perjantai 29. elokuuta 2014

Because of Winn-Dixie (Ystäväni Winn-Dixie)

Kesän katoillessa harmaiden ukkos- ja sadepilvien taakse sitä helposti alkaa haikailla ja kaipailla takaisin sinne auringon lämpöön. Pikahelpotusta etsivät vähemmän viitseliäät tyypit saattavat kurkistella vähintään hetkellistä apua tällaisista höttöisistä kesäelokuvista. ...Ja niinpä yksi sellainen lähtee kokeilemaan, että mitäköhän luvassa lienee.

Jos vaikkapa vilkuilee kotimaisen levyjulkaisun kantta, niin voi päätyä tällaisiin toiveisiin. Kauniisti vihertäviä kesäisiä kuvia ja saattaapa ajatus sekä toinenkin koirasöpöilyyn liittyen päästä heräilemään. Mitä viimeisimpään tulee, niin kyllähän ainakin kerran kuukaudessa sellaisesta jaksaa innostua sekä viehättyä, varsinkin vähänkään laadukkaammasta menosta. Onhan elokuulle jo kertynyt parikin siihen eläinsöpöilysarjaan laskettavaa teosta, mutta etenkin Zookeeper osoittautui kohtalaisen kehnoksi tuttavuudeksi.



Elokuvan ottaessa rauhallisia ensiaskeleitaan lintujen suloinen viserrys kantautuu korviin. Opalilla (AnnaSophia Robb) taas on menossa vähän yksinäiset pesäpalloharjoitukset. Alkutekstijakso lupaileekin kuvillaan juuri toivotunlaista menoa. Nyt vielä kiireetön ja lämpöinen tunnelma kohdilleen, niin mikäpä siinä viettää sellaiset sata minuuttia.

Pappina toimiva isä (Jeff Daniels) on saanut uuden komennuksen, joten kaksihenkinen perhe on joutunut pakkailemaan kamppeensa. Uudeksi määränpääksi on valikoitunut Naomin pikkukaupunki Floridassa. Ymmärrettävistä syistä Opal toivoo, että suunnattaisiin takaisin, sillä vanhat kaverit ovat jääneet sinne jonnekin ja isäkin on enimmäkseen omissa maailmoissaan haikaillen vuosia sitten lähteneen vaimonsa perään. Opalin näkökulmasta isän kanssa kahdestaan elely onkin usein lähinnä yksin olemista toisen käpristyessä kilpikonnan tavoin maailmaa pakoon. Pienen tytön pieni toive kuuluukin, että josko jostakin ystäviä liikenisi.



Koulusta ei kovin helposti tunnu ainakaan alkuun potentiaalisia ehdokkaita löytyvän. Joku jossakin ehkä kuitenkin tällaisiakin toiveita toteuttelee. Eräs arkinen matka ruokakauppaan tarjoaa alkusysäyksen parempaan suuntaan johtavalle tapahtumaketjulle. No, sitähän ei tietenkään heti sellaiseksi osaa ymmärtää, mutta jälkiviisauden avulla asiat saadaan selkenemään.

Ruokaostoksilla ollessaan Opal kiinnittää huomiota paikallisessa kaupassa aluillaan olevaan kaaokseen. Mikäköhän menijä on saanut henkilökunnan vipeltämään hyllyjen väleissä varsin vauhdikkaasti? Syylliseksi osoittautuu karvainen hauva, joka saa paikan pomon syvästi järkyttymään. Kasvoja ei kuitenkaan kirjaimellisesti järsitä pois, vaan menetys on ennemmin pienoinen nolaaminen.



Rankkuria ollaan soittelemassa paikalle, mutta siihen Opalin sydän seikkailee sekaantumaan. Ehkä ihan hyväkin, ettei järki ehdi tässä kisassa edelle. Niinpä hän saa lausuttua, että kyseinen koira on hänen, eikä sama enää toistuisi. Koiruus saa pikaisen kasteensa kaupan mukaan. Katsojan ei ole vaikea arvailla, että kotona odotteleva isä ei kovinkaan innoissaan ole perheenlisäyksestä. Mutta mitäpä sitä voi vastaan sanoa, kun toinen pikkuista käpäläänsä ystävällisesti ojentaa ja suloisilla nappisilmillään katselee. Tietyissä tilanteissa on vain kovin vaikea sanoa ei. Tilapäisesti vain...kohtalokkaat pari sanaa. Hankaluuksista huolimatta tämä odottamaton käänne lähtee viemään vähäväkisen perheen elämää huomattavasti myönteisempään suuntaan.



