lauantai 29. syyskuuta 2012

Surfer, Dude

Malibun aurinkorannat kutsuvat Steve Addingtonia (Matthew McConaughey) kotoisempiin maisemiin surffaamaan. Hänen kannaltaan on hieman valitettavaa, että aivan kaikki ei olekaan enää samalla tavalla kuin maailmankiertueen alussa. Aiemmat tukijat ovatkin alkaneet huomata eläkepäivien houkutuksen, ja seurauksena myyneet Addingtonin sponsorointisopimukset eteenpäin. Sopimusten uusi omistaja Eddie Zarno onkin hieman ahneempi tapaus haluten puristaa Addingtonista kunnolla rahaa, eikä tyytyä pelkkään mainostamiseen.


Kun pitkälti hetkessä elävä ja tuntemusten ohjaamana toimiva Addington kuulee, että hänen tulisi muuttaa Zarnon omistamaan taloon, jossa kuvataan sarjaa surffaajien "hurjasta" elämästä sekä liiketunnistuksen avulla ikuistaa itsensä peliä varten, niin hän ei varsinaisesti hypi innosta. Manageri (Woody Harrelson) tosin yrittää parhaansa mukaan saada Steven laittamaan nimet sopimukseen, jotta shekkien virta jatkuisi tasaisena.

Lisää mutkia matkaan tulee, kun käy selväksi, että Malibun rantoja piinaa ennätyspitkä tyyni jakso. Aallot ovat paenneet jonnekin, jonka takia Addington järkeilee, että meri tahtoo eräänlaisen uhrilahjan. Niinpä hän alkaa aluksi "paastoamaan" jättäen mielitekonsa odottamaan parempia päiviä. Kun aaltoja ei siitä huolimatta näy, niin yritykset alkavat muuttua jatkuvasti epätoivoisemmiksi.



Kyseessä on melko leppoisa ja letkeä komedia, jota ei oikein voi sanoa varsinaiseksi vitsien ilotulitukseksi. Minulle tällainen rauhallisempi meno sopii ihan hyvin. Varsinkin, kun McConaugheyn elokuvaa varten valitsemat kappaleetkin toimivat pääsääntöisesti hyvin. Montaakaan ääneen naurattavaa hetkeä ei ollut mukaan mahtunut, mutta elokuva kuitenkin jaksoi hymyilyttää ja huvittaa tasaisesti. Kestokin oli ymmärretty pitää kohtalaisen lyhyenä, mikä on tässä tapauksessa myös positiivinen juttu. Lopputekstit pyörähtävät käyntiin, kun näytössä on vähän yli 70 minuuttia. Turhan usein komediat venytetään lähemmäs kahta tuntia, mikä yleensä alkaa vähän puuduttaa.


McConaughey tuntuu sopivan rennosti ottavan surffarin osaan erinomaisesti. Ei ehkä aivan samanlainen viileyden ruumiillistuma kuin Jeff Bridges The Big Lebowski -elokuvan pääosassa, mutta toisaalta, mikäpä olisi... Lisäksi hän pääsee jatkuvasti esittelemään kohtalaisen hyvin muodostunutta paljasta ylävartaloaan. Hahmogalleriaan mahtuu myös aiemmin mainittu Harrelsonin esittämä hipahtava manageri, joka on jossakin vaiheessa ymmärtänyt rahapuun lannoittamisen mielekkyyden. Willie Nelson vilahtaa pariin otteeseen vanhempana hippinä, joka paimentaa vuohiaan ja keskittyy luomutuotteiden poltteluun. Ikääntynyt Scott Glenn löydetään jostakin syrjäisemmältä Meksikon rannalta. Samoja luomusavuja sielläkin tosin nautitaan. Alexie Gilmore sitten mahdollisena kumppanina ja Zarnoa esittävä Jeffrey Nordling sielunsa myyneenä pahiksena.



Tarina ei mitään hirveän ihmeellistä tarjoile. Suurin osa tapahtumista ja käänteistä on arvattavissa, mutta tämä ei juurikaan haittaa. Enemmän tämäkin sinne verkkaisemman tunnelmoinnin puolelle kallistuu, vaikka komedia onkin. Suurin valittamisen aihe omalla kohdalla on, että maisemia ei oikein hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka kyllä Surfer, Dude niidenkin suhteen muutamia mukavia hetkiä tarjoilee. Varsinaista surffaamista nähdään myös yllättävän vähän.


