Siirrytään ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin, 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Millerin perhe on hieman vajaalla miehityksellä lähtenyt kiertelemään Eurooppaa. Erityisesti tytär Daisy (Cybill Shepherd) haluaisi päästä osaksi parempia piirejä, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitenkään avoimin sylein toivottamassa tervetulleeksi usein rahvaanomaisina pidettyjä Millereitä.
Perhetaustan lisäksi vaikeuksia aiheuttaa Daisyn huoleton ja aikojen tapoja kumartelematon asenne. Häntä ei juuri vähempää voisi kiinnostaa, jos ympäröivä yhteiskunta pitää tiettyjä toimintamalleja sopimattomina tai muuten vain vähemmän toivottavina. Ei olekaan vaikea arvata, että hankaluuksiahan siitä syntyy, ja kutsut "tärkeisiin" illanviettoihin ovat vähenemään päin.
Eräänlaisen sillan voisi tarjota tätinsä luona lomaileva Frederick Winterbourne (Barry Brown), joka ihastuu enemmänkin Daisyyn. Frederick Daisysta poiketen tulee erittäin arvostetusta perheestä, ja ovet aukenevat aivan toisella tavalla hänelle. Kaksikko ei vain oikein tunnu löytävän yhteistä säveltä, sillä Daisyn menemiset alkavat käydä myös Frederickin hermojen päälle.
Jo aikoinaan ensimmäisellä katselulla Daisy Miller toi voimakkaasti mieleen sen Seinfeld-sarjassa mainostetun perusidean, eli onkohan tämä nyt sitten se varsinainen "show about nothing". No, jos ei aivan sitä, niin ainakin jonkinlainen ultimaattinen höpötyselokuva on kyseessä. Juttua kyllä riittää, mutta kovin usein se on juuri sitä tyhjänpuoleista papatusta. Välillä yllytään sellaisiin kierroksiin, että on jo hieman hankalaa pysyä perässä.
Asiaa siis ainakin näennäisesti riittää, mutta paljoakaan siitä ei läheskään aina jää käteen. Muodostuu vain kuva kovin kiireelliseksi järjestellystä ja aikataulutetusta toimettomuudesta, joka hyvin hyvin heppoisen pintakuoren alla kolisee onttouttaan. Jamesin alkuperäistä tarinaa lukematta on jokseenkin vaikea sanoa, liekö tämä sitten ihan sellainen vaikutelma, mitä lähdeteoksessa haettiin. Varsinkin, kun Peter Bogdanovichin ohjaama elokuvaversio on saanut kovin vaihtelevia arvioita.
Bogdanovich itse on kommentoinut elokuvan olevan melko uskollinen alkuperäistarinalle, etenkin vuoropuhelun suhteen, joka on varsin minimaalisin muutoksin siirretty elokuvaan hänen mukaansa. Ongelma lieneekin monien arvostelijoiden kohdalla vähän toisaalla. Esimerkiksi Leonard Maltin valittelee viileästä sävystä, jolle kannalle olen itsekin taipuvainen. Hahmoista ei täysillä välitä ja mukaan on paikoin hankala päästä. Siinä tuntee olevansa varsin etäällä istuva tarkkailija, jota eivät hahmojen kohtalot välttämättä paljoakaan hetkauta.
Shepherd ainakin on saanut rankkaakin kritiikkiä roolisuorituksestaan, ja ilmeisesti Bogdanovichin on myöntänyt, ettei Daisy Miller välttämättä ollut heille se oikea yhteinen projekti, jota etsittiin. Pari rakastui toisiinsa muutamaa vuotta aiemmin The Last Picture Show -elokuvan kuvauksissa. Ajatuksena oli alunperin, että Bogdanovich olisi itse esittänyt Brownin osan, mutta sitten suunnitelmat kuitenkin muuttuivat.
Itse en lähtisi Shepherdia sen enempää lyttäämään kuin hehkuttamaankaan. Lähinnä tulee mieleen epätasaisuus. Paikoitellen Shepherd onnistuu varsin hyvin tuomaan esille niitä piirteitä, joiden takia ihmiset Daisysta hullaantuvat, mutta toisaalta taas osa kohtauksista tökkii selvästi. Ei Daisy Miller kuitenkaan missään nimessä Shepherdiin kaadu, sillä muu elokuvakin tuntuu eksyvän välillä vähän varjojen maille.