Because of Winn-Dixie perustuu Kate DiCamillon samannimiseen kirjaan, joka ilmestyi viitisen vuotta ennen elokuvaa lukijoiden iloksi. Tosin minulta sekin kirja on jäänyt selailematta...vaihteeksi. Muita kuitenkin se on miellyttänyt siinä määrin, että menestystä on tullut enemmänkin. Tälläkin kerralla pitää elokuvan ja kirjan mahdollisten erojen pohtiminen jättää muiden hoidettavaksi.

Voitaneen tässä välissä todeta, etten hirveän paljon muutenkaan etukäteen paneutunut elokuvan tekijöihin. Ruudulle ensimmäisenä ilmestyvä Wayne Wangin nimi kyllä heti herätteli tiettyjä toiveita, vaikka hänen ohjauksiaan on vain vähän nähtynä. Pari kertaa katseltu ja kovasti tykätty Smoke sieltä ensimmäisenä mieleen hyökkää. Olisikohan piakkoin jälleen kertauksen paikka... Löyhähkö jatko Blue in the Face taas jätti sen verran kylmemmäksi, että sen pariin tuskin hetkeen olen toistamiseen kirmaamassa.


Sivupolut kuitenkin kutsuvat sen verran, että pakkohan tässä on puoliääneen mietiskellä lupaavia ehdokkaita Wangin filmografiasta. Niitähän sitten löytyykin useampia. Yritän hieman hillitä rakkauttani turhaan listailuun ja tyydyn tässä vaiheessa mainitsemaan "vain" viisi kiinnostavaa elokuvaa. Jospa siis nuo saisin jossakin vaiheessa hankittua ja ahdettua jo ennestään yltäkylläisyyttä pursuaviin suunnitelmiin: Eat a Bowl of TeaThe Joy Luck ClubThe Princess of NebraskaA Thousand Years of Good Prayers ja Snow Flower and the Secret Fan. Siinähän sitä jälleen olisi, kunhan vielä löytyisi vähän toimeliaampi elokuvaharrastaja jostakin... Mitään hirmuisen hyviä huippupisteitä monikaan näistä ei näytä keränneen, mutta aiheet kuitenkin kiinnostaisivat.

Robbille vuosikymmen sitten ilmestynyt Because of Winn-Dixie taas oli ensiesiintyminen teatterielokuvien puolella. Jokin aika sitten kommentoimani Robbin tähdittämä Bridge to Terabithia kallistuu ehkä tavallista perhe-elokuvaa enemmän murheellisiinkin tunnelmiin. Kyllähän tämä hieman varhaisempi koirailukin omat vakavammat hetkensä omaa. Esimerkiksi alkoholismin tyhjentävät pullot ilmaantuvat silloin tällöin kilinällään menneisyyden hairahduksista ja kivuliaammista hetkistä muistuttelemaan. Silti ei oikein voi sanoa, että näitä lähdettäisiin pohjamutia myöten kaivelemaan.



Hieman on myös havaittavissa esimerkiksi Beethoven-elokuvista tuttua koirakolttostelua. Täytyyhän uuden tulokkaan vähän rauhallista maailmanjärjestystä järkyttää pienimuotoisella sotkemisella ja näin. Eihän suloinen Winn-Dixie mikään kaaoksen kuningas kuitenkaan ole, vaan aikaansaannokset liikkuvat enemmän siellä paikattavien sydänten puolella. Mitä nyt "kirkkoon" saadaan aikaiseksi vauhdikkaampaa jumalanpalvelusta Winn-Dixien osallistuessa hiirikaverin kanssa. Onpahan mukana toisenlaisiakin petoja, kun esimerkiksi kirjoja kähveltävän karhun legendaa vähän väläytellään. Hui!


