Love, Wedding, Marriage (Mennään naimisiin)

Heinäkuuta värittäneiden hutkintojen jälkeen sydän on taipuvainen haikailemaan välillä elokuvaromantiikkaa. Näppeihin tarttuikin hyllystä sellainen laatulaatikko kuin Rakkauspakkaus 2. Ainakin tämän elokuvan suomennoksen perusteella naimisiin pitäisi päästä, mutta katsellaanpa nyt, mitä sieltä on luvassa.

Hieman töksähtävän arkisatuisella tekstijohdatuksella aloitellaan, ja samoilla linjoilla jatketaan, kun ruudulle pääsee Charlie (Kellan Lutz). Romanttinen videokosinta ei kaikilta niin vain sujukaan. Avaa (Mandy Moore) anellaan ilmeisesti sen verran onnistuneesti, että lopputulos on toivottu.

Parin häihin päästäänkin siinä määrin ripeästi, että soittimen mukaan vain runsas minuutti on kuluteltu. Mitäpä sitä turhaan aikaa haaskailemaan joutavuuksiin. Oikeastaan jo tässä hääkohtauksessa mukaan hiipii erään sivuhahmon matkassa sellaisia tyhmäilyväreilyjä, joita ilmankin kyllä pärjättäisiin. No, vihitty pari kuitenkin pääsee matkoilleen viilettämään.

Ilmeisesti on nähty paremmaksi hypätä se avioliiton alkuhuumakin kokonaan ohi, sillä häiden jälkeen ollaankin kuusi viikkoa tuonnempana. Mahdolliset kuherruskuukaudet ovat mennyttä ja on koittanut aika arkisemmalle yhteiselolle. Kipinä ei kuitenkaan ole (ainakaan vielä) päässyt viilenemään, vaan joka päivä rakastutaan uudelleen.

Avioliittoneuvojana toimiva Ava toivoo omalta liitoltaan samanlaista pysyvää rakkautta kuin mitä hänen omilla vanhemmillaan Bradleylla (James Brolin) ja Bettyllä (Jane Seymour) on ollut kolme vuosikymmentä kestäneen yhteisen taipaleen aikana. Toisaalta voipi olla, että Ava näkee asiat pikkuisen värittyneinä, eikä välttämättä edes tiedä kaikkea oleellista. Lisäksi oma avioliitto saattaa olla hyvä juttu, mitä tulee vakuuttavasti kyseisessä ammatissa toimimiseen. Charlie taas palailee omien hommiensa pariin viinitilalle.

Jokseenkin hankalassa sisaressa (Jessica Szohr) saattaisi olla tarpeeksi, varsinkin, kun on päättänyt palkata tämän toimistoapulaiseksi, mutta lisää on kuitenkin tulossa. Kun asiakkaiksi ilmaantuvat omat vanhemmat, ja äiti vielä varsin suorasanaisesti ilmoittaa haluavansa avioeron, niin on se varsinainen pommi Avalle. Maailma ja haavekuvat järkkyvät pahemminkin. Hän yrittää epätoivoisesti suhtautua asiaan edes jotenkin ammattimaisesti, mutta sehän ei ole kovin helppoa.

Kaikista Avan vetoomuksista ja pyynnöistä huolimatta äiti on päättänyt pitää kiinni erohaluistaan. Ava on rakennellut omia avioliittohaaveitaan pitkälti vanhempiensa kuvitellun pitkäaikaisen onnen päälle, joten pohja vähän pääsee romahtamaan. Lisäksi suunnitellut 30-vuotisjuhlat vanhemmille joutuvat vaaraan. Vaatii ripeää toimintaa, kun pitää alkaa liittoa pelastelemaan. Valehtelu, petolliset suunnitelmat ja rikoksetkin ovat sallittuja Avan näkökulmasta. Kaikki käy ja hyvä tarkoitus ne keinot pyhittäköön. Näiden kyseenalaisten juttujen seurauksena Avan oma liitto taas on hyvää vauhtia suuntaamassa kivikkoisille vesille. Loppuuko kaikki kahteen eroon, jää nähtäväksi...

