Cinderella II: Dreams Come True (Tuhkimo II: unelmien prinsessa)

Tuhkimon tarinasta tuli toki tuossa taannoin turistua rivi jos toinenkin, mutta eihän se siihen lopu, sillä klassikkosadulle päätettiin vääntää jatkoa runsaat puoli vuosisataa myöhemmin. Varmaan moni on sitäkin mieltä, että olisi ollut parempi sulkea kirja pysyvästi hääkellojen kilkatellessa onnellista loppua, eikä enää yrittää toistella taikaa täysin uudella porukalla paljonkin pienemmän budjetin jatko-osan puitteissa. Itsehän taisin alkuperäisestä puhellessa mainita, että samojen tyyppien seikkailuja lisääkin katselisin ja jotta taika ei aivan kokonaan ehtisi haihtumaan viikkojen venyttelyllä, niin tässäpä sitä ollaan varovaisin odotuksin ihmettelemässä, että mitä sieltä lopulta silmille suodaan. Hiukkasen se toki epäilyttää, että mahtaakohan manailuksi mennä vai onkohan sittenkin jotakin ilahduttavaa saatu aikaan...?

Ainakin on päätetty testailla pikkuisen poikkeavaa lähestymistapaa edelliseen verrattuna, koska luvassa ei niinkään ole yhtä yhtenäistä tarinaa, vaan kolmesta noin 20-minuuttisesta pätkästä välijaksoilla yhteen liitelty runsaaseen tuntiin venähtävä tarinakokoelma. Sekään ei tietenkään mikään upouusi keksintö ole ja kaipa joku voisi vähäsen laiskaksi ratkaisuksi väittää, kun kolmesta pienimuotoisemmasta koitoksesta löyhästi kyhäillään kasaan tällainen viritelmä. Homma pohjustellaan siten, että komean linnan käytävillä tutuilta vaikuttavat hiiriystäväiset vilistelevät kohti haltijakummin lupailemaa satuhetkeä harmikseen huomatakseen olevansa sen verran myöhässä, että kuulevat lähinnä loppusanat. Yhdessä siinä mietitään, että on tavallaan ikävää, kun niitä Tuhkimo-satuja on vain yksi, mutta onkohan asian pakko pysyä niin...? Voitaisiinhan niitä lisääkin kirjoitella, vaikka sieltä joukosta kuuluukin epäileväinen ääni, joka kyselee, että noinkohan vain kukaan olisi kiinnostunut hiirten ideoimasta satukirjasta. Haltijakummi ainakin on sillä kannalla, että tokihan Tuhkimo tällaisesta yrityksestä kovin tykkäilisi, eli kyllähän kokeilla kannattaa. Niinpä kirjaprojekti huiskaistaan hilpeästi taikasanojen avustamana liikkeelle. Pelkät sivut ja kannet eivät tietenkään riitä, vaan jotakin pitäisi keksiä kansien väliin, joten hiirijoukkio saa laittaa aivorattaat raksuttelemaan.

Ensimmäisen jutun aiheeksi otetaan piakkoin niitä satumaisia häitä seuranneet päivät linnassa, eikä se uusi arki hiiriporukalle ihan heti mitenkään huikean taikamaista aikaa ollut. Valtavassa palatsissa puitteet toki ovat kunnossa, mutta Tuhkimon viettäessä aikaa sulhasensa kanssa, menee hiirulaisilla ajankuluttelu takkuilevaksi tylsäilyksi. Onneksi kuherruskuukausi alkaa olla jo päättymyssä tuoreen pariskunnan matkatessa kotia kohti, ja sepä tarkoittaa linnan henkilökuntaan kuuluvalle Prudencelle uudenlaista haastetta, koska hänen hommakseen koituu valmistella hyvinkin erilaista elämää viettänyt Tuhkimo oikean käytöksen, tavat ja puvut hallitsevaksi prinsessaksi. Aikataulu on tiukka, sillä vain parin päivän päässä odottelee ensimmäinen kovempi koitos, koska Tuhkimon pitäisi pystyä järjestämään niinkin nopsasti suurehkot juhlat. Mikään isompi ihme ei olekaan, että pienoisia epäilyksiä nousee ilmoille asioiden sujumisen suhteen, eikä prinssikään näinä stressaavina päivinä pysty olemaan puolisonsa tukena, koska valtiolliset velvollisuudet vievät hänet toisaalle.

