Miami Supercops (Miamin superkytät)

Kaipa uutta blogivuotta voisi aloitella korvailemalla Kesäkaverit vaihteeksi tietyillä tuhotoveruksilla, koska onhan kummankin veijarin viime vierailusta ehtinyt kulua yllättävän pitkä aika ja ikävähän siitä lopulta seurailee. Budista oli blogissa enemmän puhetta edellisen kerran vuoden 2017 huhtikuussa vähän vakavamman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die yhteydessä ja Terenceen liittyvistä höpötyksistä on ehtinyt vierähtää vieläkin suurempi kasa kuukausia, koska selvästi hilpeämpi, mutta myös haikeita väreitä välittelevä lännenelokuva Man of the East oli aiheena vuoden 2016 huhtikuussa. Tauko on siis venähtänyt vallan kamalan pitkäksi, vaikkakin jokunen kirjoituksia kerryttämätön uusinta on toki tähänkin väliin mahtunut.

Yksi suurempi syy Spencerin ja Hillin teosten tuijottelun hiipumiselle ja melkeinpä täydelliselle nuupahtamiselle on tietysti, ettei näitä näkemättömiä tai kommentoimattomia kiekkoja enää montaakaan hyllyssä notku, vaan vähiin ovat käyneet. Herrojen tuotantoon ei ole mitään tympääntymistä siis syntynyt, vaan kyllä nämä edelleen kelpaavat ja saavat hymyä aikaiseksi, mutta Budin poismeno vuoden 2016 kesäkuussa saa vieläkin aikaan haikeampia mietteitä ja sen myötä kynnys kertailuun on noussut selvästi. Tarkoituksena ei kaikesta huolimatta ole näitä velmuja tyyppejä hylätä, vaan mahdollisuuksien mukaan pyrin jatkossakin kokoelmaa täydentämään heidän hupailuillaan, ja kyllä sinne sekaan myös niitä vakavampia sekä tiukkailmeisempiäkin kostoreissuja sopii.

Jos alussa mainittu kotimainen komedia Kesäkaverit esitteli jokunen aika sitten aurinkoisena hehkuvaa ja houkuttelevaa Hankoa, niin eipä tämä keskellä kultaista 1980-lukua ilmestynyt mätkintäpätkä yhtään viluisemmille seuduille vie, vaan eiköhän Miami vähintään yhtä helteistä taustaa tapahtumille tarjoile. Nopeaksi leikatulla ja vauhdikkaan musiikin puskemalla napakalla alkutekstijaksolla tahdotaan ainakin tähän suuntaan vihjaista veneiden kiidellessä ja auringon loimotellessa. Noin nopsana sivuhuomiona mieleen hiipii, että näitä välähdyksiä on saattanut hyvinkin innostaa edellisenä vuonna käyntiin lähtenyt suosittu sekä menestyksekäs poliisisarja Miami Vice, eikä siis välttämättä ole ihan sattumaa, että Budin ja Terencen etsivätouhut samaisessa kaupungissa harrastellaan.

Mahdollisista ideoiden tai tapahtumapaikkojen lainailuista ei varmaan ole syytä lähteä ensisijaisesti tilittämään, sillä ei näiltä tässä vaiheessa mitään täyttä omaperäisyyttä osaa edes vaatia, vaan lähinnä toivelistalla on leveitä hymyjä, toinen toistaan hölmömpiä heittoja, sekalaista suunsoittoa ja tietysti reipasta menoa sekä hyväntuulista mäiskettä. Kuumina hehkuvia rantoja ja monipuolista viihdetarjontaa esittelevän alkujakson jälkeen hypätään ainakin hetkellisesti pois moottoriveneen kyydistä ja siirrytään asekauppoja hieromaan. Tällä kerralla ei tosin näitä myyjäisiä hoideta minkään pimeän kujan perällä, vaan ihan alan liikkeessä ollaan ostoksilla.

Asiakkailla ei valitettavasti ole mielessä niinkään perinteinen malli kaupankäynnille, vaan suorasukaisempi ryöstö olisi aikomuksena suorittaa. Kelmikaksikon kannalta on vain hieman huono homma, että samaiseen puotiin on siviilivaatteissa sujahtanut Doug Bennet (Terence Hill), joka siis paikallisten poliisivoimien palveluksessa palkkaansa yrittää ansaita, ja on jälleen valmiina astumaan konnien tielle oman henkikultansa riskeeraten. Bennet ei kuitenkaan miksikään Dirty Harryn tyyppiseksi tylyksi tilien lopulliseksi tasaajaksi osoittaudu, vaan suorittaa siistin pidätyksen sen sijaan, että laittaisi magnumilla vihoviimeisiä luotiterveisiä menemään kera jonkin kyynisen sutkautuksen. Voinee kuitenkin odottaa, että heppu pääsee myöhemmin hiukan hikisempiinkin tunnelmiin pahisten kanssa vääntäessä, eikä kelmien nappaaminen näppärästi pelkällä käskytyksellä loputtomiin suju.

Tarinan toinen ärähteleväinen sankari löydetään kuviin hiukkasen ilmavammasta kyydistä, sillä Steve Forest (Bud Spencer) on laittanut poliisiasunsa ainakin väliaikaisesti kaappiin ja siirtynyt antamaan lento-opetusta, ja parhaillaankin on meneillään kopterointia omalaatuisesti keinahdellen. Entiset työkaverit ovat ajautuneet erilleen ja fyysisen etäisyyden lisäksi toverusten välillä taitaa vallita muunlaistakin kaunaa vanhoilta ja ilmeisesti ei-niin-hyviltä ajoilta. Kohtalo kuitenkin on kovaa vauhtia saattelemassa polkuja jälleen toisiaan koskettamaan, sillä yhteistyön aikoihin liittyvä vanha rötös jälkiselvittelyineen on vuosikausien jälkeen nousemassa pintaan. Pari vuotta aiemmin poliisiuransa päätellyt Steve ei sittemmin ole ollut innostunut pitämään yhteyttä kaveriinsa, eikä näytä siltä, että menneisyyden murinat yhdellä soitolla setviintyisivät.

