Behind the Mask

Alkuun voisi laittaa lyhyen varoituksen, että tekstin yhteydessä olevat kuvat ja videot sisältävät vähemmän mukavaa katseltavaa.

Vuosia eläinoikeusaktivisteja oikeudessa edustanut Shannon Keith päätti koostaa aiheeseen liittyen dokumentin 2000-luvun alkuvuosina. Tehtävä osoittautui monestakin syystä nopeasti melko hankalaksi, ja dokumentin valmistuminen venähti useamman vuoden projektiksi.

Ajatuksena kuitenkin oli lähteä esittelemään ihmisiä liikkeen takana, jotka oman turvallisuutensa ja vapautensa uhratenkin yrittävät auttaa eläimiä. Yhteistä näille tähän dokumenttiin päätyneille henkilöille tuntuu monesti olevan se, että lähes aina rauhallisempia diplomaattisia keinoja pidetään liian hitaina tai sitten vaikutusmahdollisuuksiltaan käytännössä täysin hyödyttöminä. Niinpä useampikin kameran edessä esiintyvä on jossakin elämänsä vaiheessa vieraillut pidempiäkin aikoja vankilassa.

Heti alussa SHACin (Stop Huntingdon Animal Cruelty) -liikkeen näkyvimpiin jäseniin kuulunut Kevin Jonas puolustelee näkyvämpää ja kuuluvampaa operaatiota, jolla saatiin tuloksiakin aikaan. Kyseinen esimerkkitapaus on Regal Rabbitsiin kohdistettu viikon tehokampanja, jonka jälkeen laitos suljettiin, ja aktivistit hakivat puput parempaan talteen. Haastattelun kuvausten aikaan Jonas oli syytettynä odottaen jopa 23 vuoden tuomiota, vaikka hänen osallisuutensa koski lähinnä kirjoittelua ja puhumista. Myös Shannon Keith on edustanut SHACin jäseniä oikeudessa. Lopulta Jonas päätyi istumaan vankilassa lähemmäs kuusi vuotta "rikoksistaan", mutta on jälleen vapaana. Dokumentissakin esiintyvä John Feldmann teki aiheesta kappaleen:

Vähän Jonasin jälkeen Feldmann pääseekin itsekin ääneen kertomaan, miten nämä aihepiirit ovat vuosien kuluessa muuttuneet hänelle siinä määrin tärkeiksi, että hän silloin tällöin käyttää tilaisuuden hyväksi tuoden näitä epäkohtia esille yhtyeensä kappaleissa. Paras esimerkki tästä on kappale Free Me, joka musiikillisestikin poikkeaa paljon yhtyeen muusta menosta. Konserteissakin taustalla pyöritetään samoja kuvia kuin tuossa musiikkivideossa, vaikka eivät nämä välttämättä yleisöä kovin juhlaviin tunnelmiin saakaan...

"I didn't ask you to take me from here 

I didn't ask to be broken 

I didn't ask you to stroke my hair 

You treat me like a worthless token 

But my skin is thick 

And my mind is strong 

I am build like my father was 

I done nothing wrong 

So free me 

I just wanna feel what life should be 

I just want enough space 

To turn around 

And face the truth 

So free me 

When do you gonna realize 

You're just wrong 

You can't even think for yourself 

You can't even make up your minds 

So my mind's a jail 

I hate the whole goddamn human race 

What the hell do you want from me 

Kill me if you just don't know 

Or free me 

I just wanna feel what life should be 

I just want enough space to turn around 

'cause you're all fucked

Some day maybe you'll treat me like you"

Animal Liberation Frontin toimintaperiaatteita ja rakennetta (tai sen puuttumattomuutta) valotetaan perustajajäsentenkin toimesta. Tuodaan esille, ettei hengeltään tällainen liike pysty toimimaan kovin järjestäytyneesti, sillä FBI pitää sitä kohtalaisen merkittävänä kotimaisena terroristiuhkana. Toimijat ovat yksittäisiä, eivätkä vastaa millekään ylemmälle johdolle tekemisistään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että oikeastaan kuka vain voi toimia ALF-tunnuksin. Kotoinen vastine sitten on Eläinten vapautusrintama (EVR).

