sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Amélie

Eletään 1970-luvun alkupuolta Pariisissa, kun Poulainin pariskunta saa tyttölapsen. Amélien vanhemmat ovat kuitenkin valitettavasti vähän ylisuojelevia kumpikin omalla tavallaan. Isä diagnosoi tytölleen virheellisesti sydänsairauden, minkä seurauksena hän jää kotiin äidin opetettavaksi. Äidillä on jatkuvasti hermot kireällä, mikä vie Amélieta osaltaan entistä syvemmälle omiin maailmoihin.


 Myöhemmin perheelle sattuva ikävä onnettomuus tekee Améliesta vieläkin eristyneemmän. Pitkälti omissa oloissa vietetyt lapsuudenpäivät muokkaavat nuoren naisen näkökulman maailmasta hieman vinksahtaneeksi. Toisaalta hänen tapansa nähdä arkinen todellisuus vaikuttaa samalla erittäin mielenkiintoiselta. Siinä maailmassa mielikuvituksella ei ole juuri rajoja ja erikoiset sattumat vievät elämää ensisijassa eteenpäin tarkemman suunnittelun unohtuessa taustalle.


Eräänä päivänä Amélien elämä muuttuu merkittävästi, kun hän löytää asunnostaan vuosikymmeniä lojuneen pienelle pojalle kuuluneen aarrelaatikon. Sen seurauksena hän päättää antaa itselleen mahdollisuuden tulla yleiseksi hyväntekijäksi, joka levittää iloa lähipiiriinsä. Amélien ratkaisut eivät tässäkään suhteessa ole ehkä aivan niitä perinteisimpiä, vaan välillä auttaminen saa hieman kummallisia piirteitä. No, tämä katsoja ainakin kiittää siitä.

Audrey Tautou on pääosassa yksi ihastuttavampia ilmestyksiä, mitä on tullut elokuvissa vastaan. Vielä kun hahmo on samaan aikaan erittäin sympaattinen, niin ei hänestä oikein voi olla pitämättä. Amélien hymyillessä on yleensä pakko hymyillä itsekin.


Muukin hahmogalleria on varsin onnistunut. Jeunet tuo näiden erikoisempia piirteitä ja muita outouksia esille tuoreella sekä huvittavalla tavalla. Kaiken lisäksi tämä onnistuu vielä niin, että siitä ei jää itsetarkoituksellisen outoilun ikävää jälkimakua. Varsinkin alkupuolella kertoja tuo näistä esille juttuja, joista suurin osa kuuluisi ainakin joissakin muissa yhteyksissä sarjaan hyödytöntä nippelitietoa, mutta tässä tapauksessa ne rikastuttavat elokuvan maailmaa entisestään.


Muiden hyvien puolien lisäksi Jean-Pierre Jeunetin luoma maailma on visuaalisesti erittäin rikas. Nyt toisella katselulla huomasi paljon uusia yksityiskohtia, jotka ensikatselulla olivat vilistäneet silmien ohi huomion kiinnittyessä muihin juttuihin. Runsaasta tyylittelystä ja kikkailusta huolimatta elokuva on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelkkää pintaa. Siltä löytyy myös sydän, ja se sattuu olemaan erinomaisen suuri.


Kai tätä voi oikeutetusti kutsua runsaasti hyvää mieltä tuottavaksi tapaukseksi. Se hymyilyttää, naurattaa ja koskettaakin. Sitä on ilo katsella ja viihdearvotkin ovat kohdallaan. Toisenkaan katselun jälkeen ei tästä oikein tule mieleen mitään ikävämpää kommentoitavaa. Ehkäpä löytyy niitäkin, joiden mielestä Amélie on lapsellinen, typerä tai muuta vastaavaa, mutta itse pidän sitä ensiluokkaisena elokuvahömppänä, jota tulee hyvin todennäköisesti ihailtua vielä monta monta kertaa.



Amélie (2001) (IMDB)

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Marriage Italian Style (Avioliitto italialaisittain)

Sitten Italiaan Vittorio De Sican ohjaaman romanttisen komedian parissa. Domenico (Marcello Mastroianni) on menestyvän leipomon omistaja, joka valmistautuu tuleviin häihinsä. Tämä iloinen tapahtuma ei niinkään ole Domenicon pitkäaikaisen naisystävän, Filumenan (Sophia Loren), mieleen, koska näyttää siltä, että alttarille kävelee Domenicon kanssa aivan toinen nainen.


