A Magic Christmas

Jatkoa jouluelokuvailuun olisi aikomuksena kerryttää enemmänkin, kunhan tässä vauhtiin pääsee. Toivotun putken alkupäähän voisi sijoitella näitä minulle ennakkoon vähemmän tuntemattomia tapauksia, joiden kohdalla odotuksetkaan eivät erityisen loistokkaat ole. No, jääpähän tilaisuuksia myönteisille yllätyksille ja onhan se toki mahdollista toiseenkin suuntaan, kun näitä tarjouskorien teoksia lähtee läpi käymään. Oma jouluelokuvakausi käynnistyi tuossa jokunen päivä sitten komedialla kera koirakaverien, eli Santa Paws 2: The Santa Pups. Aivan pelkkää hulvatonta hupailua ei sentään tahdottu touhuilla siinäkään, vaan mukana kuljetettiin haikeampaa puoltakin, joulupukin pohjoinen värikäs maailma levitti taikaansa muuallekin maailmaan ja tietysti siinä mukana kirmaili aiemmasta osasta kasvanut koirajoukko pentuenergian voimalla. Sinänsä siis ihan kelvollinen alku urakalle.

A Magic Christmas onkin luultavasti erilainen epeli, eikä niinkään millään fantasiaelementeillä leikittele, vaan oletetusti joulupukit ja taikakristallit jätetään tällä kerralla pois kuvioista. Omaan katselupinoon tämä päätyi lähinnä siksi, että talvinen perheloma mökillä vaikutti ihan lupaavalta, etenkin pienen vuoristolisän kanssa. Tuskinpa tulossa on mitään Griswoldin perheeltä tuttua täystuhoisaa jouluriehaa, joten mielentila asetellaan ottamaan vastaan vähäsen pienimuotoisempaa puuhastelua. Kohelluksen määräkin varmaan vähenee merkittävästi, mutta sitäkään ei osaa silkkana miinuksena mieltää, koska aiemmin nähtyjen joulukomedioiden joukkoon on eksynyt vallan vastenmielistäkin kahjouteen kurkottelua, josta sekä hauskuus että herkkyys on uupunut täysin ja jäljelle on jäänyt väkinäinen vääntö älämölöineen vailla mitään aitoa luovaa hulluutta. Kunhan ei tälle tielle lähdettäisi vuoristolomalle suuntaillessa...

Mikään ihan uusi tapa tarinaan pureutumiseen ei ole lähteä ilmakuvien kautta juttua availemaan ja näissä näyttäytyy hiljaiselta vaikuttava pikkukaupunki. Avaramman näkymän kautta pujahdetaan Carterien talon sisätiloihin katselemaan, miten päivä lähtee käyntiin, kun eri huoneissa herätyskellot kilahtavat hälyttelemään aamukuudelta. Joku kuitenkin on jo varhaisemmin virkeänä ja ystävällisesti kertojan ominaisuudessa selittelee taustatietoa katsomon suuntaan. Kyseessä siis perheen lemmikkihauva Baxter, joka tässä murahtelee Burt Reynoldsin äänellä, eli eipä koirakaverien määrää ihan nollaan vähennellä, vaikka merkittävästi edelliseen jouluelokuvaan nähden lauman koko tipahtaakin. Baxter varsin nopsasti ja näppärästi esittelee perheen muut neljä jäsentä, eli koostumukseen kuuluu Jack-isä (C. Thomas Howell), Holly-äiti (Lisa Sheridan), 16-vuotias poika Kyle (Dashiell Howell) ja 15-vuotias tyttö Sienna (Sadie Stahura).

Aamu lähtee hiljalleen liikkeelle, eikä ihan vielä olla viimeisimpien joulutohinoiden tai varsinaisten juhlistelujen kimpussa, vaan selvästi arkisempaa aherrusta on havaittavissa. Uniset ihmiset kokoontuvat aamiaisen ympärille ja lahjatoiveistakin pikkuisen puhellaan, eli uutta puhelinta, autoa ja keittiötä pyydetään, mikä laittaa Jackin hiukkasen huolestumaan ja tämä tokaiseekin, että ehkä mennään kuluva vuosi vähän maltillisemmilla paketeilla ja katsotaan seuraavana vuonna uudelleen niitä listoja. Ennen kuin materiaaliset halut pääsevät pahemmin riistäytymään, muistuttelee Holly, että paketteja enemmän olisi kenties syytä arvostaa perhettä ja terveyttä, mutta nuorisolle tuleekin jo kiire pöydästä pois.

