Into the Grizzly Maze

Pari edellistä kommentoitua teosta ovat esitelleet eläinelokuvien hempeämpää puolta ja ainakin toisen osalta jonkinlaista pyrkimystä haikeaan toipumistarinaankin oli havaittavissa. Pentujengin viides kummittelevainen koitos, eli Spooky Buddies oli odotetun höpsöä haamumömppää ja elokuva muutenkin pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin ennakkopelot ennustelivat. Race to Win ei taas osaltaan kyennyt kyhäilemään tai kehittelemään toivottua herkkyyttä ja herttaisuutta, joten kirjoittelu menikin pitkälti hengen sekä tunteen uupumisesta ulisemiseksi. Tässäpä sitä mietin, että joskohan vaikka Alaskan synkistä metsistä kenties astetta reipashenkisempää menoa mahtaisi elokuvaretkeilijä löytää...?

Jotta ei tämä talvinen iltaviihteily menisi siis aivan täysimittaiseksi pehmoiluksi, niin nyt luonto pääsee väläyttämään julmempaa puoltaan ja sitä ei todellakaan tehdä hellin tassuin, vaan kovat käpälät kera terävien kynsien kohoavat uhreja kohti ja hillitsemättömäksi pillastunut verenhimo maalailee syrjäseutuja punavärein. Mitään mukavaa tai kilttiä iltasatutuokiota ei siis ole luvassa, eikä sellaista toki toivotakaan tällaisen teoksen yhteydessä, vaan karmaisevaa karhukauhua tilaukseen laitetaan ja lisäkiitos kumarretaan, jos siihen sivuun saadaan karua sekä karkeaa selviytymismenoa, josta ei olla liikoja lähdetty raakaa raadollisuutta siistimään syrjään tai muutenkaan rosoja sekä hurmeisia hetkiä poistelemaan.

Alkutekstien käynnistyessä kameran alla lepäävä metsä ei näytä miltään kauniiden satujen ihanalta ja taianomaiselta puistikolta, sillä eloisammat värit on näistä näkymistä varasteltu jonnekin ja alueen yllä leijaileva usva tuo lisänsä muutenkin kelmeään ja kalmaiseen ilmapiiriin, jota toki tällaisessa armottomammassa nalletarinassa kaivataankin. Kalpeus ei sentään täysin vallitsevana maailmoja maalaile, vaan bussissa torkkuilevan Rowanin (James Marsden) lapsuuteen vievissä unissa nämä samaiset metsät näyttävät paljon vihreämmiltä ja puiden pinnoilla kasvavat paksut jäkäläkerrokset kertovat, ettei tässä ihan vilkkaimman ihmisasutuksen ytimessä olla.

Unessa nähdään veljekset Rowan ja Beckett nuorina poikina yhteisellä metsäretkellä ja tämä nopsa nipsaus menneisyydestä esittelee myös muuta kuin viehättävää vihreyttä, sillä kaksikko kohtaa suuren karhun kenties hieman liiankin läheltä, mutta eipä sentään mikään tappava tapaaminen ole kyseessä, ja vanhempi veljistä kantaa kivääriä mukanaan ilmeisesti näistäkin syistä. Vuosikausia taaksepäin kurkistavan välähdyksen perusteella voinee olettaa, ettei Rowanin ja Beckettin lapsuudessa ihminen ollut käynyt vielä aivan yhtä rajuin hampain seudun puustoa puraisemaan ja maata muokkaamaan. Bussin kiidellessä entistä kotikaupunkia kohti vihjaistaan, että tilanne on niistä päivistä muuttunut, sillä taustalla on nähtävissä laajamittaisia metsätöitä ja valtavia vanhoja puita menee matalaksi sen suuremmin surematta.

Rowanin bussi saapuu perille kotimaisemiin, mutta juttujen perusteella ei ole aikomuksena jäädä pysyvämmin paikkakunnalle oleilemaan ja muutenkin vierailu vaikuttaa salamyhkäiseltä käväisyltä. Kolmisen päivää olisi hänellä suunnitelmana kuluttaa ja nekin pitkälti metsän siimeksessä, jonne pitäisikin yölevon jälkeen kipaista, sillä harmaakarhusokkeloksi kutsutulla alueella olisi hieman selviteltävää. Rowanin vierailu liittyy karhusokkelossa harjoitettuun salametsästykseen, ja siellä on jälleen eräs kolmikko karhujen perässä pahoin aikein ja säännöistä piittaamatta. Emokarhut pentuineen saalistetaan säälittä, jos vain tähtäimen eteen erehtyvät, sillä rahaa on tiedossa reilusti, eikä paikallinen poliisi laittomuuksiin ole kovin innokkaasti puuttumassa.

Silmitön surmaaminen alkaa kuitenkin salametsästäjien oppaana toimivaa Johnnya (Adam Beach) siinä määrin puistattaa, että hän tahtoisi lopettaa tämän reissun sovittua aiemmin. Metsästäjät ovat kuitenkin aivan toisella kannalla, eikä heillä ole mitään mielenkiintoa lähteä sovittelevammin asioista neuvottelemaan, vaan lyijyllä nämäkin erimielisyydet pyritään kerralla kuittaamaan. Johnnylla riittää osumasta huolimatta voimia laittaa vastaan tylyille tappajille, ja sanotaan vaikkapa niin, ettei tämä metsästysmatka pääty kenenkään kannalta erityisen miellyttävissä merkeissä, sillä luvassa on luotia, puukkoa ja karhunkämmentä. Johnny kuitenkin onnistuu pahasti haavoittuneena jatkamaan matkaansa, mutta selviytyminen takaisin autolle asti on hyvin kyseenalaista, kun verta valuu valtoimenaan ja perässä on hurjaksi hirmustunut karhu.

Kaupungin puolella Rowanin pikainen paluu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä baari-illan jatkot johtavat väärinkäsitykseen, mistä päästään nostelemaan nyrkkejä parkkipaikan puolelle ja onkin jo aika soitella poliiseja paikalle. Siinäpä sitä pääsee samalla veljeä moikkaamaan, koska Beckett (Thomas Jane) on päätynyt lainvalvojien joukkoon turvaamaan yleistä rauhaa ja järjestystä. Poliisien pomona hääräilee sheriffi Sully (Scott Glenn), mutta porukka vaikuttaa pieneltä ja tiiviiltä, eikä kukaan ole vaatimassa, että Rowan pitäisi kiidättää putkaan rauhoittumaan. Rähistelevä jälleennäkeminen vaikuttaa kuitenkin olevan pettymys Beckettille, varsinkin kun Rowan on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta poissa maisemista. Siinä missä isoveli on päätynyt lampsimaan laillisempia polkuja, on Rowan istunut useamman vuoden vankilassa taposta, eli luultavasti vaaditaan muutamakin perusteellinen juttutuokio ennen kuin on saatu välejä kuntoon ja asiat selviteltyä.

