My Mother's Castle (Äitini linna)

Jospa sitä taas jatko-osien teille tarpomaan lähtisi, vieläpä aiemmin nähtyjen sellaisten. No, laadukkaat elokuvat eivät tietenkään parin vilkaisun seurauksena puhki kulahda ja luottavaisin mielin olen sen suhteen, että varsin voimakkaasti tämäkin lämpöään vieläkin jaksaa hehkua. Outoa olisi, jos ei enää innostaisikaan.

My Mother's Castle on siis jatkoa tuossa syyskuun puolella kommentoidulle elokuvalle My Father's Glory, joka samaisena vuonna ehti ilmestymään. Kyseisessä kirjoituksessa tulikin tietenkin otettua askelia jo tämän jatkonkin suuntaan, mutta vain vähän ja siinä samalla tarkemmasta tarkastelustakin lupailin. Katsellaanpa siis, minne meitä tällä kerralla lähdetään viemään.

Ensimmäinen osahan päättyi siihen, kun nuori Marcel (Julien Ciamaca) joutui hyväksymään haikein mielin, että eräs ikimuistoinen lapsuuden kesä on lopuillaan syksyn ja kouluarjen hengittäessä niskaan. Ilmaan jäi kuitenkin lupaus siitä, että hyvästit ihastuttaville seuduille eivät olisi lopulliset, vaan mahdollisuuksien mukaan tuleviakin kesiä palattaisiin samoihin maisemiin viettämään.

Tutunoloiset kumpareet sieltä heti saadaankin kuviin ja kamera rauhalliseen tahtiin kiertelee ensimmäisestä muistutellen. Kukkuloiden valtiaskin luolansa suojista tarkkailee valtakuntaansa ja mökki pienoinen tyhjillään vartoo asukkaita. Ennen hyppäämistä uusiin seikkailuihin lyhyesti ehditään aiemman osan loppupuoltakin hieman muistelemaan.

Koulutielle on yksi ja toinen palailemassa syksyn saapuessa. Näin myös Pagnolien perheessä. Marcelia vaivaa se, että Joseph (Philippe Caubère) ei tunnu yhtään haikailevan takaisin rauhallisemmille seuduille, vaan astuminen arkeen vaikuttaa olevan tälle häiritsevänkin helppoa.

Poikaa eivät saneluharjoitukset juurikaan innosta, kun samaan aikaan kaskaiden laulut korvissa surisevat. Vuosi vaikuttaakin yksinkertaisesti aivan liian pitkältä ajalta. Takaisin pitäisi vauhdikkaammin päästä, mutta miten? Samaan aikaan kouluvelvollisuudet kasvavat, kun Marcel valitaan edustamaan oppilaitostaan kisailussa, jonka seurauksena välitunneistakin päästään käytännössä eroon.

Augustine (Nathalie Roussel) jälleen huolestuu poikansa päänupin liiallisesta kuormituksesta. Marcel yrittää kehitellä vähän epätoivoisiakin suunnitelmia paluun jouduttamiseksi vedoten siihen, että Augustinen terveydelle olisi paljon parempi, jos vietettäisiin enemmän aikaa kaukana kaupunki-ilmasta.

Siinähän poika yllättyy, kun Augustine ehdottaa joululoman viettoa mökkimaisemissa, ja siihen ei Joseph paljoakaan pysty vastaan laittamaan. Matkaan siis lähdetään, vaikka pitää kiertää pikkuisen enemmän jalkaisin. Siellä pimenevässä illassa ensimmäisestä osasta tuttu Lilikin talvivieraita vartoilee, vaikka muuta väittääkin syyksi. Joulupöytä saadaan herkkuja täyteen ja kukahan siellä illassa oven takana takoo? Jules-setä (Didier Pain) saapuu vierailemaan, ja tuttu porukka onkin jo melkein kasassa. Huutelut kaikuvat jälleen kallioiden lomassa, mutta joululoma on lopulta melkoisen lyhyt.

