Monenmoisia jouluja juhlineen on elokuvamaailma tässä kuluvan kuukauden edetessä ehtinyt esittelemään, vaikkakaan ei ihan niin runsaslukuista kimaraa kuin vuotta aiemmin, mikä olikin ihan tietoista jäähdyttelyä ähkyn ehkäisemiseksi. Alkuvaiheessa oli vähän pentuhulinaa, kun joulupukin nelijalkaiset pienet apurit vähän turhankin innokkaasti toiveita toteuttelivat teoksessa Santa Paws 2. A Magic Christmas nimestään huolimatta poisteli ne taikakristallit ja lentävät poroporukat kuvista keskittyen arkisempaan joululomailuun mökillä, minkä jälkeen väsäiltiin vähän riehakkaammat kemut keskelle kesää kotimaisessa komediassa Joulubileet. Hiukkasen väkivaltaisenkin reuhaamisen jälkeen suloisuutta kuviin toi taas vuoden viimeisinä kuukausina itselleni tutuksi tullut pentujengi ja kaveruksilla oli edessään iso homma joulun pelastamisessa, vaan onneksi apuakin löytyi. Kyseessä siis Santa Buddies, jonka hyväntahtoinen joulupukki ja pohjoinen taikamaailma vaihtui Jalmari Helanderin synkempään satuun Rare Exports, jossa tonttu-ukoilla oli vähän muutakin mielessä kuin vain tarkkailla kilttien ja tuhmien lapsukaisten temmellyksiä, koska käsiin kaiveltiin surmavälineiksikin sopivia työkaluja. Näitä tummia tunnelmia taittamaan tuli jo yli kolmen vuosikymmenen verran katsojien sydämiä herkistänyt jouluinen animaatioklassikko The Snowman, jossa ilo, onni, haikeus ja suru sulautuvat vielä useammankin uusinnan jälkeen koskettavaksi kokonaisuudeksi ja sanatta soljuvat kuvat nappaavat mukaan talviyön taikaa ihmettelemään.
Siinäpä sitä kuukauden jouluisempaa katselusaldoa summailtuna, eikä saalis omasta mielestäni mitenkään kehno ole, koska pääsääntöisesti laatu on vähintään tyydyttävällä tasolla liikkunut ja vaihtelua monipuolisine tarinoineen sekä kuvineen on silmien iloksi kertynyt ihan riittävästi. Tunteina mitattunakin kertymä ihan kivaksi kasautuu, vaikka tulikin huomioitua, että nämä tämän vuoden valinnat ovat olleet keskimääräiseltä kestoltaan lyhyehköjä juttuja ja pitkät elokuvatkin loppuneet usein 70 ja 80 minuutin kohdilla. No, ehkä niitä mittavampia joulueepoksia sitten joskus toiste... Lukumäärää olisi ollut mahdollista paisutella helposti lisääkin, koska katselupinoon jäi tällä kerralla useampikin valmiiksi hankittu kiekko, mutta ehtiipä niihin pureutumaan vaikkapa vajaan vuoden kuluttua. Viime vuonna tarkoituksella säästelin jouluelokuvakauden loppuhuipennukseksi Nalle Puhin ja ystävysten seikkailun Winnie the Pooh: A Very Merry Pooh Year ja Melukylän koitokset Mer om oss barn i Bullerbyn (Melukylässä tapahtuu), joissa tosin nähtiin syksyisiä ja keväisiäkin leikkejä. Vastaavin aatoksin ja toivein jätin tällä kerralla Astrid Lindgrenin jouluisia ja talvisia tarinoita keräilevän noin tunnin mittaisen koosteen lähelle pyhäpäiviä ja hyvinkin luultavasti samalla tämänkertaisen kimaran loppunumeroksi. Katsellaanpa, miten hyvin se odotuksiin onnistuu vastaamaan.
Jos kokoelman tekijät olisivat Lidgrenin tarinoiden pohjalta tehtyjä elokuvia sekä televisiosarjoja lähteneet tarkemmin käymään läpi, niin lopputuloksesta tietysti olisi helposti pystynyt kasvattamaan ainakin kestoltaan kaksinkertaisen koosteen, mutta kaipa tässä tavoiteltiin tuntiin mahtuvaa jouluerikoista ja siksi on rajatusti ja typistellenkin nipsitty pätkiä sieltä ja täältä. Aivan kaikkia Lindgrenin tuttuja sekä rakastettuja hahmoja ei tämän tovin puitteissa nähdä, mutta monia kuitenkin ja mahtuupa mukaan sitä harvinaisempaakin laitaa Pepin, Eemelin, Ronjan ja vaikkapa Saltkråkanin porukan lisäksi, mikä onkin mukava juttu. Kaikkiaan mukaan on keräilty kahdeksan erillistä pientä pätkää, vaikkakaan jokainen ei kuviltaan ihan suoraan joulun ytimeen osu, mutta tuskinpa näitä on järkeä niin tiukkapipoisesti lähteä tutkailemaan tai suuremmin ärisemään. Kestoissakin vaihtelua esiintyy, koska lyhyin juttu selvitellään alle neljässä minuutissa ja toisesta laidasta löytyy noin 11-minuuttinen seikkailu. Alussa, väleissä ja lopussa nähdään jouluisia nukkekuvia, mutta ne eivät hirmuisen huikeaa vaikutusta katsomoon luo. Nämä lisäykset pysyvät lähinnä lyhyinä väläyksinä ja musiikkituokioina, niin mielestäni niitä ei ole syytä sen suuremmin lähteä käsittelemään.
Ensimmäisenä olisi tarkoitus piipahtaa Pepin luo vieraisille Huvikumpuun katsomaan, miten hänen hääräilynsä ja jouluvalmistelunsa edistyvät. Samalla avaus on kokoelman lyhyin nyppäisy, eli se noin neliminuuttinen pikkuinen kurkkaus. Se on otettu vuoden 1969 televisiosarjasta Pippi Långstrump ja jos tarkemmin määritellään, niin kahdeksannesta jaksosta Pippis jul. Ainakaan vielä tässä vaiheessa ei ole Peppi siirtynyt joulun rauhallisista hetkistä nauttimaan, vaan näyttää hyvinkin toimeliaalta leipoessaan piparkakkuja ketterän kaverinsa herra Nilssonin kanssa. Laulaen kauliminen sujuu ja monipuolisten muotojen joukosta löytyy sopivasti esimerkiksi heppa ja apina, jotka saavat kauniit koristelut pintaansa. Nilsson tosin vaikuttaa olevan enemmän innostunut etukäteisherkuttelusta kuin pelkästä puurtamisesta, mutta kyllähän hänkin oman panoksensa tekemiseen antaa.
Uuninluukku aukeaa ja sulkeutuu kerta toisensa jälkeen, eli touhusta muodostuu tehokasta tuotantoa, jota ihmettelemään tupsahtavat myös Pepin ystävät. Piparipaljous saakin nämä hämmästyksestä haltioitumaan ja toljottamaan kaikkialle leviäviä leipomuksia. Herkkuhetken jälkeen voidaankin vaihtaa ulkotiloihin ja jaksaahan sitä piparien voimalla reippaasti luistella, mutta näin pikaisesti päättyy tämä vierailu Huvikumpuun. Kyseessä onkin mielestäni varsin pikainen alkulämmittely kokoelmalle, mutta sanoisin silti, että tunnelmista saadaan kyllä napattua kiinni ja jouluiset leipomistuoksut melkeinpä ruudun takaa siirtyvät katsomoonkin. Luulisin, että ajatuksena onkin lähinnä ollut laittaa kokoelma iloisen laulelevaisesti ja jouluisilla kuvilla liikkeelle ja siinä tämä osuus hyvinkin onnistuu, vaikkei mitään isompaa elämystä tai hullaantumista yksinään saakaan aikaiseksi.
Huvikummun jälkeen saaristo kutsuu, mutta tässä kokoelmassa ei hyödynnetä Saltkråkanin varsinaista joulujaksoa Visst finns det tomtar tai alkuperäistä sarjaa yleensäkään, vaan poiminta tehdään myöhemmän elokuvasarjan toisesta teoksesta Tjorven och Skrållan, mikä on vähän hassua, koska mielestäni tuo mainittu jakso tarjoaisi paljon mainiompaa materiaalia tässä mielessä. Mahdolliseksi selitykseksi tulee ensimmäisenä päähän, että olisikohan helposti saatavilla ollut lähdemateriaali kannustanut tällaiseen valintaan? Kuten aiemmin tuli kyseistä joulujaksoa kommentoitua, niin eihän se täydellinen Lindgren-joulu ole, koska jättää touhun tavallaan vähän kesken ja ilojen ollessa ylimmillään lopetellaankin jo. Kuitenkin siitä olisi saanut aiheeseen paljonkin paremmin sopivan pätkän aikaiseksi kuin tämä vuoden 1965 elokuvasta koosteltu kuusiminuuttinen kohellus.