Vanhempienkin pitää vähitellen lähteä kohti yhteistä työpaikkaa, sillä kumpikin on hommissa perheyrityksessä, eli pienessä leipomossa, jonka Jackin isoisä on perustanut edellisen vuosisadan puolivälissä. Pelkkä siunaus tämä työpaikka ei ole Jackille ollut, vaan opiskelujensa jälkeen hän haikaili unelmien perään ja matkustelevaisempaa vapaata elämää viettämään. Haaveista poikkeava todellisuus kuitenkin tuli tielle ja arki alkoi muovautua toiseen suuntaan tuupaten unelmien toteuttamiset määrittelemättömälle tauolle, kun oma isä ei enää jaksanut yritystä pyörittää. Tiukka taloustilanne näkyy leipomonkin toiminnassa kaupan takkuillessa, mutta Carterit sinnittelevät kuitenkin. Etenkin Jack stressaa rahan riittävyydestä, koska Kyle alkaa olla yliopistoiän kynnyksellä ja Sienna tahtoo kalliita lahjoja. Hollylla tosin edelleen on mielessä, että hyvät yhteiset hetket menevät arvoasteikossa niiden lahjusten yläpuolelle. Aivan niin kehnossa jamassa talous ei ole, etteikö joulun lähestyessä voisi asiakkaille pikkuisen ilmaisia maistiaisia jaella hyvää henkeä yhteisöön levitellen.

Joulu pyhäpäivineen lähestyy kovaa vauhtia ja kotona istuskellessaan Jack saa ahaa-elämyksen internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessaan. Lomakylä Farthering Pines nimittäin on viettämässä viimeistä sesonkiaan ennen sulkemista ja asiakaskadosta kärsivä yritys onkin laittanut houkuttelevia tarjouksia, joista Jack innostuu. Samainen paikka vetää muutenkin puoleensa kuin vain halvan hinnan voimalla, sillä näissä mökeissä Jack vietti onnellisia päiviä lapsuudessaan. Monta kertaa perhe onkin suunnitellut vanhoja muistoja kiillottavaa ja uusiakin synnyttävää yhteistä matkaa, mutta aina jotakin muuta on tullut esteeksi ja siinä sivussa aika vähän varkain karannut käsistä. Isä jo murehtiikin, että lapset varttuvat omia elämiään kohti, välit etääntyvät entisestään ja jossakin vaiheessa voi olla jo myöhäistä alkaa tällaisia toiveita toteuttamaan. Niinpä hän ei tällä kerralla lähde vitkuttelemaan, vaan lyhyen tuumailun jälkeen huutelee perhekokouksen kasaan.

Jack alkaa tohkeissaan kaupitella loistokasta lomaideaansa muillekin, mutta sohvalla innokkuus ei ainakaan isommin paistele läpi kasvoista. Mikä siinä nyt on, jos ei patikointi, laskettelu, ulkoilu ja tunnelmallinen mökkielämä muka viehätä! Samalla Jack selittelee, että pystyisi aloittamaan haavettaan romaanin kirjoittamisesta ja ympäristö itsessäänkin lähentäisi perhettä. Sienna suorastaan kammoksuu näitä mielikuvia kaukaisesta karusta korvesta ja lapsilla on muutenkin muita suunnitelmia vapaapäiville. Holly hiukan hermoilee kuluista, mutta nämä murheet Jack kuittaa mainiten mahtavasta tarjouksesta. Eikä isä aio antaa lasten vastalauseillekaan periksi, vaan kertoo huolistaan, miten välit perheen sisällä ovat kehittyneet huonoon suuntaan. Yhtenä ajatuksena onkin mökkeilyn ajaksi hylätä ihmiskontakteja häiriköivät laitteet ja muut vempaimet, mikä saa Hollyn viimeistään kannattamaan reissua.

Matka kohti lumisempia seutuja alkaa olla sovittu, eikä sinänsä hirmuisesti ylimääräistä aikaa olisikaan, joten tarpeellista tavaraa autoon ja menoksi. Kolmen tunnin köröttelykin on jo osalle kova koettelemus ja perille ehdittäessä Sienna alkaa olla jo kohtalaisen kypsä koko elämykseen, mutta toisissa positiivisempaa virtaa riittää. Monenmoista puuhaa olisi tehtävänä ja ainakin Jackille kaikki arkiset mökkiaskareetkin näyttäytyvät hyvinkin mieluisina pieninä hommina. Näyttääkin siltä, että edessä olisi viikon verran taivaallista lomailua, mutta meneeköhän sittenkään ihan toiveiden mukaan...? Sattuupa nimittäin niin, että jo ennen kuin Carterit ovat edes kunnolla ehtineet asettumaan asumukseensa, ilmestyy samaan lomakylään toiseen mökkiin Jonesin perhe vapaa-aikaansa viettämään. Tässä ei kai muuten olisi nuristavaa, mutta Jack ja Robert (Jonathan Silverman) ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja opiskelleetkin yhdessä, mutta sitten on tullut jotakin tielle, eivätkä vanhat kaverukset ole toisiaan vuosiin tavanneet tai muutenkaan pitäneet yhteyttä. Robert on suorastaan riemastunut yllättävästä tilaisuudesta lomailla Jackin kanssa ja samalla tutustuttaa perheet toisiinsa. Robert onkin vaimonsa Evan (Maeve Quinlan) ja poikansa Tommyn (Darien Willardson) kanssa käynyt viettämässä joulunsa Farthering Pinesin mökeillä jo vuosien ajan ja tietysti tahtoo, että perheet kehittelisivät mahdollisimman paljon yhteistä tekemistä. Jack kuitenkin vaikuttaa selvästi harmistuneelta koko käänteestä, eikä mielialaa lainkaan paranna, että kumpikin lapsista näyttää viettävän mieluummin aikaa Robertin mökissä. Nähtäväksi jää, tuleeko joulurauhan ja perhesiteiden lujittamisen sijaan kovaa vääntöä, tappelua ja välirikkoa...