Taustalta löytyy tapaus, jossa edellisellä vuosikymmenellä kolmen kopla on ryöstänyt 20 miljoonaa dollaria pankin rahoja, eikä tätä rötöstä koskaan saatu kunnolla selviteltyä. Rahat jäivät teilleen, yksi konnista napattiin vangittavaksi, toinen löytyi kuolleena ja kolmas katosi kokonaan. Noin poliisin onnistumisen kannalta voisi varmaan arvioida, ettei se nyt kovin kaksisesti mennyt, eikä sinänsä olekaan yllättävää, että tapaus edelleen vaivaa Dougia. Kenties on tulossa tilaisuus hoitaa homma loppuun, sillä istuttuaan monta pitkää vuotta vankilassa pääsee 1970-luvulla pidätetty sekä tuomittu Joe Garret viimein vapaaksi ja suuntaa päämääräisesti kohti Miamia. Niinpä heräilee epäilys, että onkohan Garretilla tietoa ryöstösaaliin mahdollisesta kätköpaikasta tai kenties kolmannen rikoskumppanin myöhemmistä vaiheista?

Garret katoaa hetkeksi teilleen erästä bussiryöstöä seuraavassa sekaannuksessa, mutta hänen iloinen elonsa vapaana miehenä Miamin auringon alla ei kovin pitkäksi pääse venähtämään, sillä jo noin vuorokautta myöhemmin kaveri löydetään tylysti tapettuna. Sehän tietysti vaikeuttaa myös poliisien hommia ja Garretin kuolema herättelee myös FBI:n kiinnostuksen. Aikoinaan pitkään Dougin ja Steven esimiehenä toiminut poliisipäällikkö ehdottaa omia luottokavereitaan mukaan juttuun, koska hehän aikoinaan Garretin nappasivat. Johtolankojen ollessa varsin vähissä ja umpikujan uhatessa otetaan kaikenlaisia ehdotuksia huomioon ja tämäkin vaihtoehto saa vihreää valoa.

Pienoinen ongelma tosin on, että Steve suhtautuu ajatukseen ärähteleväisen vihamielisesti, mikä vaatii kekseliästä ja jossakin määrin huiputtavaistakin suostuttelua. Tyypit toki saadaan yhteen ennen pitkää ja kumpaisellekin kehitellään nopeasti uusi henkilöllisyys. Poliisiopistoon ei kaveruksia sentään lähetetä, mutta heidät tuodaan joukkoon tulokkaina, mikä hiukkasen hymyilyä ja piruiluakin herättelee poliisipiirin muussa väessä. Valetulokkailla on kuitenkin hallussaan vankka kokemus kaikenlaisten keljujen kelmien pysäyttelystä ja tarvittaessa tiukat toimintatavat, joten ehkäpä se naureskelu siitä hyytyy. Toisaalta pitäisikin liikkua ripeästi, eikä tärvellä työtunteja lepsuiluun, koska tuloksia vaaditaan ja pomolla on potku-uhka päällä. Tuhokaksikko lähtee jäljittämään Garretin vanhoja tuttuja ja kertyvät vihjeet vievät kohti arvovaltaisia tahoja, mutta jos mahtavampia varpaita pitää talloa, niin sehän kyllä onnistuu ja tarvittaessa tirvaus päin näköä kaupan päälle, jos ei muuten mene viesti perille!

Tarinapuoli tuntuu painottuvan tässä elokuvassa enemmän kuin monessa varhaisemmassa nahistelussa, mikä varmaan osittain johtuu siitäkin, että huumorihommat ja hutkimiset ovat vähän vaisummin mukana. Juoni itsessään ei mikään maailman mutkikkain kiemurakerä ole, joten ongelmana ennemmin onkin, ettei näitä käänteitä niinkään kiinnosta kunnolla seurailla, vaan mieli haahuilee silloin tällöin ihan muita juttuja jauhamaan. Ryöstön selvittelyä voisikin mielestäni ihan perustellusti väittää melkoisen puolivillaiseksi rikoshutuksi, eikä tästä mysteeristä millään ole minkään kihelmöivän jännitysnäytelmän rakennuspalikoiksi. Välillä taas vaikuttaa siltä, että tekijöillä on ollut vaikeuksia pitää näitäkin ohuita lankoja hyppysissään.

Toisenlaisia ja kenties hivenen hellempiäkin tunteita kuumentelemaan kaveruksille on samaan huitaisevaan tyyliin kynäilty auttelemaan pari neitoa, jotka toimivat tahoillaan ryöstön selvittelyssä, mutta ovatpa näppärästi myös romanttisemmankin kiinnostuksen kohteita. Valtatiellä sattuvasta varkausyrityksestä käynnistyvä kohtaamisten sarja on tosin naurettavankin lepsusti kyhäilty, joten arvelisin, ettei tämän ihastuksia tuottelevan sivujuonteen viilailu ole kenenkään tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealle yltänyt. Budin kiinnostuskin koko romanssiviritelmään vaikuttaisi olevan vähän niin ja näin, ja välillä väsy näyttääkin vievän voiton, kun kuorsaileva unistelu houkuttelee herkistelevämpiä hetkosia enemmän. Onneksi katsoja ei sentään aivan yhtä pahasti pääse uuvahtamaan ruudun toisella puolella.

