sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Huovisen lyhyet erikoiset: erään murhan motiivit

Jos kurkkaa vuoden takaisiin touhuihin blogin puolella, niin vaikuttaa jälkikäteen vahvasti siltä, että heinäkuun teemana olivat Terence Hillin esittämän Lucky Luken kohtalaisen tiuhaan toistuvat vierailut. Nyt näyttää siltä, että vuoden 2016 kuumimman kesäkauden ahkerimman ruutuviihdyttäjän maininta menee tämän kotoisen sarjan ansioksi omassa katsomossa, sillä melko vahvasti Huovishenki on hallinnut iltamia ja kenties vielä hetken jatkaa, sillä jaksoja edelleen levyltä muutama kappale löytyisi. Toistaiseksi ainakin nämä runsaat 20-minuuttiset tuokiot ovat aihekattaukseltaan olleet kivan kirjavia metkoinekin seikkailuineen sekä setvimisineen, eikä vieläkään olla jumittumassa samoja juttuja jauhamaan, kun miettii, että viime kerralla oli omanlaistaan pariskunnan vääntöä laskiaisreissun yhteydessä, sitä ennen painettiin puolueita lyttyyn ja Suomen pulmia pohdittiin tarinassa Ammattimainen puolueenhaukkuja. Niin ja kävihän tuossa ihan jokin aika sitten myös Rauhanjuna herättelemässä kysymyksiä iänikuiseen sotahimoon liittyen ja ehdittiinhän sitä pohjoisempiin maisemiin kallisarvoisia alkoholijuomia kätkemään veikeiden kaverusten toimesta, eli monenmoista höpöä hupia heinäkuuhun on tullut tungettua. Luulenpa, että juurikin miellyttävä vaihtelu on pääsyy näinkin vauhdikkaaseen katselutahtiin, sillä jossakin vaiheessa käväisi mielessä, että näissäkin saa kulumaan varmaan rapsakat pari kuukautta, ellei enemmänkin. No, seitsemäs tuokioinen lupailee myös tuulahduksia toisenlaisia, sillä pitäisi pikkuisen puntaroida, että onkohan julma surmakaan sittenkään aina mikään rikoksista pahin...?

"Rouva N. oli surmannut miehensä ketunmyrkyllä, jota hän oli pannut päivällisen pääruokalajiin, jauhelihalla ja herkkusienillä täytettyihin paprikoihin. Hänen miesvainajansa oli ollut arvossa pidetty, vakavarainen mies, joten vähän arveltiin, että murhan syynä oli ollut taloudellisen edun tavoittelu."

Melkeinpä suoraan asiaan päästään, kun alkutekstien kohdilla jo oikeustalon etupuolella vartoilee joukko uteliaita paikkakuntalaisia ja into entisestään päätään nostelee, kunhan syytettyä kuljettava auto köröttelee pihamaalle. Malttamattomimmat sivustaseuraajat kirmailevat vielä liikkuvan auton vierellä saadakseen ilmeisesti jossakin mielessä palkitsevan ensisilmäyksen syytettyyn murhaajaan. Sitten onkin Huovishengen (Heikki Kinnunen) vuoro ottaa kerrontahomma haltuunsa ja niinpä takkatulen äärellä grillaileva kaveri höpöttelee yksityiskohtaisemmin ateriasta, joka on tarkoituksellisesti erään miekkosen viimeiseksi jäänyt, mitä on vielä varmisteltu tuikkaamalla herkkujen sekaan roima ripaus ketunmyrkkyä. Ennen kuin oikeudenkäynti vauhtiin pääsee, pohjustelee kertoja vielä sen verran, että surmattu aviopuoliso sattui olemaan vakavarainen henkilö, minkä takia teon motiiviksi epäillään rahallisen hyödyn tavoittelua. Nähtäväksi jää, miten asiantuntijat tapauksen onnistuvat kääntelemään.



"Tuomarin tapaa kiroilla tuomiota julistaessaan oli paheksuttu alkuaikoina varsinkin lautamiespiireissä, mutta lähes kahdenkymmenen vuoden aikana siihen oli totuttu. Käsitettiin, että kun tuomari oli kuunnellut kaiken todistajien ja asianajajien jaarittelun, hän tuomiota julistaessaan oli niin toimessaan ja latautunut, ettei voinut välttää pientä voimasanaa. Hänen tuomionsa sattuivat aina naulankantaan. Nytkin valitettiin hoviin ja korkeimpaan oikeuteen tapporahasta, mutta tuomio pysyi. (Tekijän huom.)"

Tuomari (Martti Pennanen) on kuulustellut syytettyä (Anne Nielsen) ennakkoon, mutta pyytää tätä nyt kertomaan muillekin kuulijoille murhaa edeltäviä kokemuksiaan ja koettelemuksiaan, ja vaikuttaapa herra olevan erinomaisen innokas itsekin niistä uudelleen kuulemaan. No, rouva N aloittaa tarinansa ja päästään tiirailemaan takaumia, joissa mahtipontisen pöllöilevästi ja antaumuksellisesti herra N (Vesa Vierikko) tolloilee. Rouva N kertoo taustoistaan siten, että yleisölle on vähintään selvää, ettei tämä avioliitto onnellisimpien tähtien alla edennyt, vaan jo alkumetreillään tökki pahasti ja toiveista sekä hyvistä uskomuksista huolimatta oli vain menossa ikävämpään suuntaan. Erityisesti ruokapöydässä huono käytös oli kovin ryöpsähteleväistä toisen osapuolen toimesta ja ajan kuluessa touhut menivät vain ilkeilevämpään suuntaan ja jossakin vaiheessa tuli sitten sen viimeisen loukkauksen paikkakin. Oikeussalissa läsnäolevien toimeksi jääkin selvitellä, että miten nämä kaikki käänteet laitetaan oikeudenmukaiseen pakettiin ja saadaan sopiva tuomiokin aikaiseksi...

"Matkoillamme kävimme usein pienissä, ihastuttavissa ravintoloissa, jotka olisivat tehneet muulinkin runolliseksi, vaan mitä sanoi mieheni. Aina ravintolaan mennessämme hän pauhasi: 'Nyt otamme vähän valkuaisaineita ja hiilihydraatteja!' 'Nyt otamme vähän muonaa, otammepa ravintoa ohutsuoleen!' Hänellä oli kömpelön humoristinen tapa kiittää tarjoilijoita. 'Kost jumala, kost jumala', hän hoki ja taputteli naispuolisia tarjoilijoita takapuolelle."