Juhla-aikataulun painaessa päälle pitäisi vielä oppia ja omaksua käytännössä aiempaan verrattuna täysin erilainen elämäntyyli ja samalla hyväksyä, ettei esimerkiksi omien aterioiden tekeminen ole prinsessan arvolle sopivaa puuhaa. Prudence ei selvästikään tahdo tehdä kurssitusta liian pehmeäksi ja niinpä Tuhkimo joutuu toteamaan, että seikka ja toinenkin on noin vain päätynyt kieltolistalle. Yritäpä siinä olla pirteä, kun jatkuvasti jankutetaan, että ei, ei, ei, ei, ei, ei ja ei vain mitenkään käy! Vaikka rutiinien jyrkän muuttumisen kanssa vielä tulisikin toimeen, niin sepä saattaa jo huomattavasti suuremmin sisältä sattua, kun kielletään tapaamasta vanhoja ystäviä sekä tuttavia. Prinsessan ei tietenkään ole soveliasta seurustella tavallisen kansan kanssa ja käytännössä pitäisi jättää koko porukka osaksi mennyttä elämää. Sydänhän siinä pikkuhiljaa särkyy, kun unelmoitu elo onkin jotakin täysin muuta ja tulevaisuudessa saattaa olla edessä kolkon yksinäisiä ja itkuisia hetkiä...

Jatko-osa tällä ensimmäisellä tarinallaan näyttää, että hetken vain juhla kestää, kun jo arki ahdistuksensa tuo kuvioihin. Vaikuttaa myös vähän siltä, että alkuperäisestä klassikosta tuttu käskytys ja komentelu on tahdottu heti toistaa hienoisesti muunneltuna tosin, mutta kuitenkin voinee väittää, ettei täysin uusin ideoin matkaan olla lähdetty. Määräilyä ja mäkätystä onkin edelleen roppakaupalla luvassa, eikä niitä noin vain pakoon pääse prinsessakaan, mutta katsomon puolella kova koulutus ei erityisemmin laita hihkumaan tai hihittelemään Tuhkimon tuskaillessa muodollisuuksiin mukautumisen mutkikkuutta ja kuninkaallisen elon yleistä hankaluutta. Rennot lepohetket ja muut leppoisat lötköttelyt antavat odottaa. Hiukkasen siinä ruudun toisella puolellakin uupuu katsellessa rankkaa pikakurssitusta ja henkistä höykytystä, mutta toisaalta onneksi on samalla tahdottu pitää kiinni jossakin määrin edeltäjää piristäneestä leikkisyydestä ja kommelluksista.

Kuningas on edelleen tuttu ärhäkkä ja komenteleva itsensä, mutta prinssin tavoin hänkin jää avaustarinassa selkeästi sivuhahmoksi jutun keskittyessä Tuhkimon ja Prudencen toistuviin törmäyksiin. Hetken verran näyttääkin pahasti siltä, että noinkohan vain Prudencesta väännetään jokin laimea kakkosluokan korvike ilkeälle äitipuolelle, mutta siinä suhteessa saa edes lievästi iloisesti yllättyä, koska tätä polkua selvästi tahdotaan lopulta vältellä. Niitä tuttuja tyyppejä tietysti kuviin tahdotaan ja löydetäänkin, mutta väittäisin, että noin piirrospuolen suhteen etenkin ihmishahmoissa on paljonkin toivomisen varaa ja ainakin ensisilmäys pariskuntaan tuottelee, jos ei aivan järkytystä sentään, niin pienen säpsähdyksen kuitenkin, koska näyttääpi siltä, että piirteet, ilmeet ja vähän kaikki muukin on tekijöiltä hukassa. No, eihän elokuva jatkuvasti samalla tavalla ikävästi silmiin pistä, mutta eipä tarvitse kehua, että seuraaja pääsisi tosissaan alkuperäistä visuaalisella säihkeellään ja kuvituksellisella kimalluksella haastamaan.

Jos ei tämä ensimmäinen kolmannes ulkokuorellaan käy häikäisemään, niin en lähtisi asettamaan sisältöpuolen koskettavuudelle ainakaan sen suurempia toiveita. Kyllähän sitä tuskailematta tuijottelee, miten Tuhkimo on hukata oman itsensä muiden odotuksiin ja sääntöihin sekä kuinka sankarittaren rohkea ja päättäväinen sydän nousee vastarintaan. Ehkä olisi syytä kokeilla jotakin uutta ja pikkuisen pölytellä vanhoja tapoja, vaikka kaikki eivät siitä suorastaan riemastuisi ja palaute olisi nihkeämpää, eli sellaista kannustelevaa otetta on havaittavissa. Omaa tietä siis etsiskelemässä ollaan, mutta koko touhusta vaikutelmaksi jää melkoisen toisluokkainen viritelmä, jota entisestään korostaa voimaantumisjakson taustalla kuultava Brooke Allisonin esittämä kappale Follow Your Heart. Jeejee, omat unelmat, jeejee seuraa sydäntäsi...ihan kiva noin ajatuksena, mutta kun on kovin puhditonta ja aito tunne uupuu, niin aikamoisen valjuksi yritykseksi kolmikon ensimmäinen lyhyt satu valitettavasti jää. Mielestäni sitä ei ole syytä survoa suohon tai muutenkaan surkeudesta paasausmaratonia naputella, mutta kun miettii, miten edeltäjä onnistuu mieltä liikuttelemaan ja arkea unelmiin mielikuvituksellisesti yhdistelemään, niin melkoisen löysää ja ideaköyhää jatkoa elely linnassa tarjoaa.