Beckett päättää tarjota veljelleen yöpaikan ja selittää puolisonsa Michellen (Piper Perabo) olevan metsässä kuvausreissulla. Rowan utelee, että miten luonnonsuojeluun taipuvainen Michelle ja Beckett ovat näkemyksiään järjestelleet yhteensopiviksi, ja Beckett kertookin laittaneensa metsästyskiväärin kaappiin pysyvästi. Karhuja hän ei enää metsästä, vaan on mukana projektissa, jossa pyritään pannoittamaan ja tarkkailemaan metsän mahtavien petojen liikkeitä. Rowan taas selittää vierailuaan siten, että on tullut veljesten isän muistoksi tekemään muutaman päivän metsäretken, mutta oikeasti on saanut pyynnön lähteä selvittelemään kaverinsa Johnnyn liikkeitä, joita ei katso tarpeelliseksi tiedotella Beckettille.

Rowanin kadotessa seuraavana päivänä kohti polkuja on uudella aamulla vähän ikävämpääkin paljastettavaa, kun lähialueelta löydetään parin salametsurin pahasti raadellut jäänteet. Paikallisen poliisin lisäksi surmapaikalle saapuu eräoppaana ja metsästäjänä itsensä elättävä Douglass (Billy Bob Thornton), jolla saattaa olla vanhoja kaunoja karhujen kanssa ja halua saatella niitä loppuun. Yhdessä päätetään, että Beckettin pitäisi lähteä hakemaan Michellea ja veljeään takaisin ennen kuin on myöhäistä. Hän ei kuitenkaan kaipaa veritöistään tunnettua Douglassia apumieheksi, mutta Rowanin entinen kumppani Kaley (Michaela McManus) pääsee mukaan. Douglass varoittelee, ettei kyseessä ole ihan tavallinen karhu, vaan poikkeuksellisen älykäs peto, joka tulisi jatkamaan tappojaan, joten Beckettin pitäisi ehkä miettiä uudelleen kielteistä kantaansa metsästykseen ja ottaa kenties vähän järeämpääkin kalustoa mukaan tainnutuskiväärin lisäksi. Sinnepä siis karhusokkeloon marssitaan kuka minkäkin pyrkimyksen vetämänä ja saattaapa taustalla olla menossa hivenen hämärämpääkin kuviota...

Into the Grizzly Maze kyllä taluttelee seikkailijansa sekä katsojan mukavan tummiin tunnelmiin ja kiperiin tilanteisiin, joista livahtaminen ei noin vain sujukaan. Melko pitkälle yöhön odottelin, että levy lähti pyörimään, mikä mielestäni onkin oiva hetki tällaiselle synkkien metsien saloja selvittelevälle satuhetkelle, eikä elokuva kunnolla vauhtiin päästyään enää kovin pitkiä hengähdystaukoja suo, sillä koko karmaiseva kokemus on tiivistetty alle 90 minuuttiin. Jo varhaisvaiheilla tehdään melko selväksi, ettei näistä tyypeistä yksikään missään erityisessä suojeluksessa ole, eikä porukkaa aiota helpolla päästää elelyään jatkamaan, vaan hurjaa höykytystä on luvassa ja joidenkin kohdalla kovakäpäläinen riepotus sekä raatelu repii armotta irti tuskalliset viimeiset hengenvedot.

Muitakin mutkia matkaan saadaan, sillä veljesten erimielisyydet ovat jakamassa joukkoa kahteen ja lisäksi ovela karhu pyrkii ajamaan kulkijoita aina vain syvemmälle sokkeloon ja osaa oikeina hetkinä ahdistaa ahtaisiin paikkoihin, jolloin hädän hetkellä virheiden vaara kasvaa. Näistä lipsahduksista seuraakin kivuliaita kohtaamisia risujen, kivien ja kämmenten kanssa, mikä saa ajoittain kivasti kiemurtelua katsomossakin aikaan. Yöstä näyttää muodostuvan kovasti koetteleva kurimus, eli naarmuitta selviytyminen taitaa olla täysin turha toivo ja sankaruutta sekä uhrautumista hyökkäysten jatkuessa kaivataan. Into the Grizzly Maze ei kuitenkaan ole mikään pikkutarkka vaarallisten polkujen selviytymiskertomus, vaan loppua kohti karhukamppailut korostuvat selkeästi, mutta sehän on lähinnä plussaa, koska tällaista hurjistelua nimikin lupailee ja lyhyt kesto osaltaan pakottaa keskittymään olennaisempaan taistoon.

Vaikka kaiken muristelun ja ärhentelyn keskellä ei mitään maailman vivahteikkainta hahmojoukkoa saadakaan luotua, niin siitä kuitenkin kiittelisin, että Into the Grizzly Maze mukavasti tyyppejään hämmentää, eikä läheskään kaikkien kohdalla lähde tekemään mitään erityisen selkeää jakoa hyviin heppuihin ja hirviöihin, vaan näitä kyseenalaistenkin asioiden parissa operoivia sekä elantoaan ansaitsevia löytyy useampikin. Billy Bob Thorntonin esittämä Douglass on hyvä esimerkki, sillä häntä on varsin vaikeaa lähteä puhtaasti kummallekaan puolelle mieltämään, ja sitäkin kautta hän on yksi tarinan kiehtovimmista tyypeistä. Toisaalta hänellä on huoli karhusokkelon kutistumisesta ja yleisesti suunnasta, mihin villiä luontoa ollaan ajamassa, mutta eipä silti mitään erityisen lämpöisiä tuntemuksia karhuja kohtaan. Menneisyyden kovat koettelemukset ja kohtaamiset ovat sen verran kipeää tehneet, että on tullut aikoinaan lähdettyä melkoiselle kostoretkelle karhukansaa vastaan ja nykyiset jututkin ovat kohtalaisen kyynistä kuultavaa. Pienen lisänsä jännitteeseen tuo Douglassin historia veljesten kanssa, eikä yksinäisyydessä viihtyvä heppu muutenkaan ole mielestäni mikään erämaiden karskin miehen tylsämielinen perusilmestys.