Takaisinhan toki pääsee ja näin pääsiäisenä tehdäänkin. Siinä vaiheessa saapumista tekevä kevät päiviä kirkastelee. Mukaan tulee vielä Julesin perhekin, eli iloisten lomailijoiden joukko vain kasvaa. Eräällä timjaminkeruureissulla Marcel havaitsee kivillä kököttämässä merkillisen tyttöotuksen. Pitäähän sitä eksynyttä neitoa lähteä opastamaan läpi hämähäkkivaarojen. Muut velvollisuudetkin pyyhkäistään huispois lyhyen empimisen jälkeen.

Taitaapi Marcel siinä pikkuhiljaa olla vähän ihastumassa, kun aikaansa alkaa enemmänkin Isabellen kanssa viettää. Lilin kanssakin välit joutuvat koetukselle, kun yhteiset suunnitelmat yksipuolisesti hylätään ilman ilmoitteluja. Isabelle taas suhtautuu uuteen tuttavaansa vähätellen sekä pilkallisestikin. Marcel saa näytellä esimerkiksi koiraa, jota palkitaan heinäsirkkavälipaloilla. Lienee selvää, etteivät vanhemmat kovin innoissaan ole kuullessaan, miten poikaa kohdellaan. Onneksi Lili ei ole pitkävihaisuuteen taipuvainen, vaan menneet menneitä olkoot ja kaveria tarvittaessa tuetaan. Niinpä kesäiset seikkailut saavat jatkua hyvissä tunnelmissa.

Jatko-osassa ollaan hivenen ripeämmin liikkeellä ja ensimmäisen kehuttua rauhallista etenemistä pikkuisen piiskaillaan. Mistään hoppuhuipusta ei edelleenkään ole kyse, mutta vähän vaikuttaa siltä, että menohalut polttelevat enemmän, eikä paikoillaan malteta pysyä edeltäjän malliin. Välillä näyttää siltä, että sinne ja tänne reissailu saa turhankin paljon aikaa.

Maltetaanhan sitä tässäkin tapauksessa pysähdellä iloitsemaan pienemmistä sekä suuremmista jutuista. Sepä edelleen on kovin mukavaa kuultavaa, kun esimerkiksi koko laajennettu perhe pöydän ympärille kokoontuneena jostakin huvittuu ja antaa sen kuulua. Sellaista yhteistä jaettua naurua etäältäkin mieluusti kuulee.

Muutenkin My Mother's Castle kääntelee sinänsä pienimuotoisia tuokioitaan usein katsojan riemuksi. Esimerkkinä vaikkapa Marcelin pelätty voimankoetus, johon kuningatar hänet yllyttää. Verenhimoinen peto saattaakin nopean tutustumisen jälkeen ollakin yksinäinen helliä haleja kaipaileva pehmo...

Joseph-paran periaatteita taas koetellaan ja kaikenlaiset kiusaukset kimppuun käyvät. Viinit viekoittelevat, mutta ei kiitos...tai ehkä pikkuisen kuitenkin. Vaikeampi paikka onkin, kun tulee tilaisuus käyttää "taika-avainta", joka lyhentäisi matkantekoa merkittävästi sekä ajallisesti että kilometrien suhteen. Kun mielikuvitusta hieman kuormittelee, niin saahan senkin toki itselleen edullisesti mielessään väänneltyä. Eipä silti, vähäisiä Josephin "rötökset" ovat, jos maailmanmenoa laajemmin tutkaillaan. Ne eivät hänestä sen vähemmän pidettävää tee, oikeastaan päinvastoin.

Ettei liian leppoisaksi menisi, niin eräänlainen valevakavoituminen heitetään matkan varrelle hyvissä ajoin. Katsomossa on hieman samat tunnelmat kuin Marcelilla, eli kyyneleet eivät oikein tahdo irrota. Dramaattiseksi tähdätty poistuminen jättää jokseenkin kylmäksi. Pintaan löyhästi liimailtu koreilukin voidaan katoavaikseksi todeta, vai olikohan sitä yleensä lainkaan...?