Love, Wedding, Marriage on näyttelijänä paremmin tunnetun Dermot Mulroneyn toistaiseksi ainoa ohjaus. Sinänsä ei olisi suurempi ihme, jos niitä ei enempää kerry, sillä kovinkaan kaksisesta romanttisesta komediasta ei ole kyse. Väkinäistä tuntuu usein olevan ja aidosti huvittavat hetket hukassa. Tulee mieleen toinen heinäkuun puolella katseltu kehnohko romanttinen komedia, jossa muiden romanttisia huolia ratkova päähenkilö ajautuu oman rakkauselämänsä kanssa vaikeuksiin. Kyseessä siis Carolina. Kumpaakaan ei tee mieli enempiä hehkutella. Oikeastaan nämä jakavat samat heikkoudet.

Näistä heikkouksista eniten haittaa se huumoriosasto, koska kuitenkin komediaksi tämä on tarkoitettu. Vitsit ovat suurelta osin varsin keskinkertaisia. Mukaan on pitänyt tietysti tunkea "repäiseviä" sivuhahmoja menoa piristämään, mutta nämä lähinnä tympivät. Esimerkkinä vaikka eräs niin väkinäisen omalaatuinen terapeutti. Eipä se avioliittoleirikään mitään parhautta ole ja karaokekurimus on sitä huh huh -osastoa. Alta löytyy yksi kuvanen, joka saattaa kertoa jotakin omasta ilmeestäni, kun näitä hassutteluja seurailin...

Brolinista kyllä tykkään, tavallaan tässäkin. Hän vaikuttaa oikeastaan ainoalta, jolla tuntuu olevan aidosti kivaa. Brolin pääseekin paremmin kuviin, kun Bradley kriisinsä keskellä muuttaa Avan ja Charlien luo asumaan. Lienee selvää, ettei Charlie innosta karjahtele appiukon luuhatessa nurkissa ja ilmestyessä varsin väärinä hetkinä jalkoihin pyörimään. Toisaalta päästään viettämään poikien kosteaa iltaa, mikä omasta mielestäni onkin elokuvan parasta hassuttelua. Sekin kertonee jostakin jotakin... No, muutama hymy ja hymähdys kelpaa kyllä hyvin, koska muuten on varsin kuivaa niiden suhteen.

Sananen ja toinen siitä vakavammasta puolesta. Menneisyyden hairahduksia pulpahtelee pintaan suhteessa ja toisessakin. Ensin näyttää siltä, että yhden liiton ollessa iloisilla alkumetreillään, toisen pitkä tie alkaa lähestyä viimeistä umpikujaa. Omaperäisyyden puute ei suurin ongelma ole, vaan suunnilleen sama juttu kuin aiemmin mainitun elokuvan kohdalla. Kun ei näistä hahmoista missään vaiheessa innostu kunnolla välittämään, niin lopulta on aivan sama, vietetäänkö vuosipäiväjuhlia vai nyyhkytelläänkö eroja. Mitään suuria liikahduksia tai järistyksiä ei tunnepuolella pääse ilmenemään.

Mitä näitä romanttisia komedioita on tullut blogin puolella käsiteltyä, niin Love, Wedding, Marriage edustaa selkeästi sitä häntäpään osastoa. Hyvin harvoin se onnistuu innostamaan, ja sellaisissa tapauksissakin vain lyhyesti. Charlien viinitilalta löytyy sen verran miellyttäviä näkymiä ja herkullisia rypäleitä, että oikeastaan jäisi ennemmin sinne pyörimään, jos olisi elokuvan rullatessa valittavissa suhdesotkut hassutteluineen tai lötköily kyseisellä tilalla. Toki vastaavista jalosteista mahdollisesti nauttien... Mitään niin kauheaa kamaluutta ei tämäkään ole, että sitä jaksaisi enempiä lähteä haukkumaan, mutta sama juttu suosittelujen suhteen. Jos joku kaikesta huolimatta haluaa elokuvaan tutustua, niin voisin antaa evääksi sellaisen pähkäilypähkinän, että etsipä Julia Roberts elokuvasta.

Love, Wedding, Marriage (2011) (IMDB)

Everyone Says I Love You (Kaikki sanovat I Love You)

Miltä kuulostaisi Woody Allenin ohjaama musikaalin muotoon väännetty romanttinen komedia? Entä, jos pääosista löytyisi sellaisia nimiä Allenin itsensä lisäksi kuin Julia Roberts, Edward Norton, Drew Barrymore, Goldie Hawn, Natalie Portman ja Tim Roth? Kaupanpäällisenä vielä New Yorkin, Venetsian ja Pariisin maisemissa liikkuva tarina. Ainakin omiin korviin vaikutti sen verran hyvältä ja houkuttelevalta, ettei vähän aikaa sitten hankittua elokuvaa malttanut kauempaa alkaa hyllyssä ikäännyttämään.