Huoli luonnosta tulee toki muidenkin jutuissa vahvasti esille ja harkitsemattomia tekosia muutamaan otteeseen konkreettisemmin sivutaan ja seurauksistakin ehditään jokunen sananen vaihtamaan. Suojelupyrkimykset eivät sovi kaikkien tahojen etuihin, mutta näitä ei kuitenkaan lähdetä pitkien kaavojen kautta avaamaan, vaan Into the Grizzly Maze korostelee ensisijaisesti selviytymistä sekä jännitystä, mikä onkin toimiva linja. Ennen kuin tiivistahtinen jahti on vauhdissa, niin ehditään alkupuolella esittelemään joitakin mahdollisia syitä sille, miksi metsän mahtava suurpeto saattaisi lähteä kovalle kostoretkelle Luontoäidin puolesta. Rowanin saapuessa takaisin kotiseudulleen nähdään siinä sivussa, miten sahat jauhavat kyltymättömällä nälällä alueen puujättiläisiä ja samalla karhukansan koskematon metsäalue kutistuu jatkuvasti tehden eloa kirjaimellisesti ahtaaksi.

Valtavat metsäkoneet jättävät muutenkin jälkiään maaperään ja luontoon, josta Douglasskin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tilittelee, eli miten moni oleellinen asia luonnon normaaliin kiertokulkuun verrattuna on vinksahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Sivuseuraukset eivät kuitenkaan salakaatajia paina ja moottorisahat muristelevat yön pimeydessäkin kielletyillä alueilla. Jos karhusokkelon reunamaita ollaan sahaamassa matalaksi, niin sokkelon sydämessä taas salametsästäjät tekevät tylyjä teurastustöitään surmaten silmittömästi valikoitujen elinten sekä tassujen tähden, mikä elokuvassakin esitetään vastuuttomana riistona sekä haaskauksena.

Samalla tehdään selväksi, että kyllähän ne brutaalit verityöt vallan mainiosti myös ihmisepeleiltä sujuvat ja raatelevan karhun jälkien yksipuolinen kauhistelu olisikin pikkuisen tekopyhää touhua, eikä Into the Grizzly Maze lähde karhusta sinänsä mitään mielipuolista painajaispetoa luomaan, vaan mielestäni menossa on vahvasti nähtävissä jo vuosikymmeniä vastaavissa kauhuelokuvissa käytetty luonto kostaa -teema. Teos ei kuitenkaan ole mikään vaahtosuisin paasaus vihreiden arvojen puolesta, mutta ainakin omasta mielestäni se näitäkin näkökulmia muutamaan otteeseen tuo selkeästi ilmi, eikä yritäkään esittää, että karhu olisi tarinan ainoa hävitystä aiheuttava suurpeto, ja että jos lähdetään pohtimaan kykyä kylvää kuolemaa ja tuhoa isommalla mittakaavalla, niin siinä ei karhujen kostoretkellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vertailukelpoista saldoa aikaiseksi.

Vaikka karvainen kauhistus ei siis silkkaa puhdasta pahuuttaan kävisikään hyökkäykseen, niin eipä tekijöiden tavoitteena ole silti ollut lähteä esittelemään tätä minään suloisena nallena, joka tasaa tilejä luontoa pahimmin hyväksikäyttävien hyypiöiden kanssa, vaan kun verenhimo ottaa vallan, niin ilmestys on varsin hurja, eikä siinä paljoa enää erotella kenenkään mahdollisia menneisyyden syntejä. Tässäkin suhteessa Into the Grizzly Maze ensisijaisesti jännitystä korostelee ja pyrkii luomaan pedostaan mahdollisimman pelottavan, jotta saataisiin uhkaavaa muristelua metsään ja hurmeista hyytävyyttä kuviin.

Aina tämä ei ole noin vain näppärästi selvästikään sujunut, ja onkin helppo uskoa, ettei käytännössä puolikesyn ja koulutetun karhun muuntaminen vakuuttavan armottomaksi raatelijaksi ole mikään hommista helpoin. Muutenkaan ei varmaan olisi mikään fiksuin tai turvallisin idea lähteä aidonoloisesti luomaan ja tuomaan tällaista touhua liian lähelle näyttelijöitä. Tietokoneiden taikaa onkin nähtävästi käytetty apuna, mikä ei niinkään silmiin suuremmin satu. Enemmän haittailee se, että etenkin muutenkin pimeitä jahtikohtia on päädytty sotkemaan melkoiseksi myllerrykseksi. Tavallaan kyllä ymmärtää ja hyväksyy, että kamerakikkailulla ja leikkauspöydän ratkaisuilla on pyritty saamaan kohtaamisia ja takaa-ajoja näyttämään siltä, että verenhimoinen vaanija tosiaan on vain muutaman askeleen päässä surma mielessään, mutta näitä sekavimpia hetkosia en lähtisi miksikään täyden kympin suorituksiksi kirjaamaan, sillä jännityspuoli ajoittain pikkuisen kärsii. Yleisesti ottaen karhu on kuitenkin hurja näky ja mahtavat verikitaiset karjahtelut tuottelevat tietynlaisia värähtelyjä.

Elokuvaa vilkuillessa muistui mieleen, ettei näitä karhuvetoisia tarinoita loppujen lopuksi ole kovin montaa tullut nähtyä, ja jos ei Nalle Puhin suloisia seikkailuja tai Kodan touhuja lasketa joukkoon, niin karhutarinoita on blogiin toistaiseksi kertynyt vasta kourallinen. Onhan tästä uudemmasta kauhistelusta löydettävissä yhteyksiä muihin aiemmin katsottuihin ja viimeistään kasvokkain karjuminen tuo mieleen Jean-Jacques Annaudin eläin- ja luontoelokuvien klassikon The Bear vuodelta 1988. Se tosin liikkuu läpi kestonsa huomattavasti enemmän herkkyyttä ja kauneutta painottavalla linjalla, vaikka sinänsä armottomampiakin hetkiä sisältää. Kyseinen teos kiinnostaisikin hankkia pätevämpänä ja paremmilla bonuksilla varustettuna teräväpiirtoversiona kokoelmaan, koska kotimaisesta DVD-julkaisusta uupuvat lisukkeet ja lisäksi kuvasuhdettakin on, ellei nyt täysin raadeltu, niin käpälöity kuitenkin.