No, napinat sikseen, sillä kyllähän näiden kaverusten kolttosista muutenkin iloa irtoilee kuin ainoastaan jouluna. Tuossa vaiheessa Malinille on syntynyt pieni Ninni-tyttö, joka vilkkaudellaan vähän harmiakin aiheuttelee ja etenkin Malinin nuorin veli Pelle pienoista mustasukkaisuutta hukatun huomion takia potee. Siksipä siis Stina päättää vähän ystäväänsä auttaa, eli voisihan Ninnin vaikka myydä, niin Pellen mieli piristyy, Vestermanin setä saa kaipaamansa lapsen ja oivalle kaupantekijälle luvassa on rahapalkkio, jonka voi kyläpuodissa törsäillä. Herkkuhetken tarjoama mielihyvä valitettavasti on nopeasti haihtuvaista ja kun makea palleroinen on popsittu, niin tilalle alkaa nousta syyllisyys tehdystä työstä. Siinäpä sitä olisi vähän selitettävää, että nyt kävi näin ja lapsi leivokseen vaihtui, namnam! Aivan noin ei Stina lähde asiaansa esittämään, vaan ensin pitää juksailujen tepsimistä testailla ja kun hölmöjä palturipuheita ei kukaan suostu uskomaan, niin täytyy vain kohdata Malin ja kertoa, miten tulikaan töpättyä. Kuten arvata saattaa, niin eihän uusi perhe noin vain pieneen erheeseen pilkkoudu ja kaikkien huulille hymyt palautuvat. Onhan tämäkin episodi toki talvinen ja sinänsä kiva sekä opettavainen pieni satutuokio, mutta edelleen väittäisin, että Saltkråkanilta olisi juuri joulukoosteeseen löytynyt osuvampaakin touhuilua. Kun vielä huomioi senkin, ettei tässä poiminnassa oikein saariston kauneus edes pääse kuvissa kunnolla loistamaan, niin vähän valju ja anniltaan rajallinen se kieltämättä on.
Jos käväisy saaristossa ei niinkään jouluisia kuvia katsomoon lähettele, niin koosteen kolmas koitos korjailee syntynyttä vajetta, sillä pikkuinen Lotta perheineen on seuraavana vuorossa ja juurikin näihin juhlapäiviin ollaan valmistautumassa. Nämä suloisetkin kohtaukset on nipsitty vuonna 1993 ilmestyneestä toisesta Lotta-elokuvasta Lotta flyttar hemifrån (Lotta muuttaa pois), josta kertyy pikkuisen päälle yhdeksän minuuttia katseltavaa. Onhan tämänkin elokuvan katselusta omalla kohdalla kulunut jo reilusti yli puolitoista vuotta, eli eipä tarvitse turhan pikaiseksi osittaiseksi kertailuksi kirjailla sitäkään. Varsinaisen elokuvan levyjulkaisu tosin on kuvanlaadun suhteen huomattavasti parempi, mutta enpä anna sen enempää häiritä tässä yhteydessä.
Lotta sisaruksineen siis on jo hyvää vauhtia jouluisten puuhien parissa, kun vielä iltamyöhään toivomuslistoja raapustellaan. Veli kovasti tahtoisi jääkiekkopelin, mutta Lotta olisi kiitollisempi, jos jostakin satelisi kaunis lumipeite jouluihastusta lisäilemään ja samalla suojaamaan kasvillisuuttakin talven pakkasilta. Tässä tapauksessa toiveet ovat toteutuvaisia ja seuraavissa kuvissa jo suksia laitetaan kuntoon laskettuluriehoja varten, vaikkakin vanhemmat sisarukset ovat vähän sitä mieltä, että Lotta taitaa olla vielä liian pieni hurjasteluihin. Ihan pelkkää iloa ei aattoillan odottelu ole, vaan isällä on hieman ankeaakin kerrottavaa, eli näyttää siltä, ettei perheen tupaan ole tulossa joulukuusta huonetta somistamaan ja tuoksuvia tunnelmia tuomaan. Illallista popsitaankin varsin vähäsanaisissa ja alakuloisissa merkeissä, mutta kunhan Lotta myöhemmin kohti kauppaa kelkkailee, niin samalla reissulla tupsahtaa tilaisuus eteen onnenkantamoisen muodossa ja näinpä parin mutkan kautta perhe pääsee laulellen kuusen ympärillä tanssahtelemaan. Ainakin omiin silmiin tästä jaksosta löytyy kaunista ja etenkin riemukasta joulukuvastoa, vaikka loisteesta vähäsen lumoavinta tuiketta uupuisikin. Punaisen kanssa ei ainakaan ole arkailtu, eikä jouluna niin tarvitsekaan väripalettia säätää synkempään tai haaleampaan suuntaan. Lotan tarinat ovat parin elokuvan perusteella minusta muutenkin enemmän sellaisia arkisen elämän pieniä (ja välillä suuriakin) haasteita sekä iloja ja tämä jouluosuus on mielestäni oikein oiva näyte sellaisesta menosta.
Ehkä olisi pienoista vääryyttä kuvailla Lotan joulujuhlia tuikitavalliseksi arjeksi, mutta aika kaukana liikutaan vaikkapa siitä maailmassa, missä vuoden 1984 elokuvassa Ronja Rövardotter seikkaillaan. Tällekin levylle valikoitu noin viisiminuuttinen pätkä esittelee sekä ilmassa komeasti liiteleviä että maan alla asustelevia otuksia, joita ei aivan jokaisessa kadunkulmassa vilahtele. Mitä itse olen Lindgrenin teoksiin ja niiden versiointeihin perehtynyt, niin tällaiset vipeltäjät ovat selkeästi vähemmistössä. Sanotaanpa sekin, että Ronja on kyllä lapsuudesta tuttu hahmo ja tarinaakin pikkuisen muistan, mutta en ole varma, olenko sitä kokonaan tai ainakaan pitkänä televisioversiona nähnyt silloin varhaisina vuosina. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt ja ymmärtääkseni runsaat 20 minuuttia pidempi minisarjaksi laajennettu kokonaisuus löytyy käsittääkseni levyjulkaisuna, jonka olenkin jo valmiiksi hankkinut, vaikka otollinen katseluhetki onkin edelleen etsinnässä.
No, eiköhän Ronja Rövardotter vielä muiden Lindgrenin juttujen mukana tiensä blogiin löydä, mutta niiden joukossa se tuskin isoimpiin ihastuksiin nousee, kuten tämä lyhyt näytekin vähän vihjailee. Jälleen jouluisuus on vähän niin ja näin, sillä nähdään enemmän talvista leikkiä ja pulmailua, eli jokseenkin sama homma kuin saaristovierailun kanssa. Ronja siis on hiihtelemässä ja kyllähän kauniin lumipuvun päälleen saaneet komeat korkeat kuuset ovat ihan mukavaa katseltavaa. Muksis mätkähtää Ronja hankeen, kun suksi karkaa alta ja jalka samalla livahtaa jonnekin onkaloon tai tunneliin, eikä suostukaan sieltä noin vain irtoilemaan. Turhautunut ja äksy Ronja tökkäisee tylyhkösti paikalle saapuvaa pientä peikkomaista kaveria suksella masuun, mutta toisaalta maan alla asustelevat kaverit tytön piinaa pitkittävät, koska yrittävät tehdä tämän koivesta keinutuslaitetta kehdolle. Kun vielä rääkyvä lintukin tahtoo kimppuun käydä, niin olot ovat kohtalaisen kiusalliset, mutta onneksi avulias ystävä paikalle löytää ennen kuin pahemmin ehtii käydä. Jälleen hiukan ihmettelen, että kun joulukokoelmaa ollaan kasaamassa, niin ehkä valinta voisi vähän paremminkin kohdille osua. Lyhyen koettelemuksen perusteella tehostepuoli ei ihan hirmuisesti vakuuta ja tulee vähän sellainen olo samalla, että noinkohan vain käy niin, ettei tämä seikkailu kokonaisuudessaan maistu kovin kaksisesti. Mielessä käväisee Ron Howardin suunnilleen samaa ikäluokkaa edustava fantasiaseikkailu Willow, joka omalla kohdalla osoittautui aikuisiällä melkoisen tökkiväksi tavaraksi. Mahdollisuuden Ronja Rövardotter tulee toki saamaan ja tietysti toivon, että sieltä hyviäkin hetkiä roppakaupalla löytyy. Tämä talvinen tukala tilanne ei kuitenkaan ainakaan itsenäisenä huippuhetkenä loista.