Jos juoniselostuksen viimeisimmät käänteet otetaan suurennuslasin alle, niin sehän pääsi jo vähäsen säikäyttämään, että noinko vain tämäkin arkisesti, mutta samalla leppoisasti ja ihan hyvässä hengessä käynnistelty joulureissu vedetä väkisin joksikin jatkuvaksi kinailuksi ja kisailuksi. Onneksi päätavoitteena ei ole lähteä millään koko ajan paisuvalla ilkeilyllä revittelemään ja touhusta voikin todeta, että pahikset puuttuvat edellisen koiraseikkailun tapaan kokonaan myös tästä, enkä vieläkään suostu siitä seikasta yhtään harmistumaan. Ensimmäiset kohtaukset Jonesin perheen saapumisen yhteydessä laittoivat hetkeksi luulemaan, että ollaankohan tässä tekemässä talvisempaa löyhää uusintaversiota pikkuisen kärhämöivästä kesämökkikomediasta The Great Outdoors, jossa tosiaan lupsakan sekä hyväntuulisen John Candyn hermoja koeteltiin, kun kutsumatta samoihin maisemiin pölähti Dan Aykroydin esittämä heppu perheineen. Onhan näissä kuvioissa sinänsä samojakin käänteitä, kun keskenään kisaillaan, välit vähän kiristyvät ja yritetään nuoriso-osastolle jakaa tärkeinä koettuja muistoja sekä perinteitä. A Magic Christmas kuitenkin on minusta selkeästi hillitympi ja yrittää vähän hiljaisemmin tutkailla perheenjäsenten mietteitä sekä toiveita, kun taas The Great Outdoors revittelee isommin fyysisellä kohelluksella ja muutenkin on äänekkäämpi tapaus.

Heräileehän vanhojen kaverusten välille heti kitkaa, kun jutellessa tulee ilmi, miten Robert on Evan kanssa menestynyt erinomaisesti, johon taas Jack yrittää heittää vastaan kömpelöitä hätävalheita ja katsomon puolella tympiintymään valmiina tuumailee, että sellaistakohan sönkötystä jälkimmäinen puolikas ahdetaan piukkaan. Itse olen melkoisen tyytyväinen, ettei tämä täysin tönköltä tuntuva polku ilmeisesti tekijöitäkään lopulta hirmuisesti houkutellut, vaikkakin toisella puolella on selvästi tahdottu lisätä tekemistä ja etenkin kilvoittelevaa sellaista. Robert suorastaan puhkuu energiaa ja tarmoa kaikenlaisiin koetuksiin, eikä Jack onnistu jarruja erityisen menestyksekkäästi painelemaan, vaan nämä vähän erikoiset talviolympialaiset haukkaavat kohtalaisen kimpaleen toisesta puolikkaasta. On lumikenkäravia, mäenlaskua, täydellisen joulukuusen metsästystä ja mitä vielä, mikä saa tuntemaan sympatiaa Jackin suuntaan, kun toinen on haaveillut rauhallisesta perhelomasta ja sitten vyörytetään niskaan haastetta ja touhua paljon enemmän kuin tuli tilattua.

Eipä sillä, että kisailu kohtuuttomasti laittaisi kiroilemaan tai muuten enemmän rasittelisi, mutta itse toivoisin, että olisi sitten katseltu vähän sen laadunkin perään, eikä vain määrää. Nimittäin melko moni näistä vauhdikkaista koitoksista on...no vähemmän vauhdikasta katseltavaa. Esimerkiksi vaikkapa hurjastelu kera moottorikelkkojen on suorastaan kehnosti toteutettua, eikä tällaisen jäljen kuvailu televisioelokuvamaiseksi nykyään enää vastaa todellisuutta, koska silläkin puolella osaaminen on pääsääntöisesti parempaa. Kuvat ovat ahtaita, hyvä että kelkat edes osittain näkyvät menossa, eikä mistään vimmaisista viimoista kannata edes uneksia. Jos vaikka napattaisiin rinnalle mainitusta kesäisemmästä mökkikomediasta kohkailu vesisuksilla ja moottoriveneellä, niin täysin eri maailmoissa liikutaan, vaikka ei toinenkaan ruutuun tykittele mitään mestarinäytöstä toimintatuokiosta. Toistuvilla yrityksillä paremmuuden etsimiseen toki on tarkoituksensa kiristellä kaverusten välejä ja laittaa Jack vieläkin epävarmemmaksi, mutta katsojan kannalta olisihan sen voinut hiukkasen nautittavamminkin toteuttaa. No, valituksista huolimatta ollaan onneksi kovin kaukana siitä rasittavuudesta, mitä vaikkapa keskenään mittelöivät naapurukset saavat jouluvaloriehallaan aikaan elokuvassa Deck the Halls. Kisaa käydään sekä rinteessä että keittiössä ja varsinkin Jackille on luvassa lumista ja kylmää kyytiä, mutta silti touhussa tolkku säilyy.