Kuten muutkin televisiosarjan osaset, niin tämäkin pätkä kuvailtiin luultavasti vuoden 1985 puolella ja ensiesityksensä se sai 1986, mutta alkuperäismateriaalia pitää pikkuisen kauempaa menneisyydestä etsiskellä, koska vuoden 1969 novellikokoelmassa Mikäpä tässä se ensikertaa lukijoiden iloksi ilmestyi. Kun nyt tavaksi on tullut, niin kertaillaan taas uusintajulkaisutkin, eli tarina toistettiin koosteissa Vapaita suhteita (1974), Naiset on kultia (1996) ja Bakulainen pahvala (2005). Kaikki kolme vanhempaa nidettä valitettavasti uupuvut omista kokoelmista, joten tässäkin tapauksessa turvauduin viimeisimpään listattuun teokseen, josta nämä muutamat lainaukset sekaan napsin. Tekstiversiolla on mittaa noin seitsemän sivua, josta ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä ovat jälleen sovitelleet pienin lisäyksin runsaat 20 minuuttia kestävän televisioviihdykkeen.



"Sain suostuteltua hänet maistamaan kaalikäärylettä. Hän sylkäisi sen heti ruokailuhuoneen matolle ja huusi: 'Maistuu inhottavalta!' Ja sitten hän mielenosoituksellisesti haki jääkaapista suuren purkin lihasäilykettä ja söi sitä suoraan purkista pöytäveitsellä. Hänellä oli kumma tapa temppuilla juuri ruokapöydässä. Kerrankin hän otti lautaselleen varsin paljon puolukkakiisseliä, sotki siihen silliä, suolakurkkua, valkopippuria ja talkkunoita, kaatoi päälle piimää ja söi sekoituksensa maiskutellen ja teennäisesti kehuen. Aterian jälkeen hän kumarteli minulle ja kiitti erinomaisesta jälkiruoasta."

Kirjailija pääsee näyttämään jälleen, ettei hän aikoinaan hirmuisesti aiheitaan tai erityisesti niiden käsittelyä arastellut, vaan tässäkin ollaan vääntämässä sävyiltään ilkeääkin perhepiinajaista kepeästi sekoilevaksi taistoksi. Kirjan puolelta tutut väännöt pariskunnan kesken toistetaan ruudullakin melko uskollisesti, mutta sanonpa sen, ettei Vesa Vierikko äksyileväksi ja julmistelevaksi mieheksi ihan heti olisi mieleen tullut lueskelun perusteella, vaan perusolemukseltaan totisemman tyypin vähemmän ideaalisena aviomiehenä mielikuvitus päätti piirrellä. Joka tapauksessa sanoisin, ettei tämä touhu mitään hykerryttävintä Huovista ole, ja kenties etenkin televisioversiossa on tavoiteltu vaivaantuneempia hymähtelyjä. Tämän tylysti keppostelevan miekkosen sydämenasiana vaikuttaa olevan puolison sinnikäs kiusaaminen ja halventaminen, joka alkaa saada surkuhupaisiakin muotoja päätepistettä kohti edetessään. Syitä suutahtamisille kyllä löytyy helposti, sillä esimerkiksi kaalikääryleiden löyhkä hyökkää hermoille, mikä taas tarkoittaa romanttisen päivällisen pikaista lopahtamista herran haukkaillessa kovaäänisesti mässyttäen lihasäilykettä suoraan tölkistä. Muutenkin jäynäilyt tuntuvat ruokapöydässä syttyvän, sillä hetkenä toisena väsäillään vallan raikasta ja ravitsevaa jälkiruokasotkua. Namnam sentään, mitä herkkujen herkkua!

"Ja sitten seurasi pöyristyttävä näytelmä. Sikäli kun puolipökerryksissäni oikein tajusin, lukivat he minulle tuomiota pahoista töistäni inhottavaa renkutusta laulaen. Ensimmäinen säkeistö kuului:
Sinä makaroonit liiskaksi keittänyt oot, 
siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun.
He hoilasivat varmaan lähes parikymmentä säkeistöä, joissa lueteltiin talous- ja siivoustöissä tekemiäni virheitä ja aina oli tuomiona tuo 'siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun', mitä kertosäettä he huhuilivat humalaisen itsäpäisyydellä."

Epäkorrekteja sanailuja sekä fyysisempiä taputteluja tavoitellaan, mutta eipä näistä osaa hirmuisesti innostua, vaikka pitää toki myöntää, että yritystä vähintään kohtalaisesti löytyy. Liimautuneet spagettipötkylät tarjoilevat tässä tarinassa sen viimeisen pisaran, jonka jälkeen ei enää paluuta tavalliseen arkeen ole. Huovishenki näitä sitten kääntelee ja vääntelee hiukkasen hiipuneen hiilloksensa edessä. Näihin juttuihin on omien korvien perusteella pikkuisen lisäiltykin kertojan jutustelua noin kirjaan vertaillessa, kun erilaisten ihmisten oudohkojakin kommelluksia ihmetellään. Jos vielä eroista sanasen parin lausuisi, niin huutopurkauksiin taipuvaisesta tuomarista on myös mielestäni tehty sarjaan aviomiehen tapaan hupsumpi heppu kuin tekstin puolella, eikä sekään mielestäni ihan nappiin osu, vaan nämä revittelyt vaikuttavat väkinäisemmiltä riehaantumisilta. Kaikkiaan saakin summailla, että heinäkuun aiempaan Huovis-nelikkoon verrattaessa notkahdetaan tason suhteen selvästi alaspäin. Vaikka ei niinkään mitään rasittavaa huonoutta tai täystylsää jauhamista esitellä, mutta keskinkertaisempaa hupailua kera parin pilkahduksen tässä tarjoillaan.



Erään murhan motiivit (1986) (IMDB)

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Huovisen lyhyet erikoiset: potkukelkka ja patiini

Pöh, tässähän saa pian muutella blogin nimen televisiohömpäksi, jos näillä poluilla tulee ahkerammin tallusteltua, sillä jaksoa soittimeen sujahtelee ja elokuvahöpöttelyt näyttäisivät kuivahtaneen miltei olemattomiin. Tulihan sitä toki Hugh Grantin gansterikomedian taustoja hieman pengottua, mutta noin muuten hiljaiseksi on hiipunut höpötys sillä puolella. Teki kyllä mieli tilitellä pikkuisen Steven Seagalin tylympiä temppuja tarjoilevan kertailukimaran tuntemuksista, mutta ehkäpä ne seikkailut ovat vielä ripauksen rouheaa rankaisemista tänne, mutta voisihan sitä seuraavien uusintojen yhteydessä harkita jälleen. Muuten heinäkuisia iltoja on tullut vietettyä vanhempien Hammer-kauhistelujen parissa, sillä Peter Cushing tahtoi oman versionsa hirmuisesta hirviöstä herätellä elokuvassa Frankenstein Created Woman, Christopher Lee taas käväisi ruudulla hillumassa vähemmän hilpeästi Rasputinina ja pari päivää sitten ihmettelin pienen englantilaisen kylän noitakultin touhuja elokuvassa The Witches.