Tämän elokuvaparin pahimmat riipaisut säästellään viimeisille minuuteille. Tuntuukin siltä, että katsojaa on tahdottu niiltä varjella, mutta kyllähän ne helposti haikeaa jälkimakua jättävät. Edeltäneiden vajaan 200 minuutin joukkoon mahtuu kuitenkin sen verran aurinkoista ja lämpöistä juttua, ettei tämä lopetus koko hommaa ankeuttamaan onnistu, eikä tietenkään ole tarkoituskaan ollut. Niinpä vain ne kohtalon rattaat raksuttelevat ja ajan pyörät laukkaavat toiset haukaten.

Sen uskaltaa sanoa, ettei ainakaan liian usein tule tällaisia elokuvia vastaan, joissa ei hirvittävästi ole stressailtu sen suhteen, että riittääkö varmasti tapahtumia ja melskettä, mutta silti katsoja saadaan pysymään tiukasti sohvalla kelloa vilkuilematta. Ovat ainakin osoitus siitä, että kunhan tunnelmat sekä kuvat kohdilleen saadaan, niin pitkälle päästään.

Maisemahaikailijoidenkaan ei tarvitse pettyä jatko-osassakaan, jos sellaista jostakin syystä sattuisi pelkäämään. Kukkuloiden kutsu kuuluu sen verran voimakkaana, että sinnehän sitä nopeasti alkaa kaipailemaan. Erittäin mielellään lähtee kerran, toisen ja kolmannenkin Pagnolin perheen matkakaveriksi ihmettelemään.

Osa näkymistä on tietysti tarkoituksellakin tuttua katseltavaa ensimmäisen nähneille, mutta onhan kameran eteen uuttakin ihmeteltävää löytynyt, eikä pelkkää toiston toistoa tarvitse tuskailla. Perheen saadessa käyttöönsä vaihtoehtoisen reitin, avautuu samalla katsomon puolelle viehättäviä näkymiä kanaalin varrelta. Siinähän sitä alkaa elätellä mielessään vaikka mitä. Löytyisiköhän sitä jostakin vaikka tilapäistöitä kartanovahtina? Mielellään sitä ruusuja keräilisi kesäisten päivien taustalla pyöriessä...

Eli, eli... Kun nyt on kumpaisenkin kohdalla useampi katselu takana, niin voin melkoisen varmana nimetä sen ensimmäisen suuremmaksi suosikikseni. My Mother's Castle ei hirvittävästi häviä, mutta ensimmäisen osan kauttaaltaan viehkeämpi rauhallinen elely tunnelmointeineen vetää puoleensa selvästi voimakkaammin.

Kouludraamailuille ja sellaisille ei anneta liikaa sijaa ja hyvä niin, sillä näiden parhaat puolet ovat aivan muissa jutuissa. Pienoista hätäilyä on havaittavissa, mutta lopulta sellaiset antaa helposti anteeksi. Hieman kun pullosta punertavaa juomaa lasiin kaatelee ja kurkkua kostuttelee, niin lämpö entisestään peiton alla lisääntyy. Siitäkin huolimatta, että Joseph siellä jossakin pikkuisen paheksuisi. Kesäistä ja rauhallista tunnelmointia sisältäviä elokuvia mietittäessä tämä kaksikko on varsin mainiota nähtävää. Jos sellaista haikailee ja nämä ovat sattuneet ohi lipsahtamaan, niin kovasti suosittelisin tutustumaan Pagnolin perheen retkiin.