Sellaista verkkaista sydänten toipumista katselee kyllä ihan mielellään, kun elokuvasta kuitenkin löytyy joukko sympaattisia sivuhahmoja, joista monilla tuntuu olevan hieman menneisyyden painolastia selviteltävänään. Äreät kissaihmisetkin siinä vähitellen alkavat leppymään, kunhan kunnolla päästään viettämään mukavia yhteisiä tuokioita.

Näiden Opalin matkansa varrella tapaamien tyyppien joukkoon kuuluu myös vähän yksinäisyyden vaivaama kirjastonhoitaja Franny sekä kyläläisten karttama Gloria, josta liikutellaan kaikenlaisia tarinoita. Ei useinkaan kovin mukavia sellaisia. Uutena tulokkaana on hämärän sekä epäilyttävän menneisyyden omaava eläinkauppaan päätynyt Otis, jota virkavallan paikallisosasto käy silloin tällöin kovistelemassa. Onneksi eläinkaverit tulevat väliin, kun tarvetta ilmenee. Jokseenkin huomaamatta se kaivattu ystäväjoukko alkaa muodostumaan.



Yhdessä sitten mietitään, että vaivaakohan kylää se, ettei suruja ja ikäviä juttuja enää jaeta yhteisön kesken. Opal kuitenkin mietiskelee, että olisikohan suurempana unohduksena se ilojen jakamisen jääminen. No, tämä pikkuhiljaa muotoutuva porukka lähtee paikkaamaan tilannetta parhaansa mukaan.

Jos parilla jalalla tallustelevien ihmismäisten otusten parista löytyy mukavia kavereita, niin samaahan voi sanoa pörröisemmästäkin osastosta. Tietenkin ensimmäisenä se vallan hellyyttävä koiratähti. Luulisin tällaisen menon vetoavan koiraihmisiinkin paljon paremmin kuin vaikkapa kehnohko Must Love Dogs, jota kai juuri heille kaupiteltiin.



Eläinkaupan kautta muitakin herttaisia kavereita pääsee ruudulle katsojaa ihastuttamaan. Omalla kohdalla muutamassa kuvassa vilahtavat pupuset tietysti ovat parhautta, mutta kyllä ne kaikki muutkin varsin veikeiltä veijareilta vaikuttavat. Otisin eläinkaupassa sen asukkaille soittelema kitarakonsertti olisikin saanut mielellään kauemminkin jatkua... Mieltä ilahduttaa myös se, että samainen kaveri haluaa päästää eläimet edes silloin tällöin häkeistään vähän suuremmasta vapaudesta nauttimaan.

Myönnän toki kovin helposti pitäväni vähän himphamppumaisesta(kin) eläinhömppäilystä, mutta eihän aivan kaikki silläkään verukkeella uppoa. Tulikin jo mainittua tuo Must Love Dogs, toisena voisi heittää Lawrence Kasdanin kovin puuduttavan ja väkinäisen viritelmän Darling Companion, jota eivät koirapelastukset tai mukavat maisematkaan kivanpuoleiseksi pelastele. Toisaalta taas puutteita antaa helposti anteeksi paljonkin, kunhan henki saadaan kohdilleen, josta esimerkkinä vähän aikaa sitten katseltu pelastetun koiran tarinaa kertova Myrsky.



Mitäköhän sitä vielä... Eihän tällaisille kovin ilkeä tahdo olla, vaikka puutteita varmaankin olisi helppoa kaivella raadeltaviksi. Yleensä kuitenkin positiivinen vire ja kauniit kuvat laittavat sellaisten ruodinnan taka-alalle, niin tässäkin tapauksessa. Sydäntä lämmittelevää koko perheelle suunnattua ja melko laadukasta elokuvaa Because of Winn-Dixie mielestäni edustaa.

Pienin askelin jälleen tallaillaan kohti parempaa huomista ja sellainenhan kelpaa kyllä. Ehkä niitä laajempia maisemakuvituksia olisi voinut ahkerammin ujutella mukaan, koska vain silloin tällöin pääsevät välähtämään. Kyllähän kesäistä tunnelmaa saadaan luotua näilläkin eväin, joten ei valitella noista enempiä. Ypöyksinäisyys vinksallaan olevassa maailmassa huutaa makeaa ja halauksia. Niitähän mutkien kautta lopulta löytyy ja siitä jotakin lämpöistä katsomoonkin kantautuu. Ennakkotoiveet täyttyivät helposti ja sai suuntailla unille varsin hyvin mielin.