Näistä yksikään ei sen suuremmin sytytellyt, vaikkakin listan viimeisestä teki mieli pikkuisen rupatella kauniiden kuvien sekä rauhallisen yhteisön ilkeiden värähtelyjen takia. Kesäväsykö syynä sanattomuuteen, vaiko sittenkin keskinkertaisuutta kohti lopulta vinksahtanut kokonaisuus, mutta joka tapauksessa juttu jumittui alkumetreillään ja päätin napata jälleen kirjahyllyn Huovis-osastolta opuksen hyppysiin ja sen perään televisioversion pyörimään, josko sieltä pienoista piristystä löytyisi. Viimeksi intohimoisesti ja tulisieluisesti lyttäiltiin poliittisia puolueita ja siinä samalla tietysti ruodittiin Suomea vaivaavaa ongelmavyyhtiä paristakin suunnasta kera sopivan yllytyksen. Muistista uskallan huudella sen verran, että kärhämää on luvassa tässäkin tarinassa, mutta eipä niinkään yhteiskunnallisia huolia tilitellä, vaan enemmän keskitytään ihmisten keskinäisiin väleihin.



"Tähän keski-ikäiseen pariskuntaan kuten moneen muuhunkin seikkaan soveltui sanonta vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Alice-rouva oli pitkähkö, laiha ja jäntevä nainen, jolla oli intiaanin tai turkismetsästäjän kasvot. Hänen kasvoillaan viipyi karaistunut trapperin ilme ja hänen hymynsä oli julma.
Hannu oli aika lyhyt ja lihava miehenpallukka. Hänellä oli punakka, silavapohjainen niska, ja pyöreä pää oli kuin juuri uunista otettu mortadellamakkara. Kuukasvoilla oli aina hyväntahtoinen ilme ja jostain ihopoimujen takaa tirkistelivät maailman herttaisimmat possunsilmät."

Tuttuun tapaan kertojana toimiva Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki saattelee katsojan oikeaan aikaan ja paikkaan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa siirtymistä rapsakat sata vuotta taaksepäin menneiden talvien laskiaisriehaan ilakoimaan. Tarkemmin sanottuna elellään vuoden 1909 lauhahkoa ja lumista talvipäivää, vaikka miekkonen itse esiintyy pikkuisen modernimpien hiihtohissien edustalla. Hyvät kelit innostavat kyläläisiä järjestämään yhteisretken Haukelan kartanossa järjestettyjä kemuja juhlistelemaan ja siihen suuntaan on Kananderinkin pariskunta lähdössä. Pintapuoleisesti tarkasteltuna näyttääpi siltä, ettei suurempaa syytä huoleen ole, mutta Huovishenki osaa kurkata syvemmälle ja tiedottelee katsomoonkin, että rauhallisuuden alla vaanii menneistä retkistä ammentava jännite odottaen paikkaa pujahtaa pintaan.

"Antaapas olla! Tässä ihmiselämässä oppii, jos on oppiakseen, huomaamaan lainomaisia jaksoja, jotka vuorottelevat jokseenkin säännöllisesti. Elämä on kuin aallokkoa, kuin sinertäviä, ihania kukkuloita ja synkkiä, hallaisia notkoja. Joskus olet huipulla, kunnes huomaat yllättäen tarpovasi synkkää korpea ja kiskovasi jalkojasi irti imevästä murasta."

Osa kylän väestä lähtee taipaleelle rekimenopeleineen, mutta Alice (Kristiina Elstelä) ja Hannu (Juha Muje) turvautuvat lähinnä omiin jalkavoimiinsa Alicen aikoessa kelkkakyydillä viilettää ja Hannu tuumailee pelkistetymmin käpsyttelevänsä kohti juhlapaikkaa. Mistään verkkaisesta taaperruksesta ei sovi jutella, kun jo alkumetreillä selviää, että luvassa on rankkaa kisailua paremmuudesta miltei verenmaku suussa sekä tietysti kilpakumppanin sanallista läksytystä reissun edetessä ja johtopaikan vaihtuessa. Alamäissä etulyöntiasemassa oleva Alice kelkoittelee pirullinen virne kasvoillaan miesparaltaan karkuun, kun taas ylämäen osuessa kohdalle, muuttuukin raskas potkukelkka kirotuksi riippakiveksi ja Hannu pääsee kevyemmin varustautuneena näpäyttelemään vuorostaan. Saavutaanhan sitä illan pimentyessä kohtalaisen terveinä perille, eikä kumpikaan lopullisesti pääse hiipumaan kovien koitosten keskelle. Etenkin hymyileväinen Hannu vaikuttaa olevan hilpeällä tuulella, mutta Alice keskittyy nököttämään omissa oloissaan. ...Ainakin siihen asti, että sivutaan erästä hänen synkeähköä mieliaihettaan ja sitten onkin jo hankalaa saada puhetulvaa pysäytettyä...



Huovisen tarina ilmestyi tekstimuodossa ensimmäistä kertaa vuonna 1967 kokoelmassa Lyhyet erikoiset ja hieman alle pari vuosikymmentä myöhemmin ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat sen pääpiirteiltään melko uskollisesti televisioon. Tekstimuotoinen versio päätyi myös teoksiin Vapaita suhteita (1974) ja Bakulainen pahvala (2005) ja voisinpa mainita, että pituudeltaan se edustaa näiden juttujen lyhyempää laitaa, sillä alkuperäisessä kirjassa sanat ehtivät vilisemään juuri ja juuri kahdeksannen sivun puolelle. Samalla linjalla liikkuu ruutuvastinekin, sillä toistaiseksi nähtyjen jaksojen joukossa minuuttimitta on toiseksi vähäisin ja eteen ehtii siinä suhteessa vain Jutta Grahnin mies. No, pystyyhän runsaassa 21 minuutissakin kaikenlaista paasailemaan ja puhelemaan, eli eipä tarvitse liian vähäisestä kestosta ruikutella. Nämä henkilökohtaisesti huvittavat ja hymyilyttävät lainaukset poimin vuoden 1967 kirjasta, jos sillä nyt suurempaa merkitystä on.

Mitä tulee eroihin ja muutoksiin, niin varsin vähäisiä ne kaikkiaan ovat ja alkuperäisen tarinan henki säilytetään hyvin. Pariskunnan matkanteko haukkaa jaksosta vajaan puolikkaan ja tämän osion suhteen väittäisin, että Huovisen oma teksti vie eläväisyydessä sekä ilkikurisuudessa voiton televisioversiosta, jossa pariskunnan kuvailu ei aivan yhtä leikittelevää ole. No, kisailun yhteydessä väläytelty hymyilyttävä reuhtominen tuskasteluineen ja verenmakuisen mielipuolinen meno paikkailee mukavasti puutteita. Tietyn karsimisen kyllä ymmärtää, sillä näyttelijävalinnat eivät täysin Huovisen sanavalintoihin tunnu sopivan, kuten tekstin alkupuolelle poimimastani ensimmäisestä lainauksesta voinee päätellä. Revitteleehän Huovinenkin ihan kivasti omassa versiossaan, mutta mielestäni Virtanen ja kumppanit onnistuvat jaksossa laittamaan mukavan harmittomat juhlapuheet ja riemukkaan hälinän mallikkaammin tauolle Alicen innostuessa.



"Mutta vähätpä välitti Alice Hannun tunteista. Alice oli päässyt mieliaiheeseensa. Taukoamattomana saattona hän marssitti esiin avanteita, sisuskasvannaisia, kuolioita ja vuototauteja. Kertoipa hän kansanomaisen tarinan eräästä iltamapaikalla riehuneesta pontikanjuojasta, jonka suusta tuli sininen liekki ja savu. Poloisen miehen sisukset olisivat palaneet piloille, ellei eräs reipas neitonen olisi kussut hänen suuhunsa. Tällä tavalla voi varmimmin parantaa pontikanjuojan, jonka sisukset ovat syttyneet tuleen. Yleisessä hälinässä paniikkitunnelman vallitessa ei ole niinkään helppoa löytää juomavettä."

Senkin voinee mainita, että juhlaväen keskusteluja on pitänyt hieman lisäillä alkuperäismateriaaliin verrattuna ja ennen kuin kunnolla riehaannutaan, niin rupatellaan kepeämpään sävyyn eläinmaailman hurjista taisteluista. Siinäpä sitä makustellaan, miten mittelevät pedot rähistelevät, ruopivat suolia ja raivokkaasti muristelevat päälle. Nämä verihuuruisten koitosten hehkuttelut ovat kuitenkin hilpeää höpöttelyä, sillä hymyt hyytyvät ja monenkin korvia kiusallisesti kuumottelee Alicen vyörytellessä tautimaailman hirvittävyyksiä. Kalmankatkuiset kuoliot heiluvine puukkoineen tuodaan juhlavieraiden tietoon, eikä aikomuksena ole lainkaan herkkätuntoisimpiakaan säästellä, vaan keskustelukumppanin kertomukset pitää tietysti ylittää räikeästi. Lääkäriparkakin saa tarpeekseen hurmioituneista yököttelyistä, joissa keltainen lima ja visva sinkoilee minne sattuu. Päätyypä hän tokaisemaan, että kuolonkankeus voisi vaikka tiettyihin kieliin iskeä...


"Kotona molemmat syyttivät toistaan liian kovasta vauhdista, mutta illan edistyessä katkeruus unohtui. Voitiin löytää jopa hauskoja puolia kilpailusta, niin armoton kuin se oli ollutkin.
Ja viimeistään aamulla kahvipöydässä jo heheteltiin koko tapaukselle."

Omat korvat ovat kohtalaisen kovia karkeuksia ruutuviihteenkin puolella kuulostelleet, eikä tällaisilla hekumoinneilla mitään ennätyksiä olla lyömässä, enkä usko, että tarkoituksena yleensäkään on lukijoita tai katsojia shokeerata järkyttyneeseen tilaan. Veikeää virnettä kohoilevat kierrokset ja kinastelevat kirmailut lähinnä saavat aikaan. Huovishenkikin pääsee edellistä osaa enemmän kuviin ja ääneenkin, mikä sopii myös, sillä loppuun lisäillyt löpinät auttavat hakemaan sopuisampaa päättelyä päivälle unohtamatta tietenkään silmäkulmassa välkkyvää pilkettä. Vaikka hetkiseksi rauha saadaankin aikaiseksi ja kenties kivempaa iltapuuhastelua uuvuttavien kilvoittelujen sijaan, niin eiköhän siellä jossakin jo odottele seuraava koitos, kun ihmiselelyn aallokko kääntää tyvenet tovit jälleen myrskyn puolelle...? Vaikka Potkukelkka ja patiini ei omalla listalla Huovisen lyhyttarinoiden aatelia edustakaan, niin oivallinen ja oivaltavainenkin pieni huumoripala se on ja toimii myös vähintään kelvollisesti televisiolle soviteltunakin. Sukupuolten mittelöä menossa ja myllerryksessä kevyen kivasti kiepsautellaan, eikä näistä tohinoista ainakaan pahaa mieltä jälkeen jää. Nyt kun olen onnistunut vahtailemaan jaksoista yli puolet, niin yleistä tasoa voin pitää positiivisena yllätyksenä, sillä jostakin syystä odottelin, että luvassa olisi väkinäisempää vääntämistä, mutta hyvä näin ja toivottavasti meno jatkuu pirteän pirullisena! Syystä ja toisesta heräili halua klikkailla loppulauluksi Jarkko Martikaisen kappale Valssi tanssitaidottomille...


Potkukelkka ja patiini (1986) (IMDB)

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Trivianurkkaus 20: Mickey Blue Eyes

Tuijottelin vaihteeksi tiukan nipun kovempia rötöstelyrypistyksiä, joissa pyssyt paukuttelivat tylyjä tuomioita suurten setelisaaliiden kiiluessa silmissä ja sivullistenkin saadessa osansa hirmutöistä. Rupeaman jälkeen heräili nälkää kepeämmälle katsaukselle aiheeseen, joten siitä mieleen putkahti ajatus uusia taas kerran tämä Hugh Grant -hupsutus, kun kaverille tulee eteen yllättävä ja vähemmän mielekäs alanvaihto taidehuutokauppiaasta ammattirikolliseksi. Eihän se edelleenkään Grantin komedioiden joukossa mestarillisinta laitaa edusta, mutta onpa kiva välipala, joka minusta useammankin kertailun kestää. Tosiaan viimeksi runsaat pari vuotta sitten Mickey Blue Eyes oli turinatuokion aiheena, ja tässä vaiheessa ajattelin napsauttaa lisukevalikosta ohjaaja Kelly Makinin mietteitään höpöttelemään. Kommenttiraita ei mitään inforyöpytyksen hillitöntä tykitystä ole, mutta siitä huolimatta ajattelin jonkinlaisen triviatekstin siitä raapaista kasaan. Vähän tyngäksi saattaa jäädä, vaan voipa tästä typistelystä silti jollekin elokuvasta kiinnostuneelle jotakin kertyä...

Juttujensa perusteella Makin ei ollut ensimmäinen mies listalla, kun etsittiin oikeaa heppua ohjaksiin, sillä saadessaan käsikirjoituksen, oli Grant jo kuukauden ajan etsinyt sopivaa ohjaajaa projektille. Makinin ilmestyessä mukaan vaihtoehtojen joukkoon suosittelijana oli toiminut Mike Myers ja ilmeisesti myönteisenä työnäytteenä toimi Makinin kolme vuotta aiemmin ilmestynyt edellinen elokuvaohjaus Kids in the Hall: Brain Candy. Grant tykkäili kyseisen komedian huumorista ja tapaamista seuranneissa keskusteluissa ilmeni, että kaksikko tahtoi viedä projektia samaan suuntaan. Huomauttaisin, ettei Grantia ole listattu virallisesti tuottajien joukkoon, mutta hänen perustamansa yhtiö Simian Films on kuitenkin elokuvan takana. Grantin tuolloinen kumppani Elizabeth Hurley merkittiin yhdeksi kolmesta tuottajasta. Makinin tarinoiden perusteella myös Grant oli vahvasti mukana tuotantotouhuissa ja osallistui myös käsikirjoituksen uudistamiseen muokkauksineen.



Alkuperäisessä tarinassa Grantin esittämän Mickeyn oli tarkoitus olla kireä asianajaja, mutta tyypin ammatti vaihtui ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa. Grant itse perehtyi pikkuisen taidehuutokauppiaiden toimintaan, mutta Makinin mukaan oli kuitenkin kiinnostuneempi siitä mafiaosuudesta. Muutenkin ohjaajan jutuista saa sellaisen käsityksen, että monia muitakin hämärämiesten maailma kiehtoi ja välillä hän löysi itsensä hiukkasen erikoisista tilaisuuksista ja kyseenalaisesta seurasta. Samaista väkeä päätyi myös kameran eteen, ja esimerkiksi lopun hääkohtauksen runsaan parin sadan statistin joukossa osalla oli taustaa järjestäytyneen rikollisuuden puolella. Vihjaiseepa Makin kohtauksessa vilahtavan isompien rikollisperheiden vaikutusvaltaisempaa osastoakin. Liekö sitten legendaa, mutta ohjaaja kertoo, että jonkinlaista yleistä elämää helpottavaa apuakin olisi tältä taholta tarjottu, mutta hän päätti jättää väliin.

Eipä kuitenkaan tule erityisen yksityiskohtaisesti ilmi, että miten tiiviisti yhteistyötä tällaisten tyyppien kanssa tehtiin tai miten innokkaasti Grant lähti taustatyötään suorittamaan siihen suuntaan. Makin kuitenkin yleisesti mainitsee, että Grant suosii huolellista valmistautumista tehden ahkerasti hommia ennakkoon. Monenlaisia hykerryttäviä sutkautuksia Grantilta syntyi liukuhihnalta. Myöhemmin ohjaaja juttelee, että välillä oli hankalaa valita Grantin kehittelemistä erinomaisista taulujen vähemmän virallisista nimistä parhaita elokuvassa kuuluteltaviksi. Sähelteleväisen aloittelevan gangsterin rooli antoi Grantille myös tilaisuuden koheltaa fyysisempään tyyliin. Sellainenkin huomio tulee esille, että Grant oli kuvauksissa jossakin määrin jännittynyt, ja ohjaaja arvelee tämän johtuneen suuremmasta roolista ja vastuusta tuotantopuolen suhteen.



No, huolet ja murheet eivät taas tuntuneet Frankia esittävää James Caania painavan, vaan tämä oli kameroiden ulottumattomissakin yhtä rento kuin hahmonsakin ja yritti osaltaan keventää yleistä ilmapiiriä. Makin mainitseekin, että esiintyessään Caan vaikuttaa rennolta ja spontaanilta, jopa siinä määrin, että mielessä käy, onkohan kaverilla rooli hiukan hakusessa, mutta myöhemmin otoksia silmäillessä työskentelyn vivahteikkuus tulee paremmin esille. Laulelemaankin miekkonen laitettiin, vaikkakin lopullisessa versiossa kohtausta päädyttiin pätkimään kohtalaisesti. Värikkään ja monipuolisen uran tehnyt Caan käytti aikaansa kertoilemalla Grantille vähän hurjistelevia juttujaan, joissa kenties oli mukana ripaus liioitteluakin. Käsikirjoituksen varhaisessa versiossa Frankin osuus korostui selvästi elokuvan lähestyessä loppuaan, mutta Makin taas tahtoi, ettei Jeanne Tripplehornin esittämää Ginaa unohdettaisi taustalle, vaan tämä napattiin mukaan valeammuntoihin ja samalla tietysti saatiin FBI-tyypit myös tuotua takaisin kuvioihin.

Ginan osaan etsittiin kohtalaisen pitkään sopivaa näyttelijätärtä, ja aluksi keskityttiin taustaltaan osittain italialaisiin, mutta tämä lähestymistapa ei oikein tuottanut tulosta, koska saatavilla olleet henkilöt eivät tuntuneet oikeilta valinnoilta rooliin. Sivuhuomiona Makin heittää, että Tripplehorn oli aikoinaan pestattu viisi vuotta vanhempaan Grantin tähdittämään elokuvaan Four Weddings and a Funeral, mutta lähipiiriin sattunut sairastuminen laittoi hänet vetäytymään tästä teoksesta. IMDB tietää tarkentaa kyseisen elokuvan triviaosastolla, että kyse oli vakavammasta asiasta, sillä Tripplehornin äiti kuoli äkillisesti, ja lopulta Carrien osaan tuli korvaamaan Andie MacDowell.



Pienempien osien täyttäminen oli kommenttiraidan perusteella mielekästä puuhaa ja monta kyvykästä näyttelijää New York -vivahteineen saatiinkin mukaan menoon. Ginan veljeä Ritchieta esittävä Paul Lazar pyrki aluksi toisen FBI-agentin osaan, mutta hänestä paljastui potentiaalia pikkuisen erilaiseen tyyppiin. Näistä agenteista ei tahdottu liian hupsuja heppuja muovata ja tasapainon hakeminen otti oman aikansa. Samantapaista virittelyä vaati osa fyysisemmistä hassutteluista, kun mietittiin, millainen kohellus onkaan suotavaa. Näitä Makin pohtii Caanin konttaillessa lattioita pitkin. Loppupuolen hääkohtaus taas tarjoili kivan tilaisuuden keräillä kasaan yhteisiin hetkiin elokuvan edetessä esitellyt vähäisemmät hahmot ja Mickeyn pomoa näyttelevä James Fox tuntuu erityisesti ohjaajaa omilla höpöttelyillään huvittavan.

Hieman räjähdysherkkä ja kajahtanutkin varsin väkivaltaisilla aiheilla revittelevä taiteilija toi yllättävällä lopullaan tekijöiden eteen pulman pähkäiltäväksi. Makin jutteleekin, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa meno vakavoitui selvästi Johnnyn vahinkokuoleman jälkeen elokuvan toisella puoliskolla, mikä ei näin komediaa työstäville tuntunut erityisen mielekkäältä käänteeltä. Makin katsoikin, että traagisesta tapahtumasta huolimatta pitäisi jatkaa huumorin ujuttelua sekaan sekoiluun, ja hän lähtikin käymään käsikirjoitusta Grantin kanssa läpi sillä mielellä, että minne saataisiin vitsejä lisää. Johnnyn kohtaloa harhaluodin uhrina kirjoiteltiinkin useaan kertaan uuteen muotoon ja haettiin sopivaa sävyä. Myös alkujaan kirjoitettua päätöstä lähdettiin viilailemaan, sillä ensimmäisissä versioissa aikomuksena oli lähettää pariskunta ilmeisesti Frankin kanssa Englantiin pakoon järjestäytynyttä rikollisuutta uusien henkilöllisyyksien turvin. Tämä siirto kuitenkin katsottiin jokseenkin turhaksi koukeroksi ja päädyttiin nipsaisemaan juttu poikki ilman sen suurempia jälkiselvittelyjä. Mitä huumoriin yleisemmin tulee, niin Makin kertoo yrittäneensä vältellä mahdollisimman pitkälle mafiaelokuvien parodiointia ja pyrittiin siihen, että elokuva huvittaisi yleisöä ihan omilla ansioillaan. Esimerkiksi Grantin tapailemat tokaisut elokuvan toisella puoliskolla laittoivat hiukan epäilemään, sillä samantapaisia lausahduksia selviteltiin pari vuotta vanhemmassa rikoselokuvassa Donnie Brasco.



Muutenkin kuin vitsien suhteen yritettiin pitää rakoa tunnettuihin mafiaelokuviin, kuten vaikkapa The Godfather ja Goodfellas. Etenkin näistä ensimmäinen omat kiusauksensa toi vaikkapa musiikin vivahteiden suhteen, mutta siihen suuntaan ei lähdetty suuremmin tyylittelemään sävelten tai kuvienkaan kautta. Elokuvan värimaailma ja tyyli pyrittiin pitämään varsin yksinkertaisena. Mickeyn vaatetusta aseteltiin sinertäviin sävyihin, kun Gina taas punertavammissa väreissä viihtyi. Hämäräheppujen kansoittamaa mafiamaailmaa taas maltillisesti maalailtiin visuaalisesti houkuttelevampaan ja rikkaampaan suuntaan kuin vaikkapa Mickeyn normaalit ympyrät. Juttujen perusteella tekninen toteutus ei muutenkaan mitään hirvittäviä haasteita tai koettelemuksia tekijöiden kestettäväksi viskonut. Makin kertookin, että New Yorkin sää oli kaikkiaan melkoisen suopea kuvausporukkaa kohtaan ja paljon ikävämpääkin ilmaa olisi voinut olla niihin aikoihin. Muutenkin tämän turinatuokion aikana valitteluosasto jää selkeään vähemmistöön, eikä ohjaajalla tunnu paljoakaan purnailtavaa olevan. Loppupuolella hän mainitsee, ettei Central Park mikään helpoin kuvauspaikka ollut lupien ja järjestelyjen kannalta, kun piti helikopteriotoksiakin kehitellä. Varhaisemmassa vaiheessa puhellaan, että näistä ja muista ilmakuvista vastasi velipoika David Makin.

Hieman sellainen so-so kommenttiraita kaikkiaan tämä rupattelurupeama oli ja ihan mielellään olisin seikkaperäisemminkin sattumuksista ja muunnoksista selittelyjä kuunnellut. Kenties sitten seuraavaan triviailtamaan onnistun valikoimaan pikkuisen pirteämmän tietotulvan, vaikka eipä tämä Makinin jälkikatsaus mikään kuiva kurjuus kuultavaksi ollut.


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Huovisen lyhyet erikoiset: ammattimainen puolueenhaukkuja

Huovismainen heinäkuu hetkisen vielä jatkukoon, sillä nämä lyhyttarinoiden kertailut ja ensi-ihmettelyt tuntuvat sopivan napakasti lyhyempiin iltamiin ja jospa sitä näiden jaksojen jälkeen saisi aikaiseksi Huovisen tekstien pohjalta tehtyjen elokuvasovitustenkin pariin pujahtaa. Rauhanjuna kummallisuuksineen ja tausta-aatoksineen oli viimeksi ihmettelyn aiheena. Sepä osoittautui ainakin pienoiseksi positiiviseksi yllätykseksi, sillä lukuelämyksenä tarina ensimmäisellä kerralla oli jättänyt hieman viileän vaikutelman. No, käsikirjoittajat lähtivät viemään hommaa tuikeampaan suuntaan, mikä tässä tapauksessa toimi ihan hyvin. Oletettavasti pisteliäällä linjalla jatketaan otsikon ja muistikuvienkin perusteella. Jälkimmäisten suhteen sanon kuitenkin, että ovat päässeet melkoisesti haalistumaan, eikä tästä lyhyestä tarinasta paljoakaan yksityiskohtia päässä pyöri, mitä nyt sekalaista jäkätystä suuntaan ja toiseen roiskittuna. Onkin siis oiva aika kertailurupeamalle.

"Leipääkin on monen muotoista: leveää, kapeaa, pitkää. Väinö Kirsikkalan leipä tahtoi olla kapea ja sillä oli tapana katkeilla joskus. Patonki ei juossut loputtomana pötkönä Väinö Kirsikkalan tekohampaisiin, vaikka hän elikin kylässä, jossa kaikki lypsivät ja munittivat toisiaan. Kirsikkala oli kuitenkin ajatteleva mies. Hän tunsi ihmisen, eikä vain yhden, vaan monta tusinaa. Ihmiset olivat hänen muistilokeroissaan nipuissa kuin vasikan nahkat. Hän tiesi melko tarkalleen, missä leirissä se tai tuo kyläläinen asui. Hän tiesi mikä yhdisti ja mikä erotti. Vasemmistolaisuus yhdistää vasemmistolaisia. Oikeistolaisuus yhdistää oikeistolaisia. Tämä oli se karkeampi jako. Hienosäätö tehtiin puoluekannan mukaan."

Jos viimeksi tosiaan ruodittiin sielun sopukkoja sotaisuuksien suhteen, niin nyt pitäisi ihmetellä, millaisia hullunkurisuuksia vatsaa vääntävä nälkä laittaa tekemään, kun oikein kovaksi pääsee yltymään. Kauppakärryjä käpsytellessään tuuppiva Huovishenki (Heikki Kinnunen) alusteleekin juttua puhelemalla, että kautta aikain nälkä on ihmiskunnan vitsauksena ollut ja joskus kurniva ja muristeleva maha saa aikaan eriskummallisia ratkaisuja. Eräs tällainen tyhjien ruokakaappien kurimuksesta kärsivä heppu on Väinö Kirsikkala (Erkki Saarela), vaikkakaan ei oikein voi väittää, että miekkosen ahdinko olisi täysin kovasti päähän potkivan kolkon maailman syytä, vaan tämä kaveri ei juuri perinteisestä leipätyöstä perusta ja onkin sillä linjalla, että työtä tehkööt ne, jotka ovat sen perään äänekkäimmin huutelemassa. Neuvokas tyyppi kyllä keksii omanlaisensa keinot, miten saadaan täytettä vaateliaaseen vatsaan.



"Niiltä istumilta hän pystyi luettelemaan koko joukon toimenpiteitä, joilla sosiaalidemokraatit olivat siunanneet Suomen kansaa: maaseudun autioittaminen ja nuoren työvoiman karkoittaminen Ruotsiin, peltojen paketoiminen, lehmien murhaaminen ja voivuorista itkeminen, keskioluen vapauttaminen ja yleisen juoppouden edistäminen, väkivallan suosiminen epäonnistuneella lainsäädännöllä kieroutuneen inhimillisyyden nimissä, aborttien vapauttaminen ehkäisykeinoksi, verotuksen kiristäminen yli sietorajan, puoluejäsenkirjan asettaminen tärkeimmäksi valintaperusteeksi virkanimityksissä, hintojen ylenmääräinen nostaminen valtion toimesta, koululaitoksen edesvastuuton mullistaminen jne."

Pakkasilmoissa kylän katuja talsiessa kantautuu erään talon tietämiltä varsin houkutteleva tuoksu, varsinkin, jos sattuu olemaan nälkäpiinan riivaamana, joten niinpä vain Väinö livahtaa vaivihkaa Tohatsun (Esko Nikkari) taloon noin vain kutsumatta. Kovin on synkkäilmeisenä isäntä päivän lehteä tutkailemassa ja Väinö aloittelee rupatteluaan turisemalla, että täynnä riitaa ja vainoa mokomat läpyskät ovat. Hän tietää myös, mitä nappeja kannattaa painella, jos tahtoo saada keskustelukumppaninsa käymään kuumilla kierroksilla ja ilmeisesti tällainen tavoite onkin. Eipä mene aikaakaan, kun Suomen ongelmakohtia käännellään kiihtyneessä tilassa, eikä juttu noin vain ole kesken lopahtamassa. Tohatsu ei olekaan hyväksymässä, että vieras noin vain kesken tärkeiden asiakeskustelujen olisi poistumassa, vaan patojen äärelle pöytään mars mars tarinaa jatkamaan. No, kaipa tästä tuokiosta molemmat osalliset jotakin irti saavat, sillä ovelan velmun nälkäkausi päättyy ja saapa hän vielä paistinkin kainaloonsa kotievääksi, kun taas Tohatsu pääsee paineitaan purkamaan.

"- Lehmänrieska puolueiden joukossa se on, kivahti Jacobson-Ilkkala ja sytytti vahingossa savukkeen filtteripään palamaan. Kaikesta näki, ettei keskustapuolue ollut talon isännän lempipuolue. - Keskustapuolueen päätöksissä kamppailevat omituisella tavalla tärkeysjärjestyksestä toisaalta terve talonpoikainen ahneus ja toisaalta haihatteleva aatteellinen sekasotku maustettuna kontrolloimattomalla Kekkos-makeilulla."

Tällainen ratkaisu päivittäisiin ruokapulmiin on toki vain hätäapua, mutta onneksi maailmassa riittää virheitä ja kylässä ihmisiä, joilla on palavaa halua kertoa niihin omat näkemyksensä. Ikkunastaan tähyillessä Kirsikkala sattuu havaitsemaan kalakamppeet mukanaan tallustelevan Jacobsson-Ikkalan (Ismo Kallio) ja tuumailee, että parin tunnin kuluttua voisi hyvinkin olla sapuskaa saatavilla, kunhan vain osaa ajoittaa vierailunsa oikein. Niinpä vain mies ovelanlainen hipsii ovesta itselleen otollisena hetkenä sisään ja suunnitelma on pääpiirteiltään samanlainen. Tässä taloudessa raivo riehahtaa, kun päästään keskustapuolueen hämäristä kähminnöistä sanailemaan. Suoraa puhetta suositaan, eikä ennen päivällistä päästä edes Väyryseen saakka, niin pitäähän sitä toisen tietenkin jäädä lautasen ääreen iltaa istumaan, että saadaan tarpeelliset seikat setvittyä. Onnistuneen iltaman päätteeksi onkin kiva siemailla lasista ja sikaria tuprutella vatsa kylläisenä. ...Ja mikä parasta, riittäähän noita puolueita tuleville päivillekin parjailtavaksi!



"Työntekijän sielua eivät käsitä, kansaa eivät ymmärrä. Kansan ystäväksi ei voi tulla julistautumalla sellaiseksi, vaan tie kansansielun ymmärtämiseen on hiljainen ja aikaa vievä, sisäsyntyinen, harras..."

Tässä vaiheessa sarjan puolivälin kohdalla Ammattimainen puolueenhaukkuja on toinen tarina, joka on napattu Huovisen vuoden 1973 kokoelmalta Rasvamaksa. Edellinen tuttavuus siltä niteeltä olikin Jutta Grahnin mies, joka on toistaiseksi jättänyt katselu-urakan nihkeimmän vaikutelman, mutta onneksi puolueita ja poliitikkoja parjaillaan viihdyttävämmissä merkeissä. Ammattimainen puolueenhaukkuja laitettiin myös vuotta myöhemmin uusintajulkaisuun, sillä samainen juttu löytyy teoksesta Vapaita suhteita. Itse kuitenkin naputtelin lainaukset alkuperäisestä julkaisusta, jossa mittaa sille kertyy 11 sivun verran. Tuttuun tapaan ohjaaja Pauli Virtanen oli televisiosovitusta kynäilemässä, kuten myös Panu Rajala. Ainakin alkutekstien pohjalta sanoisin, että kirjailija itse on ollut myös aktiivisemmin prosessiin osallistumassa ja pienoisia päivityksiä väkertämässä.

"- Hallitusvalta näyttää vain suosivan väkivaltaa. Rangaistukset minimiin, vangit lomalle. Sosiaalidemokraattinen ministerintörö ei kun illistelee, kun lähetystöt käyvät rukoilemassa laillista järjestystä maahan. Puhuu mukamas inhimillisestä ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Mutta tosiasiassa täällä vallitsee juoppojen ja öykkärien terrori."

Näistä päivityksistä ja muutoksista mieleen tulee jälleen laajennettu Kinnusen puhelema alustus nälkäpulmineen. Pääsääntöisesti nämä Huovishengen höpinät ovat katsottujen jaksojen suhteen olleet ihan kelvollista tarinointia, joten eipä tarvitse niistä nytkään napista. Vähemmän toimivien neronleimausten osastoon taas viskaisisin Kirsikkalan puhuvan vatsan, sillä tarinan kannalta se ei ole erityisen tarpeellinen lisäys ja hauskuutusta lähempänä on valitettavasti vaivaantuminen. Onneksi vatsan äänekkäämpää osuutta ei oikein voi kovinkaan merkittävänä pitää. Alkuperäisen julkaisun ja televisioversion väliin mahtuu runsas vuosikymmen, joten pikkuisen on viilailtu puheita sopimaan paremmin 1980-luvun puolivälin poliittiseen kenttään. Ruutuversion puolella eräästä Väyrysestäkin vähän tuimempaan sävyyn sanaillaan, mutta eipä oikeastaan ehditä perinpohjaisten ruotimisten pariin, vaan Paavo pääse vähällä murinalla. Nyt kolmisen vuosikymmentä myöhemmin voinee todeta, ettei aivan terävimpään tapaan ajan hermoilla liikuskella, sillä asia ja toinen on päässyt muuttumaan.



"Hän piti Suomen kansaa tyhmänä. Hänen mielestään Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan niin täydellisesti, että se nuolee kuin koira ruoskijansa kättä. Kun verot, hinnat ja maksut nousevat valtiovallan toimesta ja yleinen turvattomuus ja rauhattomuus lisääntyy, Suomen kansa palkitsee tällaisen politiikan antamalla lisääntyvän kannatuksensa politiikan harjoittajille. Siksi nykyinen Suomen kansa on luotu orjakansaksi, sulautumaan kansojen myllyssä perseennuolijoiksi ja hännystelijöiksi. Tämä oli Tohatsun mielestä sitäkin kummallisempaa, kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten suomalainen luopui ennemmin hengestään kuin vakaumuksestaan."

Toisaalta tulisimpiin purkauksiin liittyen voi väittää myös, että tavallaan juttujen aiheet on taitavasti valikoitu, sillä ne ovat eräänlaisia kestosuosikkeja kansan keskuudessa, kuten lainauksistakin saattaa ilmetä. Tuskinpa ikinä päästään sellaiseen tilaan, etteivät samaiset seikat saisi tunteita kuohahtelemaan kummallakin laidalla. Sosiaalidemokraattien ja keskustan toimien kovasanainen arvostelu on myös sitä sarjaa, ettei varmaan ihan hetkessä ole vanhenemassa. Ehkei aikaan saada mitään räyhäkkäimpiä revittelyjä, mutta asiallista fanaattista hehkua kyllä ilmenee, kun tuntemuksia tilitellään. Ainakin itse sanoisin, että Nikkari on osassaan paremmin vauhdissa yhteiskunnan epäkohdista hurjistuessaan. Kierroksia kohotellaan ihan hymyilyttävästi ja paasauskäsikin mallikkaasti sojottelee ja takoo tahtia.

"Antaapa päivien mennä ajan yksitoikkoisuudessa, sanomattomassa ikävyydessä, tihkuvassa suomalaisessa typeryydessä. Huomenna haukutaan kokoomus, ylihuomenna liberaalit, joille vanha Ståhlberg päästäisi pitkänomaisen puhkun... On puolueita Suomessa, ja osallistuva ihminen arvostelee niitä."

Kehaistaan nyt Kalliotakin sen verran, että vähintään mallikkaasti hän keskustan kiemuroista, kähminnöistä ja käärmeilyistä riehahtaa raivoamaan. Suorapuheisuutta ei ainakaan kartella ja kyllä näitä juttuja suu virneessä helposti runsaat 20 minuuttia seurailee. Kirsikkalan malli kuuntelemisesta ja osallistumisesta, eli muiden raivon lietsomisesta huvittaa myös ja Huovishenki laittaa tarinan pakettiin pikkuisen pirullisesti tälläkin kerralla. Tämän tarinan tapauksessa jäi kyllä sellainen vaikutelma, että Huovisen tekstiversio pitäisi sisällään hiukkasen ilkeämpää naljailua, mutta vain pienistä aste-eroista tässä on kyse ja mielestäni hyvinkin lähellä televisiointi seikkailee sävyjen suhteen. Näinpä sitä saa summailla, että kun on puolet jaksoista takana, niin ihan hyvin olen toistaiseksi viihtynyt, eikä vastaan ole vielä tullut kuin yksi tympeämpi tuijoteltava. Etenkin kolme viimeisintä osaa ovat olleet omassa lajissaan makoisaa katseltavaa ja pääsääntöisesti Huovisen tarinoiden kertailu tekstimuodossa on myös ollut mielekästä touhua.



Ammattimainen puolueenhaukkuja (1986) (IMDB)