Omiin suosikkeihin lukeutuu myös Lee Tamahorin vuonna 1997 valmistunut The Edge, joka tosin karhujahdin lisäksi virittelee ihmisten välillekin keljua juonittelua. Eipä sekään mikään täysiverinen mestariteos ole, mutta mielestäni erittäin viihdyttävä selviytymispainotteinen jännitysnäytelmä kera komeiden kuvien. Muutenkin tämä rankka reissu kykenee kehittelemään monipuolisemmin haasteita kulkijoiden poluille ja tässä naputellessa kieltämättä heräilee haluja uusintaan, sillä edellisestä vilkaisusta on kohta kuutisen vuotta. Toinen kertailua kaipaava karhuaiheinen juttu voisi olla Werner Herzogin kiehtova ja ajoittain käsittämättömiä piirteitäkin saava dokumentti Grizzly Man vuodelta 2005, jossa kyllä riittää sitä räyhäävämpääkin luonnonsuojelusanomaa sekä luonnon armottomuutta.

David Hacklin Into the Grizzly Maze ei mielestäni noiden mainittujen kanssa ihan samassa laatusarjassa kamppaile, mutta mainio tekele se lajissaan minusta on joka tapauksessa. Aiemmin Hackl on itselle tullut tutuksi tekemisistään Saw-kauhuelokuvasarjan parissa. Näistä vain vuoden 2008 Saw V on hänen ohjaustyönsä, mutta Hackl on kuitenkin ollut vaikuttamassa sarjan aiemmissa osissa muissa hommissa. Hänen ohjauksistaan kiinnostaisi myös vuoden 2015 Life on the Line, vaikka IMDB:n pisteet jokseenkin kehnosta menosta vihjaisevatkin. Myrskyn keskelle joutuvasta sähkötöitä tekevästä ryhmästä kertova tarina vaikuttaa kuitenkin ihan katsottavalta, varsinkin, kun näitä arkisempia sankarointeja tykkään silloin tällöin ihmetellä, vaikka eivät mitään todenmukaisuuden huipentumia olisikaan. Vielä enemmän odotusta aiheuttaa valmisteilla oleva Daughter of the Wolf, joka ilmeisesti sijoittelee tylymmän tyylistä rikos- ja selviytymistarinaansa Kanadan ja Alaskan rajamaille, mikä kelpaa erinomaisen hyvin, ja eiköhän elokuva tule tutkittua, kunhan aikoinaan ilmestyy.

Jos vielä jokusen sanan karmaisevasta karhutarusta naputtaisin, niin kyllä sitä uskaltaa helposti suositella eläinkauhun ja selviytymisjuttujen ystäville. Kumpaakin puolta on luvassa ja ainakin omasta mielestä noissa ensin mainituissa asiaan tavallaan kuuluu sekin, että luonto herää vastarintaan tai tilejä tasaamaan. Oli sitten kyse Godzillan varhaisista tuhotöistä tai näistä lähempänä arkista maailmaa liikkuvista suurpedoista. Olisihan tarinassa ollut tilaisuuksia lähteä vetämään touhua draamavetoisempaan suuntaan, mutta tämä tiivistetty ja jännitystä painottava linja kelpaa kyllä mainiosti. Sekin sanottakoon, että kaiken raatelun ja armottomuuden keskelläkin Into the Grizzly Maze onnistuu olemaan koskettavampi kuin tuo viimeksi kommentoitu laimea heppailu Race to Win, vaikka se ei mikään keskeisin pyrkimys olisikaan. Väittäisin, että näyttelijäporukka hoitaa hommansa hyvin ja ainakin keskeisissä hahmoissa on kiehtovia vivahteitakin, joista voisi enemmänkin kuulla. Samoin monet näistä kyseenalaisiakin elinkeinoja harrastavista hepuista ovat kuitenkin siinä määrin inhimillisiä tapauksia, ettei voi noin vain kuitata tappavia käpälöintejä pahan palkaksi. Kaiken lisäksi hengeltään Into the Grizzly Maze on kyllä kiitettävänkin tiukka sekä tappava rutistus ja ehdottomasti näkemieni eläinkauhistelujen paremmalla puoliskolla.

Into the Grizzly Maze (2015)

Snow Buddies (Pentujengi Alaskassa)

Joopa-joo, eli taas ollaan hurahtamassa hauvasöpöstelyn vietäväksi, mutta eiköhän sellainen hempeily sovi synkkien surmatöiden jälkeen, niin tulee kaunista kevennystä blogin puolelle. Kyseessä siis on ensimmäinen jatko-osa pentuviisikon seikkailuille, jotka alkoivat pari vuotta aiemmin ilmestyneessä ja syyskuun puolella kommentoidussa elokuvassa Air Buddies. Sinänsä suloisia juttuja esittelevä hömppäinen hauvailu ei kuitenkaan lopulta mitään suurta hullaantumista saanut aikaiseksi, sillä lyhyestä kestosta huolimatta ideat tuntuivat lopahtavan pahasti kesken kaiken ja piti sitten seurailla kohtalaisen väsähtänyttä jahtailua nappausyrityksineen. Alemman keskitason koirakomediaa siis mielestäni, mutta ei sentään mitään läpikotaista rasittavuutta mukahauskuuksineen, jollaista vähäsen ennakkoon pelkäsin. Jatko-osan suhteen toiveet ja odotukset eivät paljoakaan korkeammalle nouse, mutta kyllähän se kiva olisi, jos vähän enemmänkin olisi mielikuvitusta hyödynnetty ja aivorattaita raksuteltu sisällön suhteen. Niin, ja Alaskaan vaihtaminen tietysti lupailee upeita talvimaisemia, mutta sen näkee kohta, miten niitä onnistutaan hyödyntämään...

Etäisesti salaperäisyyttä hapuilevat avaussanat lausahdetaankin Alaskan kauniin taivaan alla vanhan ja epäilemättä viisaan koirakaverin toimesta, mutta kuvat vaihtuvat nopeasti huomattavasti aurinkoisempaan ja vähälumisempaan Fernfieldiin, jossa katsojalle pikaisella kierroksella esitellään, mitä pentuporukalle kuuluu. Edellisen osan lopussahan pienokaisten piti jättää kotitalo ja siirtyä uusiin perheisiin omaa paikkaa etsimään, ja se näyttää ihan hyvin sujuneen. Jokainen hauvoista siis päätyi perheeseen, jossa on myös nuori koulutien alkuvaiheissa seikkaileva lapsukainen. Budderball (äänenä Josh Flitter) ainakin tuntuu viihtyvän, eikä Mudbudkaan (äänenä Henry Hodges) pihan vähemmän siisteissä osissa kovin katkerana kierittele, vaan riehakkaasti sitä leikitellään. Rosebud (äänenä Liliana Mumy) taas saattelee uuden Alice-"siskonsa" koulukyytiin. Buddhalla (äänenä Jimmy Bennett) on tyypillisesti aamujoogailu menossa ja B-Dawgilla (äänenä Skyler Gisondo) pikainen koripallopeli ennen bussin saapumista.