Tarina kuitenkin lähtee liikkeelle noin 20 vuotta aiemmin toisen maailmansodan aikaisesta Italiasta, jonne takaumien muodossa palataan. Siellä Domenico tapaa sattumalta Filumenan, joka on pelokas nuori nainen. Kohtaaminen jää lyhyeksi, mutta pari törmäilee myöhemmin uudelleen, joka johtaa pari vuosikymmentä muotoaan hakevaksi myrskyiseksi suhteeksi.


Vuosien kuluessa Filumenan itsevarmuus kasvaa, ja hän onnistuu ansaitsemaan yhteisön arvostuksen. Domenico taas vaikuttaa pintapuolisin viehättävältä herrasmieheltä, mutta miehen käyttäytyminen on välillä vähän toisenlaista. Hän vaikuttaa elämään huolettomasti suhtautuvalta velmulta, joka on usein lupaamassa Filumenalle parempaa tulevaisuutta ja tekemässä näennäisen hyvätahtoisia tekoja. Harmi vain, että usein lupaukset ovatkin jotakin vähän muuta kuin voisi luulla ja tekojen taustalla piilevät itsekkäät motiivit. Esimerkiksi Filumenan esittely äidille muuttuukin siihen muotoon, että Filumenasta tulee vanhan äidin henkilökohtainen palvelija.


Tämä ei silti tarkoita sitä, että Domenico olisi hahmona vastenmielinen. Elokuvan henki on varsin leppoisa, ja Domenicon "kujeet" ovat enimmäkseen huvittavia. Toki Filumenallakin on omat salaisuutensa, ja lopulta Domenico huomaa saaneensa vähän enemmän kuin tilasi.

Kokonaisuutena elokuva on varsin toimivaa kohellusta Suurella Draamalla maustettuna. Minua ilahdutti erityisesti melko poikkeuksellinen hääseremonia, jossa sulhasta säälittä huijataan. Sekä sitä seuraava tilanne, jossa tappouhkaukset lentelevät kevyesti. Myös parin muita hetkiä on ilo katsella, varsinkin kun Loren ja Mastroianni sopivat hyvin osiinsa ja yhteistä kemiaakin tuntuu löytyvän. Muutamista vakavammista hetkistä huolimatta meno pysyy enimmäkseen kevyenä. Sujuvaa viihdettä alusta loppuun ja elokuvaa voi helposti pitää lajityyppinsä kelvollisena edustajana, vaikka ei se omalla listalla suurimmaksi suosikiksi nousekaan. Romanttisten komedioiden ystäville elokuvaa uskaltaa ainakin suositella.



Marriage Italian Style (1964) (IMDB)

To the Sea (Merelle)

To the Sea (alkuperäiseltä nimeltään Alamar) on Pedro González-Rubion puolidokumentaarinen kertomus isän, pojan ja isoisän yhteisestä kesästä merellä. Tätä rauhallisen ja kauniin kuvavirran täyttämää teosta vilkuillessa heräilee kyllä nopeasti kiinnostus tutustua tekijän muihinkin töihin, mutta niiden löytäminen onkin sitten hieman hankalampaa. No, onneksi nyt on ainakin saatu yksi hänen elokuvansa Suomessakin levylle. Jos jatkoa julkaisujen suhteen seuraa, niin itse sellaista toimintaa mielelläni tukisin.

Meksikolainen Jorge rakastui aikoinaan italialaiseen Robertaan ja he saivat yhteisen pojan, Natanin. Niin kuitenkin kävi, että maailmat olivat liian kaukana toisistaan. Roberta viihtyy Roomassa, Jorgea taas vetää puoleensa luonnonläheisempi elämä merellä. Ratkaisut eivät ole helppoja, mutta ne kuitenkin on tehtävä, sillä muuten luultavasti yksikään osapuoli ei pysyisi pitkään onnellisena. Äitinsä kanssa suurimman osan ajastaan viettävä Natan pääsee asustelemaan koko kesäksi isänsä luo merelle, ja oppimaan sekä näkemään hieman toisenlaista elämäntapaa..