Näihin teemoihin palataan dokumentin loppupuolella, jossa Feldmann kertoo, miten joutui kotietsinnän kohteeksi sillä perusteella, että auton rekisterinumero oli kirjattu ylös laillisen mielenosoituksen yhteydessä. Myös ohjaaja Keith vähän yllättyi, kun hänelle selvisi, että häntä oli tarkkailtu vuosien ajan. Tähän sisältyi puhelimen kuuntelua, roskien penkomista, kaduilla seuraamista ja muuta mukavaa. Häntä pidettiin mahdollisena terroristina ilman sen suurempaa näyttöä tai tuomioita yhtään mistään. Jokseenkin surkuhupaisalta tuollainen meno vaikuttaa näin sivusta seuratessa...

Vaikka dokumentissa sivutaankin muitakin eläimiä hyödyntäviä elinkeinoja, niin selvästi voimakkaimmin keskitytään eläinten käyttöön erilaisissa tutkimuksissa. Useampikin haastateltava kyseenalaistaa näiden kokeiden hyödyllisyyden, ja pitää valtaosaa niistä täysin turhana elämien ja rahan hukkana. Ylitse muiden nousee kaksi kädellistä, joista toinen vapautettiin melkoisen huonossa kunnossa ja toimitettiin lopulta sijaisäidin hoidettavaksi. Pieni poloinen oli siihen mennessä elänyt ikänsä pimeydessä kuunnellen raastavia ääniä. PETAn johtohahmo Ingrid Newkirk lyttääkin tämän kokeen täysin syyttäen tutkijoita äärimmäisestä laiskuudesta vaihtoehtoisten menetelmien hyödyntämisen suhteen. Jälleen nousee se kysymys, että tämänkö tahdomme tehdä eläimille...?

Monesti nämä kokeet itsessään ovat jo äärimmäisen julmia, mutta se ei tunnu riittävän. Dokumenttiin päätyneissä salaa kuvatuissa tai vuodetuissa videopätkissä eläimiä kohdellaan vielä kokeiden ulkopuolellakin silmittömän julmasti tutkijoiden toimesta ja toisten kurjuudelle naureskellaan päälle. Eivät tällaiset "ihastuttavat" luonteenpiirteet toki rajoitu tähän alaan. Lukemalla esimerkiksi Gail A. Eisnitzin kirjan Slaughterhouse: The Shocking Story of Greed, Neglect, and Inhumane Treatment Inside the U.S. Meat Industry, niin vastaavia sydäntäsärkeviä tarinoita nousee esiin kammottavia määriä. Toisena esimerkkinä tällaisesta voisi mainita aiemman kirjoituksen yhteydessä nimetyn dokumentin Earthlings. Sen voi edelleen katsella tekijöiden sivuston kautta, mutta kyseessä tosiaan varsin kova pala purtavaksi, tai ainakin minulle se oli sellainen:

Earthlings

Keithin dokumentissaan käyttämä videomateriaali on monin paikoin vähän vanhaa. Tilanteiden luonteestakin johtuen kuvanlaadulla ei hirveästi juhlita, joten nämä pätkät iskuista eroavatkin melko selvästi Keithin kuvaamista haastatteluista, mutta eiköhän se idea mene näinkin perille. Ehkäpä rosoisuus tuo vielä omaa lisäänsä tähän karuun maailmaan.

Haastatteluissa Keith on valitellut, että oli jokseenkin vaikea saada ihmisiä luovuttamaan kuvamateriaalia käyttöön, vaikka hän olikin piireissä ja tuolloin kohtalaisen tunnettu. Tämän takia piti sitten kuvata enemmän omaa materiaalia, mikä osaltaan venytti kuvauksia.

Toinen haaste oli dokumentin rahoitus. Kokemattomana elokuvantekijänä Keithilla ei oikein ollut kunnollista käsitystä siitä, miten kalliiksi dokumentin tekeminen saattaa koitua. Aluksi hän laittoi peliin kaikki henkilökohtaiset säästönsä, jotka loppuivat paljon ennen kuin dokumentti oli valmis julkaistavaksi. Niinpä hän perusti ARME-järjestön, jonka kautta keräsi lahjoituksia saattaakseen projektin valmiiksi.