Muutenkin jo aikakin ottaa pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen musikaalejakin katseluun. Viimeisin taitaa olla puolisen vuotta sitten katseltu Mamma Mia!, joka on samalla saanut olla ainoa sen lajin edustaja blogin sivuilla. Tämä on kohtalaisen outoa, sillä varsin usein musikaalien parissa on tullut hyvin viihdyttyä. Monesti iloa silmille sekä korville.

Kevät on jälleen saapumassa New Yorkiin. Sieltä suihkulähteiden takaa löytyy onnelliselta vaikuttava nuorehko pari. Holden (Edward Norton) kertoo laulun voimin tunteistaan Skylarille (Drew Barrymore). Lyhyen laulutuokion jälkeen lähdetään vähitellen ottamaan selkoa erään perheen kuvioista. Apuun rientää Skylarin sisar Djuna (Natasha Lyonne), joka saa toimia myös elokuvan kertojana.

Holden on ajatellut ottaa vielä askeleen eteenpäin. Eipä siis muuta kuin sopivaa sormusta katselemaan. Hyvinhän se hankintapuoli lopulta menee, kun sekin toiminta lopulta kääntyy laulun ja tanssin puolelle. Holdenin olisi tarkoitus kosia ravintolassa, sormus piilotettuna Skylarin leivokseen. No, tämäkään romanttinen ele ei pääty aivan toivotulla tavalla...

"If Dad's a liberal Democrat, then you'd have to say Mom is the one thing more extreme. She's a guilty liberal Democrat."

Perheessä kuohuu, mutta ei Skylarin mahdollisen kihlauksen takia. Oikeastaan vanhemmat Bob (Alan Alda) ja Steffi (Goldie Hawn) tuntuvat olevan ajatuksesta tytärtään innostuneempia. Ehkä Skylar odottelee jotakin räväkämpää, sillä Holden on hänen mielestään eläimellisenäkin lähinnä kesy gerbiili. Bob on kuitenkin ajautunut poikansa kanssa törmäyskurssille. Vakaasti demokraattien puolella olevat vanhemmat ovat kauhukseen joutuneet toteamaan, että pojasta on viimeisen vuoden aikana kuoriutunut republikaani.

Steffin entinen mies ja samalla Djunan biologinen isä Joe (Allen) on tullut vierailemaan kaupunkiin. Hänelläkin on huolia suhderintamalla. Jälleen on tullut yksi ero entisten lisäksi. Ystävät yrittävät neuvoa ja lohduttaa, mutta Allenille tuttuun tapaan Joe on pohtimassa vähän radikaalimpaa ratkaisua. Ehkäpä parasta olisi vain painua takaisin Pariisiin ja loikata korkeasta tornista alas. Tosin mikään ei estä tekemästä itsemurhaa tehokkaasti, sillä aikaeron avullahan siinä pystyisi säästämään tunteja muihin puuhiin...

"I've been trying since we got divorced to find the right woman for him, somebody to match up with his personality. I'm beginning to wonder if the world population isn't too limited."

Jotta kuvioita saataisiin vielä pikkuisen ristiin ja rastiin, niin Joe ja Djuna lähtevät Venetsiaan. Siellä Joe ihastuu Voniin (Julia Roberts), joka taas on lomailemassa poikaystävänsä kanssa. Tiettyjen seikkojen ansiosta Djunalla sattuu olemaan arvokkaaksi osoittautuvaa tietoa liittyen siihen, miten Von hurmataan. Joe päättää vielä ottaa nämä kyseenalaiset keinot käyttöönsä, sillä sodassa ja rakkaudessahan kataluudetkin sallitaan.

Siinä sitten useammankin parin kohdalla seilaillaan välillä kohti aurinkoisempia aikoja. Pettymyksetkin toki kuuluvat matkaan sydänten oikkuillessa ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Ehkäpä kaikesta sähellyksestä lopulta jotakin hyvääkin seuraa...tai edes kaunis ja viihdyttävä satu muille kerrottavaksi.