My Mother's Castle (1990) (IMDB)

My Father's Glory (Isäni kunnian päivä)

Hur hur! Jospa vaihteeksi alkuun valittelisin viilenevistä syyssäistä, sillä sitä paasausta ei varmaan vielä ole tarpeeksi saatu. Pakkasasteiden puolelle lipsahtavat aamut ja jäätävät viimat saavat kyllä iltaisin kurottelemaan niitä aurinkoisempia viihdykkeitä. Lyhyiden ja ainakin jossakin määrin ansaituiksi katsottujen iltatorkkujen jälkeen tahtoo hapuilla hyllystä juuri jotakin sellaista tuijoteltavaksi. Pikaisen valintatuokion jälkeen nopea pujahdus takaisin peiton alle pötköttämään. Ehkäpä vähän kulauteltavaa punaista rintaan omaa lämpöistä hehkuaan nostamaan...

Alkaa vaikuttaa otolliselta ilmapiiriltä ottaa uusinnan kohteeksi oikein kaunis ja miellyttävä kesäinen elokuva Ranskan suunnalta. Jos noissa ei vielä ollut perusteluja riittävästi, niin lisäilläänpä vielä sen verran, ettei se Winnie the Pooh: Springtime with Roo ollut aivan niin rikas autuaan hitaasti lipuvien tunnelmatuokioisten suhteen kuin mielessäni toivoin, niin pakkohan vähän paikkailla. Näin ei jää ainakaan pahasti jäytämään sellaiset menetykset.

Otettaisiinko siis vähitellen suuntaa kohti Ranskan maaseutua, sillä siellä eräs perhe olisi piakkoin valmiina viettämään kesämökkikautta. No, aivan samantien leppoisan mökkiloikoilun pariin ei päästä, sillä ne pakolliset pohjustelut alkukiemuroineen pitää hoitaa pois pyörimästä ja sellaista. Onneksi sekin osasto kelpailee loistavasti.

Kertojana toimii vanhempi versio elokuvan päähenkilöstä, Marcelista. Hän alkaa katsojan iloksi kertailla lapsuusmuistojaan, ja melkoisen kauas menneisyyteen ne kantavatkin. Siirtyillään siis jonnekin 1800-luvun lopulle, jolloin Marcel syntyy Aubagnessa muuttuvien aikojen aikoihin. Uuden ajan ihmeet tulevat voimakkaammin ihmisten arkeen ja kuten kertojakin toteaa, tavallaan vietetään viimeisten paimentolaisten aikakautta.

Nuoren Marcelin isä Joseph (Philippe Caubère) toimii opettajana ala-asteella, äiti Augustine (Nathalie Roussel) taas on ompelijatar. Isän työpaikat vaihtuvat suhteellisen usein, niinpä muuttojakin pääsee kertymään. Kotoa kouluun ei aina ole kovinkaan pitkä matka. Nuori Marcelkin pääsee (vai joutuu?) luokkahuoneisiin aikaansa kuluttamaan ennen kuin ikä ehtii velvoittamaan. Siinä sitä puolivahingossa oppii pikkuisen ennen ikätovereitaan lukemaankin, mikä saa äidin huolestumaan. Pienokaisen aivothan voivat vaikka poksahtaa pois, kun liian nuorena joutuu pääkoppaa niin paljon rasittamaan.

Ennen pitkää Pagnolien perheeseen on tunkemassa uusia tulokkaita. Pikkuveli Paul syntyy muutamaa vuotta myöhemmin. Isän urakin on lähdössä nousukiitoon. Uusi työ Marseillessa odottelee. Niinpä siis pikkukylien rauhasta kaupungin vilskeeseen. Luokkakoon huomattavasti kasvaessa, lisääntyy myös Josephin hermostuneisuus, mutta ei stressi miestä loppuun kuitenkaan käräyttele.

Vuodet vierivät ja lapset kasvavat. Marcelkin pääsee virallisesti aloittelemaan oman uransa oppilaana, mutta oma opettaja ei ole lainkaan innostunut muita selvästi edellä olevasta pojasta. Pagnolien perheen lähipiirissäkin vietellään onnellisia aikoja, kun Augustinen sisaren, Rosen, rakkaus löytyy läheisestä puistosta.

