torstai 28. helmikuuta 2013

Cast Away (Tuuliajolla)


On tullut tässä katseltua pari paratiisisaariunelmien puolelle kallistuvaa elokuvaa tässä viimeisen kuukauden aikana (The Blue Lagoon ja Return to the Blue Lagoon), mutta toisaalta myös vähän aikaa sitten sellainen versio, jossa se paratiisi muuttuu lähes sietämättömäksi paikaksi (The Beach). Ajattelin, että oli tullut aika ottaa uusintakatseluun myös Tom Hanksin tähdittämä Cast Away.

Elokuva lähtee liikkeelle vilkkaissa tunnelmissa, kun Fed Ex -autot kuljettavat paketteja ympäri maailmaa jatkaen loputonta taisteluaan armotonta kelloa vastaan. Hanksin esittämä Chuck Noland kuuluu yhtiön johtoportaaseen. Hän on parhaillaan Venäjällä potkimassa puhtia paikallisen toimiston pyörimiseen. Ensikosketuksen perusteella Chuck tuntuu käyvän vähän ylikierroksilla pitäessään motivaatiopuhetta työntekijöille.



Kun tarvittavat puheet ja muut innostamiset on pidetty, suunnataan kohti kotia joulua viettämään. Siellä odottaa Helen Huntin esittämä naisystävä. Joulua vietetään perheen ja ystävien kesken, mutta loma viilettää pikaisesti ohi, ja onkin jälleen uuden komennuksen aika. Sen pitäisi olla suhteellisen nopea tapaus, joten Chuck lupaa palata takaisin vuoden loppua juhlimaan. Toisin kuitenkin käy.

Jossakin Tyynen valtameren yläpuolella kone kohtaa myrskyn, joka ei alkuun vaikuta kovin pahalta. Tilanne kuitenkin muuttuu hetkessä huomattavasti vakavammaksi, ja koneen keula kääntyy pysäyttämättömästi kohti merta. Miehistö ja Chuck valmistautuvat parhaansa mukaan tulevaan iskuun vaativissa olosuhteissa. Robert Zemeckis on kyllä saanut toteutettua tämän törmäysjakson mallikkaan intensiivisesti. Siinähän melkein hengästyy katsomossakin.

Hyvällä onnella Chuck kuitenkin selviää törmäyksestä, pääsee vielä pintaankin ja täpärästi välttää ilmassa viuhuvat ikävät metalliesineet. Keskellä aavaa merta se ei toki vielä takaa yhtään mitään, mutta niinpä vain onni on edelleen Chuckin puolella, ja hän jo saman yön aikana ajautuu pienellä veneellään kallioisen saaren rantaan. Aamun koittaessa pahasti höykytetty Chuck pystyy viimein rantautumaan kunnolla ja tutustumaan uuteen ympäristöönsä.




Saari ei ole mikään mahdottoman suuri ja se vaikuttaa asumattomalta. Vähän toisenlaisessa ympäristössä elellyt Chuck ei oikein tiedä, mitä olisi hyvä tehdä, jos vaikka joutuu viettämään kauemminkin aikaa säiden armoilla olevassa saaressa. Toki hän saa rantaan kirjoitettua avunpyynnön. Muuten mies alkaa keräillä rantaan ajautuvia koneen kuljettamia paketteja ja laittaa niitä avaamattomina talteen. Siinä vaiheessa ilmeisesti on vielä mielessä toivo nopeasta pelastuksesta.

Katsojalle paljastuu nopeasti, ettei Chuck paljoakaan omaa taitoja selviytymiseen keskellä villiä luontoa. Kunnollinen suoja jää tekemättä, mikä kostautuu hyvin nopeasti, ravinnon hankkiminen tökkii pahasti, tulta ei oikein saa aikaan ja luonnonvoimat kurittavat. No, ihminen on kuitenkin varsin sopeutuvainen otus, joten vähitellen Chuck alkaa myös jossakin määrin hallita uutta ympäristöään. Varsinkin, kun hänelle ominainen sinnikkyys paikkaa jossakin määrin taitojen puutetta.