Elokuvan ensimmäiset minuutit koostuvat valokuvista ja kotivideopätkistä, joissa perhe vielä eli yhdessä. Tämä osuus on ainakin omasta mielestäni elokuvan heikoin pätkä, lähinnä sellaista pakolliselta tuntuvaa pohjustusta, jotta hahmoista ja historiasta saisi edes hieman kiinni. No, onneksi se ei tästä muutenkaan lyhyestä elokuvasta montaakaan minuuttia ryöstä, vaan kohta ollaan laivassa laineiden liplattaessa matkalla kohti toisenlaisia maisemia ja varsin verkkaisia tunnelmia.


Kesän aikana Natan oppii monia asioita isänsä elämäntavasta, joka poikkeaa melkoisesti hänen omasta tavallisesta arkielämästään. Sinänsä kyse ei ole mistään räikeän viihteen täyttämästä kesälomasta, vaan ennemmin ollaan sellaisten perusjuttujen parissa, jotka ovat jo monessa maailmankolkassa painumassa kohti unholaa. He kunnostavat yhdessä merellistä asumustaan, poika oppii uimaan sekä sukeltamaan merellä, hänelle tulee tutuksi kalastus käytännössä ja ympäristö kasveineen ja eläimineen.


Vaikka meno siis onkin periaatteessa kovin arkista, niin se on silti niin kaukana omista rutiiniaskareista, että tällaista puuhastelua katselee varsin mielellään ja yleensä se onnistuu kiehtomaan enemmänkin. Elokuvanautintoa lisää kuvista huokuva kiireettömyys. Laineiden hiljaisen vellomisen ja rauhallisen musiikin säestämä elokuva onkin tunnelmaltaan erinomaisen rento. Sanat jäävät usein harvemmiksi, mikä ei haittaa juuri lainkaan. Lähinnä käy mielessä kamala ajatus siitä, että muuten kaunis elokuva olisi selitetty kuoliaaksi, varsinkin, kun vaikuttaa siltä, ettei kyseessä ole mikään puheliain perhe. Paljon parempi, kun on sitten jäänyt taukopaikkoja, jotka luontoäänet sekä musiikki saavat täyttää. Eikä se hiljaisuuskaan tietenkään mikään kauhistus ole.


Oman mukavan lisänsä tuo perheen luona silloin tällöin vieraileva sympaattinen haikara, joka uteliaana tutkii asumusta sekä yrittää napata vähän lentoevästä. Isä ja poika sitten ruokkivat uutta naapuriaan, ja kiinnostuneina tutkivat sen tekemisiä. Hymy on kovin leveä siinä vaiheessa, kun Natan yrittää hiipiä linnun perässä tai kun kyseinen siivekäs jämäkästi istuu perheen kanssa veneen kyydissä. Tällaiset kai kuuluvat niihin elämän pieniin iloihin. Sinänsä huvittaa, kun muistelee aikoja, jolloin haikaran satunnaisten vierailujen hehkuttaminen jonkin elokuvan huippukohtina olisi herättänyt vähän toisenlaisia mietteitä omaan elokuvamakuun liittyen. No, onneksi on menty tähän suuntaan, ja tulee tällaisia hienoja elämyksiä haalittua elokuvakokoelmaa kaunistamaan.


Vielä kun maisemat ovat uskomattoman upeita, niin kokonaisuus on vallan erinomainen. Elokuvaa kuvattiin Banco Chinchorron ympäristössä. Kyseinen alue sijaitsee Karibianmerellä noin 35 kilometriä Meksikon rannikolta. Katsojan silmien eteen avautuu varsin kauniita näkymiä niin vedestä kuin maaltakin. Jatkuvasti on jotakin ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kun näihin kuviin yhdistyvät vielä elokuvan muut hyvät puolet, niin varsin helppoa siihen on ihastua enemmänkin. Kiireettömyys kuitenkin edelleen keskeisenä tekijänä, ja siitä nämä merelliset kuvat viestittelevät. Näitä otoksia ja niiden aiheuttamia tunnelmia muistelee mielellään myöhemminkin.