Because of Winn-Dixie (2005) (IMDB)

maanantai 25. elokuuta 2014

Sleepless in Seattle (Uneton Seattlessa)

Hiljalleen illat synkentyvät saavat sormet syyhyävät seisahtelemaan huomattavasti helpommin elokuvahyllyn romantiikkaosaston kohdilla. Lisämotivaatiota tällaiseen tuovat reippaasti ropisevat sadekuurot. Tällaiset arvontakierrokset pyörähtelivät jälleen eräänä iltana (vaiko yönä?)...

Vilkaisin viime aikoina katseltuja lajityypin edustajia ja sanotaan vaikka niin, ettei ainakaan muutaman viimeisimmän kohdalla hirmuisella hyvyydellä ole juhlittu. Lähinnä on seikkailtu rasittavampien juttujen pariin. No, ehkäpä tältä iltaviihdykkeeksi valikoituneelta pari vuosikymmentä sitten ilmestyneeltä Nora Ephronin ohjaamalta romanttiselta komedialta voi odottaa kovempaa laatua.


Sleepless in Seattle ei aivan hilpeimpiä hetkiään alkuun heitä, sillä hautausmaaltahan lähdetään liikkeelle. Siellä Sam Baldwin (Tom Hanks) saa selitellä nuorelle pojalleen, Jonahille, että äiti sairaistui, eikä enää parantunutkaan. Kaikissa elämän käänteissä ei yksinkertaisesti tunnu olevan mitään järkeä tai mieltä.

Pakko se kuitenkin on yrittää palata arkiaskareiden pariin. Samille se tarkoittaa työpaikalle taapertamista. Yli-innokkaasti apua tarjoavat työkaverit kuitenkin tuntuvat ennemmin rasittavan kuin helpottavan tilannetta. Löytyisi vaikka minkälaista tukiryhmää tai kriisiapua, mutta Sam ei ole yhtään kiinnostunut näistä jutuista. Lähinnä haluaisi toipua rauhassa, jos vain mahdollista.



"Well, I'm gonna get out of bed every morning...breathe in and out all day long. Then, after a while I won't have to remind myself to get out of bed every morning and breathe in and out...and, then after a while, I won't have to think about how I had it great and perfect for a while."

Ystävät eivät vieläkään ymmärrä yskää, vaan ovat ottamassa muutamankin askeleen asioiden edelle tuomalla esille tulevaisuuden puolisot. Viimeisiä pisaroita ollaan jo ripottelemassa. Sam alkaa saada tarpeekseen näistä auttajista ja lisäksi vanhat hyvät muistot kummittelevat tutuissa nurkissa ja kulmauksissa aivan liikaa. On maisemanvaihdon paikka. Jostakin syystä Seattle tuntuu sopivalta.

Sam siis muuttelee jonkinlaisen vähemmän riipaisevan arjen perässä Seattleen. Hypätään noin 1,5 vuotta eteenpäin ja unohdetaan Sam hetkeksi. Mantereen toisella rannikolla Baltimoressa Annie Reed (Meg Ryan) valmistautuu kertomaan lähipiirilleen ilouutisiaan. Aikeina olisi astella avioon Walterin (Bill Pullman) kanssa kuluvan vuoden aikana. Kaikki vaikuttaa toistaiseksi erinomaiselta, vaikkakin Walterilla monenlaisia vaivoja tuntuukin olevan. Kai niistäkin selvitään, kunhan vähän yritetään, vai...?



Sam tavallaan saa sitä mitä kaipaakin. Rauhallisessa rantatalossa kahdestaan pojan kanssa elellessä päivät kyllä kuluvat ehkä hieman helpommin, mutta onkohan sekään loputtomiin hyvä juttu... Jonahkin alkaa vähitellen muistutella isää siitä, että ehkä joskus tulee aika uudelle kumppanillekin. Nämä keskustelut eivät Samin kannalta ole mitään kiusallisuudesta vapautettuja.

"Well, how long is your program? Well, it was a million tiny little things that, when you added them all up, they meant we were supposed to be together...and I knew it. I knew it the very first time I touched her. It was like coming home...only to no home I'd ever known... I was just taking her hand to help her out of a car and I knew. It was like...magic."

Jonah kuitenkin on valmis viemään asioita eteenpäin, vaikka isä ei siitä innostuisikaan. Niinpä Jonah soittelee jouluaattona erääseen radio-ohjelmaan, jossa saa sydäntään purkaa ammattiauttajalle. Sam saadaan lopulta puhelimeen tuntojaan tilittämään. Tunteja kestävästä puhelusta tuleekin yllättävän suosittu. Samaan aikaan toisaalla yksin autoileva Annie liikuttuu enemmänkin kuulemastaan ja alkaa vähitellen haikailla Samin perään, vaikka ei ole tätä ikinä nähnyt tai tavannut. Jonah menee vielä antamaan perheen osoitteen radioasemalle, joten postia alkaa tulvia enemmänkin. Sam päättää viimeinkin edes yrittää. Kovin kovin etäällä taas Annie voimistelee kaukoihastustaan. Mutta voisiko sellainen ikinä toimia ja ehtiikö joku muu ensin?



"I am NOT going to New York to meet some woman who could be a crazy, sick lunatic! Didn't you see Fatal Attraction?"

Ennen valitusten aloittelua voisi ainakin pikkuisen kurkistaa sinne myönteisempien seikkojen puolelle. Sleepless in Seattle ei tarinaltaan ainakaan mikään täysin kaavamaisin lajinsa edustaja ole. Siitä pitänee pitkälti huolen jo tämä etäihastuskin, tietenkin Walter-lisällä, mikä tuo lisää jahkailua ja pähkäilyä Annien tielle. Ephronia ja kumppaneita ei ainakaan siitä voi syytellä, että olisivat liiallisella kiireellä tunkemassa Samia ja Annieta toistensa syleihin. Siinä minuuttien vieriessä alkaakin lähinnä ihmettelemään, että käyköhän näin yleensä ikinä, vai löytyvätkö halailtavat aivan muilta suunnilta.

Väistämättä lienee pakko mainita se vähän varhaisempi elokuva, joten tehdäänpä se tässä vaiheessa. When Harry Met Sally... siis tietenkin mielessä. Yhtäläisyyksiä löytyy jo tekijäjoukostakin, sillä naispääosassa on Meg Ryan, kirjoittajana Ephron ja ohjaajana Rob Reiner, joka vilahtelee tässä uudemmassa pariin otteeseen Samille 1990-luvun treffailun saloista kertovana kaverina. Elokuvien huumorilajissa on myös paljon samaa, mikä ei tietenkään kovin odottamatonta ole.



"Verbal ability is a highly overrated thing in a guy, and it's our pathetic need for it that gets us into so much trouble."

Siinä missä When Harry Met Sally... hymyilyttää ja huvittaa melko tasaiseen tahtiin, samaa ei oikein voi sanoa tästä yrityksestä. Kehnohan tai komediana pahasti epäonnistunut Sleepless in Seattle ei missään nimessä ole. Sanonpahan vain, ettei Sleepless in Seattle minusta ole minään sujuvien sutkautusten sarjana läheskään yhtä viihdyttävä kuin vertailukohteeksi valittu tapaus. Yritystä kyllä löytyy, mutta hieman kyynisiäkin kuittailuja ei ole aivan yhtä viiltävään terään saatu hiottua.


"Jim Brown was throwing these hand grenades down these airshafts. And Richard Jaeckel and Lee Marvin were sitting on top of this armored personnel carrier, dressed up like Nazis..." 
"He busted his neck while they were parachuting down behind the Nazi lines..."

Muista elokuvista päästään vähän höpisemään hahmojen toimesta. Nostetaan vaikkapa pari näkyvintä tapausta esimerkeiksi. Naispuolisten hahmojen kyynelkanavia availee Cary Grantin ja Deborah Kerrin tähdittämä An Affair to Remember, josta ilmeisesti otetaan hieman enemmänkin innoitusta, eikä vain jäädä ohikiitävän viittauksen tasolle. Koska kyseinen elokuva on näkemättä, niin enpä valitettavasti osaa lähteä asiaa enempää arvioimaan. Kävi kuitenkin pariinkin kertaan mielessä, että pitäisiköhän yrittää se jostakin haalia. No, Sam tunnelmoi kaverinsa kanssa hieman toisenlaista menoa, kun The Dirty Dozen -muistelot pääsevät käyntiin. Kosteilta silmäkulmilta eivät hekään välttyneet, kun lopun sankariteot uhrautumisineen ruudulle vyöryivät. Kohtaus itsessään vaikuttaa hieman kömpelöltä, mitä osittain selittänee se, että ilmeisesti kyse oli pitkälti improvisoidusta sanailusta. Hmmm, pitäisiköhän...


Sallittakoon luuhaaminen muiden elokuvien parissa vielä hetken verran... Jos Ephronin muita ohjauksia miettii, niin kyllä sieltä vielä pari kiinnostavaa ehdokasta löytyy. You've Got Mail jatkaa samalla pääparilla, mutta kai sen voisi testailla. Enemmän innostaa Ephronin viimeiseksi jäänyt Julie & Julia, jonka jo ehdinkin ostaa. Sen kohdalla kokkailut ja kirjoittelut ovat ainakin etukäteen vetoavia elementtejä. Mutta näistä varmaan joskus tuonnempana lisää.

"Destiny is something we've invented because we can't stand the fact that everything that happens is accidental."

Olisi varmaan jokseenkin onnetonta jättää romanttisen puolen käsittely näinkin vähiin tällaisen elokuvan kohdalla. Korjataanpa siis pikkuisen. Lieköhän vika katsojassa, kun enimmäkseen tuntuu siltä, ettei oikein huokailuista ja kyynelistä huolimatta leisku. Saatanpa vierittää syytä ainakin osittain Hanksin niskaan, joka edelleen tuntuu sellaiselta haaleanviileältä, eikä mielestäni ole otollisin valinta tähän. Meg Ryanista kyllä pidän, mutta arvelen, että jos joidenkin suunnitelmien mukaan olisikin päädytty Julia Robertsiin, niin niin...oih voih!


Vähintään pientä pettymyksen tunnetta ei voi välttää, kun elokuvaa jälkikäteen märehtii. Jotakin jää uupumaan siinä määrin, että Sleepless in Seattle saa jäädä sinne lajinsa ihan hyvien edustajien joukkoon ihmettelemään. Pikkuisen terävämpiä juttuja olisi kaipaillut, mutta kyllä se suurin puute löytyy sieltä romanttiselta puolelta. Tunnelmiin on yritetty valita soveltuvia lauluja, mutta eivätpä nekään kovin usein pysty ihmeitä tekemään. Joissakin listauksissahan Sleepless in Seattle on ponnahtanut yllättävänkin korkealle, mutta omasta mielestäni esimerkiksi kymmenen parhaan romanttisen komedian joukkoon ei ole mitään asiaa.

Voihan olla, että omaa pettymystä selittävät tavanomaista korkeammat odotukset, sillä tietyiltä tekijöiltä toivoo pikkuisen enemmän kuin suhteellisen sujuvaa ja viihdyttävää hömppää. Sitä en kuitenkaan lähde kieltämään, etteikö Sleepless in Seattle kelvollinen elokuva olisi. Olisi vain saanut olla pikkuisen enemmänkin. Tekstin alussa tuli viitattua muutamaan selkeästi kehnompaan teokseen, ja kyllähän tämä sellaiset voittaa tuosta vain, mutta sepä ei vielä tällaiselta porukalta ole kovinkaan kaksinen saavutus. Ehkä joskus mahdollisen uusinnan koittaessa pääsen paremmin elokuvaan sisään ja ymmärrän kehut paremmin, mutta toistaiseksi Sleepless in Seattle pyöriköön mielessä odotettua haaleampana elokuvana.



Sleepless in Seattle (1993) (IMDB)