Päivien muuttuessa viikoiksi, viikkojen kuukausiksi ja niin edelleen, alkavat hermot kuitenkin olla pahasti koetuksella, eikä niitä synkimpiäkään ajatuksia enää pysty pitämään mielestä poissa. Mielenterveys joutuu koetukselle, kun pitkä yksinolo tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Löytämästään rantapallosta Chuck muokkaa itselleen kaverin, jonka nimeää Wilsoniksi. Ilmeisesti hänen on helpompi ajatella loogisesti, kun voi jutella ääneen edes jollekin. Siinä sitten ajan kuluessa alkavat myös ajatukset pelastuksesta jälleen voimistua.

Cast Away tuli nähtyä aikoinaan ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, ja muistojeni mukaan ei se silloin oikein onnistunut tekemään kovin myönteistä vaikutusta. Tiedä sitten, tökkikö silloin Hanks jonkin asenneongelman takia, oliko elokuva liian pitkä, aiheuttiko rauhallinen eteneminen kyllästyksen vai oliko kyse näiden yhteisvaikutuksesta. Niin tai näin, mutta nyt noin kymmenisen vuotta myöhemmin miellytti kyllä aivan toisella tavalla, vaikka en edelleenkään tätä suurimpana saarisuosikkina pidäkään.




Kuten ehkä muista kirjoituksista on tullut esille, niin verkkainen tahti ja tapahtumien näennäinen puute eivät useinkaan ole mitään kovin ratkaisevia tekijöitä. Siitä huolimatta tässä kyllä tulee silloin tällöin mieleen, että ehkäpä voisi vähän vauhdikkaamminkin kulkea, kun välillä junnataan samojen juttujen parissa kuvasta toiseen. Pituudellakin (noin 138 minuuttia) saattaa toki olla jotakin tekemistä asian kanssa.

Toisaalta taas välillä varsin sinnikäs ja yksityiskohtainen tapahtumien kuvaaminen toimii siinäkin mielessä, että sitä kautta saa varsin hyvän kuvan siitä, millainen tyyppi Chuck on. Samalla pääsee iloitsemaan niistä pienistä onnistumisista, joita hän ajoittain kokee. Esimerkkinä vaikka lukuisten epäonnistuneiden yritysten päätteeksi lopulta roihahtava nuotio. Vastakkaisena esimerkkinä voisi taas mainita Chuckin suorittaman hammastohtoroinnin, joka sattuu kotisohvallakin.





Kun Chuck on saanut tietyt perusjutut haltuunsa, niin ei ympäristö oikein enää uhkaa suuremmilla vaaroilla, vaan niitä ilmaantuu lähinnä oman pään sisältä. Loogisuus ja järjestelmällisyys on hyödyksi niidenkin torjumisessa, ja elokuvan synkemmistä hetkistäkin löytyy tiettyä huumoria tämän ansiosta. Kaiken kaikkiaan Chuck on sellainen tyyppi, johon ei enää nykyään ole kovin hankalaa samaistua. Hanks taas on ihan hyvä valinta häntä esittämään, eikä nyt ainakaan heti tule mieleen montaa sellaista ehdokasta, jotka olisivat varmasti tehneet parempaa jälkeä.

Zemeckis ei selvästikään ole halunnut lähteä maalailemaan Chuckin uudesta kodista mitään paratiisia maan päällä. Paikka näyttäytyy ennemmin jokseenkin karuna ja armottomanakin ympäristönä, jossa ei ole helppo selviytyä. Kyllähän niitä aurinkoisia rantapäiviäkin toki vilahtelee, muttei niiden parissa kyllä tässä mitään sen suurempia onnen hetkiä päädytä viettämään.





Lisäksi vaikuttaa siltä, että saarijakson mittavasta kestosta huolimatta pidättäydytään pitkälti muutamassa samassa paikassa, jotka eivät maisemien ihailijoille lopulta nyt aivan hirveästi tarjoa. Onhan kuvissa paikoitellen kauneuttakin, mutta vaihtelu vaikuttaa vähän olemattomalta. Varmaan tarkoituksellista tämäkin. Edes saaren korkeimmalle kalliolle noustessa ei ole maltettu tarjota katsojalle hienoa näkymää. Yleensäkin etäisemmissä kuvissa saari ei erityisesti näytä siltä, että sinne vapaaehtoisesti haluaisi mennä. Tässä mielessä ollaan siis pitkälti toisenlaisella linjalla kuin vaikkapa kirjoituksen alussa mainituissa esimerkeissä.

Jos kiinnostaa tutustua todelliseen elelyyn "paratiisisaarella" niin suosittelen lämpimästi Bruce Parryn Going Tribal (Tribe) -sarjan kolmannen kauden jaksoa Lost Island of Anuta, jossa seuraillaan erään kansan elämänmenoa tällaisessa ympäristössä. Itse olen palannut kyseisen jakson pariin useammankin kerran. Varsinkin talvi-iltoina sellainen lämmittää sydäntä mukavasti. Kyseinen jakso on ainakin tällä hetkellä katseltavissa viidessä osassa YouTubesta:


Cast Away pystyi siis nostamaan pisteitään melko selvästikin uusinnan myötä, mutta ei se siltikään onnistu vastaamaan siihen haluun löytää täydellinen tuokio asumattomalla saarella. Etsintä saa siis edelleen jatkua. Kuitenkin ihan mukava kokemus, vaikka toki valitettavaakin vähän löytyy.



Päätteeksi voisi vielä todeta, että elokuvan lopetus on mielestäni varsin onnistunut. Ei ole päädytty siihen helpoimpaan ratkaisuun, vaan on havaittavissa vähän haikeita ja katkeransuloisia tunnelmia. Maailma on mennyt väistämättä eteenpäin. Onneksi kuitenkin vähän uutta toivoakin löytyy, etteivät Chuckin koettelemukset kovin alakuloista loppua saa.


Pink Floydin The Division Bell ei kuulu omiin suosikkeihin yhtyeen tuotannossa, mutta ehkäpä tässä kohtaa tunnelmaan sopii sen sisältämä kappale Coming Back to Life, johon on hyvä lopetella tällä kerralla...


Cast Away (2000) (IMDB)

maanantai 25. helmikuuta 2013

The Well Digger's Daughter (Kaivontekijän tytär)


Tuotteliaan Marcel Pagnolin kirjoista ja näytelmistä on vuosien varrella tehty useita sovituksia suurelle kankaalle ja televisiollekin. Itse olen niitä nähnyt nyt ainakin viisi kappaletta, joista parista olen tänne blogiinkin vähän kirjoitellut (Jean de Florette ja Manon of the Spring). Niissäkin yhdessä pääosassa nähdään Daniel Auteuil, joka on tässä tuoreemmassa tapauksessa päätynyt myös ohjaajaksi sekä käsikirjoittajaksi. Sama tarina on jo aiemmin ilmeisesti kuvattu kolmeenkin kertaan, joten mitään aivan uutta ei Auteuil ole lähtenyt yrittämään. Tällä hetkellä Auteuilin elokuva on tuorein ilmestynyt Pagnol-filmatisointi, mutta lisää on hyvää vauhtia tulossa.

Lähdetäänpä siis hetkeksi Ranskan aurinkoiselle maaseudulle viettämään romanttisia kesäpäiviä...

Daniel Auteuil esittää Pascal Amorettia, joka tunnetaan alueen parhaimpana kaivontekijänä sekä muutenkin rehtinä ja tunnollisena miehenä. Apunaan hänellä on Félipe (Kad Merad), jonka kanssa Pascal tulee muutenkin hyvin toimeen. Vaimo on poistunut jo vuosia sitten tästä maailmasta, mikä ei tarkoita sitä, että Amorettin talo olisi jäänyt vaille naisen kosketusta. Tyttäriä Pascalille on vuosien mittaan siunaantunut kuusi kappaletta, mutta ei yhtään poikaa jatkamaan isän jalanjäljillä.



Elokuvan alussa 18 vuotta täyttävä Patricia (Astrid Bergès-Frisbey) oli olosuhteiden takia pitkään muualla adoptoituna, sillä Pascal koki, että tytär saisi näin paremmat eväät elämään. 15-vuotiaana hän kuitenkin muutti takaisin kotiin, mikä paljastui myös suureksi helpotukseksi. Siitä lähtien Patricia otti pitkälti vastuulleen perheen huoltamisen, ja niin isä pääsi paremmin harjoittamaan ammattiaan.

Tytärten ikääntyessä alkaa isän mieleen nousta myös kysymys lähes väistämättä lähitulevaisuudessa tapahtuvasta avioliitosta. Entä, jos tytär lähtee jonkin hurmurin matkaan kauas perheestä? Eräänlaisen mahdollisuuden tarjoaa kiinnostusta osoittava ystävä Félipe, mutta harmillisesti Patricia ei oikein tunnu lämpenevän hänelle.




Asia on jokseenkin päinvastainen varakkaampaan Mazelin perheeseen kuuluvan Jacquesin (Nicolas Duvauchelle) kohdalla. Eräänä kesäisenä päivänä Patricia tapaa hänet purolla lyhyesti ja saa samalla moottoripyöräkyydin. Jonkinlainen ihastus kohtaamisesta herää, ja toisella tapaamisella se voimistuu. Auringon laskiessa ja kaislojen kahistessa Patricia sitten meneekin pidemmällä kuin oli harkinnut, mikä ei jää täysin vaille seurauksia.

Ranskan sotaponnistukset kaukana maailmalla vaativat nuoria miehiä osallistumaan isänmaansa hankkeisiin henkensä kaupalla, ja niinpä sekä Félipe että Jacques lähtevät suorittamaan velvollisuuttaan. Patricia odottaa isätöntä lasta, mikä ei tuona aikana ole pienessä kylässä mikään ihanteellinen olotila. Isäkin turvautuu vähän epätoivoiseen ratkaisuun, mikä sitten alkaa riipiä perheen välejä, eikä oikein missään vaiheessa toimi kunnolla.




Oikeastaan tämä vaihe onkin mielestäni elokuvan heikoimpaa tarjottavaa. Ainakin omalle sohvalle se näyttäytyy monesti typeränä jääräpäisyytenä, jossa ymmärrys toista kohtaan on viskattu jonnekin kauas kuvitellun kunnian tieltä. Toki Pascalin kasvoilta on silloin tällöin luettavissa, ettei hän itsekään ole täysin tyytyväinen näihin ratkaisuihinsa, mutta taipuu niihin katsoessaan, että vaihtoehdot ovat kovin vähissä.

Ymmärrän kyllä, että ilman tätä episodia elokuvan dramaattinen vaikutus saattaisi jäädä pikkuisen latteaksi. En sinänsä ole täysin tällaista kuviota vastaan, mutta tässä tapauksessa se kuitenkin tuntuu jotenkin epämiellyttävän töksähtävältä.

Kyseessä oli ensikosketus Astrid Bergès-Frisbeyn työhön. Valehtelisin törkeästi, jos väittäisin, ettei hänen aurinkoisten kasvojensa ihailu olisi varsin miellyttävää puuhaa. Silmäilin katselun jälkeen nuoren naisen filmografiaa, ja ainakin The Sea Wall vaikuttaa sellaiselta elokuvalta, jonka mielelläni näkisin jossakin vaiheessa. Yhtään ei haittaa maisemamatkailupotentiaali.



Maisemista puhuttaessa The Well Digger's Daughter on myös kivaa vilkuiltavaa. Ranskan maaseutu esittäytyy jälleen varsin idyllisenä ympäristönä. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella, että sellaisissa puitteissa viettäisi raukeita kesäisiä päiviä. Auteuil ei kuitenkaan saa mielestäni aivan samalla tavalla kuvauspaikoistaan irti kuin mitä muut näkemäni Pagnol-filmatisoinnit. Siinä mielessä ne kyllä ovat suositeltavampaa katseltavaa.

Tässä ne varsinaiset maisemakuvat ovat enemmän tuomassa miellyttävää sivumakua elokuvaan. Toki tästäkin hienoja tuokioita löytyy. Esimerkiksi pienen vanhan bussin puksutus aavassa maastossa lämmittää mukavasti sydäntä ja saa odottamaan jälleen muutaman kuukauden kuluttua koittavaa kotoista kesää. Tällaisten parissa sitten herkistyy tekemään usein niitä lupauksia ottaa tulevasta ohikiitävästä kesästä mahdollisimman paljon irti, mutta liian usein kiireet ilmaantuvat pilaamaan yleviä suunnitelmia.




The Well Digger's Daughter ei mielestäni ole oman sarjansa parhaimmistoa, mutta vastasi kuitenkin kiitettävästi odotuksiin. Sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä ei esitellä, ja monet kuviot ovatkin melko helposti arvattavissa. Itse en tällaisia kuitenkaan yllätysten tai elämää suuremman draaman toivossa katsele, vaan yritän saada vähän toisenlaisia elämyksiä niistä vähän pienemmistä jutuista. Rauhallinen ja leppoisa eteneminen sopii myös hyvin kuvaan.

Tuli myös kulautettua pari (tai neljä) lasillista tunnelman lisäämiseksi. Sellainen on suhteellisen hyvä määrä omalla kohdalla. Ei haittaa juurikaan tapahtumien seuraamista, mutta ilmeisesti saa kuitenkin sydämen hakkaamaan hieman kiivaammin. Olen kyllä täysin selvänäkin pystynyt nauttimaan vaikkapa Pagnolin teksteistä tehdyistä elokuvista, mutta tämäkin on ihan toimiva resepti. Varsin mukavissa merkeissä sunnuntai-ilta tuli siis viimeisteltyä.




 Peiton alle kömpiessä tuli vielä pitkästä aikaa laitettua soittimeen Leonard Cohenin debyytti pyörimään ja saattelemaan kauniiden unien pariin...


The Well Digger's Daughter (2011) (IMDB)

lauantai 23. helmikuuta 2013

Return to the Blue Lagoon (Paluu siniselle laguunille)


Ellen ole tässä runsaassa 20 päivässä pahasti dementoitunut, niin muistelisin, että alkuperäinen The Blue Lagoon loppui siihen kun purjelaiva saapui pelastamaan meren kuljetettavaksi jäänyttä nuorta perhettä. Tuolloin veneeseen hypännyt henkilö huusi perheen olevan elossa. Tämä 11 vuotta myöhemmin tehty paluu aiheen pariin jatkuu käytännössä suoraan tuosta hetkestä. Erona vain se, että tässä tapauksessa vanhemmat ovat kuolleet ja vain pieni poika on jäänyt eloon.

Kovia kokenut poika pääsee siis ainakin hetkeksi turvaan. Leskeksi jäänyt pienen tyttären yksinhuoltajaäiti suostuu ottamaan myös Richardin huollettavakseen. Ei kuitenkaan mene kovin pitkää aikaa, kun ollaankin jälleen pienessä veneessä niukilla resursseilla matkalla kohti tuntematonta. Laivalla nimittäin puhkeaa kolera, ja kapteeni on sitä mieltä, että jos Sarah (Lisa Pelikan) ei lähde hyvissä ajoin kahden pienen lapsen kanssa karkuun, tulevat he varmasti kuolemaan taudin levitessä.




Niinpä sitten seilataan kohti pelastavaa laivaa tai elelykelpoista saarta. Vesi ja ravinto käyvät vähiin, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Hyväksi onneksi maata kuitenkin lopulta ilmestyy ja pieni paatti selviää vaarallisen riutan läpi rantaan. Vähän myöhemmin selviää, että kyseessä on jopa täysin sama saari, missä ensimmäisen osan perhe asusteli. Talo toki kaipaa vähän kunnostusta, mutta nopeasti se käy. Richardille kyseessä on siis kotiinpaluu, eikä ympäristö tropiikissa aikaansa viettäneelle Sarahillekaan mikään täysin uudenlainen ole. Arki lähtee pienoisten alkuvaikeuksien jälkeen sujumaan kohtalaisen jouhevasti.

Kun ensimmäisen katselusta ei ollut tuon enempää aikaa, niin tämä vaikutti hämmentävänkin samanlaiselta. Kaava on suurilta linjoiltaan hyvin samanlainen suunnilleen koko keston ajan. Ensimmäiset kaksi kolmannesta kävellään hyvinkin uskollisesti niissä jalanjäljissä, joita edeltäjä on rantahiekkaan jättänyt. Sellaisille, jotka toivovat pitkälti sitä samaa, mitä ensimmäinen tarjoili, niin tämä toiminee hyvin.





Tässä kuitenkin viivytään ehkäpä hieman kauemmin Richardin ja Lillin varhaisempaa lapsuutta kuvaten. Siinä missä alkuperäisen nuorelta parilta käytännössä puuttui opastus elämään, ehtii tässä Sarah sivistämään lapsia siinä määrin, ettei luonto aivan kaikkea joudu vaikeamman kautta opettamaan. Lisäksi Sarahin kuollut mies toimi lähetyssaarnaajana, joten hän yrittää parhaansa mukaan saada lapset noudattamaan kristillisiä perinteitä ja ajatusmaailmaa. Koulutus jää kuitenkin pahasti kesken, ja monet tavat jäävät vain elämään lähinnä siksi, että äiti käski, eikä tarkoitusta niiden takana välttämättä ymmärretä kovinkaan hyvin.

Vuodet kuitenkin vierivät, ja niinpä taas ollaan kohta teini-iässä. Tässä vaiheessa näyttelijät tietysti vaihtuvat jälleen. Nyt Lillin osaan hyppää käsittääkseni ensimmäisen suuremman elokuvaroolinsa tekevä Milla Jovovich. Eipä Richardin osaan ilmestyvällä Brian Krausellakaan tuolloin vielä paljoakaan enempää elokuvakokemusta ollut. Tässäkin homma menee niin, että Jovovich oli elokuvan ilmestyessä 16-vuotias, Krause taas 22-vuotias.





Hyvin pitkälti samojen kaavojen kautta nuoret sitten vähitellen tutustuvat toisiinsa pikkuisen syvemmin. Kuten aiemmin mainittua, Sarah ehti kertoa aikoinaan elämän tosiasioista sen verran, ettei kaikki ole niin hämärän peitossa kuin ensimmäisessä elokuvassa. Sitten toki seuraa kinastelua, joka myös johtaa kovin samansuuntaisille poluille kuin ensimmäinen kohdalla tapahtui, vaikka vähän laimeammaksi lopulta jää.

Kun lopulta tulee mahdollisuus palata sivistyksen pariin, niin toki se aluksi houkuttaa. Kuitenkin ihmiset alkavat nopeasti vaikuttaa kieroilevilta sekä raaoiltakin. Ei mene kovin pitkää aikaa, kun Lilli ja Richard alkavat kyseenalaistaa sivistyneen yhteiskunnan erinomaisuutta, eikä sinne palaaminen tunnukaan enää aivan niin itsestäänselvältä valinnalta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Lillin ja Richardin luonnonläheinen ja turhia kainostelematon elämäntyyli on jossakin määrin törmäyskurssilla sen sivistyneen maailman mallin kanssa.




Yhtenä tuottajana tässä toimi ensimmäisen ohjauksesta vastannut Randal Kleiser. Siitä huolimatta tässä on lähdetty alastomuuden suhteen huomattavasti vähemmille linjoille. Ilmeisesti jatko-osan ohjauksesta vastanneen William A. Grahamin tärkeysjärjestys on hieman toisenlainen, sillä ensimmäisen perusteella tämä oli kyllä Kleiserin kohdalla tärkeimpiä juttuja. Kyllähän tässäkin silloin tällöin vilahtaa enemmänkin paljasta pintaa, mutta ero kuitenkin on merkittävä. Ei ensimmäinenkään nyt mielestäni mitään törkeää materiaalia edusta, mutta tässä meno on vielä selvästi kiltimpää.



Jatko-osassa on päädytty panostamaan enemmän sitten jännitykseen ja erilaisiin vaaraelementteihin, eli ei aivan täydellistä kopiota ole lähdetty tekemään. Toisaalta, eipä näidenkään suhteen nyt ole mielikuvitusta armotta piiskattu äärirajoille. No, mielestäni kuitenkin parempi näin kuin ettei olisi edes yritetty mitään edes jossakin määrin tuoretta.

Pitää myös valitettavasti todeta, että ensimmäinen onnistui saamaan houkuttelevasta ympäristöstä enemmän irti. Siinä oli paikoitellen ihan hyvääkin paratiisisaariunelman tunnelmaa. Tämä vaikuttaa monin paikoin vähän väljähtäneeltä kierrätykseltä. Toki miellyttäviä näkymiä on tässäkin kameroiden eteen löydetty, mutta niistä ei vain ole saatu aikaan samalla tavalla hehkuvia.





Kun ei se ensimmäinenkään nyt mikään kovin erinomainen tapaus ole, niin pitkälti toiston merkeissä etenevän seuraajan suurempi arvostaminen on kovin hankalaa. Tämä lienee yksi räikeimmistä näkemistäni tapauksista, joissa katsojille on tosiaan päätetty tarjota paljon enemmän sitä samaa ja ehkä siinä sivussa vähän jotakin uutta. En siis lähtisi ainakaan täysin peräkkäin näitä katselemaan, sillä kyllästyminen saattaa olla ihan todellinen uhka.

Toisaalta, ei tätäkään huvita haukkua täysin lyttyyn, vaikka elokuvana Return to the Blue Lagoon jättää kovin monessa mielessä enemmänkin toivottavaa. Ansiot ovat tässäkin suunnilleen samanlaiset kuin ensimmäisessä osassa. Mitään suuria eroja ei kannata lähteä etsimään. Ehkäpä tämä seuraaja on kokonaisuutena vähän ensimmäistä latteampi tapaus, mutta siinä se. Lähinnä kysymys on se, riittääkö mielenkiinto kahteen hyvin identtiseen paratiisisaariromanssiin. Jos jo ensimmäinen onnistui kyllästyttämään tai vaivaannuttamaan, niin en oikein näe syytä kiusata itseään jatko-osan parissa.

Kyllähän tällaisia silloin tällöin mielellään katselee. Lisäksi on myös valmis antamaan kohtalaisen paljon anteeksi, sillä mukana kuitenkin on sellaisia puolia, joita ei yleensä romanttisissa hömppäelokuvissa samanlaisella antaumuksella olla esittelemässä. Linkitetyssä varhaisemmassa kirjoituksessa mainitut vanhemmat ja uudemmat versioinnit kiinnostavat edelleen, vaikka en niitä nyt aivan heti olisikaan soittimeen sullomassa tai hankkimassa. Oikein ajoitettuna nämä edustavat mukavaa lyhyttä pakoa talvimaasta, jos ei muuta...




Return to the Blue Lagoon (1991) (IMDB)