Tämä noin 70-minuuttinen tuokio lipuu silmien ohi yhdessä vilahduksessa, eikä ainakaan minua olisi haitannut, jos kestoa olisi ollut vähän enemmänkin. Osa otoksista olisi ainakin saanut jatkua kauemminkin, jotta olisi päässyt paremmin uppoutumaan kuviin (ilman taukonäppäintä). Hirveästi en valitettavaa elokuvasta muuten keksi. Välillä kävi mielessä, että kamera olisi voinut joissakin kohtauksissa pysyä vähän kauempana. Ehkäpä tällä kuvaustyylillä haettiin sitten intiimiä tunnelmaa, mutta se ei kuitenkaan edusta sellaista linjaa, josta itse eniten nauttisin. Kuitenkin kyseessä on lähinnä kauneusvirhe, joka ei ainakaan omalla kohdalla muuttanut katselukokemusta huomattavissa määrin negatiiviseen suuntaan. Kotimaisen DVD:n tekstitys vaikutti paikoitellen hieman puutteelliselta, mutta se ei ole tietenkään elokuvan vika, ja saattoi johtua omasta soittimestakin.

Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden mukavimmista elokuvaelämyksistä. Vaikka lopussa ehkä hieman onkin haikeutta havaittavissa, niin yleissävyltään elokuva on varsin elämäniloinen ja positiivisten tunnelmien täyttämä. Ei se niitä suuriäänisesti maailmalle julista, mutta eipä toisaalta katsojan tehtävää ole tehty ylivoimaisen vaikeaksikaan, mitä tulee niiden vastaanottamiseen elokuvan pyöriessä. Tuli samalla juotua muutama viinilasillinen, joka toki saattoi lämmittää sydäntä pikkuisen lisää.

Epäilenpä, että tämä on suurella varmuudella niitä elokuvia, joiden pariin tulee palattua säännöllisesti tulevaisuudessa. Heh, kun helmikuussa palaa hiihtolenkiltä, niin ilta on mukava päättää sukeltamalla turkoosin meren syövereihin ja DVD:n takakannen kuvaileman yltiöpäisen hippifantasian pariin. Näin hienoja elokuvahetkiä ei ainakaan liian usein osu silmien eteen. Onneksi joillakin kuitenkin on tahtoa ja rohkeutta poiketa siitä tavallisimmasta linjasta, vaikka ne sitten ajaisivatkin tekemään rajatumman kaupallisen potentiaalin omaavia ja arkisissakin tunnelmissa pyöriviä juttuja. Alamar tuo maailmaan hippusen ja toisenkin lisää kaunista katseltavaa, joka ilahduttaa sydäntä enemmänkin, josta ei oikein osaa olla muuta kuin haltioissaan sekä kiitollinen.



To the Sea (2009) (IMDB)

torstai 26. heinäkuuta 2012

I vitelloni (Vetelehtijät)

Vaihteeksi Federico Fellinin varhaisemman tuotannon pariin. Siirrytään pieneen italialaiseen merenrantakaupunkiin, jossa päästään seuraamaan muutamasta yksilöstä koostuvan miesporukan elämää. Tarinan suhteen ei mitään kovin ihmeellistä tarjoilla, vaan meno on yleisesti melko arkipäiväistä.

Elokuvan suomennettu nimi kuvaa hyvin sisältöä. Joukko nuoria miehiä, jotka eivät enää ole aivan niin nuoria, tappaa aikaansa vaihtelevin tavoin välillä tuskaillen kotikaupunkinsa rauhallisuutta. Porukan johtohahmo on Fausto, jolla on huomattavia vaikeuksia pitää käsiään erossa vieraista naisista. Hän joutuukin isänsä pakottamana avioitumaan saatettuaan raskaaksi kaverinsa sisaren. Eikä tyyppi välttämättä muutenkaan omaa pelkkiä miellyttäviä piirteitä, kun valehtelu, varastaminen ja pettäminen onnistuu ilman sen suurempia vaikeuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän vielä sysää näitä omia puutteitaan muiden syyksi. Aviomiehen ja perheenisän rooli ei siis ole varsinaisesti Faustoa varten kirjoitettu, kun omat elämäntavat eivät oikein vakaaseen parisuhteeseen tai työelämään taivu.


Ryhmän muut jäsenet pyörivät myös pitkälti vanhempiensa ja sukulaistensa nurkissa venyttäen "huoletonta" nuoruutta aina vain kauemmas. Se perinteinen aikuiselämä näyttäytyy jossakin määrin vähemmän toivottavana ja ahdistavanakin. Vaikka pinnallisesti päivät täyttyvät laulusta, tanssista, rennosta oleilusta ja muusta vastaavasta toiminnasta, niin siitä huolimatta useammallakin tyypillä vaikuttaa olevan jossakin syvemmällä tunne siitä, että tällaiset päivät eivät voi loputtomasti jatkua. Hyvänä esimerkkinä vaikka autioita öisiä katuja yksinään kulkeva Moraldo. Vaikka kyseessä ei olekaan välttämättä mikään esimerkillisten yksilöiden porukka, niin melko pidettäviä he kuitenkin vaikeuksineen ovat. Omalta kannalta asiaa varmaan auttaa sekin, että tällaiset "hukatut vuodet" eivät ole aivan tuntemattomia, ja tyyppien valintojen sekä toimettomuuden arvosteleminen saattaisi kolahtaa turhan pahasti omaankin nilkkaan.