A Magic Christmas ei näillä osuuksillaan todellakaan häikäisemään pääse ja siksikin on hyvä, että loppujen lopuksi kokonaisuutta katsellessa siinä ei edes mihinkään kohkausvoittoisuuteen pyritä. Viime vuosina on tullut todistettua paljon kammottavampaakin jouluhassuttelua, kuten vaikkapa The Santa Clause 3: The Escape Clause, Christmas with the Kranks ja Four Christmases / Anywhere But Home. Jokainen noista saa vähintään pienoisia puistatuksia aikaan ja siinä seurassa A Magic Christmas näyttäytyy ihan miellyttävänä ja täysin harmittomana, vaikkakin vähän unohdettavana tapauksena. Suunnilleen sama homma, jos perhelomailujen joukosta vertailukohdiksi kaivellaan vaikkapa Lassen perheen reissut Kreikkaan tai autoilemaan ympäri Eurooppaa. Siinä sivussa Carterien vähän töksähtelevät mökkipäivät menevät tuosta vain, eikä noiden parin sinänsä näyttävämmän komedian maisemalisäkään paljon paina, kun vitsailu on lähinnä silkkaa...

Selväksi varmaan tuli, etteivät vauhtihurjastelut tämän elokuvan varsinaisiin vahvuuksiin kuulu, ja siksi hiukkasen oudoksuttaakin, että mahdollisuuksia hukataan rauhallisemmankin tunnelmoinnin puolella. Sähkökatkon sattuessa takka ritisee viehättävästi, saadaan aikaiseksi loistavine kynttilävalaistuksineen kivat lähtökohdat hyvälle ja herkistelevällekin hömpälle, mutta eipä kyseisestäkään kohtauksesta juuri muuta jää mieleen pyörimään kuin pari sinänsä kivaa kuvaa, eikä oikeastaan mitään ihastuttavia värinöitä, joita mielellään muistelisi myöhemminkin. Myös varsinainen ajomatka kohti lomakylää on hiukan hutiloidusti tehty, eli muutama maisemaotos kera auton ja päälle leikattua piikittelyyn taipuvaista kommenttia. Ehkä hiukan enemmänkin olisi irronnut, kun ei pitäisi ihan niin hirmuinen kiirekään olla, koska kestoa on vain vähän yli 70 minuuttia, ja ainakin omasta puolestani siihen olisi sopinut jokunen kohtaus lisääkin. Suunnilleen samanlaisia aatoksia tulee mökkireissusta muutenkin mieleen, koska sinänsä hyviä juttuja tehdään, mutta esimerkiksi Jackin hehkuttelemat rakkaat muistot kertailuineen eivät valitettavasti kuvien kautta kummoiseenkaan eloon herää ja perinteisten jouluaskareiden tekeminen yhdessä on vähäsen valjua. Toisaalta syynä lienee sekin, että on haluttu se hillitympi arkinen linja monessakin mielessä pitää. Onhan näilläkin hetkillä tavallaan ansionsa, koska tällaiset kohtaukset kuitenkin saavat ainakin päähän pyörimään lämpöisiä ajatuksia, vaikka elokuva ei varsinaisesti onnistuisikaan vastaavia ruudulle loihtimaan. Siksipä väittäisinkin, että melkeinpä miljoonasti mieluummin valjua tunnelmointia kuin nopsasti rasittavaksi käyvää epähauskaa möykkää, joka lähinnä täyttää pään aivan toisenlaisella tavaralla ja saa huokaisemaan helpotuksesta hirvityksen löytäessä viimein loppunsa.