Ehkäpä syy voimien väsähdykseen on se Miamin yllä möllöttävä keltapallo, sillä Budin mielestä lämpömittari hiipii ja kiipustelee sen verran läkähdyttäviin lukemiin, ettei tappelukaan oikein tahtoisi kiinnostaa. Valitettavasti tämä ei ole vain pelkkää narinaa, vaan nyrkkejä ei tosiaankaan käytetä läheskään kaksikon parhaiden päivien tapaan. Liekö sitten se Miami Vice tai jokin muu innoittanut uhittelemaan enemmän aseiden avulla, mutta noin mukavaa muksauttelua toivovan katsojan näkökulmasta ratkaisu on hieman nihkeähkö. Muutenkin voisi summailla siten, että siinä missä juonen osuutta on lisätty, niin toiminnallisia tuokioita on yleisestikin selvästi supistettu, eikä kumpikaan näistä suuntauksista ole mielestäni kehua tai kiitoksia ansaitseva.

Jossakin määrin on ikäkin varmaan vaikuttanut innokkuuteen laittaa nyrkit levolle jatkuvan viuhumisen sijaan. Terence vaikuttaakin vetreämmältä ja virkeämmältä, mutta onhan hänelle melkein aina näissä jäänyt se akrobaattisempi puoli. Siitä ei kuitenkaan oikein pääse mihinkään, että toimintaa on kaikkiaan vähän ja taistot lopahtavatkin lähes poikkeuksetta varsin pikaisesti. Tätä kohtalaisesti typistettyä tyyliä ei mielestäni voi miksikään pieksäjäisilotteluksi valitettavasti hehkutella. Kaverusten ensimmäinen yhteinen nujakka tulee vasta noin puolen tunnin kohdilla, ja sekin on lopulta vain lyhyt parin kopsauksen kuritusurakka, eikä mikään mittavampi voimankoetus.

Onneksi hiukan hyytyneissä hakkeluksissa on kaikesta huolimatta edelleen huumoria mukana, vaikka Miami Cops ei tälläkään osastolla ole tyyppien tuotannossa mikään hymyilyttävin hassuttelu tai kekseliäintä komediaa. Tuttua pöllöilypilailua on kuitenkin havaittavissa, kun esimerkiksi samaa bussia ahkerasti ryöstävät huligaanit saavat ensimmäisten joukossa huomata, että joskus kyydissä voi matkustella ihan väärät uhrit katalille aikeille. Jos uinuva mieskarhu herätetään vailla parempaa ymmärrystä jokusen näpistettävän dollarin toivossa, niin siinä saattaa tulla muutakin murhetta ja mustelmaa kuin vain pahoitettu mieli, sillä palkkiona on lähinnä kovaa kämmentä kalloon. Tämäkin tuokio tosin lopahtaa mielestäni ihan liian nopsasti, ja toiminnallisempia rutistuksia vaivailee läpi elokuvan kiire laittaa rähinöille loppu, eikä ehditä kunnolla kehittelemään hutkintoihin huvitusta.

Onhan elokuvassa mukana muunlaistakin ja ihan kelvollista vääntöä ja vänkäystä sankaripoliisien kesken, mikä toki on olennainen osa tämän parin kemiaa. Näyttää kuitenkin monesti siltä, että pirtein pilke on tästäkin kuittailusta haalistunut pois ja vähän rutiinimaisesti muristellaan sekä virneitä viritellään. Tietyt touhut ja hölmöt hupsutukset kuitenkin pitävät yllä hyväntuulista värähtelyä, ja ainakin näin tyyppien toheloinnin ystävänä runsaan puolitoistatuntisen istuu ihan helposti läpi. Sekin varmaan auttaa, että tosiaan on tullut pidettyä pitkääkin taukoa näiden pätkien suhteen, ja jos Miami Supercops tulisi tutkittua jonkin tiiviimmän Spencer ja Hill -putken keski- tai loppuvaiheilla, niin positiivisten puolien etsiskely luultavasti vaikeutuisi.

Pahisporukka ei tässäkään tekeleessä minään erityisen välkkynä väkenä loista, eli huippuälykkäistä ilkimyksistä höpöttely ei ole tarpeen. Kyllähän sieltä yritystä löytyy, kun aletaan autopommeilla ja muilla keljuilla konsteilla panoksia nostamaan, mutta pikkuisen persoonallisempia konnat voisivat olla. Alamaailman epelien kanssa viimeisiä välienselvittelyjä käydään tarvikevaraston puolella, mikä ei noin 1980-lukuiselle toimintakomedialle ole mikään ihan omaperäisin paikka lopputappelulle. Onhan se silti elokuvan parasta tarjontaa rähinäpuolen suhteen ja yleensäkin vauhdikkain sekä pirtein osuus, ja kaverukset joutuvat venymään vähän muuhunkin kuin revolverien ojenteluun, vaikka toki paukuttelua harrastellaan kera erikoisten punaroiskeryöpsäysten.