Omia sopivan väsähtäneitä ja muutaman oluen huurruttamia silmiä Surfer, Dude onnistui tuossa yön tunteina miellyttämään ihan mukavasti. Suurimpien komediasuosikkien joukkoon siitä ei kuitenkaan ole, mutta sen verran toimiva tapaus kuitenkin, että ehkäpä uusintojakin saattaa olla luvassa. Jos odottaa jotakin vitsien sarjatulta, niin tämä ei ehkä ole paras mahdollinen elokuvavalinta. Vaikka tarinan edetessä silloin tällöin savutellaankin, niin sekoilukin jää kohtalaisen maltilliselle tasolle. Ei ollut aivan sellainen siis kuin ennakkokäsitykset antoivat ymmärtää, mutta eipä tässä pettymäänkään päässyt. Hyvänmielen elokuvia tämäkin...



 Surfer, Dude (2008) (IMDB)

perjantai 28. syyskuuta 2012

Nanook of the North (Nanook, pakkasen poika)

Robert Flaherty työskenteli usein pohjoisilla alueilla malminetsijänä. Hän teki useampia kuukausia kestäviä matkoja vuosien 1910 ja 1916 välissä. Monesti hänen tutkimusryhmänsä koostui parista tai kolmesta inuiitista. Tämä yhdessäolo herätti Flahertyssä suuren kunnioituksen tätä kansaa kohtaan. Hän alkoikin kuvata lyhyitä pätkiä uusista tuttavuuksistaan, ja esitteli näitä otoksia muille kotonaan. Vähitellen alkoi muodostua ajatus pitkästä dokumentista. Hän saikin kasaan riittävästi kuvamateriaalia jonkinlaista dokumenttia varten, mutta onnistui editointivaiheessa polttamaan suuren osan siitä. Yksi raakaleikkaus säästyi, mutta siihen Flaherty ei ollut tyytyväinen. Faktaa löytyi kyllä kiitettävästi, mutta henki ilmeisesti puuttui. Seuraavan matkan tarkoitus olikin sitten ainoastaan elokuvan tekeminen. Vuoteen 1920 mennessä Flahertyllä oli jälleen elokuvan ainekset purkissa.


Näistä otoksista syntyi lopulta Nanook of the North, joka tuli teattereihin runsas vuosi kuvausten jälkeen. Se kertoo tarinan Nanook-nimisestä inuiitista ja hänen perheestään. Elokuvaa ei voida pitää puhtaasti dokumenttina useammankin seikan takia. Oikeasti päähenkilön nimi ei ollut Nanook (tarkoittaa karhua), eivätkä muut henkilöt oikeasti kuuluneet hänen perheeseensä. Elokuvan alussa kerrotaan, että Nanook kuoli vain pari vuotta kuvausten jälkeen nälkään. Tästä levisi myös sellainen legenda, että koko tämä perhe kuoli karuissa oloissa nälkään. Totuus kuitenkin lienee vähemmän dramaattinen, koska Nanook ilmeisesti kuoli kotonaan, todennäköisesti tuberkuloosiin. Flaherty halusi luultavasti korostaa ympäristön armottomuutta tällä ratkaisullaan.


Tarkoituksena oli esittää tyypillistä alkuperäiskansan perinteistä elämäntapaa. Liikutaan lumikinoksissa sekä jäätiköillä koirarekien kanssa, metsästetään mursuja sekä hylkeitä, kalastetaan, käydään kauppaa uudisasukkaiden kanssa, rakennetaan iglu sekä kanootti ja vietetään perhe-elämää. Omiin silmiin näyttää siltä, että Flaherty on onnistunut erinomaisen hyvin, kun huomioi ajan kuvauskaluston, pienen kuvausryhmän ja vähemmän optimaaliset kuvausolosuhteet.


Valitettavasti perinteinen elämäntapa oli jo alkanut hiipumaan Flahertyn kuvausten aikaan. Tämä tarkoitti sitä, että Flaherty joutui lavastamaan tiettyjä otoksia, jotta filmille saatiin tallennettua näitä elokuvan kohokohdiksikin muodostuneita hetkiä. 1910-luvun loppupuolella mursuja ei juurikaan enää metsästetty sekä metsästyksissä käytettiin yleisesti tuliaseita. Mursunmetsästys on kuitenkin aidosti toteutettu, se ei vain tuolloin oikein enää kuulunut tapoihin. Itse en näe tätä lavastamista suurenakaan ongelmana elokuvan kannalta, sillä se kuitenkin on kuulunut perinteiseen elämäntapaan, jota Flaherty halusi katsojille viestiä. Myös iglusta aiheutui kädenvääntöä. Oikeasti iglu olisi ollut niin pieni, ettei sinne olisi millään mahtunut 1910-luvun kuvauskalusto. Iglun sisällä kuvattua perhe-elämää varten rakennettiinkin erikoisiglu, josta puuttui yksi seinä. Tämäkin on mielestäni ihan ymmärrettävä ratkaisu.


Kolmas kohtaus, josta nousi enemmän kohua, oli Nanookin vierailu kauppapaikalla. Siellä hän hölmistyneenä hämmästelee levysoitinta ja yrittää purra levyä. Jotkut ovat sitä mieltä, että Flaherty ylenkatsoi kohteitaan ja piti heitä pilkkanaan. En kuitenkaan taivu tuolle kannalle. Flaherty oli elänyt pitkään tämän kansan keskuudessa. Hänen vaimonsa kertoi myöhemmin, että Flahertyn rakkaus kyseistä kansaa kohtaan oli pääsyy elokuvan kuvaamiselle. Elokuvassa Flaherty luonnehtii kuvattaviaan seuraavasti: "Most cheerful people in all the world - the fearless, lovable, happy-go-lucky Eskimo." Minun on hieman vaikea nähdä, että tuon kohtauksen motiivi olisi ollut esittää Nanook perheineen joinakin ali-ihmisinä. Varsinkin, kun elokuva muuten esittää heidät ihailevassa valossa. Kyseessä lienee käsikirjoitettu kohtaus, jonka oli tarkoitus kuvata alkuperäiskansan ja uudisasukkaiden kohtaamista joskus varhaisemmassa vaiheessa komediallisilla sävyillä varustettuna. Nanookin näyttelijä tiesi hyvin, mikä levysoitin on, mutta ei ilmeisesti nähnyt kohtauksessa ongelmaa.


 Jos ei anna näiden häiritä, ja hyväksyy sen, että kyseessä ei ole puhdas dokumentti, niin uskoisin, että elokuvan parissa viihtyy kyllä ihan mukavasti. Flaherty esittää perinteiseen elämäntapaan kuuluvia juttuja kohtalaisen paljon. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään opetusvideo, jossa käytäisiin asiat kovin yksityiskohtaisesti läpi, vaan niihin annetaan eräänlainen yleiskatsaus. Alkuperäisessä versiossa ei ollut kertojaa, joten katsoja saa luettavakseen kohtalaisen usein kuvitettuja tekstiruutuja, jotka täydentävät tarinaa tiettyjen faktojen voimalla. Ilmeisesti 1930-luvulla julkaistiin versio, jossa oli myös kertoja, mutta itse en ole sitä nähnyt.



 Siitä vain alle 80 minuutin matkalle inuiittien maailmaan. Elokuvan voi katsella kokonaisuudessaan vaikka tuosta:


Lopuksi vielä Flahertyn vaimon haastattelu elokuvaan liittyen:


Nanook of the North (1922) (IMDB)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Mediterraneo

Vuonna 1941 toisen maailmansodan ollessa jo hyvässä vauhdissa pieni hävittyjen taistelujen epäonnistujista koottu joukko lähetetään syrjäiseen Kreikan saaristoon. Tarkoituksena on tarkkailla vihollisen mahdollista toimintaa alueella. Kun he saapuvat saarelle, he huomaavat kohteekseen määrätyn kylän olevan autio. Moni on pettynyt, kun joutuu viettämään päiviään käytännössä autiolla saarella kaukana toiminnan keskipisteestä.



Vähitellen paikalliset asukkaat tulevat esiin piiloistaan. He suhtautuvat aluksi tulokkaisiin suurella epäilyksellä, koska natsit vierailivat saarella aiemmin vieden kaikki nuoret miehet mukanaan. Italialaisten katsotaan olevan sukulaiskansaa, joten asukkaat ottavat vieraat sotilaat lopulta osaksi yhteisöään.

Erään epäonnisen sattumuksen seurauksena yksikön yhteys ulkomaailmaan katkeaa kokonaan. Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluttua sota alkaa tuntua aina vain etäisemmältä, hyvin harvoin muistuttaen olemassaolostaan. Sotilaspuvut alkavat unohtua helteessä kaappeihin, aseita ei katsota tarpeelliseksi ja aiemmin erityisen tärkeä radio kelpaa lähinnä pesäksi linnuille.



Suhteet paikallisten kanssa muuttuvat jatkuvasti läheisemmiksi. Pelataan jalkapalloa rannalla, poltellaan "rauhanpiippua", kirotaan kaiken hauskan kieltäviä fasisteja. Vaikka monikaan ei enää varsinaisesti halua innokkaana eturintamalle, niin osa joutui jättämään toisaalla sijaitsevan elämänsä taakseen, ja kaipaa takaisin tuttuihin maisemiin. Jotkut valittelevat saaren viihtyisyydestä ja mukavasta ilmapiiristä huolimatta halajavansa jotakin enemmän. Toisaalta osa muodostaa pysyviä siteitä, eikä haluaisi lähteä lainkaan paratiisistaan, jossa kiirettä ei juuri tunneta.




Ensikatselullakin tämä toki toimi muistaakseni erittäin hyvin, mutta uusinnan myötä onnistuin pitämään elokuvasta vielä huomattavasti enemmän. Menee taas sarjaan vähemmän tarinavetoiset tapaukset. Hahmokeskeistä tunnelmallista oleilua ennemmin, joka on alkanut miellyttämään jatkuvasti enemmän.

Aurinko hehkuu jatkuvasti karunkauniiden saaristomaisemien yllä. Eipä ole vaikeuksia seurata suhteellisen sympaattisen porukan jutustelua ja elämää uudessa ympäristössä tilanteessa, jossa samanikäiset paikalliset miehet on kuljetettu jonnekin kauas. Tämänkin laitan mielelläni hieman erilaisten sota-aikaan sijoittuvien elokuvien sarjaan. Ainakaan toistaiseksi tällaisia en ole liikaa nähnyt, eikä suurempaa kyllästymistä ole päässyt syntymään. Sotaelokuvia välttelevien ei tarvitse tätä turhaan karttaa ainakaan sen takia, sillä sotiminen jää pitkälti etäiseksi sivumausteeksi.

Kyseessä on parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon voittaja aikoinaan. Ei siinä valinnassa kovin suurta vääryyttä päästy tekemään omasta mielestäni. Sen verran hyvin elokuva tempaa mukaansa ja tarjoilee miellyttävää seurattavaa koko kestonsa ajan. Ensikatselulla elokuvan loppu tuntui jokseenkin turhalta, mutta uusinnan yhteydessä varsin osuvalta päätökseltä. Vaikka elokuvan päättäminen muutamaa minuuttia aiemmin olisikin ehkä tarjonnut perinteisemmän onnellisen lopun, niin kyllä tässä ratkaisussa on tietystä haikeudesta huolimatta paljon lämpöä mukana.

Monia mukavia hetkiä tuli koettua ja kokonaisuuskin toimii. Ylivilkkaushäiriöistä kärsiville ei varmaan kannata suositella, mutta tällaista rauhallisempaa menoa arvostavat saattavat hyvinkin viettää miellyttävän tuokion Kreikan saaristossa kelloa sen enempää vilkuilematta. Epäilenpä, että itse palailen vähintään kolmannen kerran rauhallisen saaren mukavan lämpimiin tunnelmiin jossakin vaiheessa. Ehkäpä jonakin pimeänä ja viileänä talvi-iltana sitten...



 Mediterraneo (1991) (IMDB)

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Two Brothers (Tiikeriveljekset)

Jean-Jacques Annaudin luontoaiheiset elokuvat pyörivät silloin tällöin soittimessa. Nyt oli tiikerikaksosista kertovan tarinan aika saada uudelleenkatselu. Viidakon siimekseen siis runsaan puolitoistatuntisen ajaksi.

Heti alkujakso vie syvälle viidakon tunnelmiin. Kahden suuren kissapedon romanttinen kohtaaminen puiden ja köynnösten kätkemän temppelin raunioissa aikaa sitten unohdettujen patsaiden kivettyneiden katseiden alla tuottaa myöhemmin kaksi pentua. Tuoreet vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan opettaa aktiivisille ja leikkiville pennuilleen elämän perusasioita.



Rauhallista perhe-elämää kuitenkin uhkaa toisella puolella maailmaa käytävä huutokauppa. Kuuluisa metsästäjä ja seikkailija Aidan McRory (Guy Pearce) tarkkailee, miten norsunluu ei oikein mene enää kaupaksi, mutta vanhat patsaat sitäkin paremmin. Hän innostuu tilaisuudesta ja varustaa retkikunnan kohteenaan tiikeriperheen reviirillä sijaitsevat rauniot, joista irtoaa hyvinkin käteistä.

Kuten arvata saattaa, vanhempien uhrautuvuudesta huolimatta tämän törmäämisen lopputulos ei ole onnellisin mahdollinen tiikerien kannalta. Lopulta toinen pennuista päätyy McRoryn haltuun ja mutkan kautta koviin oloihin sirkukseen, jossa siitä yritetään kouluttaa yleisöä pelottelevaa verenhimoista petoa. Toinen taas pääsee aluksi rakastavampaan kotiin, mutta sen tulevaisuudessa häämöttää kenties vieläkin synkempi loukko.

Pearcen esittämä McRory ei onneksi paljastu sellaiseksi kaavamaiseksi lastenelokuvapahikseksi, joita turhan usein näkee. Oikeastaan hän ei ole pahis lainkaan, vaan hyvää vauhtia pehmenemässä oleva metsästäjä, joka on alkanut enenevissä määrin kyseenalaistaa omaa ammattiaan ja elämäntapaansa. Ne sadistisemmat yksilöt löytyvät sitten sirkuksesta ja jäävät kyllä ansaitusti sivuosiin.



Omasta mielestäni tämäkin on yksi hyvä esimerkki erinomaisesta koko perheelle suunnatusta elokuvasta. Sellaisella varauksella, että joukossa saattaa olla pari pelottavampaa hetkeä, jotka voivat aivan pienimpiä järkyttää. Kuitenkin elokuva on melko vapaa graafisesta raakuudesta ja muutenkin linja on söpöilyyn taipuvainen.

Tämä paikoitellen ylimenevä söpöily sitten saattaa joitakin vanhempia tai enemmän todenmukaisuutta kaipaavia katsojia rasittaa. Heh, ehkäpä näistä suurpedoista ei kannata lopullista mielikuvaa muodostaa pelkästään tällaisen elokuvan perusteella. Tulee mieleen hieman aiemmin katsomani kotimainen elokuva Suden arvoitus, jossa sudet saivat hieman samanlaisen käsittelyn. Itse en tällaista sokeroitua versiota tiikerielämästä ja yleisesti Disney-henkistä menoa jaksa enempää paheksua. Kyseessä ei kuitenkaan ole dokumentti, vaan lämminhenkinen lapsillekin suunnattu elokuva.


Toki elokuva ei aivan tiikerien vaarallisuuttakaan unohda. Tätä tuodaan esille esimerkiksi tiikerireviirin lähistöllä asuvien kyläläisten kautta. Heille tiikeri ei olekaan iso pehmoinen kisu, vaan jotakin huomattavasti ikävämpää. Tulee vähän mieleen Geo-lehdessä (9/2010) taannoin ilmestynyt artikkeli Tiikerin metsä, josta saattoi aistia hieman samankaltaisen erilaisten näkökulmien törmäämisen. Kun paikalliset ihmiset yrittivät harjoittaa perinteistä elinkeinoaan henkiensä ja raajojensa uhallakin, niin jostakin kauempaa saapuneet asiantuntijat päätyivät ehdottamaan turvatoimiksi esimerkiksi tiikerikelloja. Heh, tämäkin saattaa kuulostaa tutulta kotimaan susikeskustelua seuranneille...


Elokuvassa tämä yhteiselon ongelmallisuus kuitenkin ainakin omasta mielestäni jää lopulta armottoman söpöilykuvavyörytyksen alle. Ehkäpä tämä on Annaudin tarkoituskin, sillä esimerkiksi ennen lopputekstejä näkyvien infotekstien perusteella tämänkin elokuvan olisi tarkoitus herättää ihmisissä haluja suojelun suuntaan. Aihe on vähintään ongelmallinen, enkä oikein usko, että monikaan katsoja olettaisi, että sen kimppuun käytäisiin tosissaan tällaisen elokuvan kontekstissa. Itse kuitenkin pidän sitä hyvänä juttuna, että Annaud kuitenkin edes yrittää tuoda toistakin näkökantaa esille. Esimerkiksi Pearcen hahmosta ja paikallisista ei maalailla samaan tapaan sadistisia ilkimyksiä kuin miten tehdään vaikkapa mainitun Suden arvoitus -elokuvan metsästäjien kohdalla.


Annaud on elementissään heti alusta lähtien, kun päästään seuraamaan viidakossa viihtyvien tiikereiden elämää. Ainakaan minulle tällaisen katseleminen ei tuota ongelmia mielenkiinnon suhteen. Kuvat ovat kauniita ja etenkin pienet karvanaamat mielettömän ihastuttavia. Elokuvan suurimmat ongelmat ovatkin aivan muualla. Tämä ihmisosuus ei sen suuremmin innosta, vaan on enimmäkseen melko tavallista huttua. Kävikin useamman kerran mielessä, että ehkäpä elokuva ei sittenkään olisi kaivannut uhkatekijää ihmisen suunnalta, jotta olisi saatu kuviin enemmän luontoa sekä tiikerihömppää. Olen kuitenkin myös Leonard Maltinin kanssa samoilla linjoilla sen yhden tiikerijakson suhteen. Kun tiikerit lopulta vapautuvat, niin synkempiä hetkiä seuraa hassuttelukooste, jossa veljekset ryöstävät bussin, aiheuttavat yleistä kaaosta asuinalueella ja muuta mukavaa. Aivan saumattomasti tämä kooste ei mielestäni kokonaisuuteen sovi, vaikka ymmärränkin, miksi sellaiseen on päädytty. Kyseessä kuitenkin on sen verran lyhyt pätkä, ettei siitä juurikaan ole pudottamaan elokuvan tasoa.



Pelkkään silmänilon tarjoamiseen elokuva ei onneksi rajoitu. Ainakin tämä katsoja liikuttui useammankin kerran ja silmiä sai olla pyyhkimässä. Vanhempien pelastusyritykset oli onnistuttu kuvaamaan hyvällä tavalla sankarillisiksi ja liikuttaviksi. Myös se oli herkkä hetki katsomossa, kun yli vuoden erossa olleet veljekset kohtasivat viimein uudelleen hieman ikävissä ja julmissa merkeissä. Verta odottavan yleisön pettymykseksi kaksoset kuitenkin päätyivät leikkimään ja palloilemaan, jota seuratessa ei juuri voinut olla hymyilemättä. Toki paluu lapsuuden maisemiin toimii myös. Vielä kun elokuvan viimeiset kuvat huokuvat leppoista ja mukavaa tunnelmaa, niin hyvää mieltä ei voi välttää.



Kauniisti kuvatuista luonto- ja eläinelokuvista kiinnostuneille Two Brothers ainakin on suositeltavaa katseltavaa. Katselunautinto lisääntyy lähes varmasti huomattavasti, jos pystyy suurimman ryppyotsaisuuden unohtamaan hetkeksi jonnekin. Sitten ei muuta kuin ihastelemaan pienten sekä vähän suurempienkin karvanaamojen seikkailuja ja uppoutumaan tiikerinsilmiin. Aivan täydellinen tämäkään ei omassa sarjassaan toki ole, mutta aika kului toisellakin katselulla varsin erinomaisesti. Miellyttävän lämminhenkistä söpöilyä, jota ei oikein innosta vähäisten epäkohtien takia lähteä lyttäämään enempää.

Yhdellä sanantapaisella summattuna: Awww!



 Two Brothers (2004) (IMDB)