Dokumentissa yritetään tuoda esille myös sitä ajatusta, että raja terroristin ja arvostetun vapaustaistelijan välillä on usein kovin häilyvä. Suhteellisen läheisestä historiasta poimitaan esimerkkejä, joissa epäoikeudenmukaisuutta vastaan nousseet pienet ryhmittymät ovat käyttäneet muitakin kuin täysin laillisia keinoja asiaansa ajaakseen. Ajan kuluessa heidät on sitten alettu näkemään vähän toisenlaisessa valossa.

Suurimpana vahvuutena tämän dokumentin kohdalla voisi pitää sitä, että kameran eteen on saatu omilla kasvoillaan ja nimillään esiintymään melko laaja joukko tunnettuja ja pitkään toimineita henkilöitä, jotka paikoitellen jakavat mielipiteitään hyvinkin suoraan sen suuremmin kaunistelematta tai anteeksi pyytelemättä. Myös koskettavat tarinat vetoavat onnistuneesti. Ellen aivan väärin nähnyt, niin katselukaveri sai usein pyyhkiä silmäkulmiaan näitä juttuja katsellessa ja kuunnellessa...

Jos taas haluaisi kuulla myös vastakkaisen mielipiteen omaavien vastineita, niin Behind the Mask jäänee pettymykseksi. Käytännössä kaikki haastatellut joko toimivat järjestöissä tai vähintään kannattavat niiden toimintaa. No, Keithin tarkoituksena kuitenkin oli esitellä toimintaa ja ihmisiä, jotka sitä harjoittavat, joten eipä tämä siinä mielessä ole suurempi puute.

Samansuuntaista aktivismia kuvataan myös muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneessa fiktiivisessä elokuvassa Bold Native, joka on tullut myös katseltua. Keith vilahtaa siinä lyhyessä osassa. Eipä kyseinen elokuva nyt mitään aivan parhautta ole, mutta omasta mielestäni kiinnostavaa katseltavaa kuitenkin.

Keith sai valmiiksi kolmisen vuotta sitten turkisalasta kertovan dokumentin Skin Trade, jota en valitettavasti ole nähnyt. Haastattelujen perusteella hän aikoo tulevaisuudessakin tehdä vielä näissä aihepiireissä liikkuvia dokumentteja, mutta niistä minulla ei ole kauheasti tietoa.

Loppulauluksi sopinee Goldfingerin "tunnuskappale" dokumentille, johon on lainattu muutama ote Newkirkin puheista:

 Vielä vähän suosituksia lukemiseksi/katseltavaksi, eli muutama Keithin haastattelu kiinnostuneille. Niissä ei käsitellä pelkästään tätä dokumenttia, vaan aihetta yleisemminkin:

http://nofuckingwhey.blogspot.fi/2010/05/interview-with-shannon-keith-behind.html Shannon Keith (Behind the Mask, Skin Trade, ARME) Interview (2010)

Shannon Keith interview (2010)

Shannon Keith interview
 

Tällä hetkellä Behind the Mask on katseltavissa kokonaisuudessaan vaikka tuosta:

Behind the Mask (2006) (IMDB)

Vegucated

Muutama vuosi sitten Marisa Miller Wolfson päätti tehdä dokumentin veganismista ainakin omasta mielestään tuoreella tavalla. Niinpä hän haastatteli joukon sekasyöjiä, joilla olisi halukkuutta lähteä dokumenttiin mukaan. Joukosta valikoitui lopulta kolme henkilöä, eli Brian Flegel, Tesla Lobo ja Ellen Mausner. Ideana oli se, että nämä vaihtaisivat kuudeksi viikoksi kasvisruokavaliolle ja perehtyisivät vähän niihin yleisimpiin syihin, miksi ihmiset tällaisen valinnan yleensä elämässään päätyvät tekemään.