Ihmistoverien hipsaistessa koulua kohti, onkin nelijalkaisilla ystävyksillä vauhdikasta ohjelmaa mielessä, sillä porukan pitäisi kokoontua pelien ja leikkien pariin kaupungin puistoon. B-Dawg tosin jo ennen ehtii lyhyen rupeaman verran reuhaamaan jahdatessaan pikkuista kisuparkaa, mutta tämän äiti sitten sähistellen antaa palautetta, ettei noin vain sovi kissajahtiin kirmailla. Lopulta kaikki pääsevät kynsimättöminä kokoontumispaikalle, erästä herkkusuuta vain lähistölle parkkeerattu jäätelöauto sattuu kiinnostamaan hiukkasen enemmän kuin piilohippastelu sisarusten kanssa. Viisikon muut toki alkuun Budderballia paheksuvat ahmimisesta, mutta houkutus käy kuitenkin liian suureksi ja pian koko joukko on omin luvin jäätelöauton tarjontaan tutustumassa. Lankeemuksilla on välillä hintansa, ja niinpä tässäkin tapauksessa ovi loksahtaa takana kiinni, minkä jälkeen voidaan alkaa ihmettelemään, että mitäpä nyt tehtäisiin.

Homma muuttuu hankalammaksi, sillä jäätelöauto on kiikuttelemassa pientä kylmäkonttia kohti lentokenttää, jossa se pikapikaa lastaillaan rahtikoneen sisuksiin. Saattaa määränpää olla jokseenkin kaukana kotoisesta Washingtonin osavaltiosta, koska kohti Alaskaa pöristellään, tarkemmin sanottuna Ferntiuktuk on lopullinen kohde. Ainakin kaverukset saavat tilaisuuden kummastella maailman merkillisyyttä ihan uudesta näkökulmasta pilvihöttöjen keskellä liidellessään. Kohta onkin koneen alapuolella kahmalokaupalla lunta, mutta ennen kuin hauvat pääsevät tassujaan asettelemaan outoon ja kylmään valkoiseen massaan, niin saadaan silmäys toisaalle. Juurikin siellä päin, minne hauvat ovat tiedostamatta ja pikkuisen vastentahtoisestikin matkalla, sattuu asustelemaan nuori Adam-poika (Dominic Scott Kay) vanhempiensa ja rakkaan koirakaverinsa Shastan (äänenä Dylan Sprouse) kanssa. Heti tehdään selväksi, että pojan haaveena olisi tulla menestyksekkääksi valjakkokuljettajaksi, ja sattuupa Shasta tietysti alaskanhusky olemaan, mikä noin rekikoiraksi sopii hyvin.

Vaikuttaa tosin siltä, että Shasta on vielä hieman liian pienikokoinen raskaan reen edessä kinoksissa raatamaan. Muitakin esteitä valjakkokuskin haaveille löytyy, sillä sattuupa puuttumaan vielä viisi koiraa vetojoukosta ja syystä tai toisesta Adamin isä on jyrkästi hurjia kilpailusuunnitelmia vastaan. Arkinen aamu on menossa, joten kouluun pitäisi kiiruhtaa. Isä pyytelee poikaansa koulupäivän jälkeen poikkeamaan kaupalle auttelemaan, josta matka jatkuisi suoraan Adamin jääkiekkopeliin. Ilmeisesti kolhiva ja silloin tällöin ruhjovakin kiekonlätkintä on niitä turvallisia ja sopivia harrastuksia. Adamin ja Shastan pyyhältäessä koulua kohti, tipautetaan taivaalta kontillinen jäätelöä ja siinä sivussa tietysti hauvojakin. Kaverukset pääsevätkin melkoiseen kyytiin, sillä laskuvarjon varassa laskeutuva laatikko ei niinkään tasaisesti liitele, ja höykytys muuttuu vain hurjemmaksi, kunhan saadaan ensikosketus Alaskan lumiseen sekä kohtalaisen epätasaiseen maahan.

Kotipuolessa koiravanhemmat ja muukin perhe tietysti vähitellen huolestuvat, että missäköhän pentuviisikko tällä kerralla vipeltää. Harharetket ovatkin vieneet kohtalaisen kauas, ja kotiinpääsyn pulma on nuorisollakin pähkäiltävänään. Budderball jo hetken osaa riemuita, että porukkahan tupsahti taivaalta keskelle salaperäistä sekä houkuttelevaa jäätelömaata, mutta kohta joutuu toteamaan, ettei se lumi mitään suurempaa herkkua ole. Ilta alkaa pimenemään, ja kun Washingtonissa etsintäpartio tallustelee kaduilla, niin pienet poloiset hukassa etsivät jonkinlaista suojaa kylmältä yöltä. Adam taas touhuilee siihen malliin kiekkokaukalossa, ettei ainakaan loistavasta suorituksesta tarvitse hehkutella, kun kaveri joukkuetovereidensa harmiksi kompuroidessaan tykittelee oman maalin loppuhuipennukseksi. Muutenkin jää vähän sellainen vaikutelma, ettei tämä pelipuuhastelu niinkään vastaa Adamin omia haaveita tai kykyjä, vaan lienee enemmän isän innostuksen kohteita. Ennen kuin yö kovine pakkasineen kimppuun käy, niin Adamin perhe vetäytyy kotiin ja pennutkin löytävät itselleen lumisen luolan tilapäispesäksi.