Viidentenä vuorollaan pääsee keppostelemaan vallan vilkas ja kujeileva Eemeli-poika. Hänen ensimmäisestä elokuvaseikkailustaan Emil i Lönneberga (Vaahteramäen Eemeli) vuodelta 1971 kaapattu jakso on runsaalla 11 minuutillaan tämän kokoelman kauimmin kestävä koitos. Eemelin pirteään luonteeseen ja yleisesti kekseliäisiin kepposiin vertaillessa valikoitu jouluosuus edustaa sitä vakavampaa laitaa, eikä siinä mitään, sillä sopiihan välillä sen hulivilimäisen hurvittelun jättää vähemmälle. Onhan Eemelillä silti monenlaista mielessä ja kovasti poikaa tuntuu kiinnostavan, kun jakson alussu Maija kutkuttelee toisen mielikuvitusta kertomalla hirveitä tarinoitaan ihmissusista. Äiti tosin pohtii, että noinkohan vain kamaluuksilla säikyttely on pienelle pojalle sopivaa, mutta Eemeli kuitenkin tahtoo kuulla juttuja murhista ja kummituksista. Ehkeivät hirviöt ja verityöt siltikään tämän jouluilun ytimessä ole, ja ihan hyvä niin.
Ennen kuin jouluun aletaan herkistymään, pitää tietysti varmistaa, että jos sittenkin verenhimoinen ihmissusi alkaa nurkissa hiiviskelemään, niin kopsahtaisi sitten edes sudenkuoppaan. Eemeli ottaakin asiakseen kaivella sellaisen ja Aatu tulee auttelemaan peittelypuuhissa. Vielä makkara houkuttimeksi ja voidaan vaihtaa muihin töihin. Talvi tekee vähitellen tuloaan hurjemmin pyryttävällä pilvirintamalla ja isä etsii pikkulinnuille muonaa kauralyhteiden muodossa. Kiireiden keskellä on hyvä muistaa muitakin ja niinpä Kissankulman ruokavarastoista pakkaillaan runsas joulukori kuljetettavaksi vähäosaisemmille ja Eemeli suu hymyssä tämän käväiseekin toimittamassa. Hyvistä aikomuksista huolimatta eleestä jää paha maku jälkeen antajillekin, kun selviää, että yksi on käytännössä ahnehtinut koko herkkukorin itselleen ja jättänyt muut ilman joulutarjoomuksia. Eemeli ei siitä vielä lannistu, vaan hänellä on jo uusi idea, miten jouluiloa levitetään joukkoon kenties vieläkin anteliaammin ja saattaa siinä samalla ahne rohmukin saada pienen opettavaiksen kopsauksen koettavakseen. Joka viimeiseen makkaraan kurkottaa, se... Ehkei tämä sinänsä sydämellinen jouluilu suurin suosikki itselle ole Eemelin kommellusten joukossa, mutta tälle levylle se sopii mielestäni erinomaisesti ja on hyvää vastapainoa iloisemmalle juhlistelulle. Tosin pitää sanoa, ettei sentään mistään haudanvakavasta synkistelystä ole kyse, vaan huumoriakin löytyy, mutta selvästi kuitenkin otetaan etäisyyttä koltiaisen tavanomaiseen huvitteluun ja lisäksi visuaalinen puolikin painottelee niitä tummempia sävyjä. Pääasia kuitenkin on, että saahan sitä jouluhenkeä rintamukseen näinkin.
Tarinoita vaihdellaan jälleen, mutta niinpä vain toisaallakin jouluaatto kovaa vauhtia lähestyy ja tässä välissä olisi tarkoitus käväistä Kesäkummussa Marikin ja muiden touhuja tutkimassa. Runsas vuosi sitten kirjoittelin elokuvasta Madicken på Junibacken (Marikki), mutta tämä noin seitsenminuuttinen kertomus ei ole siitä teoksesta peräisin, vaan mennään vuotta varhaisemmin ilmestyneen televisiosarjan Madicken pariin ja sieltä valikoituu jakso Junibackens jul, mitä en ainakaan muista milloinkaan nähneeni. Sarjaa ei omasta kokoelmasta löydy, mutta siitä leikatun ja samaisena vuonna 1979 ilmestyneen elokuvaversion Du är inte klok, Madicken olen kyllä jo ehtinyt ostelemaan. Uskoisin, että siihenkin on tätä joulupuolta sisällytetty, mutta aikoinaan sen sitten näkee.
Aatto tosiaan on jo ihan käsillä, mikä tarkoittaa, että lahjapaketit ja joulukuuset ovat yleisiä puheenaiheita. Marikki käy nopsasti vieraisilla ystävänsä Abben luona ja vaikka tämä yrittää siivouspuuhien keskellä pitää iloista ilmettä, niin Marikille heräilee huoli, onkohan Abbe itse saamassa mitään varsinaista lahjaa illalla. Myöhemmin selviääkin, että perheen talous on sen verran tiukilla, ettei ainokaiselle pojallekaan oikein ole varaa leikkikaluja ostella, mutta Marikki onneksi päättää ystäväänsä ilahduttaa. Täytyy toivoa, että tuohon mainittuun elokuvaversioon on liitetty enemmän materiaalia Kesäkummun joulupuuhista, koska tämä tuntuu lähinnä pikkuiselta makupalalta, jollaiseksi se varmaan on tarkoitettukin. Sitä vain tekee mieli sanoa, että kynttilöiden lämpöisessä valossa lauluja kuuntelemassa olisi kauemminkin viihtynyt, mikä johtunee siitäkin, ettei tätä tarinaa ole tullut aiemmin katseltua. Periaatteessa kuitenkin hyvin samanlaisia tunnelmia tavoitellaan, eikä Lindgren tässäkään yhteydessä ole mitään lahjapaljoutta joulun johtoajatukseksi nostamassa, vaan jälleen yhdessä vietetty aika, välittäminen ja pienet eleet menevät painotuksissa materian ohi.
Toiseksi viimeinen, eli seitsemäs kertomus laittoi hetkiseksi sormen suuhun, että mitäs ihmettä tähän väliin tempaistaan ja silmille viskaistaan, kun sekä tapahtumapaikka että hahmot vaikuttivat ensialkuun täysin vierailta. Jostakin muistikätköjen hämäristä ja pölyisistä nurkista alkoi kuitenkin vähitellen kaivautua tutumpaa värähtelyä jutun liikahtaessa pikkuisen eteenpäin, eli mitä luultavimmin tarina on tullut nähtyä ennen kymmenen ikävuoden saavuttamista. Kyseessä siis on käsittääkseni selkeästi niihin vähemmän tunnettuihin Lindgren-filmatisointeihin kuuluva Kajsa Kavat (Kaisa Kullanmuru) vuodelta 1989. Kokonaisuudessaan sitä ei ole tälle levylle laitettu, koska IMDB listaa kestoksi runsaat puoli tuntia ja tässä yhteydessä nähdään vain sellaiset seitsemän minuuttia. Mielestäni tätä elokuvaa ei ole saatavilla itsenäisenä levyjulkaisuna, mutta Lindgrenin tarinoita vähän valikoiden esittelevä kiekkosarja Astrid Lindgren Matiné laittaa neljänteen osaansa toiseksi tarinaksi juurikin Kaisasta kertovan sadun, mutta en osaa yhtään sanoa, onko lyhytelokuva kokonaisuudessaan siellä vaiko karsittuna versiona. Joka tapauksessa olisi ihan mielekästä saada tämäkin kokoelmaa täydentämään.