Jostakin syystä tämä melkoisen yksinkertainen tarina suhdeviidakkoineen on haluttu esittää tarpeettoman epäselvästi. Varsinkin alussa tuntuu siltä, että nyt katsojaa vain kiusataan tahallaan, kun hypitään sinne tänne, eikä tahdota millään päästää kunnolla kärryille. Eihän tätä metkuilua tietenkään loputtomiin jatketa, mutta kuitenkin...

Aivan kaikkiin odotuksiin Everyone Says I Love You ei vastaa. Ensimmäiseksi voidaan ottaa käsittelyyn elokuvan musiikkiesitykset. Määrällisesti niitä kyllä on tehtailtu vähintään riittävästi, mutta muistettavammat huippunumerot puuttuvat. Jos vertaillaan vaikka tekstin alussa mainittuun Abba-tykitykseen, josta näitä löytyy enemmänkin, niin vähän kylmäksi Woodyn ja kumppanien laulelut ja tanssahtelut jättävät.

Toisaalta tämä lienee jossakin määrin haettuakin, sillä Allen vaati näyttelijöitään hoitamaan omat lauluosuutensa, poikkeuksena Barrymore. Monenkaan kohdalla ei voida puhua sellaisesta osa-alueesta, mikä edustaisi sitä parasta osaamista, ja siitä huolimatta Allen joutui ilmeisesti ohjeistamaan esimerkiksi Nortonia laulamaan huonommin. Sinänsä ihan mukava ajatus laittaa näyttelijät hoitamaan tämäkin puoli itse, eikä valitukseni niinkään kohdistu siihen, vaan ennemmin lauluihin itseensä sekä niiden ympärille rakennettuun koreografiaan. Liikettä ja vauhtia kyllä riittää, eikä mistään väsähtäneestä ja väkinäisestä heilumisesta voi puhua, mutta eivät ne kuitenkaan samalla tavalla innosta kuin henkilökohtaiset suosikkimusikaalit onnistuvat tekemään.

Elokuva kadottaa myös mielestäni kohtalaisen osan maisemapotentiaalistaan. Kun huomioidaan, millaisissa paikoissa liikutaan, niin ihastuttavampaakin katseltavaa olisi varmaan saanut mukaan ilman ylivoimaisia ponnisteluja. Tiedä sitten kuvattiinko esimerkiksi Venetsiassa pikaisesti ja/tai vähemmän sopivana ajankohtana, vai onko kyseessä ihan harkittu ratkaisu. Omiin silmiin näyttää kuitenkin siltä, että Venetsia menee vähän hukkaan.

Kauneinta katseltavaa maisemien suhteen omalla kohdalla tarjoavat heti elokuvan alusta löytyvät muutamat keväiset kuvat New Yorkista. Ne sitten samalla nostattelevat odotuksia tässä mielessä, joihin elokuvan myöhemmät kuvat eivät enää vastaakaan. Toki siellä on pari hyvää tunnelmapalaa myöhemminkin luvassa. No, tarkoituksena olisi antaa Woodylle uusi mahdollisuus näiden suhteen ihan lähitulevaisuudessa, sillä elokuvakokoelmaan tuli hankittua seuraavat teokset  tuossa vähän aikaa sitten: To Rome with Love ja A Midsummer Night's Sex Comedy. Eiköhän noista sitten irtoa sitä silmäniloakin.

"I'm gonna kill myself. I should go to Paris and jump off the Eiffel Tower. I'll be dead. In fact, if I get the Concorde, I could be dead three hours earlier, which would be perfect. Or... wait a minute. With the time change, I could be alive for six hours in New York, but dead three hours in Paris. I could get things done and I could also be dead."

Aina ei samojen juttujen toisto elokuvasta toiseen ole tietenkään hyvä juttu, mutta tässä voi ilolla huikata, että onneksi Woody on juttujensa ja hermoilunsa suhteen se sama tyyppi, joka muistakin elokuvista on tullut varsin tutuksi. Eipä hän pitkää aikaa ehdi olemaan kuvissa, kun ollaakin jo kehittelemässä varsin synkähköjä suunnitelmia, huvittavalla tavalla toki. Edelleen nämä Joen suulla lausutut jutut jaksavat tuoda hymyä huulille. Mitäpä sitä toimivaa kaavaa radikaalisti muuttelemaan...