Joulukin on hyvää vauhtia lähenemässä, eli eräänlaista pyydettyjen ja kaipa silloin tällöin toteutuvienkin toiveiden aikaa elellään. Adamin listalta löytyykin ne viisi puuttuvaa koiraa, jotka vaadittaisiin oikean valjakon muodostamiseen. Alaskan kirkas aamu koittaa ja Adam jälleen juttelee isälleen haaveistaan, vaan eipä tämä ole yhtään pehmenemässä rämäpäiselle kisaamiselle. Shasta taas lähtee omille seikkailuilleen ja löytää nopeasti kaupungin lähistöltä eksyneet pennut. Porukka tosin ensin luulee Shastaa verenhimoiseksi susilaumaksi, mutta väärinkäsitysten ja toilailevan takaa-ajon jälkeen voidaankin alkaa ystävyyttä kehittelemään. Sheriffin nelijalkaiselta apurilta käväistään kysäisemässä, että mistäköhän pystyisi varaamaan lennon Washingtoniin, johon Bernie (äänenä Jim Belushi) tiedottelee lähimmän lentokentän olevan tulevan suuren valjakkokilpailun maalipaikan läheisyydessä. Joku voisi jo mietiskellä, että selkeään suuntaan tässä ollaan menossa, vaan onpa matkassa pari muttaa, sillä koirat sekä poika ovat vähän pieniä rankkaan reissuun ja mahdollisen valjakon kyvytkin ovat jokseenkin olematonta luokkaa, mitä tällaiseen toimintaan tulee. Yrittäähän tietysti pitää, sillä onhan kyseessä Adamin haaveet ja oma kotimatka. Eri asia kuitenkin on, päästäänkö sinne maaliviivalle yleensä, mutta onhan joulu sitä ihmeidenkin aikaa...

Edellisen osan kohdalla käsitykset vahvistuivat siihen suuntaan, että mitä tarinapuoleen tulee, niin ohjaajana, tuottajana ja toisena käsikirjoittajana toimiva Robert Vince joukkioineen ei juuri pyrikään mitään uutta ja ihmeellistä perhe-elokuvien maailmaan tupsauttamaan. Useampaan kertaan käytettyjä ideoitakin voi tosin kierrätellä joko väsähtäneesti tai vaikkapa niinkin pirteästi, ettei touhusta mitään närästeltävää jää, vaikka lainailua ja toistoa löytyisikin roppakaupalla. No, viimeksi vilkaistu Air Buddies alkoi kohtalaisen ideaköyhän ja puhdittoman takaa-ajonsa sekä puolipakollisen pahisten kanssa kohtaamisen sekä kohkaamisen ansiosta kallistua valitettavasti selkeästi sinne väsyneeseen suuntaan, mutta mielestäni tämä ensimmäinen jatko-osa Alaskan maisemissa sentään tuo pikkuisen potkua ja vaihteluakin, eikä mene täysin tyhjänpäiväisen säntäilyn puolelle. Parannus ei välttämättä huikaisevan hirmuinen ole, mutta selkeästi viihdyttävämpää puuhailua monessakin mielessä.

Sanotaan vaikka niin, ettei asioiden arvaamista ennakkoon ole tehty lainkaan ylivoimaiseksi, vaan melkoisen nopsasti ydinkohdat paljastuvat, eikä väliin jäävien pienempien pisteiden näkeminen hyvissä ajoin ole lainkaan vaikeaa. Tuttuja elementtejä siis pyöritellään, eikä niihin yksityiskohtiinkaan ole kummoisempaa omaperäisyyttä yritettykään etsiä, tai ainakin siltä se tuntuu. Itse en valitettavasti pysty tällaista laiskuutta täysin arvostamaan, vaan kyllähän se pienoista napinaa aikaan saa, kun heräilee vaikutelmaa, että on ihan tietoisesti hutiloitu ja harkittu, ettei lapsikatsojien kohdalla tarvitse niin paljoa vaivautua, vaan vähempikin riittää ihan hyvin. Varmaan riittääkin, jos miettii jutun kertakatselun kannalta, mutta on vaikea kuvitella, että joku nuorempi katselija vuosia myöhemmin vielä pyörittelisi tätä kultaisissa muistoissa lapsuuden iki-ihastuttajana. No, ovathan sellaiset huiput harvinaisia tietysti, mutta Snow Buddies vaikuttaa vähän siltä, ettei ole ollut kiinnostusta lähteä edes kokeilemaan, vaan keskinkertaiseen hassutteluun ja seikkailutouhuun on jo lähtökohtaisesti tyydytty. Ripaus kunnianhimoisempaa puristusta olisikin saattanut nostattaa ainakin tietyt osuudet vallan villimpään ja virnistelevämpään menoon menettelevyyksien sijaan.

Näemmä tässä taas ollaan valittelun ja marisemisen makuun pääsemässä, eli annetaanpa tulla tilittelyä enemmänkin. Siihen sopii kuitenkin huomauttaa, että myös Snow Buddies onnistuu tekemään selkeän eron lajinsa painajaislaitaan, vaikka ei häikäisekään. Nurjia puolia kaivellessa päällimmäisenä on mielessä, että ne potentiaalisesti hyvät ja muistettavat hetket hukkaillaan, kun jokseenkin rutiinilla tuupitaan tarinaa eteenpäin. Onhan mukana pienoista kiirettäkin, mutta siis sekalainen touhuilukin saa sinänsä aikaa, ja ongelma onkin, että näistä kohtauksista uupuu piristävää pilkettä. Toisena valituksen aiheena olkoon se, että ihmisnäyttelijöiden taso on heikompaa luokkaa ja vähänkään mitään herkempää tunnetta välittelemään pyrkivät tuokiot tuntuvat tökkivän väkinäisyyttä kohti. Eipä sillä, että ääninäyttelijätkään niin loistavasti työtään tekisivät, mutta selkeästi paremmin kuitenkin. Väittäisinkin, että nelijalkaiset esiintyvät kameran edessä selvemmin edukseen ja toimivat joukkona vallan mallikkaasti. Välillä on lievää luonnottomuutta havaittavissa, mutta se kai menee enimmäkseen tehosteiden piikkiin.

Hempeämmissä hetkissä on myös sitä sävyä, että sanailu saattaa särähdellä korviin silloin tällöin, mutta vähän latteaakin lätinää osaa odottaa, eikä sitä piinaavissa määrin lähdetä viljelemään. Ennemmin kyse on unohdettavien toisluokkaisten mietelauseiden ripottelusta, eli näennäisesti hukassa ollessakin elämä pitää huolen siitä, että ollaan juuri oikeassa paikassa ja sitä rataa... Nämä tällaiset aiheuttavat lähinnä lievää kiusaantumista, jos sitäkään, mutta jos vaihtaa suomenkielisen dubbauksen pariin, niin mielestäni korvia raadellaan rankemmin. Satuinpa nimittäin katselun jälkeen uteliaisuuttani testailemaan, että mitenkäs hauvat ja muut heppuset kotoisella kielellä jutustelevat. Sitä sanailua ei montaakaan minuuttia viitsinyt sietää ja olipa taas lyhyt sekä ytimekäs muistutus siitä, miksi pääsääntöisesti tulee näitä teoksia alkuperäiskielellä katseltua.