Mitäpä siis Kaisalle kuuluu? No, hänet tavataan ihastelemasta erästä nukkea lelujakin myyvän kaupan ikkunan edessä ja ilmeisesti sellainen kapistus toivelistalta löytyy, mutta ainakaan omat rahavarat eivät ole riittäväisiä haaveen toteuttamiseen. Huonompia uutisia on kotipuolessa kuultavana, sillä isoäidille on tullut kipuja ja pitää pikapuoliin lähteä hevoskyydillä lääkäriin. Kaisa on tottunut työskentelemään isoäidin apuna torilla sijaitsevalla myyntikojulla, mutta tämä ei oikein ole kykeneväinen sairaana lähtemään kaupankäyntipuuhiin. Joulun myyntisesongin huippukin on jo tuloillaan ihan pikapuoliin, mikä on hiukan huonompi homma. Kaisa on kuitenkin reipas tyttö ja suostuvainen yrittämään karkkikojun pyöritystä yksinkin. Tietäähän sen, ettei tässä sentään surkean surullisesti pääse käymään, vaan kauppa lähtee luistamaan karkkipötkylöiden löytäessä tiensä herkkusuihin. Puitteet ovat tässäkin jouluisessa tarinassa kimaltelevimmista koristeista riisutut, mutta kellertävä ja hämyinen valaistus auttaa lämpöisen tunnelman luomisessa. Hyvänmielen juttuja Kajsa Kavat muutenkin on ja siinä samalla saa kurkkauksen kauas vuosikymmenien taakse, miten jotkut asiat ovat muuttuneet, toiset eivät ja ydinajatukset edelleen elävät.
Kahdeksan tarinan nippu aloiteltiin tosiaan Pepin seurasta Huvikummusta valmistelujen ollessa vauhdissa leivontapuuhineen ja leikkeineen, joten siinä mielessä on sopivaa, että viimeisessä viisiminuuttisessa osiossa poiketaan piipahtamaan samaan osoitteeseen kurkkaamaan, että millaisissa merkeissä aattoilta pimenee ja vähitellen kääntyy kohti yöaikaa. Käsittääkseni kyse edelleen on samasta jaksosta kuin tekstin alkupuolella mainitsin. Omasta kokoelmasta siis vielä puuttuu alkuperäinen televisiosarja, vaikka pari uudempaa elokuvaa olenkin jo hankkinut. Tokihan sarjakin suunnitelmiin sisältyy ja tietysti olisi sen sisältämistä 13 jaksosta ihan kiva täälläkin puhella. Silloin tällöin ostohalut ovat myös yrittäneet nousta, kun on vaikkapa tarjouskampanjoissa tai kirpputoreilla tullut vastaan uudemman vuoden 1998 anitaatiosarjan jaksoja, joita on muutama aina yhdelle levylle laitettu ja kai joitakin useamman kiekon sisältäviä laatikkojakin on kaupan. Luonnollisesti 26 piirretyn episodin joukosta löytyy myös se joulujakso. Toistaiseksi olen onnistunut kiusausta vastustamaan, mutta tilanne voikin olla jo aivan toisenlainen siinä vaiheessa, kun muut Lindgren-filmatisoinnit on kahlailtu läpi, eli saattaa käydä niin, että himo hamstrailuun kasvaa liian suureksi...
Kunhan nyt ensin se 1960-luvun lopun versio päätyisi hyppysiin, niin katsellaan, miten maailman vahvimman tytön seikkailut suuremmissa määrissä maistuvat. Mukavan jouluisen Lindgren-tunnin lähestyessä loppuaan, ollaan Huvikummussakin päästy jo vaiheeseen, jolloin on aika vaihtaa paketteja. Rakkaat eläinystäväiset saavat yllinkyllin herkkua juhlapäiville ja kyllä niitä satunnaisempia pieniä piiperöisiäkin muistetaan, sillä Peppi sydämellisesti toivottaa hiirulaisellekin hyvät joulut tälle oman lautasen ojentaen. Vaikka Peppi olisikin maailman voimakkain ja rohkein tyttö eläinystävien ympäröimänä, niin kylläpä siinä silti pienoinen haikeus alkaa hiipiä mieleen yksin omppua grillaillessa. Hymyillen hän kuitenkin yrittää huikkailla ikkunasta terveiset ystävilleen, kaukaisilla merillä seilaavalle isälleen ja äidilleen jonnekin ylös korkeuksiin. Olisihan se vähäsen kaihoisa ja murheellinen päätös enemmän kohti iloa ja onnea kallistuvalle kokoelmalle, jos lopputekstit siinä paikassa laitettaisiin käyntiin, mutta niinpä vain isompikin porukka tulee Pepin ikkunan taakse huhuilemaan ja osoittamaan, ettei hyvää kaveria todellakaan ole yksin taloonsa unohdettu. Pepiltä itseltäänkin toki löytyy erinomainen jouluyllätys ystävilleen ja sepä onkin jo paljon parempi paikka loppulauluille ja hyvien joulujen toivotuksille.
Sen pituinen se suunnilleen olisi ja kyllähän tuossa mielestäni yhdelle jouluerikoiselle ihan riittävästi kertyy kaikenlaista kivaa katseltavaa ja aika kuluu rattoisasti, eikä sellaista mieltä mustuttavaa ja aatoksia synkistävää materiaalia tämä valikoima käytännössä sisällä. Vaikka välillä vakavoiduttaisiinkin, niin tarkoituksena ei ole heti hipsaista murheenlaaksoon. Saa niitä surullisempiakin jouluelokuvia olla olemassa, ja olen muistaakseni itsekin muutamaa varsin lohduttomissakin syvänteissä kamppailevaa teosta kehunut, eli eipä siinä, mutta minusta Lindgrenin tarinat toimivat parhaiten hiukan kevyempinä, vaan eipä niiden silti tarvitse mitään täysin huolia vailla huitovaista hulivilihuvitteluakaan olla. Mitä varsinaiseen valikoimaan tulee, niin suurin osa nähtävistä jutuista on mielestäni otsikon alle sopivaa ja laadukastakin juttua. Tosin sieltä Saltkråkanin saarelta olisi kyllä löytynyt se jouluisempi jakso, mistä olisi voinut koostella paljon paremmin aiheeseen liittyvän pätkän kuin nyt nähtävät Stinan pöhköt vauvakaupat. Ronjan kiipelin tilalle olisin ehdottanut vaikkapa elokuvasta Mer om oss barn i Bullerbyn (Melukylässä tapahtuu) väsäiltyä pätkää. Eniten ihmetyttääkin näin katselun jälkeen, miksi Melukylän jouluvalmistelut jätetään kokonaan käsittelemättä, sillä Lasse Hallströmin elokuvasta löytyisi helposti kaunista ja lumoavaakin kuvaa, etenkin jos tavoitteena olisi jokin vajaan kymmenen minuutin minitarina. Noihin pääasialliset valitukseni lähinnä liittyvätkin, mutta toimiihan kokoelma näinkin kasailtuna.
Levystä voisin vielä sen verran sanoa, että yleensähän näissä Lindgren-julkaisuissa on joko puhe tai tekstitys myös suomeksi, mutta sepä ei päde tämän kiekon kohdalla. Ääniraita löytyy ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi sekä tekstitys ruotsiksi. Jos nämä vaihtoehdot eivät riitä, niin sitten pitänee jättää kaupat tekemättä. Omalla kohdalla ilahduttaa sekin, että vain kolme näistä kahdeksasta tarinasta on tullut nähtyä muutaman vuoden sisällä ja loput ovatkin häilyväisempien muistikuvien varassa tai aiemmin kokonaan katsomatta. Voisi olla vähän puisevampaa kertailua, jos kaikki olisi katseltu vaikkapa parin vuoden sisään. Toisaalta taas näkisin niinkin, että nämä ovat siitäkin mukavia tarinoita, etteivät heti ole minnekään unholaan hiipumassa, vaan jäävät mieleen ja muistoihin elämään. Uusintakynnyskin tuntuu olevan monen Lindgrenin jutun kohdalla melko matalalla, mitä myös pidän erinomaisena asiana ja osoituksena siitä, että vaikka tarinat eivät huikean kiemuraisia juonikyhäelmiä olisikaan, niin pienempiä ja isompiakin hetkiä saadaan tunnelmineen osumaan kohdilleen ja vieläpä väliteltyä niitä tuntemuksia katsomon puolellekin sydäntä kuumottelemaan, mikä erityisesti näin pimeän, sateisen ja loskaisen talven keskellä kelpaa.