Vähitellen tulee myös ajankohtaiseksi kauemmin kestävä pako kaupungista maaseudun rauhaan. Opettajan pitkä kesälomahan tarjoaa oivan mahdollisuuden tällaiselle. Niinpä Joseph ja Rosen mies Jules päätyvät vuokrailemaan mökin koko kesäksi, jonne perheet muuttokuormineen suuntailevat viettämään leppoisaa ja rauhallista yhteiseloa.

"En minä tiedä..."

Nuorella Marcelilla ei pitkään mene, kun sydän onkin jo niille seuduille menetetty. Kaikenlaista kaunista katseltavaa ja tutkittavaa löytyy enemmän kuin yhdessä kesässä ehtii. Asetetut rajat rikotaan Marcelin ja Paulin toimesta pikaisesti, kun aidan takaa pujahdetaan hieman laajempaan maailmaan. Joseph taas aloittelee metsästysharrastusta tietävämmän Julesin kanssa ja taitaakin pitkästä aikaa joutua tunnustamaan oman kyvykkyytensä rajat, minkä isäänsä kaikkitietävänä pitänyt Marcel ottaa kovinkin raskaasti. Pitäisi pystyä jotenkin auttamaan isää, mutta toisaalta ehtiä hoitamaan omatkin seikkailut tässä kesäisessä taikamaailmassa...

My Father's Glory siis perustuu kirjailijanakin tunnetun Marcel Pagnolin omaelämäkerrallisiin muisteloihin. Tarinahan sai jatkoa jo saman vuoden puolella elokuvan My Mother's Castle muodossa, joka toki on myös pariin kertaan houkutellut katselemaan. Luulenpa, että siitä vielä blogissakin enemmän joskus tulevaisuudessa. Aluksi ajattelin, että katselenpa molemmat peräkkäin tuplailtamana, mutta aloittelun venähtäessä myöhäiseksi ja aamuherätyksen ilkeänä vaaniessa joidenkin tuntien takana, niin eipä-ei sittenkään. Ehkä hyväkin niin. Ei makeaa mahan täydeltä, vai miten menikään.

Pagnolin teoksista on tehty kohtalaisen paljon elokuvaversioita ja muutamasta olen ehtinyt vähän kirjoittelemaankin. Aikomuksena toki on jatkaa jatkossakin näihin tutustumista, sillä vähäisten katselujenkin perusteella voinee olettaa, että niissä on tiettyjä viehättäviä elementtejä enemmänkin.

Niitä mukavuuksiahan on tässäkin tapauksessa saatu 105 minuuttiin mahtumaan enemmän kuin uskaltaa toivoa. Aiheita erinäisille valitteluille ei oikein pääse kertymään, vaikka kovasti yrittäisikin. Ennen kehujen tulvaa sen verran voisin purnailla, että ne metsästysreissuihin liittyvät sivupolut eivät niinkään innostele. Olisi sitä kadotettua kunniaa voinut kai muutenkin yrittää palautella.

Sehän on selvää, että kesäisiä kuvia mielipuuhikseen ihasteleville My Father's Glory on helppoa ja turvallista suositeltavaa. Varsinkin, jos tykkää vielä sellaisesta pienimuotoisemmasta elelyn ilojen rauhallisesta kuvauksesta. Verkkaisesti kumpuilevia sekä kivisiä maisemia tutkaileva alkutekstijakso asetteleekin hyvin taustaa ja tahtia kohdilleen. Eipä niin kiirettä ainakaan rasittavan kohkauksen pariin.

Melkein yhtä selvää on se, ettei tämä samainen elokuvatuokioinen ole lainkaan otollisin valinta arvaamattomien käänteiden sarjatulta, raastavan repivää suhdedraamailua tai toimintatykitystä haikaileville. Ennemmin varmaan pahaakin myrkkyä. Verkkaisten ja vähän viipyilevienkin tunnelmointien ystävät herkutelkoot.