Jos vertailla pitäisi niin ensimmäisenä mieleen tulee vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestynyt Crime Busters, jossa kaksikko on myös poliisihommissa Miamissa, mutta se on muistini mukaan selvästi reippaampi rykäisy. Hetkisen verran olikin houkutusta uusia se tämän tuoreemman teoksen yhteydessä, mutta lopulta into ja jaksaminen eivät ihan tuplailtamaan saakka riittäneet. Mainittakoon myös Terencen sooloilu Super Snooper vuodelta 1980, joka ei supervoimahöpsöilyineen ihan omaan makuun osu, mutta Miamiin sijoittuu ja onhan sekin vauhdikkaampaa viuhtomista kohkauksessaan. Kumpikin noista on muistaakseni kuviltaan antoisampaa katseltavaa, ja vaikka ei mitään kattavaa Miamin kierrosta tarjottaisi niissäkään, niin aurinkoiset taustat ovat kuitenkin voimakkaammin läsnä. Miami Supercops taas suosii enemmän pimeitä sekä ahtaita paikkoja ja kuvia näyttäen yleisestikin hiukkasen nuhjuisemmalta tapaukselta.

Varsinainen lopettelu on kuitenkin mukava ja lämpöinen lyhyt hetki vanhojen kaverusten kesken, ja nyt jälkikäteen katsottuna hiukan se mieltäkin herkistää pohdiskella josko jo tuolloin oli tiedossa, että nämä yhteiset kepeät kommellukset alkavat olla jo tiensä päässä ja siinä mielessä hyvästejä oltaisiin heittämässä kameran edessä viimeisellä minuutilla. Onhan herrojen muissakin elokuvissa toki loppuhetkillä nähtävissä kaikkien yrmyilyjen sekä kinastelujen jälkeen sopuisamman ystävyyden korostelua, mutta kun kyseessä kuitenkin oli pitkänkin aikaa kaverusten viimeinen yhteistyö, niin kyllä se hieman haikeita aatoksia aikaiseksi saa, vaikkei silmiä vetisyttäisikään. Kuluikin melkein vuosikymmen, kunnes Terence toi kaksikon kunnolla yhteen vuoden 1994 ohjauksessaan Troublemakers. Sitä olen edelleen yrittänyt tuloksetta kokoelmaan kyttäillä ja pitänyt silmiä auki kirpputoreja kierrellessä, mutta eipä ole vielä onni potkinut...

Legendaarisenkin kaksikon viimeisen yhteisen lännenreissun lisäksi kiinnostelisi kohtalaisesti Terencen ohjaama sekä tähdittämä draama My Name Is Thomas, joka on niinkin tuore tekele, että ilmestyi vuoden 2018 huhtikuussa. Tuskinpa kannattaa kotimaista julkaisua toivoa, mutta jospa onnistuisin sen jotakin kautta nappaamaan? Noissa mainituissa ei varmaan mitään tuikeampia taistoja tavoitellakaan, mutta Miami Supercops olisi kyllä saanut viritellä pikkuisen enemmän mäiskettä ja vaikka myös sitä räiskettäkin. Eihän sitä silti kehtaa miksikään täydelliseksi jäähdyttelyosaston turhakkeeksi lytätä, koska itse ainakin viihdyin kohtalaisesti ja niitä positiivisia puolia löytyy laiskottelevamman laimeilun lisäksi. Jos ei Spenceristä ja Hillistä noin yleisesti innostu, niin sitten Miami Supercops lienee melko pitkäveteistä katseltavaa, sillä toiminnan ja hassuttelun yhdistelmiä löytyy tosiaan paljonkin pirteämmissä paketeissa, mutta kyllähän tästäkin toikkaroinnista satunnaista iloa irtoilee.

Miami Supercops (1985)

Today We Kill, Tomorrow We Die (He ratsastivat yhdessä)

Näyttääpi siltä, että huhtikuun aikana on jo autoiltu sinne, tänne ja pikkuisen tuonnekin ja siinä samalla jokunen hämärähommakin hoidettu tai muuten vain huuruisissa merkeissä kiidetty kaasu pohjassa kohti auringonlaskua. Viimeksi oli kummallisia öisiä töitä ja sekalaista selvittelyä, kun Mika Kaurismäen ohjaksissa Berliinin pimeillä kaduilla pyörittiin elokuvassa Helsinki Napoli All Night Long, eivätkä ihan kaikki koitoksesta selvinneet enää uutta sarastavaa aamua ihastelemaan. Muutenkin on aseet kädessä ongelmia ratkottu siinä määrin tiuhaan näissä viime aikoina katselluissa menomelskeissä, että piti tähän väliin napata jokin verkkaisempi ja herkempi hempeily, mutta kuten tekstin otsikko vähän vihjailee, niin suunnitelmat ovat usein muuttuvaisia ja kovempaa lopullista oikeutta ollaan jälleen jakamassa, eli tässäpä sitä taas ollaan perimmäisten kysymysten ja tekojen äärellä, kun edessä avautuva polku kuljettelee kostoa kohti ja sisuksia syövä vihan liekki ajaa eteenpäin.