Napinoista huolimatta A Magic Christmas ei sentään täysin kylmäksi tunnepuolella jätä, vaan löytyyhän sieltä seasta vähän värinääkin perheen onnistuessa paikkailemaan yhteishenkeään ja sitä tökkivää keskinäistä kommunikointia. Yhteiset pelit ja leikit osaltaan auttavat edistymään ja samoin hiljaisempi itsetutkiskelu, mikä tulee useammallekin hahmolle eteen. Kaunista talvikautta kuvissa paikoin väläytellään ja pyrytys vieläpä lisää kinosten komeutta. Loppupuolen metsäseikkailut varmistavat, etteivät vuoristoiset näkymät onneksi aivan pelkiksi taustoiksi jää, mikä myös miellyttää. Jos taas haikailee kovaäänisempää huumoria, riehakasta revittelyä ylilyönteineen tiuhaan tahtiin tai vaikkapa korkeilla kierroksilla käyviä kuumia tunteita, niin A Magic Christmas lienee ihan tehotonta ja löysää lääkettä tarkoitukseen. Pääajatuksena on ennemmin yhdistellä niitä arkisia huolia, inhimillisiä erheitä ja pikkuisia onnenpilkahduksia sekä päälle ripaus joulutaikaa. Ihan niin suurta ihastusta se ei saa aikaan, että syntyisi pakottava polte tilailla osittain samojen tyyppien tekaisema A Christmas Eve Miracle. Se käsittääkseni on jonkinlainen puolittainen jatko-osa, joka on saanut IMDB:n puolella aivan hurjankurjan pistekeskiarvon, eli siitäkin syystä voi jäädä vieraaksi tekeleeksi. A Magic Christmas kuitenkin on ihan kohtalainen jouluinen draamaa ja komediaa yhdistelevä tarina koko perheelle. Iki-ihastuttavuuksien listalle siitäkään ei ole, mutta toisaalta sen verran myönteinen kuva jälkeen jää, että voinee vaikkapa joskus vuosien jälkeen uusiakin.

A Magic Christmas (2014) (IMDB)

Smokey and the Bandit Part 3 (Konna ja Koukku 3)

Vielä päiviä muutamia sitten jahkailin, että jospa jättäisi sen kolmannen konnailun tältä uusintakierrokselta kokonaan pois, sillä muistikuvat kertoilevat, etteipä se oikein edes väsähtäneelle toiselle yritelmälle pysty pärjäilemään. Tarvetta tyhmäilylle jälleen ilmenee ja kyseinen olotila nostattelee halukkuutta juurikin tällaisiin teoksiin tarttumaan. Helpotetaanpa katsojaparan koettelemusta sillä, että aina sössötysten tai sekalaisten torvelointien kiristäessä vannetta pään ympäriltä, voi hyvällä mielellä kulauttaa pikkuisen rentouttavaa virkistysjuomaa noin lääkkeeksi. Tekijäpuolella väki on jossakin määrin vaihtunut Hal Needhamin poistuessa ohjaksista muihin hommiin ja Burt Reynoldsin kieltäytyessä näkyvämmästä roolista. No, tuttuja kasvojakin nähdään ja selvitelläänpä, millaisia hassutuksia nämä saavat aikaan "oikean" Konnan ottaessa taukoa kaahailuista ja rettelöinneistä.

Olipa kerran kuuluisa sheriffi, joka alkoi tulla virkatiensä päähän ja eläkepäivät kovin houkuttelevina silmissä häilyivät. Kukahan sellainen heppu mahtaisikaan olla...ehkäpä tiukoissa takaa-ajoissakin kunnostautunut rautainen lainvartija Buford T. Justice (Jackie Gleason). Ensin vähäsen kertaillaan vauhtipaloja ja muita mukavuuksia ensimmäisistä elokuvista, mutta niiden jälkeen sheriffimme mahtipontisesti astelee eräästä kenraalista muistutellen jättilipun eteen aikeistaan ilmoittelemaan. Kyllä se nyt vain on niin, että tarpeeksi on tarpeeksi ja kaahailut maanteillä saavat jäädä muiden hoidettaviksi, sillä tätä kaveria odottelevat rauhallisemmat päivät Floridan lämmössä. Mukaan lähtee tietysti poika (Mike Henry), mutta muuten tutuille kuvioille poliisipiireissä olisi tarkoitus sanoa hyvästit.

Big Enos Burdette (Pat McCormick) ja Little Enos Burdette (Paul Williams) ovat kuitenkin asioista toista mieltä. Selvästi on tylsistyminen tyyppien kimppuun käymässä ja jotakin piristystä pitäisi keksiä. Siitäpä kumpuaa ajatus heittää Justicelle viimeinen julkinen haaste ja ärsytyksenä yritetään käyttää hävittyjä taistoja Konnan kanssa. Buford ei kuitenkaan lähde suunnitelmiaan muuttelemaan, vaikka noloista epäonnistumisista muistutellaankin, eikä sekään auta, että neljännesmiljoona lupaillaan tehtävän onnistuneesta suorittamisesta. Kyllä se nyt vain on niin, että kohti etelää lähdetään muuttokuorman kanssa painelemaan. Bufordkin saa totutella toisenlaiseen arkeen, mikä ei aina ole juurikaan vähemmän hermoja riepovaa kuin lainsuojattomien kanssa kamppailu.