Näihin liittyen voisi varmaan heitellä pari esimerkkiä. Niin monet kohtaukset saavat näennäisen vähäisellä yrityksellä valtavan positiiviset tuntemukset valloilleen. Kaikenlainen mielipaha siinä kaikkoaa, kun seurailee, miten vesilinnut mutustelevat kostuneita leivänpaloja ja samoihin aikoihin kesäisen puiston penkillä kätöset vähän arkaillen hiljalleen lähestyvät. Tai kun samaisessa puistossa vähän myöhemmin tanssahdellaan sadevalssia, eikä pieni vettyminen haittaile yhtään mitään.

My Father's Glory onkin niitä elokuvia, joita ihastellessaan mielessään toistelee sanoja, että tämä lienee juuri minunkaltaisilleni tehty. Onnellinen hymy ei tule vain kasvoille vierailemaan, vaan hiipii sydämeen saakka, eikä sieltä kovin nopeasti suostu kaikkoamaan.

Jotta ei nyt aivan yltiöpositiivisiksi singahdettaisi, niin muistutellaanpa, ettei tässäkään elokuvassa kaikki yhtä sopuisaa yhteisymmärrystä ole, vaan vänkäystä ja vääntöäkin saadaan aikaan. Etenkin Joseph ja Jules hakeutuvat silloin tällöin törmäyskurssille, lähinnä uskonasioihin liittyvien jutustelujen puitteissa.

Ennen kuin katkeria konflikteja kaipaavat ehtivät riemastumaan, niin jäähdytellään sen verran, että erimielisyydetkin setvitään varsin kevyessä hengessä. Aina kun näyttää siltä, että herrat saavat kierroksia koneisiin, niin Augustinen ja Rosen väliintulo pelastaa hyvät välit. Pahiksia haikaileville voi myös todeta, että tästä elokuvasta niitä ei oikein kannata etsiä. Lieköhän suurin sellainen Josephin näkökulmasta pikkukylän pappi, joka oikein mukavalta hepulta vaikuttaa. Vähän kuivaa siis ilkimysosaston suhteen, mutta pääseepä toteamaan, että kerrankin näin. Aivan liian usein väkinäisesti tungetaan mukaan helpon draaman ja jännitteen toivossa näitä, vaikka oikeasti tarvetta ei olisikaan.

Jutusteluahan elokuvasta kyllä löytyy, vaikka mitään rankinta puhetulvaa ei katselijan niskaan kaadetakaan. Enimmäkseen sanailut ovat oikein miellyttävää höpöttelyä. Usein siinä suupieliä nostatellaan. Sekin tosin ilahduttaa, että monesti ne aiheiltaan vakavammat keskustelutkin hoidetaan...no, vähemmän vakavasti.

Sen verran vielä hyppään jatko-osaan, että siinä loikataan pari pykälää haikeampiin suuntiin. Myös muut blogissa kommentoidut Pagnolin kynäilihin perustuvat elokuvat sisältävät tummempia sävyjä, joten voinen todeta, että My Father's Glory on näistä näkemistäni kepeimmän hengen omaava. Ainakin jos muistoihin häilyviin voi luottaa.

Ne muistikuvat kivat toisaalta ovat välillä vähän niin ja näin. Vaikka tämäkin elokuva on aiemmin useampaan kertaankin nähty, niin siitä huolimatta tuli pienoisena yllätyksenä, että kesämökkikuormaa alettiin kasailemaan vasta puolen tunnin jälkeen. Toisaalta todistanee siihen suuntaan, että "venähtävät" alkupohjustelutkin ovat yksi hujaus vain, kun elokuva mukaansa imaisee.

"Tulisin miljonääriksi elämällä erakkona!"