Nyt kun päästiin hyvien puolien kimppuun, niin elokuvan yleisen ilmapiirin voisi siinä yhteydessä tuoda esille. Mitä olen itse Woodyn elokuvia katsellut, niin Everyone Says I Love You edustaa ehdottomasti sitä positiivisempaa laitaa, mitä tunnelmiin tulee. Fantasiankin puolelle välillä ollaan lipsahtelemassa, mutta eipä se lainkaan haittaa, sillä eräänlaista satua on kuitenkin lähdetty työstämään. Miellyttävän kevyt meno paikkaakin osaltaan niitä puolia, jotka pienoisen pettymyksen ovat aiheuttavinaan.

Elokuva ei ole mielestäni kokonaisuutena mikään karvas pettymys, vaikka vähän valittelinkin tuossa aiemmin. Vaikeahan tällaisesta reilusti romanttisen hömpän puolella seikkailevasta ja hyvien esiintyjien tulkitsemasta hassuttelusta olisi olla pitämättä, vaikka välillä tarinaa yritetäänkin tarpeettomasti pirstaloittaa. Julia Roberts -ihastus ei tässä tapauksessa käynyt päälle aivan yhtä voimakkaana kuin vaikka elokuvassa Notting Hill. Siitä huolimatta erittäin tyytyväinen olen siitä, että hänkin on mukaan päätynyt.

Kun vielä loppupuolella saadaan ratkaistua ihmismieliä pitkään vaivannut arvoitus siitä, mikä vetää kansalaisia republikaanien riveihin, niin varsin mukavissa tunnelmissa saa elokuvailtaa päätellä. Ehkäpä Everyone Says I Love You on pikkuisen kiltimpi kuin Allenin elokuvat keskimäärin, mutta otetaan se nyt ennemmin vahvuutena. Ymmärrän kyllä, miksi tätä harvemmin mukaan kelpuutetaan, kun Allenin parhaita listaillaan, mutta eipä se silti mitään unohduksen kuiluakaan ansaitse. Kannattaa katsella, jos romanttiset komediat ja musikaalit ovat sydäntä lähellä. Nauruja ja hyvää tuulta kyllä riittää.

Everyone Says I Love You (1996) (IMDB)

Notting Hill

Jouluelokuvaputken jälkeen on tullut aika karistella vähän niitä tunnelmia ja suunnata toisaalle. Varmaan tullut jo sitä höpötystä riittävästi. Mitä siihen lämminhenkisyyteen tulee, niin eipä kovin kauas kuitenkaan harhailla... Varsin tuttu ja turvallinen valinta soittimeen änkeytyi.

No, onhan minulla ollut jo jonkin aikaa tarkoitus Notting Hill katsella uudelleen, olisikohan nyt vuorossa jo neljäs kerta. Päävastustajana katseluvalintakarsinnoissa toimi Four Weddings and a Funeral, mutta se hävisi kamppailunsa heti alkuun vähän nolosti, sillä en pikaisella etsinnällä löytänyt sitä mistään. Pitää paremmalla ajalla tehdä tarkempia tutkailuja, eikä näillä nyt loppujen lopuksi mitään räikeää eroa ole, mitä hauskuuteen ja yleiseen laatuun tulee.

Kuun alkupuolella tuli katseltua Richard Curtisin oman tekstinsä pohjalta ohjaama Love Actually, ja pikaisen vertailun perusteella laittaisin sen nyt hieman tämän edelle, kun kumpikin on tuoreessa muistissa. Tosin vertailu saattaa olla epäreilu, sillä Notting Hill on jo varmaan tietyiltä osiltaan päässyt kulahtamaan uusintakertojen myötä. No, jotenkin tällä hetkellä tuon uudemman elokuvan hieman piikikkäämpi huumori ja yleisesti uskaliaampi meno miellyttää enemmän.

Love Actually antoi Curtisille mahdollisuuden ivailla vähän musiikkiteollisuuden suuntaan. Notting Hill taas ottaa kohteekseen elokuvateollisuuden ja siihen liittyvät ikävämmätkin ilmiöt. Anna Scott (Julia Roberts) on uransa huippuvuosia viettävä maailman tunnetuimpiin kuuluva elokuvatähti, joka tekee hyväpalkkaisia suurtuotantoja lähes liukuhihnatahtia. Vapaa-aikaa valaisevat valokuvaajien taukoamattomat salamavalot, eikä yksityisyydestä ole juuri rippeitä enempää jäljellä, ja niillekin tuntuu riittävän innokkaita kaluajia.