Aivan käsittämätöntä vauhtia aika viilettää, sillä blogin puolella alkaa olla pian jo vuosi edellisestä poikkeamisesta lännenelokuvien maailmaan ja silloinkin Frenchie King tarjoili melkoisen hömppäistä hupia, eikä todellakaan mitään tylyyden huipentumia tavoittelevaa revolverioopperaa. Sen verran lajityypistä tykkäilen, ettei nyt sentään noin pitkää western-paussia ole päässyt syntymään, vaan onhan lännenseikkailu jos toinenkin välissä vilkaistu, vaan eivät ole mietteet tänne saakka päätyneet hajatelmina tai muussakaan muodossa. Jos kuivista kausista puhellaan, niin Bud Spencerin elokuvien osalta on tullut taukoiltua vieläkin kauemmin ja pitkälti ihan tietoisestikin. Viimeksi Budista puhelin marraskuussa 2015 listailun plus sekalaisen höpöttelyn merkeissä ja saman kuun alussa kommentoin hänen vähän väsyneempää huvitteluaan Even Angels Eat Beans. Yhtenä syynä melkeinpä 1,5 vuoden kirjoitusväliin on tietenkin se, että hyllystä löytyvät Spencer-elokuvat ovat muutamaa vakavampaa rutistusta lukuun ottamatta käyty jo kertaalleen läpi, eli vähiin käy. Toinen syy taas on Spencerin kuolema viime vuoden kesäkuun 27. päivä, eikä vielä oikein ole tullut sellaista oloa, että niitä hassuttelevaisempia hutkimisia tekisi mieli alkaa tutkimaan. Epäilemättä mieli ja tuntemukset ajan myötä muuttuvat, eikä tämä murheellinen uutinen tuolloinkaan niin yllättävä ollut, koska Bud tosiaan oli jo ehtinyt 86 vuoden ikään. Nyt pitkästä aikaa kuitenkin herra ratsastelee kumppaneineen kuviin, vaikka sopinee jo alkuun sanoa, että ne hilpeämmät hetkoset ovat tässä teoksessa vähissä...

Laajojen tasankojen tuulahdukset ja vapaa elämä avoimen taivaan alla ei ainakaan alkuun ihan ajankohtaisinta arkea Bill Kiowalle (Brett Halsey) ole, sillä päiviä kulutellaan reilusti ankeammissa merkeissä ahtaassa vankisellissä kalterien takana. Lusiminen kuitenkin käytetään hyödyksi, sillä hän on vuoden kulutellut veistääkseen huolella mahdollisimman paljon oikeaa asetta vastaavan puisen revolverin, eikä ihan vain ajankulukseen. Vartija osaakin uteliaalle kumppanille vastailla, että Bill on myös käyttänyt kolmisen vuotta vankiajastaan päätoimisesti kehitellässään tarkkuuttaan ja nopeuttaan puupyssyn käsittelyssä. Selvästkin jotakin on miehellä mielessä ja luultavasti kovempiakin kaunoja menneisyydessä, joita ei noin vain rupattelemalla selviksi sanailla, vaan kaipa aikomuksena on tulitella erimielisyydet kerralla pysyvästi kuntoon. Mitäpä sellaisia moneen otteeseen vatvomaan…

Sattuupa sopivasti, että jo seuraavana päivänä Kiowalla olisi ohjelmassa vankilasta vapautuminen ja paikan pomo toivoo, ettei kaksikko enää toisiaan joutuisi näkemään. Tosin kyyniseen sävyyn hän heti perään puhelee, että eipä näiden latelu oikein auta, sillä yleensä kelmien tie johtaa takaisin kivimuurien sisään ja tapojen parantaminen on houreinen haave vain. Billiä ei hirmuisesti tunnu kehotukset parempaan elämään kiinnostavan, vaan kunhan ne portit vuosien jälkeen kohti vapautta avautuvat, niin onkin jo kiire ja hoppu revolverikauppaan tarpeellisia työkaluja hankkimaan. Sepä onkin vallan tarkkaa puuhaa ja sopivuus käteen on ehdottoman tärkeää, mutta myös koneistoa kovin kärsivällisesti kaveri kuulostelee. Joku vanha tuttu on ilmeisesti saanut heti tiedon vapautumisesta ja tahtoo lähetellä Kiowalle tylympiä terveisiä. Niinpä pari kätyriä on siis laitettu matkaan toimittamaan moikkauksia toimittamaan, eli toisin sanoen luotia ihon alle, mutta eihän se ihan noin vain käy. Lähinnä Bill saa tilaisuuden testailla tositilanteessa, että varmasti on oikea väline käteen valikoitu ja pari onnetonta heppua kuolettavassa kokeilussa henkensä heittää. Kauppias taas myhäilee selän takana tyytyväisenä ja itsekseen toteaa, että näitä tappotykkejä pitää ehdottomasti tilata varastoon lisää.

Lännessä elämä siis osaa armottomia puoliaan yllättäenkin esitellä, mutta eipä sitä voi olettaa, että viiden vankilavuoden jälkeen niin leppoisasti murhayrityksiin osaisi asennoitua. Lepoakaan ei tunnu olevan aikaa ottaa, sillä seuraavaksi Bill painelee täyttä laukkaa isänsä luo, jossa tämä on vankivuosien ajan pitänyt pojan rahasaaliin turvassa. Setelikasa näyttääkin sen verran suurelta, että epäilemättä on tullut jokin isompikin rikollinen tempaus tehtyä ennen tuomioiden lukua. Isä myös varovasti vihjailee, että kenties parasta olisi unohtaa menneet ja lähteä rahojen kanssa aloittelemaan uutta huolettomampaa elämää, vaan se ei pojalle sovi, koska hän lyhyesti tokaisee tahtovansa löytää Elfegon (Tatsuya Nakadai). Helppohan se on arvailla, että näiden heppujen välillä on pahaa verta ja yhteistä menneisyyttä. Elfegonkin kuviot ovat muuttuneet, ja isä tietää kertoa, että tyyppi liikuskelee luultavasti Nevadan suunnalla ja vanha porukka on ainakin osittain vaihtunut, eivätkä Elfegon uudet kumppanit taida lainkaan mukavia seuramiehiä olla.