Hieman samansuuntaisia tunnelmia on tullut lähes kaikista katselluista Bogdanovichin ohjauksista. Ehkä olen sitten onnistunut valitsemaan vääriä elokuvia, mutta toistaiseksi ehein kokonaisuus vaikuttaisi olevan vuotta tätä aiemmin ilmestynyt Paper Moon, jonka olen myös ajatellut jossakin vaiheessa kaivella uusintakatseluun.
Daisy Miller ei kuitenkaan ole mielestäni mikään huono elokuva. Ihan mielellään sen toistamiseenkin jaksoi katsella. Siinä missä tunnepuolella vaikutus jää hieman laimeaksi, niin Daisy Miller on ilo silmille. Bogdanovich ei pahemmin sähellä kameran tai leikkauksen kanssa, vaan katsottavaksi saa pitkänpuoleisia rauhallisia ottoja. Miksikään varsinaiseksi maisemaelokuvaksi en lähtisi kehumaan, mutta usein taustat ovat kuitenkin sen verran kauniita, että mielellään niitä ihastelee. Luulisi myös, että osaavaa puvustusta arvostavat saisivat siltä osa-alueelta enemmänkin irti.
Elokuvan ansiona voisi mainita myös sen, miten kepeän huolettomasti se tuo esille ihmisyyden ikävämpiä puolia. Daisyn ja eurooppalaisten seurapiirien yhteentörmäilyt antavat hyvän mahdollisuuden tällaisten juttujen käsittelylle. Miten helposti sitä voikaan sanoa kovinkin ilkeitä asioita toisista, heitä edes juurikaan tuntematta. Tai miten epävarmuuden vallitessa ennakkoluulot kehottavat uskomaan toisesta ennemmin pahaa kuin hyvää.
Jos vielä jatketaan hyvien puolien parissa, niin lopetus on mielestäni varsin onnistunut. Surumielisyyttä siihen vielä lisää se, kun tietää, että jokseenkin murheellisen olemuksen omaava Brown päätyi muutamaa vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ampumaan itsensä. Lopetus nyt muutenkin on varsin murheellinen, mutta aivan viimeiset kuvat tuovat siihen haikeaa kauneuttakin. Hyvä päätös, joka varmasti koskettaisi enemmänkin, jos hahmoista olisi saanut jo aiemmin paremmin kiinni.
Aikoinaan kuunneltujen ja katseltujen levyltä löytyvien taustamateriaalien (Bogdanovich esittelee elokuvan ja sen lisäksi hänen kommenttiraitansa) perusteella kyseessä oli varsin henkilökohtainen projekti. Muistiin on jäänyt esimerkiksi sellainen lausahdus, että kun oli tarkoitus kuvata yhtä loppupuolen raskaampaa hetkeä, niin ei vain pystynyt, ja oli parempi palata takaisin kotiin. Siksi onkin harmi, ettei tämä ilmeisen mittava välittäminen oikein löydä tietänsä kotisohvalle saakka. Tai ainakaan minun tapauksessani näin ei käynyt. Ehkä joillakin on parempi onni. Toisena triviahippusena voisi mainita, että Bogdanovich ilmeisesti puolileikillään pyörittelee kommenttiraidalla ajatusta, että elokuvan nimi voisi myös olla The Man Who Didn't Get It. Ehkäpä voisin omia sen myös eräänlaiseksi tunnuslauseekseni...
Daisy Miller käsittelee sellaisia teemoja, jotka eivät varmaan ikinä täysin puhki pääse kulumaan. Heikommista puolistaan huolimatta se on kompakti ja kiinnostava paketti, joka paikoitellen huvittaakin. Ainakin pinnallisesti kevyt suhtautuminen vähän raskaisiinkin aiheisiin tekee siitä omalaatuisen otuksen. Hyvä ja mieleenpainuva elokuva, mutta valitettavasti se ei kaikkia mahdollisuuksiaan onnistu hyödyntämään.
Daisy Miller (1974) (IMDB)