Lontoon Notting Hillin kaupunginosassa taas William Thacker (Hugh Grant) pyörittää omaa vähän vaatimattomampaa yritystoimintaansa. Kyseessä on pieni kirjakauppa, joka vielä on erikoistunut matkailukirjallisuuteen. Vapaa-aika kuluu rauhallisissa merkeissä ystävien seurassa, mutta romanttisella rintamalla ei nyt ainakaan liikaa kahinoita käydä. Vähän räväkämpää menoa elelyyn tuo asuintoveri Spike (Rhys Ifans), joka ei turhia kumartele kultaisen käytöksen suuntaviivoja kohti.

Käypä kuitenkin niin, että uusimman elokuvan mainoskiertue tuo Scottin Lontooseen, jossa hän vapaa-ajallaan vaeltelee Williamin kirjakauppaan. Niin pihalla Williamkaan ei viihdemaailmasta ole, etteikö tähteä tunnistaisi, mutta pidättäytyy kuitenkin suuremmasta intoilusta...ainakin toistaiseksi. Kömmähdysten seurauksena Anna seisoo Williamin sotkuisessa asunnossa, joka sitten johtaakiin spontaaniin suukkoon.

Ihastumisten suhteen hiljaiseloa viettänyt jo vähän varautunutkin William onkin sitten suunnilleen valmista tavaraa. On vain vaikea järjestää kahdenkeskistä aikaa, kun toisella sattuu olemaan varsin hektinen aikataulu ja täysi seuranta päällä muina aikoina. Niinpä William-parka joutuu kunnon höykytykseen, kun luulee olevansa menossa treffeille, mutta huomaakin haastattelevansa isompaakin näyttelijäporukkaa mainostilaisuudessa Horse & Hound -lehden lupaavana toimittajanalkuna. Siinä sitten itsetunto saa ottaa pari kolhua lisää, mutta ehkäpä se sittenkin on täydellisen itsensä nolaamisen arvoista...

Molemminpuoleisia tunteita alkaa löytyä, mutta kyllähän esteitäkin riittää vähintään tarpeeksi ennen kuin voidaan alkaa onnellisista lopuista edes unia näkemään. Siinä tulee tarvetta hakea tukea ystäväporukalta pariinkin kertaan, kun asiat lähtevätkin aivan vääriin suuntiin juuri, kun toiveet ovat lähteneet kohoamaan siivilleen. Tilitysten iltamat eivät kuitenkaan mitään katkeruuksien mustia mutia ylly tonkimaan, mikä onkin luultavasti oikea valinta, jotta elokuvan kepeähkö yleishenki säilyy.

Tulikin jo mainittua huumorin tietynlainen kiltteys verrattuna tuohon Curtisin omaan debyyttiohjaukseen. Varaa olisi ollut laittaa hieman pisteliämpääkin juttua sekaan ilman, että olisi vielä kovin tylyksi kuittailuksi mennyt. Toki nytkin vähän nälvitään näyttelijöitä kuvaavia reppanoita ja muitakin. Esimerkiksi Mel Gibsonilla on ilmeisesti huomattavasti tiukempi näkemys, mitä tulee roskalehtien laskuun sensaatiokuvia napsivista tyypeistä. Sen voi tarkistaa hänen tuottamastaan elokuvasta Paparazzi, joka onkin varsin erikoinen epeli ja oikeanlaisessa mielentilassa varsin hillitön elämys.

"I've been on a diet every day since I was nineteen, which basically means I've been hungry for a decade. I've had a series of not nice boyfriends, one of whom hit me. Ah, and every time I get my heart broken, the newspapers splash it about as though it's entertainment. And it's taken two rather painful operations to get me looking like this."

Enempää ei ihmetytä se, että pääparin rooleihin toivevalinnat olivat juuri Roberts ja Grant. Varsinkin ensin mainittu saa elokuvatähden osassaan irrotella vähän itseironisestikin, mitä tulee uraan, palkintoihin ja kuuluisuuteen. Nämäkin toki hoidetaan varsin hyvällä maulla ilman tarvetta suurempaan katkeruuteen.