Kun nyt haikailujen pariin päästiin, niin viivytäänpä hetki. Siinä seuraillessa, miten Marcelin unelmien kesän syksy lopulta päättelee, niin vastaavat lapsuusmuistot omasta elämästä hiipivät mieleen. Mökkiyhtäläisyyttäkin löytyy, joten ymmärrän kyllä Marcelin tuskan. No, ehkä itse en suunnitellut karkaavani lähiseuduille erakkoelämää viettämään, mutta kuitenkin... Toisten loisteliaat ajatukset yksinäisestä luolaelämästä kariutuvat, kun lienee selvää, että pienet mikrobipirulaiset vaativat kattavaa kylpemistä, mikä kuivilla kallioilla tuottaa omat hankaluutensa. Ainahan ne katalat kaiken hyvän päätyvät pilaamaan!

"Nähdäkseen sen mikä on näkemättä."

Näitä kuvia katsellessa ymmärtää kyllä helposti Marcelissa heräävän suuremmankin viehätyksen. Vähän kivisillä yrttien kotiseuduilla liikutaan kirkkaan auringon alla, ja sellainen jos mikä näihin syksyn pimeneviin päiviin sopii. Maisemakuvat eivät jää muutamiin taustaotoksiin, vaan ne ovat suunnilleen kaksi kolmannesta kiinteästi mukana. Siinä poikien huolettomia kesäpäiviä katsellessa pääsee ihmettelemään seutujen eläimiä, riehuvaa sekä raivoavaa ukkosmyrskyä, mutkittelevia polkuja, kiipeilyyn kelpaavia puita ja kaikkea muutakin mukavaa.

Muutenkin My Father's Glory on saatu viriteltyä sen verran aidolta vaikuttavaksi ja otolliseen tahtiin eteneväksi, että kutsutuksi kesävieraaksihan siinä itsensäkin tuntee, eikä vain jostakin kaukaa sängystä tuijottavaksi sivustakatsojaksi. Hyvä hyvä, toivonpa, että kutsu esitetään myös jatkossa, sillä tuskinpa tällaiseen kyllästyy.

Voisin vinkkailla, että elokuva on ainakin omiin silmiin ihan hyvää suositeltavaa koko perheen katseltavaksikin. Eipä siellä oikein mitään pienimmillekään haitallista kuvastoa ole. Ilmeisesti ikäsuosituksia laativat tahot ovat samoilla linjoilla, sillä kanteen on lätkäisty kolmonen. Riippuu varmaan enemmän siitä, miten tauotonta tapahtumien sarjaa on tottunut katselemaan.

Tässä niitä ja näitä näppäillessä sellainenkin ajatus puikahti mieleen, että olisi varmaan otollinen aika hankkia jostakin Takeshi Kitanon Kikujiro. Kauan kauan sitten katseltu elokuva ihastutti jo silloin joskus ja luulisin nykyään tykkäileväni siitä vielä enemmän. Jokin kotimainen julkaisijakin voisi ottaa asiakseen hoitaa sen levylle, vink vink... Minullehan saa muutenkin toki suositella kesäisiä elokuvia.

Mitäköhän sitä vielä jaarittelisi? My Father's Glory on elokuva, joka mielestäni onnistuu pitämään yllä lämmintä ja sydämellistä tunnelmaa läpi elokuvan, vaikka välillä toki haikeudutaankin. Siinä tietysti helpottaa sekin, että hahmot ovat tosiaan lähes järjestään varsin pidettäviä, puutteinekiin. Tavallaan pienistäkin hetkistä onnistutaan kirvoittelemaan aidonoloista innostusta, joka ruudun tälle puolellekin matkailee. Kaukaisessa lapsuudessa vietetyn kesänkin kuvauksena elokuva on onnistunut ainakin omiin silmiin, sillä mukana on enemmänkin asioita ja yksityiskohtiakin, jotka ovat omaan mieleenkin jämähtäneet. Luvassa siis herkistelyä, hymyilyä ja haikailua. Hyvää mieltä tuottavien teosten parhaimmistoa. Siinähän niitä saavutuksia jo riittääkin.

My Father's Glory (1990) (IMDB)