Bill ei näistä puheista ja varoitteluista isommin hätkähdä, vaan tuumii tarvitsevansa neljän miehen verran kyvykästä ja neuvokasta apujoukkoa, eikä mitään harrastelijoita, vaan tappotouhut taitavia ammattilaisia. Isä osaakin tuosta vain luetella listan tämän alan osaajista ja näitä heppuja Bill aikoo lähteä etsiskelemään. Seuraavaksi kuviin saadaankin partahuoltoa hankkiva O'Bannion (Bud Spencer), mutta hänpä livahtaa teilleen oikeastaan ennen kuin ehtii edes kuulla, mitä Bill tahtoisi ehdotella. Noin vain palkkatappajajoukkoaan kyhäilevä Bill ei ao luovuttaa ja jäljityksen päätteeksi kaksikko istahtaa jännittyneissä tunnelmissa yhdessä iltanuotiolle. Tarjolla olisi pulska rulla seteleitä, jos tarjottu keikka kiinnostaa ja toiset 5000 dollaria, kunhan tappotyöt tulevat tehtyä. Sen suuremmin ei Kiowan tarvitse lähteä sanaista arkkuaan availemaan ja houkutuspuheita pitämään, vaan kylmä käteinen luo riittävää yhteisymmärrystä miekkosten välille.

Vitkutteluun ja jaaritteluun ei muutenkaan ole aikomusta minuutteja haaskailla, sillä ensimmäisen onnistuneen värväyksen jälkeen matka jatkuu ja määränpäässä odottelee legendaarisen maineen itselleen räiskynyt lainvalvoja. Jeff Milton (Wayde Preston) saakin pähkäiltäväkseen samanlaisen tarjouksen, mutta on jo alustavasti asennoitunut viettämään mukavan leppoisia puolieläkepäiviä rauhallisen pikkukaupungin sheriffinä, jonka suurimpana päänvaivana ovat satunnaisemmat riehumiset. Suuri summa vähäsen epäilyttää, mutta toisaalta vaara ja vauhti vetää puoleensa toiminnan miestä, eli pian kaksi kasvaa jo kolmen porukaksi. Seuraavana listalla on hiukkasen hulivilimäisemmältä vaikuttava Bunny Fox (Franco Borelli), joka ei tahdo tyyppien aikaa haaskailla ylimääräisillä jahkailuilla, vaan mukana ollaan suunnilleen heti, kun summat selviävät. Viides ja viimeinen onkin pikkuisen pulmallisempi juttu, koska Moreno (Jeff Cameron) on keppostellut itsensä kalterien taakse. Mitään uskaliaita vankilapakoja ei tässä tapauksessa tarvita, koska taaloja tassuun -tyyppinen ratkaisu osoittautuu melko toimivaksi vaihtoehdoksi. Niinpä villin lännen viisikko alkaa olla kasassa ja valmiina koviin kostotoimiin, mutta eiköhän rajua vastarintaakin ole odotettavissa…

Kuten jo alussa tulikin puheltua, niin Today We Kill, Tomorrow We Die ei mikään Spencerin huumorivetoisin lännenhöpsöttely ole, eikä Bud ole tässä porukassa muutenkaan se vetävä tekijä, vaikka melko paljon saakin ruutuaikaa Kiowan ensimmäisenä löytönä ja luottomiehenä. Totisempi konnajahti toki tarjoaa tilaisuutensa yleiseen yrmyilyyn, eikä tämä kaveri edelleenkään ole se tyyppi, jota ensimmäisenä kannattaa ärsyttämään käydä, koska joutava leukojen loksutus voipi kostautua, kun hetkosta myöhemmin kätönen on entinen ja otsa ruhjeille kopsautettuna kaupanpäällispullolla. Se kuitenkin todettakoon, että sitä myöhempien vuosikymmenten perinteistä Spencer-moukarointia lopulta kohtalaisen vähän kuviin saadaan ja Terence Hillin kanssa yhdessä myöhemmin harrastellusta huumorihutkinnan ilottelusta ei tietenkään kannata lähteä edes juttelemaan. Voi olla, että tyly kostoreissu näyttäytyisi jokseenkin kummallisena sekä vähemmän vakavasti otettavana, jos porukka olisi jatkuvasti taipuvainen pöllöilyyn ja pelleilyyn. Eivätkä Hill ja Spencerkään yhdessä heti sitä maailman elokuvayleisöjä huvittavaa höpsöilykaavaansa keksineet, vaan 1960-luvun loppupuolella kaverukset kokeilivat esimerkiksi elokuvissa God Forgives... I Don't ja Boot Hill paljonkin totisempaa toikkarointia.

Onneksi seuraavan vuosikymmenen alkuvaiheilla kaksikko pääsi kepeämmän ja meneväisemmän muksauttelun makuun lännenkomedioilla They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Muistini mukaan kaksikon yhteinen vuoden 1968 Ace High oli jo jossakin määrin komediallisten keppostenkin suuntaan kallellaan, mutta ei vielä sitä tyypillistä Spencer ja Hill -tykitystä, jota myöhemmin tulikin roppakaupalla, sillä pulma ja toinenkin piti rähistellä kuntoon. Nyrkkisankarointia, huulenheittoa, keskinäistä nokittelua ja kaikenlaisia kömmähdyksiä tarjoilevaa touhuilua tietysti toteutettiin myös lännenelokuvien ulkopuolella ja väittäisin, että monta hassua ja hyväntuulista hömpötystä herrat saivat yhdessä aikaiseksi. Yhteisen komediallisen sävelen löytyminen olikin mainio juttu miekkosten oman menestyksen kannalta, mutta luulisin myös, että suurempi yleisökin enemmän arvostaa näitä kohelluksia kuin vähäisempiä sivuosahommia vaikkapa vakavammissa lännenelokuvissa, rikosjutuissa tai sotatantereilla. No, Terencessä tarvittaessa on noihin koitoksiin kaivattua jäätävyyttä, mutta kyllä hänenkin kohdallaan väittäisin, että olisi hyvä ja hauska mies mennyt hukkaan, jos olisi jämähtänyt vaikkapa karuihin kostohommiin.