Vuosien ja toistojen kestävyydestä todistelee myös levyn käynnistyessä vauhtiin pyörähtävä koostetraileri Lindgren-filmatisoinneista, ja iloisine kuvineen ja lauluineen se heti herätteleekin kertailuhaluja, eli sitä useammankin uusinnan kestävää viehätystä moneen teokseen on saatu. Hektisempää tarinointia ja vauhdikkaampaa vitsailua kaipaaville nämä verkkaisesti läpsyttelevät ja muutenkin aikansa rauhassa ottavat jutut eivät taida sopia. Jos kuitenkin sattuu olemaan sillä kannalla, että hitaasti herkutellut hetkoset ovat oivaa lääkettä vaikkapa kiireen kiusaamalle mielelle, niin sitten asia onkin jo aivan toisenlainen. Kauniit ja sydämelliset sadut vieläpä kiedotaan hyvällä tavalla vanhahtavaan ja viehättävään jouluiseen sekä paikoin suloiseenkin kuvastoon, niin siinähän helposti hiukan herkistyy ja näkee maailman jälleen pikkuisen kirkkaammassa valossa. Juuri nämä sydämen liikahtelut ja liikuttumiset tekevät Lindgrenin tarinoista niin vetovoimaisia, että niiden pariin tekee mieli pienen tauon jälkeen palata.
Astrid Lindgrenin ihastuttavan, lämpöisen ja liikuttavankin maailman liepeiltä toivottelen iloista ja onnellista joulua kaikille!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaahteramäen Eemeli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vaahteramäen Eemeli. Näytä kaikki tekstit
lauantai 24. joulukuuta 2016
Astrid Lindgrens jul
Tunnisteet:
Astrid Lindgren,
Awww,
Draamat,
Fantasia,
Joulu,
Komediat,
Maaseutu,
Olle Hellbom,
Peppi Pitkätossu,
Perhe-elokuvat,
Saaristo,
Saariston lapset,
Televisiosarjat,
Vaahteramäen Eemeli
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Emil och griseknoen (Eemeli ja Possuressu / Vaahteramäen Eemelin metkut)
Kai sitä taas tulikin toistaiseksi tarpeeksi tunnelmissa tummemmissa viipyiltyä, joten voi jälleen hyvillä mielin laittaa soittimeen pikkuisen söpöilevämpää ja iloisempaa katseltavaa. Samalla tulee sitten viimeinen näistä 1970-luvun Eemeli-elokuvista kertailtua.
Samaisen kolttostelevan pojan aiemmat seikkailut onkin jo tullut tämän vuoden puolella uusittua: Vaahteramäen Eemeli ja Eemelin uudet metkut. Noissa ehdinkin jo höpöttelemään sen verran tästä kolmannestakin, että lapsuuttani viettäessä se oli näistä kolmesta elokuvasta rakkain ja eniten katseluja keräillyt. Saapi nähdä, ollaanko edelleen samoilla linjoilla. Tuskinpa suurta romahdustakaan arvostuksessa lienee luvassa, sillä tosiaan noista aiemmista nykyiset silmätkin tuntuvat kovin tykkäilevän.
Mitäpä sitä tällä kerralla olisi luvassa? Näyttää siltä, että Vaahteramäen väki olisi innokkaana lähdössä huutokauppaan hankintoja tekemään ja ehkä hieman muutakin harrastelemaan. Äiti Alma (Emy Storm) on sitä mieltä, että jos lähdetään, niin Eemeli (Jan Ohlsson) toki mukaan menoon. Isä Anton (Allan Edwall) ihmettelee, että mitä se poika siellä tekisi ja Liina (Maud Hansson) taas toteaa harmeja vain aiheutuvan.
Eemelin huolena onpi rahattomuus, mikä ei kovinkaan ihmeellisiä kauppoja lupaile. Mistäpä pieni poika lyhyellä varoitusajalla ansaitsisi käteistä kassaan? Veräjävahtina toimiminen tulee kyseeseen. Suuri osa ohi kulkevista heittääkin lakkiin kolikon tai pari, mutta löytyyhän niitäkin, jotka reipasta vahtia mieluummin piiskalla huiskaisisivat kuin kolikolla kiittelisivät. No, ehkä porttipoika saa itseäänkin vähän syytellä, kun yltyvä ahneus ajaa sulkemaan kulkuväylän aivan silmien edestä. Pääasia kuitenkin, että äyrejä kertyy taskuun...
...Ja nepä alkavatkin samantien näpeissä polttelemaan, kun kauppapaikalle päästään. Kohteesta ei tietoa edes ole, mutta eihän se estä tarjousta tekemästä. Komea leipälapio sieltä sitten olalle ilmestyy. Sitten tuliaiseksi samettirasia Iida-siskolle (Lena Wisborg). Olisihan siellä varsin näppärä paloruiskukin, ja kyllähän sekin mukaan joutaa, tiedä mihin vielä tarvitsee. Kun tätä törsäystä katselee, niin tuleepa mieleen, että mikä helposti tulee se helposti meneekin. Anton tietenkin raivostuu poikansa ostohimosta. Hän leppyy kuitenkin kohtalaisen nopeasti, vaan vaatiipa silti, ettei enää hullunkauppoja. Pelkästään tarpeellista tavaraa tulisi ostella.
Eemeli tekee työtä käskettyä ja siirtyilee limupisteelle. Kulauttaa pullon, toisen ja sitten onkin Anton taas räyhäämässä maailman typeryyksistä, kun ei limulipittelystä mitään ymmärrä. Onneksi Aatulta (Björn Gustafson) löytyy käsityskykyä tällaisille pienille mukavuuksille. Aatukin pääsee pieniä pahuuksia harrastelemaan tappeluringissä. Lopulta kotiinlähdön aika koittaa. Eemelillä omat tuomisensa, joiden seassa myös nilkuttava kana sekä hulluksi väärinkäsitetty lehmä. Isä taas joutuu tyytymään lopulta yhteen sikaan, kun kaikki ei tosiaan aivan putkeen mennytkään. Kotona Eemelin ostoksia osataan enemmänkin arvostaa. Oikein oivaksi kauppamieheksi saattaisi joku häntä luonnehtia.
Toisten tuomiset eivät aivan yhtä ilahduttavia olekaan. Huutokaupassa namusia hyvällä mielellä ahminut Liina saa itselleen päivä päivältä pahenevan hammassäryn. Sekään ei kovin lupaavalta vaikuta, että pienessä kylässä hammaslääkärin hommia hoitelee paja-Kalle pihteineen. Kuumalla perunalla ei jomotus lähde ja Aatun väliaikaiseksi lääkkeeksi ehdottama nuuska se vasta karmivaa onkin. Jotakin kätevää pitäisi keksiä, ja pian!
Eemeli reiluna kaverina lupaa nopean ja halvan palvelun. Epätoivoissaan sitä saattaa kaikenlaiseen puoskarointiin lupautua, joten yritykset alkakoot. Ensin hevosavusteisesti, sitten hitaammalla kidutuksella ja lopulta katon kautta, mutta eipä se paha hammas silti suostu pumps-pois popsahtamaan. "Ammattimiehen" asiakkaaksi siis sittenkin.
Sitten olisi tietysti se possuasiakin. Eräs keväinen aamuyö ei sikalassa kovin iloisissa merkeissä etene. Antonin ostama emakko on poikinut 11 possua ja päättänyt purra ne kaikki kuoliaaksi. Yöllisellä vessavierailulla ollut Eemeli ehtii onneksi viimeisen pelastamaan. Kovalta kohtalolta viime hetkillä välttynyt pikkuporsas nimetäänkin osuvasti Possuressuksi.
Eemeli sinnikkäästi pientä kaveriaan hellii ja ruokkii, toisten miettiessä, että mahtaneeko parka montaa päivää hengissä pysyä. Niinpä vain Eemeli kuitenkin onnistuu pitämään possun elävien kirjoissa ja saa tämän nopeasti kasvamaan. Kohta pian hänellä onkin uusi vallaton ja vauhdikas leikkikaveri. Aina ei tiedetä, että kumpikohan sinne verstashuoneeseen pitäisi laittaa metkujaan miettimään...
Aiemmista osista on oppinut odottamaan vähän vuodenaikojen mukaan vaihtuvia tarinoita, mutta kolmannessa tämä kaava on hylätty. Tai ainakin vauhditettu tiettyjä osia huomattavasti. Kesäisissä merkeissä mennään ensin hyvä pätkä. Sen verran maltetaan syksyä jäädä ihmettelemään, että Eemeli koulutielle saadaan tuupittua. Kaikkien yllätykseksi Eemeli osoittautuukin erinomaiseksi oppilaaksi, vaikka vähän villi käytös luokkahuoneessakin jatkuu. Talviajalle ei anneta senkään vertaa hetkiä ruudulta, vaan lähinnä todetaan, että joulu tuli ja meni. Alkusyksystä päästäänkin alkukevääseen kovin nopsasti.