Edellisen osan kohdalla kallistuin varovaisesti kiittelemään siitä, että vähäsen ylilyödystä räikeydestä huolimatta pahikset pidettiin touhuineen kepeään henkeen sopivina. Väittäisin, että Alaskan reissulla olisi pärjätty ilman ilkeilijöitäkin, mutta ilmeisesti pakko sellainen on jännitteiden ja koetusten lisäämiseksi kaivella. Luontevin paikka tietysti on heittää tällainen este päävastustajaksi isoon kilpailuun ja sen roolin saa hoidettavakseen John Kapelos muista piittaamattomana ja äärimmäisen voitontahtoisena Jean Georgena. Vieläkään ei mitään ääripahuutta lähestytä, mutta minusta lipsutaan kuitenkin hiukan häijympään suuntaan kuin edellisessä. Pentuja yritetään pelotella aina tilaisuuden tullen ja muutenkin suunsoitto on vähätteleväista ja pilkkaavaista. Kilpailussa tämä sankari taas näyttää, että keinovalikoimaan kuuluu kumppanien kenkiminen, ruoskiminen, sabotoiminen ja koirien kaltoinkohtelu. Niinpä voidaan kilpatoverit toivotella suu hymyssä rotkoon ja riemuita avoimesti nauraen, kun vaikkapa toinen näyttää loppumetreillä loukkaantuvan.

Itse en oikein käsitä, mistä tällaisia hahmoja revitään ja ylipäätään miksi niin tehdään, sillä vaikutelmaksi varsin nopsasti muodostuu tässäkin tapauksessa, että voihan huoh sentään. Tiedä sitten, mitä koirakaverusten uudemmilla seikkailuilla on tarjota pahisrintamalla, mutta useinhan kehitys menee siten, että vaaditaan häijympiä ja häikäilemättömämpiä julmureita jatkossa. Vähän ikävää, jos siihen suuntaan pitää väkisin lampsia, mutta sen näkee mahdollisesti joskus. Minustahan tämä Jean Georgen korostuva torvelointi viimeisellä kolmanneksella vain haukkaa kohtalaisen kimpaleen menon mukavuudesta pois tarjoamatta mitään sävähdyttävää tilalle, sillä puisevan mielikuvituksettomasta kiusanteosta ja nälvimisestä ei paljoakaan saa irti. Muutenkin elokuvan huipentava kisavaihe on mielestäni melkeinpä heikointa antia. Hyvinkin arvattavasti olosuhteet heittävät nuorten sankarien tielle vielä lisähaastetta pyrytyksen yltyessä hyytävämmäksi myrskyksi. Kovin kurimus kyllä vältetään, mutta pimeämmät ja pikkuisen sekavammatkin kuvat eivät samalla tavalla silmiä viehätä kuin elokuvan aiemmat nähtävyydet. Niin, ja täytyyhän se viimeinen voimia ja tahtoa testaileva täpärä tilanne säästellä ihan loppuun, mutta niinpä vain suurin innostus on jo ehtinyt hiipumaan siihen mennessä.

Omasta mielestäni varsinaista koitosta edeltävä puuhailujakso rullaileekin sujuvammin ja pitää tehokkaammin mielenkiintoa yllä. Aikataulu on tietysti joutoajan suhteen karsittu, koska pitää pikaisesti opetella valjakkoajon aakkoset, muttei tiukasta treenistä tehdä turhan tosikkomaista touhua, vaan sekaan mahtuu leikkisämpää telmimistä. Päästäänhän sitä huimempiin maisemiin, koska kaverusten pitää hakea neuvoja ylhäisessä yksinäisyydessä asustelevalta konkarilta, ja Talon (äänenä Kris Kristofferson) lupautuu nuorukaisia neuvomaan. Välineitä väkerrellään ja öisin lueskellaan salaa peiton alla kattavaa opasta. Nämä tällaiset ovat niitä lämpöisiä hetkosia, joista olisi mielestäni voinut saada enemmänkin irti. Maisemapuoli hoidetaan samansuuntaisesti, sillä kyllähän sieltäkin kivoja kuvia löytyy, mutta siitä huolimatta jää tunne, ettei niitä näkymiä läheskään täydellä teholla hyödynnetä. Ainakin lumisten huippujen ystävälle Snow Buddies tarjoilee silmäniloa siinä määrin, ettei siitä tarvitse mäkätellä. Kauniiksi ja komeaksikin kehtaa tiettyjä otoksia kehaista. Vaikka eivät tehosteet täysin nappiin osuisikaan, niin siitä huolimatta esimerkiksi jäähyvästely loimuavien ja leiskuvien revontulten alla aiheuttaa hyvänlaatuista värähtelyä.

Jos pentuporukan myöhempiä seikkailuja aikoisi katsella, niin seuraavana vuonna kaverukset lähtivät avaruuteen sankarihommiin elokuvassa Space Buddies. Omiin silmiin avaruus kuitenkin näyttäytyy vähemmän kiinnostavana ympäristönä tällaiselle touhulle kuin Alaska. Lisäksi trailerinkin perusteella näyttää siltä, että tämä osa tulee ajankohtaiseksi vasta sitten, jos iskee pakkomielle keräillä ja katsella kaikki sarjan tekeleet. Myös 2009 ilmestynyt jouluilu, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws kiinnostaakin enemmän, ja varmaan tulee hankittua hyllyyn. Kummituskartanon salaisuudet elokuvassa Spooky Buddies eivät ainakaan etukäteen isommin värisyttele, mutta vuoden 2012 aarrejahti Treasure Buddies lievästi kutkuttelee. Porukan viimeisin yhteinen koitos supersankaripuuhissa elokuvassa Super Buddies lienee myös sitä kehnompaa laitaa. Luultavasti siis pari kertaa koirulit ainakin vielä blogissa vierailevat, mutta onhan sitä ennenkin tullut hairahduttua hamstrailemaan kaikenlaista kurjempaakin kohellusta. Mainittakoon sellainen huomio, että tällä hetkellä IMDB:n puolella näiden seitsemän pentuseikkailun suhteen Snow Buddies johtaa pistekeskiarvoissa ja toisena siis on sarjan ensimmäinen vipellys Air Buddies. Vähäsen siis varottelee siihen suuntaan, että jo valmiiksi kohtalaisen keskinkertainen taso saattaa kääntyä selkeään laskuun elokuvasarjan edetessä. Avausosan yhteydessä tulikin myös turistua näihin elokuviin kytkeytyvistä muista teoksista, mutta enpä lähde sitä listaa tässä toistamaan.