Sitä hiukan häijympää kaunojen käsittelyä elokuvassa painotellaan, mutta noin toiminnalliselta sisällöltään Today We Kill, Tomorrow We Die ei yleisesti pääse suuremmin yllättämään, vaikka eipä toisaalta pettymystäkään tule, jos asennoituu ennakkoon tyypillistä kostotouhua tuijottelemaan. Näitä puolipakollisia juttuja tietenkin on mukana, eli esimerkiksi erimielisyydet kärjistyvät, kun korttipöydässä on jokunen ässä liikaa, mikä alkupuolella antaa tilaisuuden testailla joukon yhteistyökykyjä. Myöhemmin sitten vielä toinen perinteinen saluunarähistely saadaan aikaiseksi, mutta kumpainenkin hoidetaan valmiiksi lyhyemmän kaavan kautta ja paikan omistaja vaivoin ehtii arvokkaampia pullojaan piilottelemaan ennen kuin homma on hutkittu loppuun. Kaikenlaiset hilpeämmissä merkeissä heiluvat joukkopieksäjäiset pitkälti puuttuvat ja lopun lähestyessä sävy synkempään suuntaan ennemmin hipsii, mikä onkin ihan oletettavaa, kun vuosikausia vankilassa vartoiltu tilinteon hetki alkaa käsillä.

Kiowan kokoama ryhmä ei nyt sentään mitään sadismiin hurahtaneita sekopäitä yhteen kasaa, mutta kyllähän näillä kavereilla kykyä on tehdä mitä tehdä täytyy, vaikka se tarkoittaisi useammankin haudan kaivelua. Halsey vaitonaisen ja viileän johtajan roolissaan on asiallisen vähäsanainen sekä tiukka toteutellessaan pitkään mielessä muhineita kostohaaveita. Minusta hänestä ei kuitenkaan elokuvan aikana mitään ikimuistoista lännenlegendaa kasva ja pienoinen unohdettavuus vaivailee apulaisiakin. Lieköhän syynä sekin, että heput etsitään hyvinkin pikaisesti ja koko ajan painellaan kohtalaisen vauhdikkaasti eteenpäin kokonaiskeston pysyessä noin 90 minuutissa. Keskinäistä kaveruutta vahvistelevat tuokiot tai suurempaa yksilöllistä sankaruutta leiskauttelevat urotyöt ovatkin vähissä etenkin ennen viimeisiä koitoksia. Luultavasti ihan tarkoituksella on lähdetty tälle linjalle ja tavoitellaan viileämmästä ja tylymmästä menosta tykkäileviä yleisöjä. En väitä, että täysin vaitonaisena viisikko kohti kovaa kohtaloaan ratsastelisi, mutta onhan sävyssä selkeää eroa, jos heittäisi rinnalle jonkin seikkailuhenkisemmän lännenelokuvan.

Vastapuolen porukkaa johtava Elfego taas mielestäni jossakin määrin poikkeaa perinteisestä vastustajasta muutenkin kuin vain asevalintojensa osalta, mikä on ihan tervetullut vivahde. Varsinkin ahtaimmissa yhteisissä lähikuvissa Nakadai mielestäni onnistuu hyvin härnäämään ja piinaamaan jo kertaalleen melkoiseen painajaiseen laittamaansa entistä kumppaniaan. Toisaalta sitten taas matkan varrella avautuvat takaumapätkät jäävät jokseenkin irrallisiksi ja latteiksikin, eikä vaikutelma varmaan pelkästä mustavalkoisuudesta johdu. Sanoisinkin, ettei kostotunnelmien kohottelu näillä osuuksilla ihan hirmuisen hyvin onnistu ja esimerkiksi samana vuonna ilmestynyt Sergio Leonen klassikko Once Upon a Time in the West värisyttelee vastaavalla kuviolla huomattavasti vaikuttavammin. No, kaikesta huolimatta selväksi tulee, että Elfego suorastaan suosii kovia ja armottomia otteita, eikä hänen johtamansa joukon tapana ole jättää todistajia jälkeensä. Kaikesta päätellen lainsuojattomien kerho ennemmin nauttii tarpeettomastakin väkivallasta, eikä Elfegon tarvitse apulaisiaan erityisemmin olla patistelematta säälittömiin tekoihin. Esimerkiksi Kiowa ja O'Bannion saavat melkoisen tylyn kohtelun osakseen, kun häijyt heput alkavat avuttomien uhriensa kimppuun kunnolla käydä.

Aikoinaan Today We Kill, Tomorrow We Die joutuikin käsittääkseni näiden tuimempien tekosiensa takia erinäisten sensurointien kohteeksi useammassakin maassa, mutta nykysilmin nähtynä raakuudet ja hurmeiset hetket eivät hirmuisesti hetkauta, koska sittemmin noin puolen vuosisadan aikana on ehditty maailman valkokankaille vyörytellä kaikenlaisia kamaluuksia ja väkivaltaisia veritöitä. Ennemmin sanoisin, että julmuuksien lohduton ja synkeä sävy on tässä teoksessa paremmin pinnalla kuin raakailujen visuaalinen puoli. Lopun lähestyessä yö synkkenee haalean ja kalmaisen koivikon ylle, eikä sinänsä kovista väännöistä lähdetä mitään pitkitettyjä tappojuhlia venyttämään, vaan suoraviivaisesti ja tehokkaasti tiputellaan vihollisia pois päiviltä. Menohan ei mitään kivaa ja kilttiä tietenkään ole, kun tulee puukkoa kurkkuun, hirttoköysi kutsuu ja henkilökohtaiset kostohaaveet kuumottelevat mielessä, eli kyllä niitä valikoituja kataluuksia saa katseltavakseen, enkä usko, että kepeämpien lännenelokuvien ystävät kolkkoja kohtaamisia niinkään suuressa arvossa pitävät. Ryhmittymien väännöt jatkuvatkin aamuun saakka, ja siinä välissä yksi jos toinenkin löytää pysyvän majapaikkansa manan mailta. Viikatemies siis satoaan runsaastikin niittelee, mutta jos vaikka toivoo Leonelta lainattua näyttävyyttä ja dramaattisuutta tulitaistoihin, niin veikkaisin, että pettymys odottelee, koska nämä välienselvittelyt ovat sitä vähemmän tyyliteltyä ja jokseenkin nuhjuista lajia.