Ensimmäisten joukossa en tietenkään ole siitä valittelemassa, että nyt tulee liian kesäistä kuvaa. Luulenpa, että se on yksi syy, minkä takia kolmas näistä Eemeli-elokuvista edelleen se suosikki taitaa olla.
Kukkakedot perhosineen sekä mehiläisineen kovasti miellyttävät. Etenkin tässä vaiheessa vuotta, kun kirkkautta ja pörriäisiä pitää pitkäänkin vielä vartoilla. Hieman haikaillenkin katselee, miten pienet sormet metsämansikoita keräilevät, koska kovin tutulta sellainen marjastelu vaikuttaa, samoin loikkaleikit kivillä. Oi voi...
Kertojakin siinä pääsee kunnolla innostumaan ja tunnelmoimaan Smålandin metsistä. Kuulet käen kukkuvan ja leivosen laulavan. Neulaset paljaiden jalkojen alla auringon paistaessa. Kun siinä samaan aikaan vahtailee kauniisti auringon valaisemaa vanhaa kuusikkoa sammalineen kaikkineen, niin melkein ääneen lausahtaa, että kelpaisi kyllä.
Pelkän kesäisyytensä vuoksi ei kolmas osa ole tämän elokuvasarjan suosikki. Minusta se on myös elokuvana ehein ja sujuvimmin kohtauksesta toiseen rullaileva. Etenkin keskimmäistä osaa tuntui vaivaavan irtovitsimäisyys enemmänkin. Onhan tässäkin pari löyhemmin liitoksin laitettua pätkää, kuten vaikka Iidan lavantauti tai kiroiluoppitunti. Yleisesti ottaen kuitenkin ei tule sellaista sekalaisen metkukoosteen vaikutelmaa. Niitä kolttosia on upoteltu onnistuneemmin muuhun tarinaan.
Sydämeen lämpöä lisäävänä seikkana tietenkin myös pitää eläinsöpöilystä mainita. Pikkupossulla toki riittää niitä awww-hetkiä, mutta kertyyhän vastaavia muutenkin. Toisaalta välillä toisenlaisiakin tuokioita löytyy. Siinä hetken ja toisen hirvittyneenä kanojen kovalta vaikuttavaa kohtaloa silmäillessäni, tuli mietittyä, etteihän tämän nyt näin synkeää pitänyt muistin mukaan olla...
Etenkin Eemeli suhtautuu eläinystäviinsä kovin suojelevasti. Huutokaupasta lähtee mukaan jalkavaurioinen kana, jota kukaan muu ei tahdo ja siksi lopetus uhkaakin. Isä taas luulee ostamaansa lehmää hulluksi ja tahtoo sen ampua. Eemeli kuitenkin ymmärtää lehmätoveruuden merkityksen ja saa toisen pidettyä päivillä. Possuaan hän yrittää kehottaa pysymään laihana, jotta kinkkukohtalo voitaisiin välttää. Kysyypä lopulta, että miten monta kertaa sen toisen henki onkaan pelastettava... Valitettavasti ruudulla esiintyvä eläintenkäsittely vaikuttaa paikoin siltä, että ihmettelen, jos nykyään menisi läpi ilman sanomista. Ajatus siis miellyttää monin paikoin, mutta toteutukseen ainakin omat silmät hellempää otetta kaipailevat.
Mainitaan nyt vielä yksi lämmittävä elementti, kun vauhtiin on päästy. Mielestäni Eemelin ja isän välit ovat tässä viimeisessä elokuvassa parhaimmat. Tukistamiset ja karjumiset jäävät vähemmälle. Yhteisiä loikkakisoja pidetään, heinäpellolla hyvässä toveruudessa ihmetellään ja näin. Henki on paljon hyväntuulisempi ja anteeksiantavampi, vaikka kyllähän sitä kuritustakin edelleen löytyy.
Lieköhän omaa harhakuvitelmaa, vai ovatkohan tekijät tahtoneet enemmänkin saarnailla lempeään sävyyn alkoholin kiroista... Kyllä taidan tämän jälkimmäisen puolelle kallistua, sillä pariinkin otteeseen aiheen kimppuun käydään.
Alkupuolen huutokauppakin menee eräiden osalta pieksemiseksi, kun pienessä pöhnässä etsitään sopivia rähinäkavereita. Pari tukevaa ryyppyä ja sitten mennään, vai mitä Pekka Pulteri? Halukkaita sekaantujia löytyy mätkintään helposti enemmänkin, ja siinä saa Eemeli leipälapioida viinan ja tappelun hurmokseen päässeitä sankareita takamuksille. Huppelissa heiluvat hutkijat eivät ihan heti ole mielipuuhiaan lopettelemassa, niinpä joukkoon pitää paloruiskulla vähän suihkia viilentävää vettä kuumenneita tunteita rauhoittamaan.
Toisena esimerkkinä jakso, jossa toiminta on pahan kerran karkaamasta käsistä. Eemeli tietämättömänä kippaa kirsikkaviinin sivutuotteet eläinten naposteltaviksi. Kohta onkin kukko kännissä, possu pöhnässä ja erehtyypä poika itsekin prosentteja omaavia marjoja maistelemaan. Siinä alkaa katsojaakin hirvittää, kun kukko ja possu alkavat kunnolla riehumaan varsin kamalin seurauksin. Raittiusmiehenä tunnettu Anton saa jälleen yhden riemunaiheen lisää kuullessaan, että sielläpä alle kymmenvuotias poika kotieläinten kanssa kännäilee pihalla ja pahuuksia puuhastelee. Katumusharjoituksia tehdään pitkän kaavan kautta Aatun sylissä vati pään alla. Ei isäkään osaa sellaisessa tilassa olevalle pojalleen raivota. Ulkopuolistenkin silmiin alkaa näyttää siltä, että Kissankulmassa menee touhu ihan liian villiksi, joten paikallinen raittiusseura päättää sekaantua. Sellaiseen kokoukseen Eemeli marssiikin ja ilmaantuupa sinne tilaisuuteen eräs possukin kovin katuvaisena...
Aloin katselun yhteydessä miettimään myös parisen vuotta myöhemmin ensiesityksensä saanutta televisiosarjaa. Ilmeisesti näistä kolmesta elokuvasta leikattiin hieman alle puoli tuntia kestäviä jaksoja. Elokuvista peräisin olevasta materiaalista suurin osa sarjasta koostuukin, mutta siihen on kyllä otettu mukaan sellaisiakin kohtauksia, joita elokuvissa ei nähdä. Yhtenä omaan mieleen jääneenä esimerkkinä voisin mainita kahvittelutuokioisen heinäpellolla, jota ei pienoiseksi yllätykseksi tässä elokuvassa sitten nähtykään. Muutenkin välillä hiipi mieleen, että eikös tämän ja tämän kohtauksen pitänyt jatkua kauemmin. Voisi siis hyvällä mielellä harkita sen sarjaversionkin hankkimista.
Jos nyt hankinta- ja katselusuunnitelmia pyöritellään, niin luultavasti jossakin vaiheessa tulee vilkaistua se viime vuoden lopulla teattereihin putkahtanut uusi piirroselokuva Emil & Ida i Lönneberga. IMDB:n tämänhetkinen pistekeskiarvo (5,0/10) ei oikein rohkaise, mutta voi hyvinkin olla, että itse siitä ainakin hivenen enemmän pitäisin. Kesän aikana tuosta ilmestyi levyjulkaisu ja epäilenpä, että kunhan eteen sopivalta vaikuttava tarjous löytyy, niin talteen sekin luultavasti tulee korjailtua.
Elokuvan ollessa toistaiseksi tuoreessa muistissa, on melko helppoa summailla, miksi se silloin joskus lapsuusvuosina vetosi selkeästi enemmän kuin ne aiemmat. Luulisin, että pitkälti ne samat elementit edelleen siinä määrin viehättävät, että nostanpa tämän kolmannen Eemeli-elokuvasarjan parhaaksi. Kuitenkin pari edellistä osaakin sen verran mukavaa ja laadukasta perhe-elokuvaa edustavat, että voinee todeta kolmen levyn Eemeli-boxin olleen hyväkin hankinta. Kyllähän siinä suunnilleen kymmenelle eurolle saa useamman tunnin verran hyvää ja lämpöistä viihdettä vastineeksi.