Elokuvan pikkukaupunki herää henkiin erilaisten juhlien myötä, jotka ovat erityisesti pääporukan mieleen. Niissä riittää elämäniloa sitten sen verran, että selviytyy hiljaisemmasta talvikaudesta. Kyllä näistä tapahtumista välittyy kotikatsomoonkin mukavasti iloa ja hyvää tunnelmaa. Nino Rotan musiikki on kohdallaan kohottamassa tunnelmaa.


George Lucasin American Graffiti ja Barry Levinsonin Diner ovat tietyssä mielessä samantapaisia elokuvia, ja tätä voi kai jossakin määrin pitää niiden esikuvana. Myös Kevin Smithin tietyt elokuvat omaavat myös vastaavia piirteitä, vaikka painottavatkin enemmän komediapuolta. Fellinin elokuva taas tasapainoilee melko onnistuneesti komedian ja vakavamman draaman välillä. Kumpikin osuus toimii. Elokuva naurattaa ja huvittaa tasaisesti, mutta ei kuitenkaan ole pelkkää hassuttelua. Yleisesti tunnelma kuitenkin on varsin kevyt, mikä sopii hyvin minulle. Joskus nuorempana ne vähän nähdyt Fellinin elokuvat olivat lähinnä pakkopullaa, mutta nykyään niitäkin osaa arvostaa vähän eri tavalla, vaikka joidenkin kohdalla pituus edelleen tuottaa pienoisia ongelmia. Tässä tapauksessa kuitenkin 102 minuuttia vilahtaa varsin mukavissa merkeissä silmien ohi.


Vetelehtijät (1953) (IMDB)

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Suden arvoitus

Morgamin perhettä kohtaa ikävä onnettomuus, minkä seurauksena nuori tytär päätyy ystävien kasvatettavaksi. 11 vuotta myöhemmin Salla (Tiia Talvisara) on kasvanut reippaaksi ja paljon luonnossa liikkuvaksi ala-astetta lopettelevaksi murrosikäiseksi. Nykyisen perheen elämää alkaa sotkea takaisin paikkakunnalle palaava biologinen äiti (Vuokko Hovatta). Tämä ei ole raskasta pelkästään Sallalle, vaan häntä yli vuosikymmenen kasvattanut Könkään pariskunta (Miia Nuutila ja Kari-Pekka Toivonen) joutuu myös vaikean paikan eteen.


Omat ongelmansa tuovat alueella asuvat salametsästäjät, jotka ampuvat enimmäkseen poroja, mutta suurpedotkin kelpaavat tilaisuuden tullen. Salla taas on kiintynyt näkemiinsä susiin, mutta menee vahingossa kertomaan niistä väärien korvien ollessa paikalla. Niinpä Salla päätyy luokkakaverinsa (Janne Saksela) kanssa suojelemaan sudenpentuja sekä niiden emoa.

Elokuvan alkupuoli on pitkälti perhedraamaa, mutta enimmäkseen ihan menettelevää sellaista. Seikkailupainotteisempi osuus painottuu enemmän jälkimmäiseen puoliskoon. Vaikka itse pidinkin enemmän jälkimmäisestä, niin kyllä Sallan tukala paikka kahden äidin välissä onnistui myös kiinnostamaan.


Melko usein lapsille ja koko perheelle suunnatuissa elokuvissa on suhteettoman häijyjä pahiksia. Tässäkin tapauksessa taiteillaan vähän rajoilla, ja lopussa ehkä mennään vähän ylikin. Nämä salametsästäjät vainoavat, uhkailevat, piinaavat ja jahtaavat nuoria lapsia. Lopussa on ainekset suuremmallekin onnettomuudelle. Eikä toiminta näiden osalta muutenkaan sympatiaa juurikaan onnistu herättämään. Lähinnä tulee mieleen, että tyypit eivät aivan täydellä pakalla pelaa. Valitettavasti nämä eivät taida täysin fiktiivisiä luomuksia olla, vaan salametsästys on yleistä ja suurpetoihin kohdistuvia erityisen julmia rikoksia tapahtuu suhteellisen säännöllisesti.