Yhtenä kauniina päivänä pojan kanssa kalareissulla se kuuluisa viimeinen korsi poikki napsahtaa. Toinen kovasti viuhtoo virvelillään ja siinä vaiheessa, kun vallaton vaappu on käymässä etumuksen kimppuun, on parempi laittaa kalapuuhat paussille. Eläkeriennot loppuvat lyhyeen ja sitten otetaankin jo koppia Enosten haasteesta. Nämä kaksi järjestävätkin kunnollisen avajaistilaisuuden kaahaussaagan käynnistelyä varten, jotta sheriffin tuleva nöyryytys olisi mahdollisimman julkinen. Piruilevalla Enos-kaksikolla on sheriffin suhteen mielessä tietysti sellaista jäynää, johon liittyy pitkähkö taival ja kovat nopeudet. Miamista pitäisi kurvailla Teksasiin tyyppien kotitilalle. Aikaa on niinkin paljon, että seuraavana iltapäivänä pitäisi olla se 2250 kilometriä ajeltuna. Viimeisenä pikkuisena jippona vielä ajelun mainostarkoituksellisuus, eli poliisiauton katolle kiinnitellään kalakyltti, jonka olisi tarkoitus tiedotella Enosten omistamasta ravintolasta.

Vihreää lippua heilutellaan ja sitten onkin jo hyvä painella kaasua lattiaan ja lähteä kilometrejä kuluttamaan. Isä Justice tuumailee, ettei lainkaan haitaksi olisi oikotien kautta pinkaista heti alkuun aikataulun edelle. Hiukkasen heikompi homma taas on se, että näillä oikopoluilla tuhritaan tunti ja toinen silti edelleen saman kaupungin keskustassa harhaillessa. Kun ei kartanluku toimi, eikä muutenkaan kirkkaasti sytyttele, niin tässä on tulos ja sitä vielä Enokset huonompaan suuntaan jekuillaan tuuppivat. Junior ei tietenkään aiemmissa osissakaan ole kakkoskuskin paikalla päässyt loistamaan, mutta onpa tainnut elokuvien välillä tulla taas pari kovaa kopsausta kuuppaan, koska tyhmempään suuntaanhan jatkuvasti tunnutaan menevän...

Keskustan sekoilujen jäädessä taakse saadaan siihen nopeusmittariinkin toivottua värinää ja lennokkaasti kaara kiitelee. Enokset tosin tahtovat voittonsa jo alkutaipaleilla varmistella ja ovathan keljuilevat jäynät irrottamaton osa tätä leikkiä. Näitä kisoja käydään omilla olemattomilla säännöillä ja jos valitettavaa epäreiluuksista löytyy, niin se on voi-voi. Big Enos pelin hengestä muistutteleekin ja kun Bufordin rökäletappio ei vielä aivan kiveen naputeltu ole, niin onkin aika kiskaista hihasta se pakan ylimääräinen ässä, eli konnaa kehiin. Sitä kautta hypätäänkin jälleen erään rekan hyttiin, jossa Cledus (Jerry Reed) uskolliselle kuormurihauvalleen höpöttelee. Tilanne on se, että aito Konna on kadonnut teilleen, joten tilapäiskorviketta kaipaillaan ja kukapa parempi vaihtoehto olisi kuin tämän alkuperäisen velmun kakkosmies.

Cledus onkin kovin tohkeissaan, kun tällainen yllättävä ylennys pääsi tapahtumaan. Ei tarvitse Konnan varjossa kärvistellä ja vähemmän hohdokkaasti rekan ratissa roikkua, vaan menopeli vaihtuu vauhdikkaampaan. Kovasti pomppuiselta autolta tosin vaikuttaa, sillä ei oikein tahdo tiellä pysyä, mutta se kai lienee ihan hyväkin homma. Cledusin tehtävänä on paikantaa Justicet ja tietysti jekkuillen heittää viimeiset kapulat rattaisiin. Samoilla seuduilla automainosta pomonsa kanssa kuvaava Dusty (Colleen Camp) polttaa lopullisesti päreensä ja päättää, että autohuijaukset ja pomon sikailut saavat nyt riittää. Sopivasti Cledus osuu paikalle ja näinpä saadaan alkuperäisen elokuvan tapaan yllättävä vierailija etupenkille. Justicen kiitävä kalaravintolamainos nopsasti löydetään ja sitten onkin aika koetella sheriffiparan jo kerran eläköityneitä hermoja sekä pumppua. Mitä kivaa sitä keksitäänkään, vaiko vain väsähtäneisyyttä silmille lapioidaan...?

Millaisella huumoripensselillä sitten on haluttu lähteä roiskimaan? Hmmm...hmmm...mitään erityisen ylevää sanottavaa ei aivan äkkiseltään mieleen kirmaa näitä kohtauksia kertaillessa, vaan melkeinpä tahtoisi aivan toisensuuntaisia mietteitä tilitellä. Muotoillaan vaikkapa siten, että alkupuolelta löytyvä virveliviuhtominenkin tahtoo viestiä, ettei läheskään aina ole ollut halua napapiirin yläpuolelle nousta. Näiden vitsien väsäilyyn ei oletettavasti aivan mahdottoman rankkaa aivoraadantaa ole vaadittu kuullusta päätellen. Voisi samalla veikkailla, että ne aivot on jo tekovaiheessa viskattu sinne narikkaan, joten katsomossa voi huoletta samaisen operaation suoritella. Muuten voi olla kohtalaisen kova koettelemus, sillä höpöttelystä tosiaan huokuu, että vähän kaikki on kelvannut, eikä mitään ideaa liian tyhmänä ole tahdottu tyrmäillä.