Katsojan kasvoilla pieni ja suurempi virne vierailevat tasaiseen tahtiin. Mitään aivan uutta ei olla kehitelty, mutta sanoisin kuitenkin, että lämminhenkisyyden lisääminen metkutehtailun kustannuksella on hyvä muutos. Kyllähän niitä kolttosiakin edelleen kertyy. Useammastakin syystä etenkin tämä kolmas osa jätti kovin hyvälle mielelle. Tuskinpa kovin paljon pieleen menee, jos arvelee, että saattaapa se tulla vielä myöhemmissäkin vaiheissa uusittua.
Tarinan puolesta aiempia elokuvia ei tarvitse olla nähtynä, omia juttuja tässä kerrotaan, eikä jatkumoa juuri löydy. Hahmot saattavat ainakin aluksi jokseenkin vierailta vaikuttaa, jos kolmannesta aloittelee, mutta tuskinpa sekään ylitsepääsemätön ongelma on. Siksipä sanoisinkin, että jos aikoo vain yhden Eemeli-elokuvan vilkaista, niin minun valintani olisi ehdottomasti tämä kolmas. Perhe-elokuvien parhautta!
Emil och griseknoen (1973) (IMDB)
Samaisen kolttostelevan pojan aiemmat seikkailut onkin jo tullut tämän vuoden puolella uusittua: Vaahteramäen Eemeli ja Eemelin uudet metkut. Noissa ehdinkin jo höpöttelemään sen verran tästä kolmannestakin, että lapsuuttani viettäessä se oli näistä kolmesta elokuvasta rakkain ja eniten katseluja keräillyt. Saapi nähdä, ollaanko edelleen samoilla linjoilla. Tuskinpa suurta romahdustakaan arvostuksessa lienee luvassa, sillä tosiaan noista aiemmista nykyiset silmätkin tuntuvat kovin tykkäilevän.
Mitäpä sitä tällä kerralla olisi luvassa? Näyttää siltä, että Vaahteramäen väki olisi innokkaana lähdössä huutokauppaan hankintoja tekemään ja ehkä hieman muutakin harrastelemaan. Äiti Alma (Emy Storm) on sitä mieltä, että jos lähdetään, niin Eemeli (Jan Ohlsson) toki mukaan menoon. Isä Anton (Allan Edwall) ihmettelee, että mitä se poika siellä tekisi ja Liina (Maud Hansson) taas toteaa harmeja vain aiheutuvan.
Eemelin huolena onpi rahattomuus, mikä ei kovinkaan ihmeellisiä kauppoja lupaile. Mistäpä pieni poika lyhyellä varoitusajalla ansaitsisi käteistä kassaan? Veräjävahtina toimiminen tulee kyseeseen. Suuri osa ohi kulkevista heittääkin lakkiin kolikon tai pari, mutta löytyyhän niitäkin, jotka reipasta vahtia mieluummin piiskalla huiskaisisivat kuin kolikolla kiittelisivät. No, ehkä porttipoika saa itseäänkin vähän syytellä, kun yltyvä ahneus ajaa sulkemaan kulkuväylän aivan silmien edestä. Pääasia kuitenkin, että äyrejä kertyy taskuun...
...Ja nepä alkavatkin samantien näpeissä polttelemaan, kun kauppapaikalle päästään. Kohteesta ei tietoa edes ole, mutta eihän se estä tarjousta tekemästä. Komea leipälapio sieltä sitten olalle ilmestyy. Sitten tuliaiseksi samettirasia Iida-siskolle (Lena Wisborg). Olisihan siellä varsin näppärä paloruiskukin, ja kyllähän sekin mukaan joutaa, tiedä mihin vielä tarvitsee. Kun tätä törsäystä katselee, niin tuleepa mieleen, että mikä helposti tulee se helposti meneekin. Anton tietenkin raivostuu poikansa ostohimosta. Hän leppyy kuitenkin kohtalaisen nopeasti, vaan vaatiipa silti, ettei enää hullunkauppoja. Pelkästään tarpeellista tavaraa tulisi ostella.
Eemeli tekee työtä käskettyä ja siirtyilee limupisteelle. Kulauttaa pullon, toisen ja sitten onkin Anton taas räyhäämässä maailman typeryyksistä, kun ei limulipittelystä mitään ymmärrä. Onneksi Aatulta (Björn Gustafson) löytyy käsityskykyä tällaisille pienille mukavuuksille. Aatukin pääsee pieniä pahuuksia harrastelemaan tappeluringissä. Lopulta kotiinlähdön aika koittaa. Eemelillä omat tuomisensa, joiden seassa myös nilkuttava kana sekä hulluksi väärinkäsitetty lehmä. Isä taas joutuu tyytymään lopulta yhteen sikaan, kun kaikki ei tosiaan aivan putkeen mennytkään. Kotona Eemelin ostoksia osataan enemmänkin arvostaa. Oikein oivaksi kauppamieheksi saattaisi joku häntä luonnehtia.
Toisten tuomiset eivät aivan yhtä ilahduttavia olekaan. Huutokaupassa namusia hyvällä mielellä ahminut Liina saa itselleen päivä päivältä pahenevan hammassäryn. Sekään ei kovin lupaavalta vaikuta, että pienessä kylässä hammaslääkärin hommia hoitelee paja-Kalle pihteineen. Kuumalla perunalla ei jomotus lähde ja Aatun väliaikaiseksi lääkkeeksi ehdottama nuuska se vasta karmivaa onkin. Jotakin kätevää pitäisi keksiä, ja pian!
Eemeli reiluna kaverina lupaa nopean ja halvan palvelun. Epätoivoissaan sitä saattaa kaikenlaiseen puoskarointiin lupautua, joten yritykset alkakoot. Ensin hevosavusteisesti, sitten hitaammalla kidutuksella ja lopulta katon kautta, mutta eipä se paha hammas silti suostu pumps-pois popsahtamaan. "Ammattimiehen" asiakkaaksi siis sittenkin.
Sitten olisi tietysti se possuasiakin. Eräs keväinen aamuyö ei sikalassa kovin iloisissa merkeissä etene. Antonin ostama emakko on poikinut 11 possua ja päättänyt purra ne kaikki kuoliaaksi. Yöllisellä vessavierailulla ollut Eemeli ehtii onneksi viimeisen pelastamaan. Kovalta kohtalolta viime hetkillä välttynyt pikkuporsas nimetäänkin osuvasti Possuressuksi.
Eemeli sinnikkäästi pientä kaveriaan hellii ja ruokkii, toisten miettiessä, että mahtaneeko parka montaa päivää hengissä pysyä. Niinpä vain Eemeli kuitenkin onnistuu pitämään possun elävien kirjoissa ja saa tämän nopeasti kasvamaan. Kohta pian hänellä onkin uusi vallaton ja vauhdikas leikkikaveri. Aina ei tiedetä, että kumpikohan sinne verstashuoneeseen pitäisi laittaa metkujaan miettimään...
Aiemmista osista on oppinut odottamaan vähän vuodenaikojen mukaan vaihtuvia tarinoita, mutta kolmannessa tämä kaava on hylätty. Tai ainakin vauhditettu tiettyjä osia huomattavasti. Kesäisissä merkeissä mennään ensin hyvä pätkä. Sen verran maltetaan syksyä jäädä ihmettelemään, että Eemeli koulutielle saadaan tuupittua. Kaikkien yllätykseksi Eemeli osoittautuukin erinomaiseksi oppilaaksi, vaikka vähän villi käytös luokkahuoneessakin jatkuu. Talviajalle ei anneta senkään vertaa hetkiä ruudulta, vaan lähinnä todetaan, että joulu tuli ja meni. Alkusyksystä päästäänkin alkukevääseen kovin nopsasti.
Ensimmäisten joukossa en tietenkään ole siitä valittelemassa, että nyt tulee liian kesäistä kuvaa. Luulenpa, että se on yksi syy, minkä takia kolmas näistä Eemeli-elokuvista edelleen se suosikki taitaa olla.
Kukkakedot perhosineen sekä mehiläisineen kovasti miellyttävät. Etenkin tässä vaiheessa vuotta, kun kirkkautta ja pörriäisiä pitää pitkäänkin vielä vartoilla. Hieman haikaillenkin katselee, miten pienet sormet metsämansikoita keräilevät, koska kovin tutulta sellainen marjastelu vaikuttaa, samoin loikkaleikit kivillä. Oi voi...
Kertojakin siinä pääsee kunnolla innostumaan ja tunnelmoimaan Smålandin metsistä. Kuulet käen kukkuvan ja leivosen laulavan. Neulaset paljaiden jalkojen alla auringon paistaessa. Kun siinä samaan aikaan vahtailee kauniisti auringon valaisemaa vanhaa kuusikkoa sammalineen kaikkineen, niin melkein ääneen lausahtaa, että kelpaisi kyllä.