Lohduttomien tuntemusten ja häijympien veritöiden ideoiden isänä on tässä tapauksessa oletettavasti toinen käsikirjoittajista, eli Dario Argento, joka 1970-luvulta eteenpäin alkoikin tulla maailmalla tunnetuksi sadistisia sävyjä katsomoon värisevän väkivallan mestarina ja hurmeisen tyylittelyn taitajana. Luultavasti näiden Argenton ajatusten kohdalla on monella sensuurihommia työkseen tehneellä alkaneet sormet kuumotella, kun pitäisi nipsiä vähän sitä, tätä ja tuota. No, Today We Kill, Tomorrow We Die ei minusta ole mikään kummoinen näyte Argenton hurjemmasta linjasta, vaan etenkin kauhuelokuvien puolella Dario on sittemmin seikkaillut huomattavasti äärimmäisempään ja häijympään pimeyteen, mitä tulee väkivaltaiseen elokuvaviihteeseen. Today We Kill, Tomorrow We Die ei siltikään ollut häneltä mikään yksittäinen hairahdus lännenelokuvien maailmaan, vaan Argento oli Sergio Leonen, Sergio Donatin ja Bernardo Bertoluccin kanssa kirjoittamassa jo mainittua saman vuoden mestariteosta Once Upon a Time in the West. Seuraavana vuonna hän oli toisena kirjoittajana teoksessa The Five Man Army (Viiden miehen armeija), ja sattuupa siinä yhdessä osassa heilumaan mukana herra Spencer, eli tokihan se tekisi mieli katsoa, mutta kun ei vain saa aikaan... Lisäksi IMDB listaa Argenton lähinnä vuorosanoja kynäilemään myös vuoden 1969 elokuvaan Cemetery Without Crosses (Haudat vailla nimeä).

Enpä minä sitä sano, etteikö Argenton kolkoille kostoideoille olisi paikkaansa lännenelokuvien lajissa, koska kyllähän esimerkiksi kyseisenä aikakautena Euroopan puolella sitä tylympää otetta etsittiin ja tahdottiin yleisön puoleltakin. Today We Kill, Tomorrow We Die ei vain mielestäni kovinkaan kummoiseksi elämykseksi tässä lajissa lopulta nouse, vaan jämähtää monessakin mielessä keskisarjaan. Luultavasti kyvykkäämpi ohjaaja olisi saanut mukaan hiukkasen enemmän sitä kihelmöivää jännitystä tai ruudinkäryistä räiskettä, mutta Tonino Cervin johdolla touhusta terää vähän puuttuu ja ollaan monesti lähempänä latteaa kuin mitään tiukkaa tilintasausta. Lännen upeassa hehkussa näkemään tottunut katsoja saattaa myös hiukan hieroa silmiään, kun jylhät kalliot ja komeat kanjonit pitkälti puuttuvat ja tilalle tulee hyvinkin haaleita sävyjä syksyisine puineen ja melko mitäänsanomatontakin maisemaa. Onhan tämä vaihteluna sinänsä mielenkiintoinen visuaalinen ilme, kun on selkeästi tahdottu läväyttää kankaille jotakin muuta kuin upeasti kellertävissä sävyissä loistavaa lännenkuvastoa, mutta eipä siitä mieleen oikein tahdo ikimuistoisiksi makupaloiksi jäädä yksittäisiä otoksia ja ne kuviltaan säväyttävämmät hetket löytyvätkin muualta kuin maisemaosastolta.

Siispä siis summailtuna perusmenoa menetteleväisesti toteutettuna. Ensimmäisellä kolmanneksella tehdään alkuasetelma selväksi ja laitetaan porukka pikaisesti kasaan. Yksikään sankareista ei suurempaa vaikutusta tee, eikä Spencerkään parhaimmillaan ole näiden tylympien tempausten parissa. Ennen pitkää tulee hetki alkaa kunnolla tienaamaan niitä lupailtuja tapporahoja, vaan eivät vihoviimeiset kaksintaistotkaan laatuluokkaa ylöspäin pääse potkimaan, vaan melkoisen tavallista tavaraa olisi tarjolla tässä sarjassa. Jos siis suosituksia pitäisi lähteä jakelemaan, niin tuskinpa hyvää kostoreissua toivovalle ihan heti tekisi mieli tätä alkaa vinkkailemaan tai sitä sen suuremmin Spencer-elokuvanakaan kehumaan. Näin lajityypistä tykkäilevänä tosin ihan mielellään silmäilee, päästäänkö suurista seteleistä lopulta nauttimaan, vai odotteleeko lohduttoman kostopolun päässä sittenkin lopullinen lepo karun syrjäseudun multakuopassa.

Today We Kill, Tomorrow We Die (1968) (IMDB)