Tavallaan tähän kolmosluokan pöllöilyyn ja tohelointiin sopii se, että Reynolds korvataan vähän päättömästikin puhistelevalla halpajäljitelmällä. Hattu löytyy, auto samantapainen on ja viiksetkin nenän alle ovat ilmestyneet, mutta suunnilleen siihen Cledusin muovautuminen jääkin. Viesti kuitenkin on selkeä alusta lähtien, ettei tästä touhottajasta kovinkaan kaksista Konnaa olla kääräisemässä. Halpiskonnan hassuttelut ovat suunnilleen järjestään alekorista kaapattua tavaraa. Mitään riemukasta naurukimaraa niillä heitoilla ja huitaisuilla ei saada aikaan, vaikka kuinka yrittäisi hölmöilyihin hypätä mukaan. Aivan ilman Reynoldsia ei elokuvaa läpi viedä, vaan siellähän alkumuisteloissa se Burt tuttuun tapaansa naureskelee. Vanhojen kertailun lisäksi kaveri käy lyhyesti loppupuolella näyttäytymässä, mutta eipä tällä käväisyllä suurempaa lisäarvoa ole.

Ehkä osan Reedin tönköstä säheltelystä voisi selittää sillä, että hänen mukaan pyytäminen taisi olla viime hetken päätöksiä, koska alkuperäisenä ajatuksena oli hoitaa elokuva ilman kyseistä hahmoa. Suunnitelmissa oli sellainen pöhkö kuvio, että Jackie Gleason olisi hoitanut sekä Konnan että Koukun osat ja nimenä silloin olikin Smokey Is the Bandit Part 3. Ilmeisesti elokuva ehdittiin pitkälti tässä muodossa kuvaamaankin, mutta yleisö ei lainkaan innostunut Justicen tuplahenkilöllisyydestä ja niinpä niin uusintakuvaukset käyntiin. Näin jälkikäteen mietiskellessä alkuperäinen suunnitelma voisi olla ihan mielenkiintoista nähtävää. Etenkin, kun ei se Cledusin tyhmäily erityisen huvittavaa onnistu olemaan.

Justicea esittävä Gleason onkin pääporukasta se, joka parhaiten tästä sekoilu-urakasta selviää. Soipahan sinnikkäälle sheriffille alkupuolella oma laulunsakin ja epäilemättä hän toivottomilla takaa-ajoillaan sellaisen ansaitseekin. Viimeiseen kelmijahtiinsa Justice lähtee samalla innolla, etenkin olettaessaan, että pääsisi viimein makselemaan vanhoja velkoja aidolle Konnalle. Toistuvat toheloinnit ja jonnekin horisonttiin karkaava mainoskyltti saavat toki Justicenkin pohtimaan, että aivanko toivoton tämä kalaralli lie. Näinkö mollivoittoisesti viimeinen suuri kaahauskin joudutaan lopettelemaan? No, hetkelliseksi aallonpohjaksi sellaiset aatokset osoittautuvat. Kaasua uudelleen pohjaan ja kohti mainetta, kunniaa ja mahtavaa rahapalkkiota!

Hutiloiva henki näkyy kyllä hahmokokoelmassakin, sillä vähän kaikenlaista seikkailijaa kuviin heitellään välillä vailla sen suurempaa ajatusta. Välillä ilmestyy joukko kaaputyyppejä riehumaan ja muutenkin paikoin tuntuu, että näkemys on ollut: mitä äänekkäämpi = sitä hauskempi. Sehän on selvää, ettei tämä noin huumorimielessä aivan putkeen mene, vaan karsia olisi saanut älyttömyyden ja toisenkin. Enokset on selvästi haluttu tuoda mukaan toimintaan kahta aiempaa näkyvämmin. Siinähän johdattelevat idioottikaksikkoa harhaan, mutta jokseenkin väsähtänyttä sekin puuhastelu on. Cledusin kyytiin hyppäävä Dusty on vallan mielikuvitukseton toisto edellisten osien Sally Fieldin hahmosta. Tosin vieläpä siten, että kaikenlainen riemu tuntuu puuttuvan. Camp tuntuu olevan täysin hukassa yrittäessään hihkua ja kun menee tokaisemaan, että onneksi lähdin matkaasi, niin reaktio on suuntaan joopa-joo... Toisella puoliskolla saadaankin käänteen ja toisen kautta rasittavien hahmojen kokoontumisajot vauhtiin. Samaahan edellisessä osassakin harrasteltiin, mutta eipä se seikka asiasta lainkaan hauskempaa tee.