Pelkän kesäisyytensä vuoksi ei kolmas osa ole tämän elokuvasarjan suosikki. Minusta se on myös elokuvana ehein ja sujuvimmin kohtauksesta toiseen rullaileva. Etenkin keskimmäistä osaa tuntui vaivaavan irtovitsimäisyys enemmänkin. Onhan tässäkin pari löyhemmin liitoksin laitettua pätkää, kuten vaikka Iidan lavantauti tai kiroiluoppitunti. Yleisesti ottaen kuitenkin ei tule sellaista sekalaisen metkukoosteen vaikutelmaa. Niitä kolttosia on upoteltu onnistuneemmin muuhun tarinaan.
Sydämeen lämpöä lisäävänä seikkana tietenkin myös pitää eläinsöpöilystä mainita. Pikkupossulla toki riittää niitä awww-hetkiä, mutta kertyyhän vastaavia muutenkin. Toisaalta välillä toisenlaisiakin tuokioita löytyy. Siinä hetken ja toisen hirvittyneenä kanojen kovalta vaikuttavaa kohtaloa silmäillessäni, tuli mietittyä, etteihän tämän nyt näin synkeää pitänyt muistin mukaan olla...
"Ei possuilla saa olla kivaa, niistä tulee joulukinkkuja!"
Etenkin Eemeli suhtautuu eläinystäviinsä kovin suojelevasti. Huutokaupasta lähtee mukaan jalkavaurioinen kana, jota kukaan muu ei tahdo ja siksi lopetus uhkaakin. Isä taas luulee ostamaansa lehmää hulluksi ja tahtoo sen ampua. Eemeli kuitenkin ymmärtää lehmätoveruuden merkityksen ja saa toisen pidettyä päivillä. Possuaan hän yrittää kehottaa pysymään laihana, jotta kinkkukohtalo voitaisiin välttää. Kysyypä lopulta, että miten monta kertaa sen toisen henki onkaan pelastettava... Valitettavasti ruudulla esiintyvä eläintenkäsittely vaikuttaa paikoin siltä, että ihmettelen, jos nykyään menisi läpi ilman sanomista. Ajatus siis miellyttää monin paikoin, mutta toteutukseen ainakin omat silmät hellempää otetta kaipailevat.
Mainitaan nyt vielä yksi lämmittävä elementti, kun vauhtiin on päästy. Mielestäni Eemelin ja isän välit ovat tässä viimeisessä elokuvassa parhaimmat. Tukistamiset ja karjumiset jäävät vähemmälle. Yhteisiä loikkakisoja pidetään, heinäpellolla hyvässä toveruudessa ihmetellään ja näin. Henki on paljon hyväntuulisempi ja anteeksiantavampi, vaikka kyllähän sitä kuritustakin edelleen löytyy.
Lieköhän omaa harhakuvitelmaa, vai ovatkohan tekijät tahtoneet enemmänkin saarnailla lempeään sävyyn alkoholin kiroista... Kyllä taidan tämän jälkimmäisen puolelle kallistua, sillä pariinkin otteeseen aiheen kimppuun käydään.
Alkupuolen huutokauppakin menee eräiden osalta pieksemiseksi, kun pienessä pöhnässä etsitään sopivia rähinäkavereita. Pari tukevaa ryyppyä ja sitten mennään, vai mitä Pekka Pulteri? Halukkaita sekaantujia löytyy mätkintään helposti enemmänkin, ja siinä saa Eemeli leipälapioida viinan ja tappelun hurmokseen päässeitä sankareita takamuksille. Huppelissa heiluvat hutkijat eivät ihan heti ole mielipuuhiaan lopettelemassa, niinpä joukkoon pitää paloruiskulla vähän suihkia viilentävää vettä kuumenneita tunteita rauhoittamaan.
Toisena esimerkkinä jakso, jossa toiminta on pahan kerran karkaamasta käsistä. Eemeli tietämättömänä kippaa kirsikkaviinin sivutuotteet eläinten naposteltaviksi. Kohta onkin kukko kännissä, possu pöhnässä ja erehtyypä poika itsekin prosentteja omaavia marjoja maistelemaan. Siinä alkaa katsojaakin hirvittää, kun kukko ja possu alkavat kunnolla riehumaan varsin kamalin seurauksin. Raittiusmiehenä tunnettu Anton saa jälleen yhden riemunaiheen lisää kuullessaan, että sielläpä alle kymmenvuotias poika kotieläinten kanssa kännäilee pihalla ja pahuuksia puuhastelee. Katumusharjoituksia tehdään pitkän kaavan kautta Aatun sylissä vati pään alla. Ei isäkään osaa sellaisessa tilassa olevalle pojalleen raivota. Ulkopuolistenkin silmiin alkaa näyttää siltä, että Kissankulmassa menee touhu ihan liian villiksi, joten paikallinen raittiusseura päättää sekaantua. Sellaiseen kokoukseen Eemeli marssiikin ja ilmaantuupa sinne tilaisuuteen eräs possukin kovin katuvaisena...
Aloin katselun yhteydessä miettimään myös parisen vuotta myöhemmin ensiesityksensä saanutta televisiosarjaa. Ilmeisesti näistä kolmesta elokuvasta leikattiin hieman alle puoli tuntia kestäviä jaksoja. Elokuvista peräisin olevasta materiaalista suurin osa sarjasta koostuukin, mutta siihen on kyllä otettu mukaan sellaisiakin kohtauksia, joita elokuvissa ei nähdä. Yhtenä omaan mieleen jääneenä esimerkkinä voisin mainita kahvittelutuokioisen heinäpellolla, jota ei pienoiseksi yllätykseksi tässä elokuvassa sitten nähtykään. Muutenkin välillä hiipi mieleen, että eikös tämän ja tämän kohtauksen pitänyt jatkua kauemmin. Voisi siis hyvällä mielellä harkita sen sarjaversionkin hankkimista.
Jos nyt hankinta- ja katselusuunnitelmia pyöritellään, niin luultavasti jossakin vaiheessa tulee vilkaistua se viime vuoden lopulla teattereihin putkahtanut uusi piirroselokuva Emil & Ida i Lönneberga. IMDB:n tämänhetkinen pistekeskiarvo (5,0/10) ei oikein rohkaise, mutta voi hyvinkin olla, että itse siitä ainakin hivenen enemmän pitäisin. Kesän aikana tuosta ilmestyi levyjulkaisu ja epäilenpä, että kunhan eteen sopivalta vaikuttava tarjous löytyy, niin talteen sekin luultavasti tulee korjailtua.
Elokuvan ollessa toistaiseksi tuoreessa muistissa, on melko helppoa summailla, miksi se silloin joskus lapsuusvuosina vetosi selkeästi enemmän kuin ne aiemmat. Luulisin, että pitkälti ne samat elementit edelleen siinä määrin viehättävät, että nostanpa tämän kolmannen Eemeli-elokuvasarjan parhaaksi. Kuitenkin pari edellistä osaakin sen verran mukavaa ja laadukasta perhe-elokuvaa edustavat, että voinee todeta kolmen levyn Eemeli-boxin olleen hyväkin hankinta. Kyllähän siinä suunnilleen kymmenelle eurolle saa useamman tunnin verran hyvää ja lämpöistä viihdettä vastineeksi.
Katsojan kasvoilla pieni ja suurempi virne vierailevat tasaiseen tahtiin. Mitään aivan uutta ei olla kehitelty, mutta sanoisin kuitenkin, että lämminhenkisyyden lisääminen metkutehtailun kustannuksella on hyvä muutos. Kyllähän niitä kolttosiakin edelleen kertyy. Useammastakin syystä etenkin tämä kolmas osa jätti kovin hyvälle mielelle. Tuskinpa kovin paljon pieleen menee, jos arvelee, että saattaapa se tulla vielä myöhemmissäkin vaiheissa uusittua.
Tarinan puolesta aiempia elokuvia ei tarvitse olla nähtynä, omia juttuja tässä kerrotaan, eikä jatkumoa juuri löydy. Hahmot saattavat ainakin aluksi jokseenkin vierailta vaikuttaa, jos kolmannesta aloittelee, mutta tuskinpa sekään ylitsepääsemätön ongelma on. Siksipä sanoisinkin, että jos aikoo vain yhden Eemeli-elokuvan vilkaista, niin minun valintani olisi ehdottomasti tämä kolmas. Perhe-elokuvien parhautta!
Emil och griseknoen (1973) (IMDB)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)