Edelliseen verrattuna Disney on laittanut levylle selkeästi enemmän lisukkeita, jotka ovat miltei täysin nuoremmille katsojille kohdistettu, sillä homman henki on lähinnä harjoittaa leikkimielistä jutustelua ja taustojen tiedottelu jää varsin niukaksi. Kolmen minuutin mokakelasta löytyy pentujen vallatonta telmimistä, mitä on ihan kiva vilkaista. Elokuvalle on tehty eräänlainen kommenttiraita, jossa pentujen ääninäyttelijät höpöttelevät hahmojensa suilla. Jep, tämänkin turhakkeen puolittain muiden touhujen taustalla kuuntelin. Juurikaan hymyjä nämä hassuttelut eivät aiheuttaneet, vaan juttutuokio toimii enemmän muistutuksena siitä, että elokuvassa esiintyvä vitsihuumori voisi olla kohtalaisesti tympäisevämpääkin. Lyhyehkö tekodokumentti ei sekään asiasisällöllään loista, mutta sen verran mainitaan, että yhtenä kuvauspaikkana toimi kohtalaisen vilkas hiihtokeskus Mount Seymourissa Kanadassa, joka lavastettiin hiljaisemmaksi, kylmemmäksi ja jylhemmäksi Alaskaksi. Näistä onkin pikkuisen lisää juttua tehosteisiin liittyvällä pätkällä, jossa kerrotaan, että kyseessä olikin yksi tuotannon suurimmista haasteista. Pentujen lähikuvia lavastettiin ahkerasti studion puolelle, mikä teki puuhasta käytännöllisempää ja mukavampaa, vaikka muuten kuvauspaikoilla viihdyttiinkin. Myrskytkin toteutettiin pitkälti hyvässä säässä, sillä pyrytykset tulivat kuviin digitaalisesti. Kanadan länsirannikolla sijaitseva Ladnerin kaupunki sai toimia Ferntiuktukina, mutta olosuhteisiin piti hiukkasen hienosäätöä tehdä. Melkein lumettomaan kaupunkiin rahdattiinkin rekkalasteittan lunta katuja kaunistamaan ja tietokonepajan puolella lätkäistiin taustaksi komeat vuorenhuiput, ja näinpä ne näkymät melkoisesti muuttuivatkin. Dokumentin puolella ohjaaja Vince tuntuu kehuvan pentujen kohtelua, mutta vaikenee täysin eräästä IMDB:n kertomasta ikävämmästä käänteestä. Siellä nimittäin mainitaan, ettei tuotantoyhtiö ollut hoitanut hankittujen 20 koiranpennun rokotuksia asiallisesti kuntoon ennen kuvauksia, minkä seurauksena viisi pentua kuoli. Sinänsä ymmärrettävää, että näitä synkkyyksiä ei levyn bonuksissa käsitellä, mutta hiukan särähtää korviin ohjaajan hehkutellessa pentujen lokoisia oltavia. Juurikaan enempää ei omaan päähän mitään erityistä tietoa lisukkeilta tarttunut. Disney-julkaisulle tyypillisesti mukana on nippu yhtiön muiden elokuvien trailereita.

Mitä tässä muita loppulätinöitä tulee mieleen, niin ainakin minulle Snow Buddies näyttäytyy edeltäjäänsä viihdyttävämpänä, ja vajaat kymmenen minuuttia runsaammasta kestosta huolimatta aika tuntuu kuluvan nopsemmin. Hassutteleva huumori voisi kenties olla vähän idearikkaampaa, jos vienoja pyyntöjä saisi esittää. Pitäähän sitä edellisen osan tapaan pöräytellä, mutta mielekkäämpänä näyttäytyvät lumiset touhut ja temmellykset, joissa vauhtiakin on ihan sopivasti. Mitään tauotonta toilailua en edes nähtäväkseni tahdo, joten siinäkin mielessä lyhyet lepohetket kohkauksiin ovat tervetulleita. Etenkin pentujen omia seikkailuja edeltävissä elokuvissa vahvemmin esillä oleva urheilupuolikin tulee taas pintaan kisailun kautta. Onhan noita kaikenlaisia koitoksia tullut elokuvamaailman puolella nähtyä, jotta uskaltaa sanoa rekiriehan edustavan vähän löysää menoa viimeisen kolmanneksen rekiajeluissa, eivätkä kehnot kepulikonstit hommaa nytkäytä juurikaan jännittävämmäksi. Vaikka sinnikkyyttä ja rohkeutta koetellaankin, niin onnistumisen ilot jäävät pitkälti välittymättä ruudun toiselle puolelle, koska esiintyjät itsekin ovat lopussa hivenen laimeita ja pohjustelukin huolimattomasti huitaistua tavaraa.

Ajatuksena on kuitenkin ihan mukavaa, että yhdessä touhuten isolla porukalla toteutetaan yhden haaveita ja siinä sivussa omat pulmatkin hoituvat. Harmi vain, etteivät nämä hetket ratkaisuineen mitään suurempaa sydämellisyyttä tavoita, ja tosiaan tuntuu siltä, että kunnollinen yritys siihen suuntaan puuttuu tekijäporukalta. Niinpä kaiken jälkeen Kristoffersonin muristessa loppulauseita jää vaikutelmaksi, että kohtalaisen ontuvasti tässäkin sinänsä hyviä vaikkakin kulahtaneita juttuja liitellään yhteen, minkä johdosta lämpimät värähtelyt jäävät jälkituntemuksista uupumaan. Ihan menettelevää ja paikoin hupaisaakin koiraseikkailua saadaan sitenkin aikaan, mutta epäilen, ettei vähäisiä iloja toiseen tiirailuun taitaisi riittää. Kertakatseltavaa keskisarjaa, ja sekin edellyttänee jossakin määrin sykähtelyä lajityypin suuntaan. IMDB:n puolelta tulikin luettua lyhyehkö kommentti, jossa joku kovin purkaa pahoittunutta mieltään paasailemalla koko kisatouhun epärealistisuudesta ja sen sellaisesta. Jos siis tahtoo todenmukaista mittelöintiä ja selviytymistä Alaskan kovissa pakkasissa ja syvissä kinoksissa, niin Snow Buddies ei todellakaan ole pätevä valinta, sillä se tarjoaa lähinnä kivaa kommellusta hiukkasen höpsössä sekä satumaisessakin hengessä.

Snow Buddies (2008) (IMDB)