Seuraavana vuonna ilmestynyt kasvissyöntidokumentti Forks Over Knives laittoi myös joukon tavallisia ihmisiä tietyksi ajaksi kasvisruokavaliolle, mutta kyseisessä dokumentissa pääpaino on melko puhtaasti terveellisessä syömisessä, vaikka muitakin näkökulmia vähän sivutaankin.

Wolfsonin dokumentti on huumorin sävyttämä, ja muutenkin vaikuttaa siltä, ettei hän halunnut lähteä liikaa saarnaamaan tai esittelemään eläinten kokemia kauheuksia. Dokumentin ja Wolfsonin kommenttien perusteella onkin melko selvää, että tähtäimessä on ollut vähän kevyempi koettelemus, jota katsoessa ei alkaisi ahdistaa liikaa, mutta josta kuitenkin saisi samalla tietoa aihepiiristä.

Liikkeelle lähdetään eläintalouden tuottamista (vanhoista) mainoksista, joissa eläimet juoksentelevat onnellisen oloisina kirkkaassa auringonpaisteessa. Vähän myöhemmin sitten perehdytään siihen, vastaako sellainen kuva enää nykyistä todellisuutta.

Samoin alussa käydään läpi lyhyesti Wolfsonin omaa henkilökohtaista historiaa. Hän kertoo itse olleensa tavallinen amerikkalainen tyttö, joka vietti lapsuutensa mukavissa oloissa. Juustoa ja maitoa meni paljon sen suuremmin asiaa miettimättä. Kuitenkin muutto New Yorkiin toi vähitellen vähän toisenlaisia ajatuksia päähän, ja jonkin ajan kuluttua hän sitten huomasikin kuuluvansa vegaanikerhoon.

Ensimmäisellä viikolla elämäntapaseikkailullaan kolme päähenkilöä saavat vähän ravinto-ohjeistusta Joel Fuhrmanilta, joka on Yhdysvaltojen puolella yksi kasvispohjaisen ruokavalion näkyvimpiä kannattajia. Samalla Fuhrman tekee kolmikolle vähän erilaisia kokeita, jotta saadaan lähtötilanne selväksi. Pääseepähän hän tyypilliseen tapaansa vähän hehkuttamaan vihreitä vihanneksiakin. Fuhrmanilla on kyllä joitakin kiinnostavia juttuja, ja olen niihin jonkin verran tutustunut. Esimerkiksi alla olevasta linkistä voi tarkastella hänen listaansa terveellisimmistä syötävistä pisteytettynä. Listan kärjessä komeilee parin muun kanssa lehtikaali, jota ainakin itse yritän melko säännöllisesti syödä.

ANDI Food Scores

Wolfsonin johtamalla kauppakierroksella taas etsitään korvaavia tuotteita entisen elämän suosikkiruoille. Kaikille ei ole läheskään selvää, mitkä kauppojen suhteellisen tavallisistakin ruoista ovat vegaaneille sopivia. Vähän vaikuttaa kuitenkin siltä, että mennään pikkuisen "roskaruokalinjalle". No, ehkäpä se ainakin alkuvaiheessa on ihan ymmärrettävääkin. Erityisesti Teslan mieltymykset asettavat hänet vaikeampaan asemaan. Suurin osa vihanneksista ja pavuista tökkii, joten on haastavampaa yrittää kasata toimiva kokonaisuus. Brian ja Ellen sopeutuvat huomattavasti paremmin.

Ensimmäiset pari viikkoa menevät vauhdikkaasti uutta oppien. Kolmannella viikolla Wolfson näyttää kolmikolleen vähän sellaista ikävämpää materiaalia Yhdysvaltojen eläintaloudesta, joka sitten saakin aikaan reaktioita. Dokumentissakin näitä kuvia esiintyy jonkin verran, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole läheskään mitään sellaista kuin mitä esimerkiksi Earthlings katsojalle näyttää. Earthlings olikin aikoinaan sellainen kokemus, että katselu onnistui vasta kolmannella yrityksellä, eikä siinä kyyneliä tullut säästettyä. Se on katsottavissa kokonaisuudessaan tekijöiden sivustolla, mutta kyseinen dokumentti tosiaan sisältää hyvinkin järkyttävää kuvamateriaalia:

Earthlings

Mainitaan nyt vielä, että Earthlings tarjoaa tässä mielessä paljon kattavamman vilkaisun eläinteollisuuteen kuin Vegucated, joka ei kestonsakaan (runsaat 70 minuuttia) takia samaan kykene.

Vegucated tuo myös esille sen, että Yhdysvalloissa tuotantoeläinten kohdalla lain takaama turva on paikoitellen olematon. Lisäksi perehdytään siihen, tarkoittavatko sanat organic, free-range tai humane oikeastaan mitään parempaa. Ellen saakin tehtäväkseen vähän soitella ja kysellä aiheeseen liittyen, eikä hän ainakaan iloisesti pääse yllättymään vastauksista. Wolfson vie päähenkilönsä sitten eräälle perhetilalle, joka on sekin kilpailun paineessa joutunut omaksumaan pitkälti tehokkaamman tuotannon malleja, eikä mistään idyllisestä pikkutilasta juurikaan voida puhua.

Oman osionsa saavat ympäristöasiat, joita sitten käydään myös melko pikaisesti läpi. Esillä ovat esimerkiksi valtavien lantakeskittymien aiheuttamat ongelmat, ilmastonmuutos ja muita nykyisen eläintalouden varjopuolia.

Fuhrmanin lisäksi toinenkin erittäin tunnettu kasvisruokavalion terveellisyyden puolesta puhuva henkilö pääsee lyhyesti ääneen, eli T. Colin Campbell. Hänen The China Study -kirjansa on herättänyt monissa intohimoja. Campbell onkin monien rakastama sekä vihaama henkilö. Hän itsekin on kotoisin maitotilalta, ja aloitteli uraansa tarkoituksenaan kehitellä parasta mahdollista proteiinia ihmisen ravinnoksi. No, tietyt jutut sitten johtivat aivan toisille urille, ja nykyään hän vastustaa kaikkien eläinperäisten ruokien käyttöä. Ensimmäisessä kirjassaan Campbell ruotii jonkin verran ravitsemustutkimuksen tasoa (tai tasottomuutta) ja ilmeisesti se on yhtenä teemana myös hänen kohta ilmestyvässä uudessa opuksessaan:

Whole: Rethinking the Science of Nutrition

Ehkäpä on aiheellista mainita, että se kasvisruokavalio, jota tässä dokumentissa toteutetaan on kaukana siitä, millaista mallia Campbell suosittelee. Hän painottaa erittäin vähärasvaista vähän prosessoiduista ruoista koostuvaa mallia (whole foods plant based diet). Vaikka Fuhrman ei olekaan yhtä tiukka rasvan suhteen, niin eipä hänenkään kohdalla dokumentin syömiset varmaan menisi läpi. YouTubesta löytyy useampiakin Campbellin luentoja, mutta tuossa yksi tuoreimmista, jossa käydään lyhyemmin hänen pääsanomaansa läpi:

Resolving the Health Care Crisis: T. Colin Campbell

 Myös "hullu karjapaimen", eli Howard Lyman vilahtaa kuvissa. Hän on siis entinen karjankasvattaja, joka vaihtoi kasvisruokavalioon ja on sittemmin kirjoittanut aiheesta kirjoja sekä tehnyt ainakin yhden dokumentin. Sekin on tullut nähtyä, mutta eipä sitä nyt kovin erinomaiseksi voi kehua. Tämä siis liittyy enemmän siihen, miten maatalous on yleisesti muuttunut Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Kiinnostuneet voivat katsella sen vaikka tuosta:

Viikoilla neljä ja viisi otetaan vähän rennommin, vaikka pientä kriisiäkin ilmenee. Kuudennella viikolla taas vieraillaan Fuhrmanin luona katsomassa, onko ruokavaliomuutoksella ollut positiivisia vaikutuksia terveyteen. Loppuun vielä laitetaan vähän kuvakoostetta tunnetuista kasvissyöjistä, mutta myös "tavallisista" ihmisistä.

Kasvissyönnistä kertovia dokumentteja on ainakin omasta mielestäni ilmestynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana melko paljon, ja kohtalaisen kasan olen niitä katsellutkin. Aiemmin mainittu Forks Over Knives on ainakin Yhdysvaltojen puolella suosituimpia niistä. Siinä tässäkin esiintyvä T. Colin Campbell ja Caldwell Esselstyn pääsevät esittelemään enemmän ajatuksiaan. Siinä siis näkökulma rajoittuu tiukemmin terveysjuttuihin. Osa näistä dokumenteista on kyllä varsin hirveää kuraa, ja niissä esitetään käsittämättömiä väitteitä. Esimerkkeinä vaikka erään Mike Andersonin ja Steve Kroschelin tykitykset, joita en suosittele kellekään.

No, Vegucated on mielestäni ihan hyvä tapaus. Se tosiaan säilyttää linjansa ja on kohtalaisen helppo suositeltava aiheesta kiinnostuneille. On tullut nähtyä tosiaan aiheeseen liittyen paljon heikompaakin tavaraa. Elokuvan sivustolta löytyy vähän lisämateriaaleja niistä kiinnostuneille:

Vegucated

Lueskelin vähän kommentteja elokuvaan liittyen, ja ainakin joissakin niissä tuli esille ajatus, ettei elokuvaa oikein ole suunnattu kellekään kunnolla. Itse kyllä näkisin, että se on suunnattu aloitteleville kasvissyöjille sekä aiheesta kiinnostuneille. Se tarjoaa suhteellisen tiivin paketin siihen siirtymisen syistä sekä esittelee mahdollisia ongelmiakin, joita ainakin alkuvaiheessa saattaa kohdata. Sellaisena pakettina se toimiikin ihan hyvin. Jos on jo enemmän perehtynyt asiaan, niin ei Vegucated mielestäni juuri millään osa-alueella tuo mitään erityisen hyödyllistä lisätietoa. Silti sen kyllä katselee ihan mielellään läpi ja viihtyykin mukavasti.

Jos tämä dokumentti ja aihe yleensäkin kiinnostaa, niin runsaan viikon kuluttua (7.5.) järjestetään Porvoossa sen ilmaisnäytös, johon kiinnostuneet ovat tervetulleita. Tarkempi osoite on Omenamäen palvelutalon ryhmähuone, Tulliportinkatu 4, Porvoo. Jos sattuu siellä liikkumaan, niin voi mennä katselemaan. Lisäksi samassa yhteydessä järjestetään keskustelutilaisuus. Eläinoikeusfoorumin ketjussa on kerrottu tarkemmin tilaisuudesta:

Porvoossa tapahtuu 7.5.


Vegucated (2010) (IMDB)

Year of the Dog

Sihteerinä työskentelevän Peggy Spaden (Molly Shannon) vapaa-aika kuluu pitkälti lemmikkikoiran kanssa. Erään illan päätteeksi koira jää kuitenkin yöksi ulos, mikä ei kovin onnellisesti pääty. Rakkaan lemmikin yllättävää poismenoa seuraa tietenkin suuri suru, johon Peggy ei oikein löydä toimivaa reseptiä.

Ystävät, työkaverit sekä sukulaiset yrittävät toki piristää Peggyä vähän vaihtelevalla menestyksellä. Myös naapurissa asuva Al (John C. Reilly) haluaa viedä Peggyn syömään, vaikka on ilmeisesti muutenkin kiinnostunut. Melko nopeasti selviää, ettei tämä pari välttämättä ole aivan toisilleen tarkoitettu.

No, Peggyn elämä saa uutta sisältöä, kun eläinlääkärissä Peggyn nähnyt Newt (Peter Sarsgaard) soittaa hänelle. Mies työskentelee hylättyjä sekä kaltoinkohdeltuja eläimiä uusiin perheisiin välittävässä järjestössä. Lopetusuhan alla on kipeästi uutta kotia tarvitseva koira. Peggy ei tietenkään pysty kieltäytymään, vaikka uusi lemmikki taitaakin tulla vähän liian nopeasti sekä olla Peggyn tilanteeseen turhan haastavakin.

Peggyn matka ei kuitenkaan siihen pääty, vaan hän alkaa osallistua myös tähän eläinsuojelutoimintaan. Hyvin nopeasti ystävät ja työkaverit alkavat kyllästyä siihen, kun Peggy jatkuvasti yrittää välittää heille kotia etsiviä koiria. Toiminnasta Peggy saa sitten vähän piristystä ja tarkoitusta omaan elämäänsäkin.

Paljastuu myös, että Newt on vegaani, mikä saa Peggynkin harkitsemaan uudelleen suhtautumistaan eläimiin, ja että onko vaikkapa koiran ja sian välillä jokin merkittäväkin ero, jonka perusteella toisesta voi huolehtia loputtomasti, kun taas toisen voi lähettää teurastamoon sen suuremmin harkitsematta. Peggyltä ei kovin kauaa mene silmien avautumiseen ja uuden suunnan ottamiseen.

Lähipiiri ei ole kovin innostunut näistä uusista suuntauksista. Samalla Peggyn harkintakyky alkaa pettää useammissakin kohdissa, mikä tuo lisää vaikeuksia. Lopulta sitten elämä onkin varsin mukavassa sekasotkussa, kun kaikki alkaa kaatua päälle.

Minulle Mike White on aiemmin tullut paremmin tutuksi kirjoittajana sekä sivuosanäyttelijänä. Tässä tapauksessa hän on päätynyt myös ohjaamaan oman käsikirjoituksensa, ja toistaiseksi Year of the Dog onkin Whiten ainoa elokuvaohjaus.

Ilmeisesti elokuvan aihepiirit ovat alkaneet mietityttämään myös Whitea jossakin vaiheessa, sillä samoihin aikoihin hän itse alkoi kasvissyöjäksi:

Erilaisten eläimiin liittyvien ongelmakohtien tuominen esille onkin mielestäni elokuvan suurin ansio. Niitä toki käsitellään vähän vaihtelevalla tavalla. Vähän yli 90-minuuttiselta draamakomedialta ei varmaan kannatakaan odottaa mitään kovin pikkutarkkaa ja loppuun asti harkittua katsausta näihin aiheisiin. Melko nopeasti ja pinnallisesti näitä juttuja enimmäkseen kelataan läpi. Voisi myös mainita, että tässä ei juurikaan revitellä graafisesti eläimiin kohdistuvilla julmuuksilla. Esimerkiksi teurastamovierailu jää lopulta väliin, kun taas onnellisemmat tarinat saavat aikaa.

No, yleisesti ottaen näitä juttuja ei kuitenkaan kovin usein fiktiivisissä elokuvissa käsitellä, joten hyvä nyt näinkin. Ehkäpä elokuva kuitenkin painottaa enemmän eläinsuojelutoimintaa kuin eläinoikeustoimintaa. Ensin mainittu taitaa kuitenkin olla helpommin sulatettavissa suurimman osan kohdalla kuin jälkimmäinen. Suojelutoimintaan liittyen elokuvassa on tuota aiemmin mainittua hylättyjen lemmikkien pelastamista sekä sitten myöhemmin tutustutaan vähän vastaavalla tavalla pelastettuihin tuotantoeläimiin.

Suomessa tällainen tuotantoeläimiin liittyvä pelastustoiminta on käsittääkseni melko pienimuotoista tai lähes olematonta. Siihen tosin on syynsä. Yhtenä voisi mainita, ettei eläintuotanto Suomessa ole läheskään sellaisella tasolla kuin Yhdysvalloissa, joka tuottaa rutiininomaisesti todella ikävää jälkeä. Viimeisten vuosikymmenien aikana eri puolille Yhdysvaltoja onkin perustettu useampia tällaisia kotieläinten turvapaikkoja. Yksi vanhimmista ja parhaiten tunnetuista on nykyään Farm Sanctuary, jonka toimintaan ja asukkaisiin voi tutustua vaikkapa tuolla:

Farm Sanctuary

Eräs video kyseisen järjestön kokoelmista:

Heidän kanavaltaan löytyy mukavan positiivisia videoita enemmänkin, ja niitä onkin tullut usein katseltua antamaan taas ilonaiheita paikoitellen vähän ikävältä vaikuttavaan maailman menoon...

Eläinten oikeuksiin mennään sitten taas lähinnä kasvissyönnin kautta. Tiedä sitten, millaisena tämä näyttäytyy asiaan sen enempää perehtymättömien silmissä kyseisen elokuvan kautta. Vähän arveluttaa, sillä jo elokuvassa muut hahmot tuntuvat suhtautuvan kovin alentuvalla tavalla näihin Peggyn uusiin ajatuksiin sekä harrastuksiin. Voi varmaan olla montaakin mieltä siitä, millaista kuvaa White haluaa eläinsuojelijoista ja kasvissyöjistä antaa, ja muistaakseni elokuvaa on tästä kritisoitukin. Minua ei tuo kuitenkaan haittaa, sillä tuskin tarkoitus oli antaa mitään pätevää yleistystä. En esimerkiksi itse tunnista itseäni kovinkaan hyvin tästä esitetystä kuvauksesta, vaikka tietysti joidenkin juttujen kohdalla tiettyä samankaltaisuutta löytyykin. Sitä kuitenkin arvostan, ettei tämä ilmeisesti jää Peggyn kohdalla miksikään "hassuksi" vaiheeksi tai hetken hairahdukseksi, jolle sitten myöhemmin yhdessä naurettaisiin.

Ei minua se juurikaan haittaa, että omat arvot ja ajatukset saavat vähän arvostelua tai vitsailua osakseen. Itse asiassa se toimi kohtalaisen hyvin elokuvassa Free Jimmy, vaikka ei kyseinen teos oikein koko kestoaan jaksakaan kantaa. Year of the Dog on huumorinsa osalta kovin epätasaista tarjontaa. Miksikään puhtaaksi komediaksi sitä ei selvästikään ole edes tarkoitettu, mutta turhan paljon seikkaillaan siellä vaivaannuttavan puolella.

Ehkä sellaiseenkin painottavalle elokuvallw on sitten oma yleisönsä, mutta itse en ilmeisesti kuulu siihen. Kiusalliset tilanteet oikein säännösteltyinä toimivat yleensä hyvin, mutta tässä tapauksessa nojataan vähän turhan raskaasti sellaisen menon varaan. No, eipä Mike White mielestäni muutenkaan ole mikään komedian mestari, vaikka kohtalaisesti viihdyttäviä elokuvia onkin kynäillyt.

Oikeastaan siihen menettelevien joukkoon tämänkin heittäisin. Peggy on ainakin omasta näkökulmasta varsin sympaattinen hahmo, jolle toivoisi mahdollisimman paljon mukavia juttuja. Lisäksi aihepiirit kiinnostavat, ja sanomankin katsoisin olevan ainakin pohjimmiltaan hyvä. Hellyyttäviä eläimiäkin riittää. Jostakin syystä Whiten keitos ei kokonaisuutena onnistu toimivien jaksojen jäädessä vähän irrallisiksi, mikä on harmi, sillä eipä näitä aiheita useinkaan käsitellä.

Vaikka odotukset eivät erityisen korkealla olleet, niin vähän toiveikkaampi kuitenkin olin. Pienoinen pettymyksen maku siis jäi. Vaikka kuinka haluaisi etsiä elokuvasta hyviä juttuja, jotta voisi kehua enemmän, niin hieman hankalaa se on. Loppuvaikutelma jää väkisinkin jokseenkin kädenlämpöiseksi. Vähän samat tunnelmat jäivät lopulta aiheeltaan samankaltaisesta Bold Native -elokuvasta, joka toki karkaa vähän radikaalimmalle linjalle.

Year of the Dog on myös hankala suositeltava. Jos nämä aiheet kiinnostavat ja ovat sydäntä lähellä, niin sitten lienee antoisampaa katsella aihetta käsitteleviä dokumentteja tai lukea vaikkapa kirjoja. Huumori taas on tosiaan lajiltaan sellaista, ettei taida kovinkaan moneen komedianälkää tyydyttää...

 Year of the Dog (2007) (IMDB)