että tarina vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa perustuu. 11-vuotiaana harrastukset olivat hänellä kovin samanlaiset. Kaverien kanssa kuvailtiin kotitoimintaelokuvia, joita se First Blood erityisesti innoitti. Jennings tosin mainitsee, että hänen kesäpäivänsä olivat vähemmän ongelmallisia ja niistä olisi voinut tulla hiukkasen tylsä elokuva. Silloin naapurissa asui perhe, jossa oli tiukempi kuri, joka yhdisteltiin elokuvaan ja muutenkin tapahtumia hieman elävöitettiin, jotta lopputulos olisi dramaattisempi sekä kiinnostavampi.
Ensikeskusteluista valmiiseen elokuvaan meni kuutisen vuotta. Käsikirjoituksesta tykkäiltiin, mutta reaktiot olivat jokseenkin epäileväisiä. Jotkut ajattelivat, että kyseessä on elokuva aikuisille, jossa näyttelee lähinnä lapsia, mikä aiheutti epävarmuutta. Lopulta tekemään päästiin ja elokuva kuvattiin enimmäkseen kesäloman aikana. Kumpikin päätähdistä oli kovin kokematon näyttelijä, sillä aiemmat esiintymiset koostuivat lähinnä koulunäytelmistä. Jennings kuitenkin luotti nuorten kykyihin ja lisäksi pojat tulivat keskenäänkin hyvin toimeen. Jutustelun loppupuolella aiheet alkavatkin mennä enemmän ystävyydestä ja hyvästä ilmapiiristä tarinoimiseen.
Kyllähän elokuvastakin on nähtävissä, että hyvässä hengessä sitä luultavasti on kasaan laitettu. Son of Rambow osoittaakin jälleen kerran, ettei koko perheelle suunnattujen elokuvien tarvitse olla ala-arvoista tyhmäilyä hauskuuttaakseen yleisöä. Poikien tempuista jaksaa vähän vanhempikin innostua. Nuoruuden villityksille vähän virnistellään myös, mutta ei nähdäkseni erityisen ilkeästi. Voisi olettaa, että sellaisia on yksi ja toinenkin aikoinaan pikkuisen päättömästi seuraillut...
Huvitusten lisäksi myös sydäntä löytyy ja paikoin Son of Rambow kivasti kosketteleekin, vaikkei enempiä kyynelöimään laittaisikaan. Voisihan sitä jossakin mielessä lapselliseksi väittää, mutta ainakaan huonolla tavalla sellainen se ei ole. Ennemmin se saa napattua ruudulle niitä lapsuuden innostavia kommelluksia sekä koetuksia, jotka voivat vähän raastaakin. Näistä yhdistellään kasaan varsin viehättävä tarina alkavasta ystävyydestä ja samalla oikein hyvin koko perheen katseluunkin kelpaava lämpöinen kesämuistelo.
Son of Rambow (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti