maanantai 30. toukokuuta 2016

Cold Sweat (Rautaiset hermot / Kylmä hiki)

Toukokuu on tuonut hivenen harvemmiksi käyneisiin elokuvailtamiin kauneutta kaikenlaista koskettavuutta unohtamatta. Tähän sarjaan kuuluu tietysti vaikkapa vähän aikaa sitten päätelty saariston lasten temmellys televisiosarjan puolella ja vaikkapa The Notebook myös. Jotta kotikatsomon viihdetuokiot eivät yhtäjaksoisesti rauhaa ja rakkautta tarjoaisi, niin kenties ihmeellisten ihanuuksien vastapainoksi kelpaa sujauttaa jotakin rumaa, rujoa ja ruhjovaista vääntöä hengenlähtöineen. Yksi tällaisten tiukkojen tilanteiden ja kuumien paikkojen kovakourainen, kylmähermoinen ja yleisestikin tyly erikoismies on tietenkin Charles Bronson, joka sinetöi itsensä 1970-luvulla vähäpuheiseksi väkivallan ammattilaiseksi tehden mitä täytyy häijyjäkään keinoja kaihtamatta. Moni herran vähän kajahtaneistakin sankaroinneista jäi jo nuorena poikana mieleen elämään ja kyllähän niitä nykyäänkin erinomaisen mielellään kertailee. Cold Sweat kuitenkin kuuluu niihin teoksiin, joiden pariin löysin reitin vasta myöhemmässä vaiheessa, eikä se onnistunut A-ryhmään murtautumaan. No, sinne ponnistaakseen pitää pikkuisen rankemmat rettelöinnit ruudulle räväyttää, mutta muistelisinpa, että tämäkin vuosikymmenensä nuhjuisempaakin puolta väläyttelevä kostoreissu sitä toimintanälkää mukavasti sammuttelee. Kertailenpa ja kirjoittelenpa, miten se potkii näin runsaat neljä vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen.

Ehkei sitä rumempaa puolta tarvitse millään pikakiireellä pyrkiä vyöryttelemään, vaan voidaanhan sitä ottaa hetki ja toinenkin nautiskellen Ranskan viehättävistä rannoista komeine reunuskumpuineen. Bronsoninkaan ei tarvitse ihan heti yrmyileväksi ja tylyksi kostajaksi ryhtyä, vaan siinä lämmittävän auringon alla on mukava hymyillen pikkuhiljaa illaksi vaihtuvaa päivää päätellä. Sää on mitä mainioin, ystäviä ympärillä ja taitaapa liiketoimintakin melkoisen mukavasti rullailla. Joe Martinin (Bronson) vene onkin hyvää vauhtia lähestymässä kaupungin satamaa. Ruorissa on ilmeisesti hiukkasen kokemattomampi heppu, sillä Joe tätä ahkerasti neuvoo ja lopulta opastelee kirjaimellisesti kädestä pitäen. Iltaohjelmaakin ollaan kehittelemässä satamakaverusten kesken ja toki pientä piikittelyäkin esiintyy. Asiakkaat ovat lähdössä teilleen ja Joeta kysellään lasilliselle, mutta tämäpä murjaisee, etteivät merimiehet sentään juopottele, ainakaan työaikana.



Toimistolla selviää, että Joen huvijahtipalvelun pitäisi pysyä kiireisenä jatkossakin, sillä kysyntää löytyy. Vaimokin soittelee ja kyselee perään, mutta Joella on vähän muuta mielessä kuin suoraan töistä kotiin lampsiminen. Iltahämyinen korttirinki koitoksineen ja setelitukkoineen tuntuu kiinnostavan enemmän, joten sinne siis ennen kotimatkalle jalkautumista. Hyvän pelituokion jälkeen pari yönapsua unien eteen tuntuu Joelle maistuvan, mutta Fabienne-vaimo (Liv Ullmann) kertoo, että aiemmin päivällä joku outo tyyppi on soitellut ja jälleen puhelin pirisee. Hyväntuulinen Joekin selvästi vakavoituu vastaillessaan myöhäiseen soittoon. Hilpeys onkin katoavaista, sillä puhelimessa kysellään Joe Morinia, ja uhitteleepa heppu linjan toisessa päässä alkavansa tappotoimiin. Halukkuus pyytää poliisia näitä seikkoja setvimään on melkoisen minimaalista, kuten odottaa sopii, sillä Bronsonin tapa ratkaista tällaisia ongelmia ei ole virkavaltaan turvautuminen. Hetkeä myöhemmin auto pysähtyy talon lähelle ja joku hiippailee ikkunoiden takana. Joe jo varautuu kolkkaamaan kelmin ja sitten alkaa tulla kivisiä terveisiä kera särkyvien ikkunalasien.

Illanvietto viimeistelyineen saa siis ikävämmän käänteen ja yht'äkkiä Fabiennelle täysin vieras heppu istuskelee sisätiloissa Joen viruessa lattialla tajuttomaksi muksautettuna. Kovaotteisesta kohtaamisesta huolimatta tarkoituksena ei ole tappaa, vaan kutsumattoman vieraan aikeet lienevät toisenlaiset. Vermontiksi paljastuva kaveri on juttujensa perusteella Joen vanhoja tuttuja ja naljailuista päätellen eipä Joe taitaisi juuri pahakseen laittaa, vaikka tätä jälleennäkemistä ei olisi ikinä tarvinnut kokea ja kärsiä. Fabiennelle herrojen yhteiset ja suunnilleen seitsemän vuoden taakse juontavat edesottamukset ovat uutta tietoa kaikin puolin ja jonkinlaisesta vaietusta armeijatoveruudesta taitaa olla kyse. Sen verran Vermont ehtii suunnitelmiaan valottelemaan, että hän kovin kaipailisi venekyytiä, eikä kieltäytyminen ole erityisen fiksu päätös. Mielellään sopisi heti lähteä vesille, mutta Joepa on näppärä kääntämään osat ylösalaisin, eikä enää ole selittelyille tai uhitteleville pyynnöille tarvetta. Nipsaus, napsaus, niska poikki ja yhteinen sekä epämiellyttävä muistelointi on napakasti pakettiin pistetty.



Hetki on hiukan huono lähteä ruotimaan menneisyyden synkkiä saloja, mutta kaipa Joen hieman täytyy taustojaan viimein availla. Alkulaukaukset nykyhetken tapahtumiin on ammuttu vuosia sitten Korean sodassa, jota seurannut tavallinen tylsä arki ei kaikkia tovereita kiinnostanut. Eräs tuttu upseeri kaipasi vähän virikkeellisempää toimintaa ja kokosi kasaan pienen porukan, joka alkoi toteuttamaan uskaliaitakin ryöstöjä sekä kaappauksia. Joe ei niinkään himoinnut mukaan kyseisen ryhmän touhuihin, mutta erään virheen seurauksena päätyi tekemään perään toisen ja vieläpä paljon pahemman. Edessä odotteli tuomio toisen upseerin pahoinpitelystä, ja kun joukkoa komentava Ross (James Mason) pyysi mukaan öiselle retkelle, niin Joe ajatteli, ettei uran suhteen ainakaan ole enää paljoakaan menetettävää, joten toisten kaipaillessa etevää ratinvääntäjää, hän lupautui pakoauton kuskiksi. Illan ylimääräinen lisäys joukkioon, eli muukalaislegioonataustainen Katanga (Jean Topart) päätyi viimeistelemään siihen saakka hyvin sujuneen homman puukottamalla paikallisen poliisin kylmäksi. Tätä tempausta katsellessaan Joe päätti kaasutella yksinään karkuun jättäen loput neljä oman onnensa nojaan. Jokainen näistä sai pitkät tuomiot istuttavakseen, joten voisi olettaa jonkinlaista katkeruutta edelleen esiintyvän. Siinäpä syy sille, miksi Joe on päätynyt sukunimensä muuttamaan, ei paljoa noista päivistä puhu, eikä tahdo asioita poliisin kanssa pähkäillä.

Menneisyyden rötökset ja ikävät ihmiset eivät niin vain suostu pyyhkiytymään kuvioista maata ja nimeä vaihtamalla, vaan ovat kirjaimellisesti palanneet ovelle kolkuttelemaan. Joe tahtoo, että Fabienne poistuisi maisemista hetkeksi ja ottaisi mukaansa Michele-tyttären, niin hän voisi rauhassa siistiä asiat tavallaan. Fabienne yllättää miehensä ilmoittamalla tahtovansa mukaan. Ensimmäisenä tehtävälistalla on keittiön nurkassa luuhaavan ruumiin hävittäminen, mutta naapurin hilpeät sekä huppeliset juhlistelijat tahtovat tunkea puoliväkisin keskiyöllä asuntoon iloaan jakamaan ovikelloa sinnikkäästi pimputellen. Lopulta humalaiset saadaan parin täpärän tilanteen kautta toivoteltua myöhäistä iltaansa jatkamaan ja ylle laskeutunut öinen pimeys tarjoaa oivan tilaisuuden suorittaa sellaisia tekosia, jotka eivät niinkään uteliaita silmäpareja todistajiksi kaipaile. Pikkuisen myöhemmin Vermont viimeiseen sukellukseensa syöksyen korkealta kalliolta kovaan kivikkoon kopsahtaen. Siinäpä sitä vähemmän mukavaa päätöstä vähemmän mukavalle tuttavuudelle, eikä Joe ole yhtään kyyneltä sen seikan johdosta tirauttamassa.



Luultavasti olisi erinomainen idea poistua kotikulmilta hetkiseksi ja tällainen suunnittelematon lähtö taitaakin olla Joella mielessä, mutta nytpä onkin niin, etteivät vanhat tutut tahdo päästää miekkosta niin vain teilleen livahtamaan. Asunnolla odottelee oven avautuessa kolme kutsumatonta vierasta yhden sijaan, joten pitäisiköhän jälleen käväistä öisellä kallioajelulla...? Joe ei ole yhtään vieraanvaraisella tuulella, mutta samalla voi sanoa, ettei kolmikkokaan ole tullut kuulumisia vaihtamaan ja niitä-näitä rupattelemaan, mistä osoituksena lattialla viruu verissään Joen tapettu hauvaystävä. Ross on edelleen joukon johtaja, joka rauhalliseen tapaan selittää Joelle, miten näkee vuosien myötä kasautuneet velat sekä mahdollisuuden tilinpäätökseen. Osa joukosta tuntuu olevan kärsimättömämpää lajia, mutta Ross pitää pään viileänä kysellen, että mikä mahtaa olla käypä hinta terveille keuhkoille, joille on saanut heittää hyvästit vankeusaikanaan. Voipi olla, että eräs tietty vene tilejä tasailisi...ainakin melkein. Ryhmällä on mielessään rahakas huumesalakuljetus ja Joe veneineen sekä hyvine maineineen olisi arvokas tekijä uskaliaassa yrityksessä. Josko kuskihomma tällä kerralla onnistuisi. Risteilylle lähdetään, mutta huomattavasti ankeammassa hengessä kuin ensimmäisten kuvien hehkuessa. Joe tietenkin tahtoo laittaa tyypeille vastaan, mutta varovainen sopii olla, koska perheen henki ja terveys roikkuu osittain murhanhimoisissa kätösissä...

Richard Mathesonin vuonna 1959 ilmestynyt jännitysromaani Ride the Nightmare oli jo ehditty sovitella ruutuversioksi, sillä sen pohjalta väsäiltiin vuoden 1962 lopulla ensiesityksensä saanut jakso televisiosarjan The Alfred Hitchcock Hour ensimmäiselle kaudelle. Sekin on tullut nähtyä, vaikkakin niin monen monituista vuotta sitten, etteivät muistikuvat kovin kirkkaina päässä pyörähtele. Kyseisen sarjan omasta hyllystä löytyviä parhaita paloja voisi kenties kertaillakin, mutta tiedä sitten, pääsisikö Ride the Nightmare siihen kerhoon, koska Hitchcockin nimen alla on esitetty huomattavasti huikaisevampaakin jännitystä puhumattakaan herran omista ohjaustöistä. No, vähän samaa voisi tästä myöhäisemmästä elokuvaversiosta sanoa, eli eipä jännitysruuveja aivan äärimmilleen onnistuta kiristelemään, eikä varmaan edes erityisesti yritetäkään sellaista teosta kehitellä, joka laittaisi katsojan kyntensä jäytämään hermot raunioina.



"Do you know how many pints of blood a man has? He has ten pints, and mine's pumpin' out, slowly but steadily, at an estimated rate of four pints per hour. Therefore, in another hour, I will have lost consciousness and finally "check out.""

Tarinassahan olisi hyvinkin potentiaalia, jos tahtoisi kunnolla vyörytellä painostavaa ilmapiiriä katsomoon häijyine käänteineen, mutta vaikuttaa siltä, että ahdistavinta piinaa halutaan tarkoituksella vältellä ja tilanteen kiristyessä aletaan tuomaan mukaan myös huumoria. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa vähän ennen puolta väliä kuviin ilmestyvä Jill Irelandin esittämä hiukkasen hipahtava Moira, joka kovasti tuntuu erilaisten vapauksien perään haikailevan, mutta toki tappotouhut kiinnostaisivat myös, mihin taas Joe naurahtaa, että sepä se vasta onkin hupailuista parhainta. Mathesonin kirjaa lukematta on vaikeaa veikkailla, millaisilla sävyillä kirjailija itse lähti kiristyvää asetelmaansa kuljettelemaan. Sitä en tahdo väittää, että elokuva heittäisi touhun täysin pilipalipuuhasteluksi, vaan kyllä se kaikkiaan kohtalaisen vakavana pysyy ja tiukkaakin taistoa käydään, jossa ei juuri pelleillä. Kuitenkin pääsee syntymään vaikutelma, että jännitysosastoa vesitellään tarkoituksellakin, eikä se pelkkää plussaa ole, vaikka varmaan tekeekin tekeleestä helpompaa katseltavaa. Inhottavimmat jutut jätetään enemmän vihjailujen varaan kuin lähdettäisiin kunnolla hahmoja ja katselijaa höykyttämään.

"Killing him wouldn't be murder; it would be like cleaning a cesspool."

Vaaranpaikkoja kyllä saadaan luotua useampikin, eikä kivuliaaksi pattitilanteeksi kääntyvää suunniteltua huumekauppaakaan oikein voi ihan tavanomaisimmaksi ratkaisuksi sanoa. Lisäksi näkisin hieman poikkeuksellisena senkin, että lyhyttä takaumajaksoa lukuun ottamatta elokuva tapahtuu suunnilleen vuorokauden aikana. James Mason on ainakin minulle tullut tutummaksi vähän lempeämmistä ja arvokkaammista osista, mutta kyllähän pätevä näyttelijä hiljaista uhkaa ja häikäilemättömyyttä huokuvan pahiksenkin itsestään tarvittaessa kaivelee. Julmempi ja räjähdysherkempi heppu on kuitenkin Katanga, jonka omatunto ei paljoakaan paina, ja muiden arkkuun laittaminen on ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa. Joen vanhojen tuttujen joukossa loput kaksi jäävätkin vähemmän merkityksellisiksi sivustakatsojiksi, jotka puolihuolimattomasti hoidellaan pois kuvioista. Moiraa on jokseenkin vaikea laskea joukkoon, koska ainakin omiin silmiin hahmo näyttäytyy eräänlaisena kevennyksenä. No, vaikuttaa siltä, että Ireland tykkää osassaan hieman huvitella ja kiusata puolisoaan.



Jännityselementtien vaisuudesta ei se syyttävä sormi kuitenkaan aivan ensimmäisenä ryöväreiden suuntaan osoittele, vaan ehkäpä Bronson hivenen turhankin itsevarmana jolkottelee läpi pienen piinajaisensa. Missään vaiheessa ei minusta näytä siltä, että heppu olisi kovin huolissaan  tai etenkään hätää kärsimässä. Vaikka vaimo ja tytär ovat hyvinkin haavoittuvaisessa asemassa, niin kohtauksesta toiseen Joella tuntuu ote pitävän ilman herpaantumisia. No, joihinkin tykittelyihin sopii vallan mainiosti, että Bronson on jonkinlainen supermies, joka tuosta vain setvii ongelmapaikat ja laittaa pahat tyypit multiin makoilemaan. Cold Sweat ei välttämättä aivan näin jämäkkää kaveria kaipailisi. Toisaalta toinen suomennettu nimi (Rautaiset hermot) on varsin osuva tulkinta Joen otteista läpi elokuvan. Kädet eivät tärise ja ne suurimmat tuskaisat kauhunhetketkin jäävät lopulta aivan muiden koettaviksi. Joka tapauksessa Bronsonia on jälleen ilo katsella.

...Etenkin kunhan varsinaiseen asiaan päästään ja voidaan sanoa tilapäiset hyvästit ensimmäisissä kohtauksissa rentona ja letkeänä hymyilevälle Bronsonille. Tarpeen tullen tilalle astuu kylmäpäinen väkivallan ammattilainen, jolta on turha armopaloja ruikuttaa. Sanomattakin selvää, että tällainen olotila näyttäytyy miehelle paljon luontevampana, jos on sattunut enemmän hänen tuotantoaan seurailemaan. Kutsumattomat vieraat toivotellaan suorasanaisesti painumaan teilleen ja jos viesti ei jostakin syystä läpäise kalloa, niin edessä odotteleva kohtalo tulee olemaan karu ja kova. Ehkäpä toimintaa toivovan katsojan kannalta on hyvä juttu, että vähän luupäisiä nämä vanhat tuttavat sattuvat olemaan. Asenne on kyllä kohdillaan Bronsonin hääräillessä tuimailmeisenä ja tekosia voisi luonnehtia tehokkaiksi ja tylyiksi. Valitettavasti tämä myös tarkoittaa sitä, että suurelta osin väännöt ovat kestoltaan minuutin luokkaa, eivätkä kovin näyttäväksi kahinaksi etenkään ensimmäisellä puoliskolla karkaile. Ennen kuin ehtii kunnolla kamppailuun mukaan, onkin Vermontin niska jo sanonut naps. Samaa sarjaa edustaa lyhyt kolkkailu veneessä ja kärhämöinti lentokentän hississä. Kyllähän sellainen osoittaa, ettei kaveri otteissaan juurikaan haparoi, mutta tämä katsoja saa yleensä vähän enemmän riemua irti, jos toimintakohtauksia pystytään hieman komeammiksi kasvattelemaan kuin nujakoinneiksi, joissa vähän painitaan ja pari iskua vaihdetaan. Onneksi ennen viimeisiä kohtalokkaita kohtaamisia saadaan kivisempiä seutuja liekehtimään, niin tulee sitäkin kautta omanlaistaan kuumotusta takaa-ajoon. Valitettavasti varsinainen lopettelu on mielestäni melkoisen tyhjänpäiväinen nykäisy. Kenties Joe sitten tahtoo omalaatuisella tavalla ja räiskähtelevästi osallistua itsenäisyysiltaman juhlallisuuksiin, mutta siinä ilotulittelussa ei paljoakaan muisteltavaa ole.



Hieman epätyypillisesti noin Bronson-elokuvalle parhaiten mieleen jäävä ja ehdottomasti näyttävin vauhtipätkä liittyy nelipyöräisten ärjymiseen ja pujotteluun ahtailla teillä, eikä niinkään kaksijalkaisten yhteenottoihin. Varsinaisesta kaahausjaksosta saadaan puolivälin jälkeen jo hieman esimakua, vaikkakin se hoidetaan vielä leikittelevämpään tapaan. Toisella kerralla meno onkin pari pykälää hurjempaa, koska pitää ruuhkan seassa kamppailla armotta raksuttelevaa kelloa vastaan ja takana jahtaavilla poliiseillakin tuntuisi vähän asiaa olevan. Ruuhkaisesta kaupungista pitää omat oikopolut etsiä, eikä ole paljoakaan aikaa pysähdellä tullipuomeille. Joe pääsee niitä rautaisia hermojaan ja kysyttyjä rattitaitojaan kivasti esittelemään. Päätä ei kylmää, vaikka kaiteet ja pudotukset niiden takana tulevat hyvinkin lähelle nopeusmittarin kohoillessa. Tästä kisailusta ei tarvitsekaan valitella, sillä viihdyttävä hurjastelujakso siitä syntyy ja onpa pienoista asfalttirallin tunnettakin renkaiden vinkuessa, koneen käydessä kovilla kierroksilla ja tienkin lopahtaessa kesken. Samalla saadaan hieman rämäpäisempi katsaus Ranskan kallioisiin rannikkoseutuihin. Onhan vastaavia kovasti kiemurtelevien vuoristoteiden kisailuja aiemminkin tullut nähtyä, eikä Cold Sweat aineksistaan välttämättä tyylikkäintä tai intensiivisintä rypistystä saa aikaiseksi, mutta omalla listalla se kuitenkin kelpaa elokuvan hengästyttäväksi huippukohdaksi, eikä miksikään väsähtäneeksi ratinkääntelyksi sovi väittää.

Asiallisen karusti kansikuvitettua levyä mainostetaan erikoisjulkaisuksi, mutta ainakaan lisukkeiden määrä tai laatukaan ei mielestäni siihen luo perusteita. Sieltä löytyy hieman kuvia, tekstimuotoista tietoa ohjaajasta sekä Bronsonista, pari versiota trailerista ja kiinnostavimpana noin 13-minuuttinen haastattelukooste. Dokumentin antikaan ei kummoiseksikaan paljastu, eikä mukaan ole saatu juurikaan tekijäporukkaa, vaan ulkopuoliset elokuvasta höpöttelevät. Mathesonista lausutaan alkuun pari sanaa, kun kerrotaan, että hän kirjojen lisäksi tuli tunnetuksi televisiokäsikirjoitusten puolelta. Esimerkkeinä heitetään kirjoista I Am Legend, joka on innoittanut useammankin elokuvatulkinnan ja televisiotöiden puolelta taas Duel, eli Steven Spielbergin ohjaama myyntimiehen painajainen maanteillä vuodelta 1971. Jutustelu on jokseenkin joutavaa ja yleisluonteista, eikä varsinaisen teoksen taustoihin kovinkaan syvälle kurkata. Mainitaan, että budjetti oli pieni ja kuvaukset lyhyet, mutta juuri enempää ei siinä mielessä irtoa, vaan jutustellaan, miten kolkutteleva pimeä menneisyys on tuttu teema lajityypissä ja vastaavaa turinaa. IMDB:n triviaosastokaan ei merkittävästi mielenkiintoista pikkutietoa tarjoile. Hieman minua ihmetyttää maininta, että Cold Sweat julkaistiin Yhdysvalloissa vasta vuonna 1974, vaikka kyseessä oli kansainvälinen tuotanto ja Bronsonin suosiokin nousussa, josta kertoo vaikkapa miehelle (väitetysti) maksettu 400000 dollarin palkkio, joka valmistumisaikaan oli jotakin aivan muuta kuin mitä b-luokan toimintatähdille tarjottiin. Näyttelijävalintoja valotellaan sen verran, että Rossin osaan oli jo loikkaamassa Jason Robards, mutta lopullinen valinta osui Masoniin.



Terence Young muistetaan luultavasti parhaiten ensimmäisestä Bond-elokuvasta Dr. No ja seuraavana vuonna ilmestyneestä melko korkealle arvostetusta jatko-osasta From Russia with Love. Young toki palasi kolmannen kerran Bondia ohjastelemaan elokuvassa Thunderball. Ehkä hän oli paremmin kotonaan agenttitoiminnan puolella, sillä ainakin pari noista Bondin seikkailuista on selkeästi viihdyttävämpää ihmeteltävää kuin Bronsonin kanssa tehdyt vakavammat väännöt. Bronsonin ja Youngin yhteinen taival jatkui kolmen elokuvan verran, jotka ilmestyivät peräkkäisinä vuosina. Cold Sweat oli niistä ensimmäinen ja seuraavana vuonna vaihdettiin lännenelokuvien lajiin. Tuotanto oli siinäkin varsin kansainvälinen niin kameran edessä kuin takana, sillä Bronsonin kanssa elokuvassa nähdään Toshirô Mifune, Alain Deloin ja Ursula Andress. Katselusta on jo varmaan lähemmäs vuosikymmen, mutta muistelisin kyseisen tekeleen olevan ihan menettelevä tapaus, vaikkakin Bronson on huomattavasti huikaisevammissakin revolverileikeissä esiintynyt. No, Red Sun on joka tapauksessa uusinta-aikeissa, mutta samaa ei voi sanoa Youngin ja Bronsonin viimeisestä yhteistyöstä. The Valachi Papers toki hyllystä löytyy, mutta parin katselun jälkeen tuntuu siltä, ettei ole tarvetta enää kolmatta kierrosta käynnistää. Sinänsä kohtalainen kurkkaus järjestäytyneen rikollisuuden kuvioihin, mutta eipä siinäkään huimilla toimintakohtauksilla juurikaan väläytellä.

Cold Sweat tuntuu myös kuuluvan siihen joukkoon, joka uusinnoilla pikkuisen pääsee kulahtamaan, sillä vähän laihaksi riemu jää, kun kuviot ovat melko hyvin mielessä, eikä niitä vauhdikkaita huippukohtia kovin montaa matkalle mahdu. Kyllähän Bronson melkoisen säälittä mätkii ja höykyttää vanhoja tuttujaan, mutta nämä tuokiot ovat enimmäkseen lyhyitä ja suoraviivaisia purkauksia, joten toimintapuolta voisi kuivuudesta ja rajallisesta mielikuvituksellisuudestakin syytellä. Siihen kun lasketaan mukaan, että tuskalloiseksikin käynyt jännitysnäytelmä puretaan melko hätäisesti ja lässähtäen, niin parempaa keskitasoa korkeammalle elokuvaa ei oikein kehtaa kehua. No, Bronson kuitenkin on vetreässä vedossa ja sitä heilumista on ihan kiva katsella. Samoin sinänsä pätevästi toteutettua toiminnallista jännitysviihdettä. Dokumentissa tokaistaan, ettei Cold Sweat kovin kattavasti sukella Ranskan Rivieran ihmeellisyyksiin, vaan tyytyy väläyttelemään turistimaiseen tapaan. Minusta vaihtelevat näkymät mukavasti rikastuttavat muuten paikoin hitaammalla käyvää tarinaa. Jotta tästä enempää tahtoisi innostua, niin elokuvan pitäisi olla paljon tiukempi ja mielellään tuimempikin. Näitä rankempia rymistelyjä Bronsonille 1970- ja 1980-luvuilla kiitettävästi kertyikin ja siihen osastoon verrattaessa Cold Sweat edustaa lähinnä heppoista lämmittelyä. Vähintään mielekästä sellaista toki, jos sattuu Bronsonin tyylistä tykkäilemään.


Cold Sweat (1970) (IMDB)

perjantai 27. toukokuuta 2016

Vi på Saltkråkan: Melker får napp! (Saariston lapset: Melker saa suuren kalan / Melkerillä nappaa!)

Kappas, saaristosarjan vihoviimeinen jakso on päässyt pikkuisen unohtumaan, kun on tullut tuijoteltua elokuvia ja monena iltana taas ulkoilmakiireet ovat pitäneet nököttäjän pois sohvalta. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus klikkailla laatikon kuudennelta levyltä 13. ja jakso käyntiin ja kommentoitavaksi. Edellinen vierailu onkin jo miltei kolmen viikon takaa, mutta eivätpä tapahtumat silti ole unohduksiin päässeet painumaan. Kyseinen jakso alkoi erinomaisen kesäisissä ja mukavissa tunnelmissa, kun Melkerssonien perhe saapui uutta lämpöistä lomakautta käynnistelemään ja monenkin haaveena oli, että Saltkråkanin Nikkarilasta tulisi heille pysyvä suviajan hiukkasen unelmainenkin paikka nautiskella saariston ihanuudesta. No, jakson toisella puoliskolla nämä haavekuvat asetettiin kirjaimellisesti hävitysuhan alle, sillä tuli ilmi, että vuokranantaja olisikin mahdollisesti kiinnostuneempi myymään tontin rakennuksineen ja halukas ostajakin saapui paikalle tepastelemaan puhellen, että Nikkarila on liian rähjäinen ja parasta olisi jyrätä alas koko mökkerö maisemia pilaamasta. Sanomattakin on selvää, että hyvillä mielin tulevaisuuteenkin katsellut perhe kovin pääsi pettymään ja apeutumaan äkkilähtöuhan vyöryessä ylle. Sekä perhe että katsoja jätettiin tällaiseen tilanteeseen odottelemaan ostajan yön yli nukkumaa päätöstä kauppojen suhteen. Ihan huiminta jännitystä jakson lopettelu ei saanut syystä ja toisestakin aikaan, mutta katsellaanpa, miten Melkerssonien ja toki muidenkin kiemurat lopulta saadaan selviteltyä...

Maata ollaan kirjaimellisesti myymässä jalkojen alta pikaisella aikataululla, mutta uusi aamu vilauttelee elämän nättejäkin puolia, kun rantakalliot komistelevat säteiden keskellä. Kesälomakausi on muidenkin osalta jo alkanut, sillä pieni Stina (Kristina Jämtmark) on Södermanin (Siegfried Fischer) kesäasukkaaksi palaillut. Vanhempi mies kyseleekin kohti rantaa käpsytteleviltä Melkerssonin pojilta Nikkarilan kohtaloa, ja huonolta näyttää, koska kauppa vaikuttaa jo varmalta. Siinä yhdessä asiaa tuumaillessa kysäistään niinkin, että miksei Melker (Torsten Lilliecrona) tee mökistä kilpailevaa tarjousta, mihin on tietysti yksinkertainen selitys, ettei joutorahaa loju nurkissa, sillä noin 20000 kruunua pitäisi pystyä lyömään pöytään. Valuuttahuolia kiroillaan, mutta eivät asiat voivottelulla muuksi ole muuttumassa.



Saltkråkanin sisäosissa Melker on mietteliäällä kävelyretkellä Malinin (Louise Edlind) kanssa ja samat asiat päässä kiusaavat, eli eipä siinä paljon tahtomiset auta, jos lompakko on liian laiha. Hiukan tilittelevään sävyyn hän onnettomana rupattelee, että niin kovin haluaisi rakkaille lapsilleen kivan kesäympäristön tarjota kera kaiken kauniin, hauskan ja ihmeellisen. Epäonnistumisen tunne ryöpsähtelee pintaan ja valittu urapolkukin alkaa kaduttaa, että josko toisenlaisen tien kautta olisi päässyt vähän parempiin asemiin. Onneksi Malin sanoo muutaman hyvinkin lämpöisesti lohduttelevan sanan muistuttaakseen Melkeriä, miten tämä on panostanut perheensä hyvinvoinnin ja elämysten eteen ja jo aikoja sitten onnistunut siinä, mitä nyt ollaan kyseenalaistamassa. Melkerkään ei ehdi aivan murheisiinsa uppoutumaan, vaan saa aihetta ajatella asiaa toisesta näkökulmasta.

Pitkään pohtiminen ei kuitenkaan saa rauhassa jatkua, sillä Pampula (Maria Johansson) porhaltaa paikalle kertoen, että Melkeriä kaipaillaan puhelimeen pikaisesti. Kaupalle siis riennetään uutisia kuulemaan ja sinne kailotellaan enemmänkin väkeä, koska onhan kyseessä tavallaan yhteinen asia, joka monen tulevaisuutta koskettaa. Melkerin ilmeestä voisi päätellä, että homma on sillä selvä, eikä toivo paljoa pilkahtele enää, ja niinpä Pampulakin tulkitsee, että jotakin vallan kamalaa ja kauhistuttavaa on tapahtunut. Mikään maailmanlopusta tai pienemmästäkään katastrofista tiedotteleva puhelu ei ole kyseessä, vaan melkeinpä päinvastaisesta ilmoituksesta voisi jutella. Nyt alkaakin vaikuttaa siltä, ettei kaikkea toivoa ole mitään syytä viskaista kaivoon, vaan asioita voisi vielä muutellakin. Sattuupa olemaan niin, ettei se aivan helpolla ja vaivatta onnistuisi, vaan pitää laittaa jalkaa toisen eteen.



Vuokravälittäjä Mattson ja Karlberg tyttärineen ovat ilmeisesti jo aiemmin veneilleet kohti mannerta sopimaan kauppojen viimeistelystä, joten etumatkaa olisi kurottavana. Melkerin ja kumppanien rynnätessä satamaan, on laivakin juuri lähdössä, mutta onneksi tuttu kapteeni suostuu laittamaan pakin päälle, joten myöhäiset matkustajatkin kyytiin ehtivät. Melkerin matkaan laivaan loikkaavat vanhemmat pojat Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand), mutta myös Pelle (Stephen Lindholm) ja Pampula kelpaavat kyytiin. Siinäpä porukka saa hermoilla reissun ajan, että mitenköhän ehditään. Maihin päästessä otetaan suunta kohti Mattsonin toimistoa, jossa tarjoillaan kohtalaisen laiskaa sekä innotonta asiakaspalvelua, jonka perusteella välittäjän sijaintikaan ei oikein selviä. Sen verran Melker kykenee tietoja nyhtämään, että kaivattu miekkonen saattaa olla kaupungin torilla raparperiostoksilla. Sinnepä siis, mutta kuten arvata saattaa, eihän ongelma aivan näin helposti ole ratkeamassa, vaan paljon pähkäilyä vaaditaan vielä ja jalkaparatkin pitää pinkoa puhki. Riittääköhän sekään, vai päättääkö Sjöblom sittenkin kaupata tiluksensa Karlbergille...?

Tuskinpa monikaan odottelee Melkerssonien saariseikkailuille niin surkeaa päätöstä, että joutuisivat lomansa alussa heti puolittain pois potkittuina maisemista katoamaan. Siksipä siis ei näiden käänteiden kautta minnekään jännityksen huipuille nousta, eikä minusta ole tarvettakaan, koska sarja ei sellaisia sävyjä ole oikein missään vaiheessa kovin tärkeiksi jutuiksi kohotellut. Niin, jaksokasan puolivälin kohdilla kalaverkkovarkaita hipsi hämärin aikein lähivesillä ja heidän kanssaan hiukkasen leikittiin ajojahtia. Sitten jouluaikaan kettu juoksi yli jään päänvaivaa aiheuttamaan. Omiin silmiin tässä ovatkin Nikkarilan menetysuhan kanssa pitkälti ne kiperimmät tilanteet, joita perhe ja yhteisö muutenkin on 13 jakson aikana joutunut kohtaamaan. Sisältö onkin enimmäkseen etsitty aivan muualta kuin vaikkapa pahisten kanssa nyhjäämisestä tai isompien ongelmavuorten vyöryttelystä, mikä sopii ainakin tälle katsojalle erinomaisesti ja se onkin merkittävä syy siihen, että aina on mielellään Saltkråkanille palannut. Ymmärrän kyllä, ettei tällainen pienimuotoinen ja verkkainen touhuaminen kaikissa kummoisiakaan väreitä tai tuntemuksia herättele.



Ehkä hiukan sopii esittää kritiikkiä talokauppoihin liittyvän ratkaisun helppoudesta, joka suunnilleen tuosta vain tupsahtaa syliin ja vieläpä juuri oikeana aamuna viime hetkillä. Kohtalo kenties, mutta voinee väittää, ettei käsikirjoittajien ainakaan ole ihan kohtuuttomasti tarvinnut koukeroita ratkaisuhetkien suhteen mietiskellä. Toisaalta sopii tavallaan sarjan henkeen, ettei vastoinkäymisten edessä olla heti ankeutumassa, vaan asioilla on tapana sujua lopulta, kunhan pidetään vireet positiivisina ja jaksetaan yrittää. Siihen yrittämiseen liittyen nähdäänkin pari toisistaan poikkeavaa lähestymistapaa katselijan huvitukseksi sekä ihastukseksi, koska tiukka tilanne lähenevine aikarajoineen pyyhkäisee Melkerin harkintakyvyn tilapäisesti pois pelistä ja hänen touhunsa muuttuu huolimattomaksi hutiloinniksi vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Isä kirmailee vanhempien poikiensa kanssa sinne sekä tänne ja voisipa sanoa, että suunnilleen täysin tuloksetta. Lopulta kunto alkaa laittaa vastaan ja puhkuillessa ja puhistellessa onkin hyvä hetki tuumailla, että onkohan päättömässä säntäilyssä sitä kuuluisaa jälkeä järjen rippeistäkään. Kahdestaan jääneet Pelle ja Pampula taas näyttävät, että perheiden pienimmillä on malttia sekä huomattavasti toimivampi ajatus yhteisten asioiden edistämiseksi. Verkkaisesti, mutta määrätietoisesti kaksikko tallustelee kohti tavoitettaan osoittaen, etteivät nopsat jalkaparit pelkästään auta pitkälle pötkimään.



Ihan tähän viimeiseen jaksoon saakka tapahtumat on pitkälti pidetty Saltkråkanilla, ellei lasketa sekaan reittilaivan kannelta taltioituja hetkosia, mutta lopettelussa selvästi yli kolmannes minuuttimäärästä kulahtaa Mattsonin perässä säntäillessä, mikä samalla tarjoaa vaihtelua katsomoon. Jokusesta toisistaan melko erillään sijaitsevasta rakennuksesta koostuva saaristokylä korvautuu tuokioksi pikkuisen isomman kaupungin kaduilla, vaan väittäisinpä, että ainakin tässä tapauksessa pienemmissä ympyröissä paremmin viihtyy. Onneksi sieltä päästäänkin hyvissä ajoin takaisin kesäistä kotimökkiä kohti, sillä olisihan se vähän hassua, jos päätösjaksossa Saltkråkan unohtuisi sivuosaan. On myös ymmärrettävää, että päättelyn yhteydessä halutaan kameroille melkein kaikki edellisissä jaksoissa tutuiksi tulleet tyypit näyttää ainakin lyhyesti. Joulujaksossa sama homma sujui luontevammin, kun porukalle keksittiin mukavasti tekemistä yhdessä, kun taas tässä osassa joitakin asukkaita käytännössä käväistään nopeasti moikkaamassa.

Aivan niin hyvin ei satu käymään, jotta pääsisi päätöstä kehumaan sarjan ylivoimaisesti parhaaksi jaksoksi, mutta mielestäni se helposti aivan kärkijoukkoon kipuaa. Tässä yhteydessä en kuitenkaan lähde laittamaan näitä löyhäänkään paremmuusjärjestykseen, vaan kenties myöhemmin pienen summailun sekaan sellainen on mielekkäämpää sijoitella. Sinänsä mitään ihan uutta ja ihmeellistä ei lopetuksenkaan yhteydessä esitellä, vaan niitä elelyn pikkuisia ilonpilkahduksia, joiden tuottelussa sarja kaikkiaankin kiitettävästi kunnostautuu. Oli sitten kyse jäätelöhetkistä, onnistumisen riemusta, kesäpäivien rauhallisesta nautiskelusta tai läheisille lausutuista pienistä sekä herkistävistäkin sanoista, jotka voi hyvillä mielin talletella kultaisten muistojen holviin ja kaivella kolkompina hetkinä uudelleen esiin sydämeen lämpöä ja uskoa luomaan. Tällaisten juttujen ja tunnelmien yhdistelemisessä Vi på Saltkråkan onnistuu erinomaisesti, vaikka onhan mukana jokunen jakso, jossa liikutus jää vähemmälle ja muutenkin vaikutelma hieman vaisummaksi. Siitä huolimatta aidonoloisia hellyyden, ilon ja ennen kaikkea yhteisen onnen eleitä sekä sanoja tupsahtelee vastaan niinkin runsaasti, että odotukset helposti tulevat täyteen. Onkin vähän huvittavaa, kun Karlberg loppupuolella pääsee töksäyttelemään toisten yhteisen unelman turhaksi tunnelmoinniksi, mutta tässä Astrid Lindgrenin luomassa maailmassa sellaiset hassut höpsötykset ja haihattelut ovatkin varsin elinvoimaisia ja vetovoimaisia, joten saattaapi ihan joku muu joutua ihmettelemään, että mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Sellainen tietysti sydäntä lämmittelee ja hyväntuulisuutta tuo.



Juurikin niitä haaveisia sekä herkistäviä hetkiä ennen lopputekstejä tavoitellaan ja sanoisinpa, että viimeisillä minuuteilla osuu melkoisen moni juttu kohdilleen. Huolet on huitaistu pois ja Melker mietiskelee kaiken olevan kuin unta. Jos toiseksi viimeisen jakson päättely huokui pettymystä ja huolta, niin nyt liikuskellaan paljon kirkkaammissa mielialoissa. Isä itsekseen pohtii tätä onnea huokuvaa kesäunelmaa ja sitä, mitä se lapsille merkitsee erityisine kokemuksineen ennen kuin tämä nuoruuden paratiisi katoaa aikuiselämän muistoihin. Sinänsä Nikkarila ei välttämättä kaikkien silmiin mikään kovin kummoinen rakennuksena ole, mutta siinä ympäristössä moni hyvä seikka yhdistyy osiaan isommaksi kokonaisuudeksi yhteistä elämäniloa korostellen, mikä ajatuksissa ihastuttaa. Samaan aikaan kuvissa väläytellään kesän kukkaloistoa kauneimmillaan ja ilta-auringon viimeisten välkähdysten edessä tyyntä pintaa pitkin soudellaan. Näiden varsin myönteisten värähtelyjen myötä olisikin osuva hetki heittää katsomoon hyvästit, vaan on nähty paikka vielä viimeiselle loppukevennykselle, kun lopulta nykii ja sitten onkin molskahduksen aika. Luulisinpa, että näitä hassuja, hempeitä ja haikeitakin Saltkråkanin seikkailuja ja sattumuksia tulee varmasti uusittua useamminkin. Ainakin tämän kevään aikana pyöräytelty kierros saarikylässä on laittanut maailman vilauttelemaan melkoisen tiuhaan niitä kauniita puoliaan tartutellen jaksosta toiseen iloa ja onnea katsojaan, mitä ei lainkaan pahalla osaa katsoa, vaan välillä höttöiseksikin yltyvä unelmointi otetaan kiitollisena vastaan ja niitä kuvia on mahtavaa jälkikäteenkin mielessä pyöritellä. Katsotaanpa milloin tuttu reittilaiva seuraavan kerran katsojan kyytiinsä kaappaa kauniita kesäseikkailuja kokemaan...



Vi på Saltkråkan: Melker får napp! (1964) (IMDB)

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Naughty Girl (Hitonmoinen tyttö)

Viimeksi jutuissa pyöritelty ja pengottu The Notebook onnistui toistoillakin kiitettävästi kauniita vaikkakin myös haikeita mietteitä päähän putkauttelemaan vuorotellen sydäntä hellitellen ja riipien. Rintaseutujen säästelemiseksi ei aina tahdo ihan noin herkistävää hömpötystä katsella, vaan kepeämpääkin höttöä usein kaipailee, ja keväiset illat ovatkin näille teoksille otollista aikaa. Hyvinkin heppoinen ja hassuttelevainen lännenkomedia Frenchie King tuli aiemmin toukokuussa katseltua ja kommentoitua, jonka yhteydessä taisinkin mainita, että kesäkauden ohjelmistoon voisin kaivella Brigitte Bardotin pikkutuhmasti vihjailevia viihdykkeitä. Sillä verukkeella tämä 1950-luvun toisella puoliskolla ilmestynyt huvittelu saa soittimeen sujahtaa iltaa piristämään. Laulua, tanssia ja romanttista huttua saa laittaa katsomon suuntaan näin alkuun vaikkapa täyslaidallisen tulemaan, jos rahkeita riittää!

Joitakin sekunteja alle 80-minuuttisen hupailutuokion tömistelee vauhtiin hilpeältä vaikuttava pienempi norsu, mutta ehkei sentään täysin sirkuslinjalle villiinnytä, vaan vaihdellaan savuisempiin viihdenumeroihin. Tanssijoilla sätkät käryävät suunnitellusti esityksen pyörteissä, eli nykyinen savuttomuuden ilmapiiri ei ole vielä ehtinyt ravintoloiden happitiloja putsailemaan. Lili (Françoise Fabian) istahtaa erääseen pöytään ja hetkeä myöhemmin paikkaa pyörittävä Louis (Marcel Charvey) tulee kuulumisia vaihtamaan. Ilmeisesti Lilin kihlajaisista on tiedoteltu aamun lehdessä, josta Louis onnittelunsa esittää, vaikkakin todeten, että tuleva aviomies on tavallaan yllättävä valinta. Lili selittelee, että pari on vastaanotolla tavannut, koska mies tuli aikoinaan hänelle asiakkaaksi, jota seurasi miltei välitön rakastuminen. Psykoanalyysia tyyppi oli vailla ja uniinkin päästiin pureutumaan. Kuningasbalboan jämäkkä kuristusote öisissä kuvissa tulkittiin avioliiton kahleiksi, ja siinäpä sitä ollaan avioaikeisiin päädytty.



Aivan sattumalta Lili ei ole ruokapaikkaansa valinnut, vaan tuleva aviomies esiintyy ammatikseen lavalla laulutähtenä. Jeanille (Jean Bretonnière) onkin luvassa vapaapäiviä lauluhommista, eli yhteistä aikaa voisi olla enemmän tiedossa. Näitä suunnitelmia ei hirmuisen tarkasti lähdetä setvimään, vaan kamera rientää paikalliselle poliisiasemalle, jossa myös lomapäivät ovat ajankohtaista mietittävää. Tosin ei lainkaan niin iloisissa merkeissä, vaan erään herran anopin hautajaiset ovat lähestymässä. Riittääpä sitä etsiville toki muutakin päänvaivaa, koska jostakin on pulpahtanut väärennettyjä dollareita rahakiertoon, mitä ei lainkaan hyvänä juttuna pidetä. Väärennösongelmaan pitäisikin pikaisesti pureutua ennen kuin tilanne karkaa käsistä, ja sattuupa niin, että Louisin ravintola joutuu tarkkailun kohteeksi, sillä sinne on yksi lähde jäljitetty. Yksi epäiltykin on jo mielessä, koska Latourin (Bernard Lancret) nimi tulee tässä valossa herrojen jutuissa esille.

Kauaa ei tarvitse ihmetellä, että kukahan tämä hiukan epämääräisen maineen omaava Latour on, vaan katsojalle esitellään hänen komeita tiluksia uima-altaineen, jonka viileydestä tytär Brigitte (Brigitte Bardot) tuntuu kovasti nauttivan. Paikalla puutarhahommia tekevä kaveri taas kovin herpaantuu omissa touhuissaan seuraillen nuoren neidon pulahteluja. Koulun rehtoria pitäisi ajella tapaamaan, ja toinen vain kauhoo altaassa, minkä jälkeen Latour toteaakin tyttärensä mahdottomaksi tapaukseksi. No, liikkeelle kuitenkin päästään ja antaapa isä tyttärensä kokeilla ajeluharjoituksia, mikä ei tietenkään sähellyksittä suju ja matkanteko katkeaa ennen aiottua määränpäätä. Paljastuupa myös, että Latourilla ja Jeanilla on jonkinlainen kuvio keskenään menossa, koska iltapäivälle on sovittu tapaaminen. Poliisikin tuntuu olevan näistä koukeroista kiinnostunut ja pyrkii ravintolaan Latouria jututtamaan, mutta tämän ollessa poissa rupattelee Jeanin kanssa. Jean osaa ravintolaan soittelevalle kaverilleen vihjaista huomaamatta, ettei paikalle kannata saapua, sillä kovin utelias etsivä odottelee tivaustuokion merkeissä.



Kaksikko tapaa toisensa hieman hiljaisemmassa ympäristössä, ja vaikuttaa siltä, että herroilla tosiaan on sellaisiakin suunnitelmia, joista ei ihan jokaiselle vastaantulijalle auta lörpötellä. Latourin hämärästä menneisyydestä löytyy salakuljetusta, mikä on syy siihen, että hän on epäiltyjen kärkilistalle ponnistanut. Tyttärelleen hän kuitenkin on satuillut työskentelevänsä laivakuljetusten parissa. Toisaalta onhan siinäkin hienoinen ripaus todellisuutta mukana... Väärennettyjen dollareiden vyörytyksessä Latourilla ei silti ole osuutta, mutta syyttömyyden todistaminen onkin hankalampi homma, koska sitä seuraisi väistämättä annos vähemmän toivottua julkisuutta. Latour pohtiikin, että maine siinä menisi ja samalla tytärkin kenties potkaistaisiin pihalle oppilaitoksestaan. Asioita on kuitenkin tarkoitus selvitellä, mutta varsin vaivihkaa ja hienovaraisesti kulisseissa sen suuremmin niistä kailottamatta. Niihin puuhiin liittyen Latourilla olisi pieni tehtävä kaverilleenkin mielessä ja Jean toki lupautuu palvelukseen venymään.

Mitään erityisen vaarallista puuhaa Jeanille ei ole luvassa, vaan hänen pitäisi esiintyä Brigitten setänä ja käydä noutamassa tämä koulusta talteen ennen kuin poliisi ehtii paikalle juttelemaan. Latour itse taas aikoo matkustaa kohti Sveitsiä, jonne tyttären pitäisi aikoinaan seurata. Kesken tanssiharjoitusten Jean ilmestyy koululle, mutta ylimääräistä aikaa esitysten tarkkailuun ei ole, koska poliisi on jo jäljittänyt tyttären opiskelupaikan. Kommelluksen ja toisenkin kautta kaksikko onnistuu pakenemaan täpärästi, ja voisihan siinä sanoa, etteivät jahtaajien yläpäät välttämättä täysillä kierroksilla raksuttele, koska kaikenlaista sekoilua saadaan aikaan, vaikka napattava pari ei edes mikään kokenut rötösryhmä ole. Pakoon pitää pinkaista ja liukkaan livahduksen jälkeen Jean päättää majoittaa Brigitten tilapäisesti asuntoonsa. Jean ei ainakaan vielä ole ehtinyt muuttaa yhteen Lilin kanssa, mutta palvelija heti teräväkielisesti tahtoo näpäyttää epäilyttävästä naisseuralaisesta, jolloin pikavalheille ilmenee käyttöä. Sekaannuksia seuraa enenevissä määrin, koska seuraavana aamuna on poliisi ovella kyselemässä Latourin perään ja ennen pitkää Lilikin tulee kyläilemään. Sekään ei ole yhtään helpottamassa asioiden edistymistä, että Brigitte kehittää nopeasti ihastuksen valesetäänsä, joten pelkkään poliisilta piilotteluun ei tarvitse katsomon puolella tyytyä...



Tekstin alussa mainitsemastani lännenkomediasta kirjoitellessani en tainnut muistaa mainita, että kyseinen räiskytteleväinen kinastelu- ja kommelluskooste oli Bardotin viimeisiä näyttelyhommia elokuvissa, koska sitä seurasi enää pari teosta. Vuonna 1956 ilmestynyt Naughty Girl taas löytää paikkansa lähempää uran alkupistettä, vaikkakaan ei sentään ihan ensinäyttäytymisestä ole kyse. Valkokankaita kaunistamaan hän ilmestyi nelisen vuotta aiemmin Jean Boyerin elokuvassa Crazy for Love. Ajassa mitattuna Bardot viihtyi elokuvamaailmassa pikkuisen yli 20 vuotta, mikä kerrytti saldoksi runsaat 40 roolityötä. Alkuvaiheessa tahti oli tiheämpi, sillä ennen Brigitte Latourin osaa, oli Bardot ehtinyt esiintyä jo yli kymmenessä elokuvassa. Valitettavasti oma tuntemus on toistaiseksi pahasti aukkoista, mitä tulee Bardotin filmografiaan, joten tässä vaiheessa ei ole erityisen mielekästä yrittää edes puolitietävää summausta sen sisällään pitämistä lajeista tai laadustakaan naputella. Lisäksi omin silmin on tullut todistettua lähinnä sitä höttöisempää osastoa, joista luultavasti täälläkin turisen enemmän jossakin vaiheessa. No, onhan Bardot toki pikkuisen vakavampiakin rooleja pyrkinyt esittämään, eli olisi vähäsen vinksahtanutta yrittää käännellä asia siten, että pelkkää huttua olisi syntynyt. Melko varhain päättyneen näyttelyuransa jälkeen Bardot ei ole mitään hiljaiseloa viettänyt, vaan on esiintynyt julkisuudessa paikoin kohahduttavastikin poliittisella aktivismillaan ja eläinoikeuksien puolesta puhuessaan. No, ehkä näistä kiinnostuksen kohteista ei ole tarvetta jatkaa tässä höttöisessä yhteydessä, vaan kenties jonakin toisena kertana löytyy mielekkäämpi aasinsilta niistä jaarittelemiseen.

Joku saattaa arvioida ennakkoon vaikkapa siten, että teoksen nimi, Bardot ja 15 vuoden ikäsuositus saattaisi summautua kuumottelevaksi ja kiusivaksi tuhmailuksi, mutta väittäisinpä, että Naughty Girl on otsikostaan huolimatta kuvastoltaan kohtalaisen kilttiä katseltavaa. Lyhyttä yläosattomuutta vilahtaa jokusen sekunnin, mutta jos sattuisi vaikkapa toivomaan, että tuolloin pikkuisen päälle parikymppinen Bardot tällaista touhua ahkerasti harjoittaisi, niin sanoisinpa, että sellaisin haavein varustautunut tulee kohtalaisesti pettymään. Sitä en lähde kieltämään, etteikö Brigitte osaisi olla monin paikoin hyvinkin viekoitteleva eleissään ja sanoissaan, mutta paljastavuuden suhteen ei yllytä hirmuisesti, vaan henki on enemmän vihjailua painotteleva, enkä välttämättä lähtisi jutusteluja edes pikkutuhmien lokeroon luokittelemaan. Joka tapauksessa roisimmat revittelyt kannattanee pyrkiä etsimään aivan muista elokuvista. Kovinkaan kauas ei välttämättä tarvitse harhailla, sillä elokuvan ohjanneella Michel Boisrondilla taisi olla taipumusta sellaisenkin viihteen suuntaan. Naughty Girl oli Boisrondin ohjausdebyytti ja aikakausi vielä vähemmän villiä kuvastoa suosiva, joten siinäkin mielessä ymmärtää, että tietynlaiset...kröhöm, hassuttelutykittelyt jäivät myöhempinä aikoina väkerrettäviksi. Tosiaan korkeahko ikäsuositus voisi asetella odotuksia rohkeamman linjan suuntaan, mutta itse kirjaan tuollaisen ikäpalleron jälleen pienoisten ylilyöntien joukkoon. Vähempikin olisi kenties riittänyt ja niin edelleen. Boisrondin ja Bardotin yhteistyö jatkui toki muissakin elokuvissa, joista jokin saattaa päätyä tännekin höpöttelyjen kohteeksi.



Jos romanttiset kujeilut ja sydänten oikkuilut lopulta melko miedoksi huvitukseksi jätetään, niin siihen on kylkeen tarjoilla sekalaista sekoilua ainakin määrällisesti mukavasti. Sen uskaltaa sanoa, ettei näissä tempauksissa ja koitoksissa äly kirkkaimmillaan säkenöi, vaan vähän farssin puolelle pökkelöidään, kun laitetaan ovia pää edellä mäsäksi ja muuta yhtä loppuun asti harkittua harrastetta. Eihän tässä toki mitään raskaampaa tai muuten aivoja enemmän kuormittavaa vitsinvääntöä tietysti tullut toivottuakaan, joten antaa mennä vain ja tyhmät ideat tietysti ensimmäisinä toteutukseen. Kun järki ei paljoa päätä paina, niin siitä syntyy vaihtelevaista fyysistä säheltelyä, joka ei omaperäisyydellään aivan häikäisemään pääse, mutta monesti mukavasti hymähdyttelee otollisen väsähtäneessä olotilassa seurailevaa katsojaa. Brigitte tuntuu olevan jokseenkin onnettomuusaltis neitonen, joten palokuntaa tarvitaan paikalle ja muitakin kömmähdyksiä mukaan mahtuu. Poliisipuuhasteluun ei tunnuta tekijöiden puoleltakaan kovin vakavasti suhtautuvan, vaan etsivät jätetään ylistelemään pienten ravintoloiden tarjontaa ja höpisemään niitä näitä ihastumisten ja rakkaushairahdusten kiilaillessa edelle.

Musiikkipuoli jättää esityksineen vähäsen valjun vaikutelman. Kyllähän pirteää putkatanssahtelua ja vipellystä saadaan aikaiseksi, mutta nämä revittelyt yleensä lopahtavatkin varsin nopsaan. Eniten irrotellaan Jeanin torkahdellessa ja hortoillessa jossakin tajunnan rajamailla pitkästyttävää luentoa kärvistellessään. Näihin kohtauksiin pakkaillaan useampikin lyhyehkö musikaalijakso, mutta valitettavasti kummoiseksikaan huippukohdaksi niistä ei ole. Olematon kesto on yksi syy, mutta eivätpä laulelut ja tanssahtelut muutenkaan erityisen innostavina näyttäydy, jotta niitä tekisi mieli sen suuremmin ylistellä. Lavasteet pidetään tarkoituksella turhankin pelkistettyinä, mikä samalla miinustelee yhden elementin, jota itse musikaaleissa arvostan, eli voi asennoitua siten, ettei silmille mitään erityisen värikästä ilotulittelua suoda. Brigitte kyllä kovin viekoittelevana näissäkin näyttäytyy, varsinkin merirosvo-osiossa köysissä keinahdellessaan. Hyvistä musikaaleista helposti paljonkin tykkäilen, mutta tällä hömpötyksellä ei ole siinä mielessä paljoakaan annettavaa.



Kokonaisuutena Naughty Girl on menettelevää keskitasoista hömppäistä hassuttelua ja omatkin silmät ovat todistaneet melkoisen monia kohkauksia, joissa yhdistellään ihastusta, kohellusta ja pikkuisen tappeluakin huomattavasti hykerryttävämmäksi sekä viihdyttävämmäksi lopputulokseksi. Tosiaan loppupuolella heitellään vielä mukaan pikainen yhteisnujakointi nyrkkiremuamisineen. Kuvioihin alkaa ilmaantua lisääntyvissä määrin hämäriä heppusia kummallekin puolelle plus poliisit päälle, niin pitäähän rähinää ja kähinää kenkiä käyntiin. Jos musiikkipuoli pyritään hoitamaan lyhyellä ja ytimekkäällä tavalla, niin käsirysy joukkokasoineen on vieläkin pikaisemmin paketissa, eikä tästä tohinasta mitään mestarillisia taistelutaitonäytöksiä ole löydettävissä, vaan ennemmin kummallisella sekä löysällä läpsimisellä yritetään päästä voitolle. Bardotin tehtävä näissä kopsauttelukarkeloissa on lähinnä pyöriä jaloissa ja tulla viskotuksi sylistä toiseen. Liaaneissa heilutaan ja muutenkin yritetään pienoista kaaosta kehitellä, mutta eipä kovin riehakasta kohtaamista silti saada sytyteltyä. Lopettelu sinänsä summaileekin elokuvan yleistä menoa ja henkeä kohtalaisen hyvin, eli kyllähän sitä sattuu ja tapahtuu, mutta omaleimaisuus ja kunnolliset kierrokset vain valitettavasti jäivät paketista pois. Siksipä siis Naughty Girl on ihan kivasti paikoitellen hymyilyttävää höpsöttelyä, mutta sen vaikuttavampaa elämystä etsivien kannattaa katsella toisia teoksia kohti.



Naughty Girl (1956) (IMDB)