Tiedä toisaalta sitten, että antaako elokuva lopulta kovin todenmukaista kuvaa susista, sillä tässä kyllä monin paikoin liikutaan pitkälti jonkinlaisessa awwww-maailmassa. Pennut ovat erityisen söpöjä, mutta on niistä vanhemmistakin yksilöistä saatu varsin kauniita kuvia taltioitua. Pitää mainita, että elokuvassa esiintyvät sudet eivät ole aitoja, vaan koulutettuja koirasusia. Kyllähän elokuva ottaa vahvasti kantaa sen puolesta, että Suomen luonnosta tulisi löytyä paikka sudellekin, ja että suden demonisoiminen silmittömästi tappavaksi haittaeläimeksi on väärin.


Myös yleisempiä luonnonsuojeluaiheita sivutaan, mutta eipä niihin hirveästi kiinnitetä huomioita. Esimerkkinä voisi mainita vaikka sen, miten porotalouden vaikeuksista mainitaan pikaisesti.

Maisemien suhteen elokuva on varsin miellyttävää katseltavaa. Kuusamon vaihtelevaa luontoa nähdään kesäisten maisemien lisäksi lumipuvussa. Vaelluskuumehan siinä nopeasti herää... Ehkäpä ainakin osa katsojista alkaa aavoja maisemia, tuntureita ja järviä katsellessa nähdä ns. koskemattoman luonnon arvon, ja sen, ettei ihmisen tarvitsisi aivan kaikkialle sulloutua. Tilanne alkaa olla kohtalaisen synkkä, jos suurpedoille ei ole tilaa enää edes erämaa-alueilla.


Kotimaiset elokuvat eivät yleensä suurimpiin suosikkeihin kuulu, mutta tämä kyllä miellytti mukavan paljon. Myönnetään, että pitkälti aiheensa ja kauniin luontokuvastonsa takia, mutta ei se muiltakaan osiltaan mitään suurempaa tuskaa ollut. Melko nuoret ja kokemattomat näyttelijät olivat pääosissa ihan hyviä ja sympaattisia. Vuorosanat tökkivät kotimaisissa elokuvissa usein, mutta sekin puoli oli onneksi suurelta osin melko luonteva tässä. Oli mukava huomata myös, että kotimaisissa elokuvissa usein nähtävää jurotusta ei juurikaan esiintynyt. Vaikka tarina monilta osin onkin surullinen, niin siitä huolimatta henki vaikuttaa enemmän positiiviselta. Ei minua haittaa, vaikka tarina omaisi tummempiakin sävyjä, mutta mielenkiinto väkinäistä murheiden mailla tarpomista kohtaan alkaa olla kovin vähissä.


Elokuva ehkäpä syyllistyy tietyiltä osin liialliseen söpöilyyn. Tämä nyt on perhe-elokuville ihan hyväksyttävää, mutta itse sain sellaisen käsityksen, että yritettiin ottaa vähän vakavamminkin kantaa suden puolesta. Nykyisessä mielipideilmastossa yritys on kyllä kunnioitettava, mutta ehkäpä asian olisi sitten voinut esittää toisinkin. Kun vaikka huomioidaan nämä uutisoidut tapaukset, joissa susia on erehdytty pitämään söpöinä lemmikkeinä, niin tällainen lähestymistapa saattaa lisätä Bambi-maailmankuvaa joissakin katsojissa. No, eipä tässä kuitenkaan oltu dokumenttia tekemässä, joten asiasta ei viitsi enempää valittaa.


Tietyistä puutteistaan huolimatta hyvä elokuva, jota voi kyllä suositella koko perheen yhteiseksi katseltavaksi. Kyllähän tämä onnistui paikoin koskettamaan enemmänkin, ja parissa kohdassa taisi muutama kyynelkin eksyä silmäkulmaan. Pitää varmaan yrittää hankkia saman ohjaajan aiempi elokuva Poika ja ilves katseltavaksi. Tämän pariin tulee varmasti palattua jo näyttävän sekä kauniin luontokuvauksenkin takia. Aika kuluu ihan mukavasti tällaisten parissa.


Suden arvoitus (2006) (IMDB)