Saadaanpahan mukaan mutkan kautta myös pienimuotoinen kamppailu, jossa Roberts ja Meg Ryan kohtaavat. No, minua ei varmaan enää tässä vaiheessa saa sieltä Julian nurkkauksesta pois revittyä, vaikka Ryanillakin toki hienoja hetkiä valkokankaalla on. Julia nyt vain sattuu voittamaan jo hymyllään...ja sitähän tässä(kin) elokuvassa väläytellään enemmän kuin voisi toivoa.

Muutenkin tämä Roberts ja Grant on varsinainen unelmapari omalla kohdalla, mitä romanttisiin komedioihin tulee. Romanttisissa kohtauksissa on vetoa ja hyvää tunnelmaa. Hassuttelu taas toimii molempiin suuntiin varsin vaivattomasti ja useimmiten ne hieman heikommin toimivat hetket löytyvätkin muista kohtauksista. Kun Grantin maltillisempi vitsailu yhditetään Robertsin yleiseen ihanuuteen, niin onhan se nyt vallan vastustamaton sekoitus. Ilmeisesti kummallekin löytyvät myös inhoajansa, mutta helpottaapa omaa elämää, kun molemmista pitää enemmänkin. Ainakin romanttisten komedioiden useammastakin helmestä nauttii näin huomattavasti runsaammin.

Olkoon sitten hempeilyä tai lämminhenkisyyttä, niin sitä löytyy enemmän kuin tuosta vertailukohtana toimivasta elokuvasta Love Actually. Ystäväjoukosta löytyy ymmärrystä ja tukea, kun tarvitaan, ja vieläpä ilman, että katsojan täytyy pelätä, että menisi liian itkuiseksi. Lisäksi mukaan on vaivihkaa laitettu muutama ihastuttava pieni välittämisestä viestittelevä tuokio, jotka eivät nyt tarinan kannalta ole kovinkaan välttämättömiä, mutta saavatpahan muistelemaan elokuvaa suuremmalla lämmöllä. Tässä mielessä Notting Hill on selvästi parempi kuin Love Actually.

Tuosta toisesta löytyy se Bill-setä, joka ilmestyy kuviin viemään juttua hieman räävittömämpään suuntaan, ettei ainakaan liian pehmeäksi mene. Tässä vastaava rooli lankeaa Spiken hoidettavaksi, kun hän tilannetajuttomasti töksäyttelee milloin mitäkin tai muuten vain ideoi menemään jotakin huuruisella logiikalla kokoon kasattua suunnitelmaa. No, kyllähän siinä usein hymyillä saa, joten eipä valittamista hänen suhteensa. Lisäksi Ifans omaa juuri sopivan olemuksen tähän rooliin.

Pikkuisen pitää kuitenkin valitellakin, eli osa vitseistä on vähän päässyt kulahtamaan, kun uusintoja on ehtinyt kertymään. Silloin tällöin huomaa kaipaavansa vähän tiiviimpää tahtia. Esimerkkinä vaikkapa lopetus, joka tuntuu nykymuodossaan turhan venytetyltä. Puolustukseksi taas on sanottava, että suurin osa elokuvan jutuista on kaikkea muuta kuin kertakäyttötavaraa, ja kestää hyvin useammankin katselun. Kyllä Curtis nämä jutut taitaa huomattavasti paremmin kuin varmaan 90 prosenttia muista alan kynäilijöistä.

"After all... I'm just a girl, standing in front of a boy, asking him to love her."

Kaiken kaikkiaan Notting Hill on varsin mallikkaasti kestänyt uusintoja, eikä lopullista kyllästymistä vieläkään päässyt syntymään. Edelleen se säilyy elokuvana, jonka pariin on mukava palata. Mitä romanttisiin komedioihin tulee, niin lajityypin A-sarjaa se edustaa. Oivallinen yhdistelmä toimivaa huumoria ja sydämellisyyttä. Eipä sellaisia ainakaan liian usein vastaan tule elokuvien maailmassa seikkaillessa. Jos on jäänyt väliin, ja tällaisista tykkää, niin ehdottomasti kipin kapin katselulistalle!

Notting Hill (1999) (IMDB)