Jos selkeitä plussia toiseen osaan vertaillessa haluaa etsiä ja löytää, niin sellaiseksi kelpaa tietenkin, että vauhtia ja toimintaa on selvästi enemmän. Myös kestosta on nipsaistu edelliseen verrattuna yli kymmenen minuuttia, mikä tekee tästä kolmikon selvästi lyhykäisimmän kaasuttelun, eikä se lainkaan huono homma ole. Hurlumhei-sekoilu ei aivan innostavinta seurailtavaa ole, mutta jos muistelee toisen osan tylsää jumittelua ja ankeaakin henkeä, niin vaikea näistä on voittaja arpoa. Sen uskaltaa turvallisesti julistaa, ettei kumpaisellakaan ole mitään asiaa samaan sarjaan kamppailemaan ensimmäisen elokuvan kanssa. Kaikki näistä jossakin määrin sairastelevat irrallisen sekamelskan oireyhtymää, mutta kolmannen kohdalla tauti on edennyt jo melkoisen pitkälle, eikä selvästikään ole jaksettu mitään mittavampia kuvioita rakennella. Kunhan jotakin heitellään minuutteja täyttelemään, eikä tosiaan niin väliä, onko idea jostakin hylättyjen sketsien romukopasta revitty.

Toiminnanpuutteesta tätä repäisyä ei siis tee mieli syytellä. Minuutteja toki joutavuuksiin tuhlaillaan, mutta pääsääntöisesti vauhdikkaisiin turhuuksiin. Jo muuttokuorman kanssa kaahailu on varsin pompukasta ja lennokkaammaksi kyyti käy, kun haasteeseen tartutaan. Maitoautonkin läpi voidaan tuosta vain loikata ja seuraavassa hetkessä höykytyksessä pahasti romuttunut auto onkin taianomaisesti kuin juuri kaupasta haettu. Kätevää, eiköstä vain... Hulivilisemmäksi menee, kunhan valekonna kyytiin ehtii ja alkaa lassoilla mainosvonkaletta toisten katolta parempaan talteen. Vaikka sitten ihan huvin ja yleisen typeryyden vuoksi. Justicen menopeli tietysti asteittain romuttuu reissun edetessä, eikä se mikään ihmekään, koska kaikenlaisissa hiekkaesteissäkin sitä pyöritään, eikä monikaan ole halukas jarrua painelemaan.

Kunhan takaa-ajo saadaan käyntiin, niin mittavat taukohetket alkavat olla mennyttä elämää ja ihan hyvä niin. Voltteja ja muita ilmavia suorituksia matkalle mahtuu, mutta noin yleisesti ottaen homman henki on, että määrä menee näyttävyyden edelle. Useinhan harrastellaan pikkunäppärää pyörähtelyä tai muuta tarkoituksetonta revittelyä, jolla ei autostunttien kärkikerhoa edes lähennellä. Nelipyöräinen kaahailu ei tässä tapauksessa riitä, vaan vauhdikkaat konnailut pitää siirtää hetkeksi vesille. Loppuhuipennuksena toimikoon lavastettu taistelutanner lukuisine räjähdyksineen, eli vauhtia, ryminää, räiskettä, pauketta ja ties mitä remuamista kyllä riittää.

Jossakin toisessa yhteydessä vastaavasta toiminnallisemmasta menosta saattaisi helposti enemmänkin innostua, mutta tässä torveloinnissa se onkin jo selvästi hankalampaa. Tosiasiat on hyvä tunnustaa ja niiden joukkoon kuuluu, että Smokey and the Bandit Part 3 on lähes äärettömän typerä elokuva. Pitkälti varmaan ihan tahallisestikin näin, mutta eipä se rasittavimpia tuokioita viihteellisiksi muuntele. Edelliset pari ohjannut Hal Needham oli päätähtensä Reynoldsin kanssa samana vuonna väkertämässä elokuvaa Stroker Ace, mutta eipä heidän peräänsäkään oikein osaa haikailla, kun edellistä seikkailua muistelee. Needham toki palaili runsaat kymmenen vuotta myöhemmin aiheeseen ohjaamalla televisiolle neljä uutta Konna-elokuvaa. Hiukkasen ristiriitainen tapaus tämä alkuperäisen elokuvasarjan kolmas tarjokas on. Toisaalta tekee mieli vauhdikkuutta kehaista, mutta rasittava typeröinti monin paikoin hakkaa hyvän hengen niin syvälle suohon, ettei oikein innosta ylistellä. Jos oikein tarkoituksella puupäistä pöllöilyä kaipailee, niin sitten ehdottomasti kiekkoa pyörimään. Satunnaisempaa vauhtiviihdettä etsiviä voisi taas neuvoa, että ensimmäisen voi hyvinkin hankkia ja näiden parin jatko-osan olemassaolon kokonaan unohdella.

Smokey and the Bandit Part 3 (1983) (IMDB)