No, hiukkasen heppoisesta ja keskinkertaisesta avauksesta huolimatta kokonaisuus tahtoisi vielä pari pikkuista kertomusta esitellä ja toiseen tarinaan olisi tarkoituksena taikaakin ripotella, että jospa sitä kautta ilmenisi kaivattua huvitusta? Tuhkimo on siis löytänyt oman paikkansa linnasta ja saanut soviteltua uuden arkielämänsä mieleisekseen karsittuaan karmeimmat kankeudet ja velvollisuudet pois, mutta siinä sivussa osa vanhoista ystävistä kokee tulleensa puolittain hylätyiksi. Hiirikaverukset ovat päättäneet keräillä Tuhkimolle kimpun kauniita kukkia ja samalla puhelevat, miten prinsessa ei kenties enää osaa pikkuisimpien kaveriensa apua arvostaa tai kaivata, kun ympärillä hääräilee jatkuvasti joukko ihmisiä. Juhlaa juhlan perään kalenterissa taitaa olla ja pitäisi kevään kunniaksi vähän taas jotakin järjestellä, eli tehtävää riittää ja siinä huiskeessa erityisesti Vili tuntee itsensä laiminlyödyksi. Pari epäonnekastakin sattumaa vielä päälle plus linnan vähän hiirivastainen ilmapiiri, niin toinen jo kokeekin itsensä mitättömän pieneksi ja hyödyttömäksi vipeltäjäksi.

Kiukkua ja turhautuneisuutta pintaan kuohahteleekin, kun oma riittämättömyys mieltä kiusaa ja kovin uhmakkaana Vili toivoo kasvavansa ihmisen mittaan. Haltijakummi sattuukin sopivasti paikalle pyyntöjä kuulostelemaan ja hän vähän vihjailee, ettei se onni ja tyytyväisyys välttämättä koon mukana kasva. Toinen kuitenkin kovasti toivoo ja tahtoo, niin täytyyhän sitä sitten hiukan taikasauvaa heilutella kera valittujen loitsujen ja hetkisessä Vili venähtää täysikokoiseksi mieheksi. Ainakin alkuun huima pituuskasvu miellyttää ja maailmakin näyttää korkeuksista aivan erilaiselta. Uudessa olomuodossaan Vili kokee olevansa paljon pystyvämpi ystäväänsä auttelemaan ja yrittääkin pyrkiä kevätjuhlia valmistelevaan porukkaan. Aivan kaikki eivät muodonmuutosta ole todeksi uskomassa, koska linnan kissa ainakin tahtoo hiirijahtia jatkaa ja kenties joku toinenkin näkee muuttuneen ulkokuoren taakse sisimpään. Uusia ovia ja mahdollisuuksiakin näyttäisi avautuvan taikatempun avulla ja muutenkin tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, mutta noinkohan vain ilo ja onni pikaisen pituuskasvun kautta on saavutettavissa...?

Satukirjapuuhastelun keskimmäinen osuus tuuppaa Tuhkimon tosiaan pienempään rooliin ja tuo pienen suuren Vili-hiirulaisen monessakin mielessä näkyvämpään osaan. Samalla koitos on mielestäni valikoiman vauhdikkain ja toiminnallisin, mutta huomautetaanpa silti, että korkeuksien takaa-ajoista ja pillastuneesta norsusta huolimatta meno pysyy melko maltillisena kilvoitteluna, eikä kevätjuhliin mitään käsittämätöntä kaaoshurmosta lähdetä luomaan. Mielessä käy myös, että jatko-osa on luultavasti jo lähtökohtaisesti suunnattu selkeämmin nuoremmille katsojille kuin alkuperäinen klassikko, koska tärkeiden asioiden vääntely ja kääntely vaikuttaa suoraviivaisemmalta. Opettavaisuus on kyllä sinänsä suloista, kun käydään kyseenalaistamaan koon välttämättömyys suuruuden saavuttamiseen ja samalla muistutellaan, miten jokaiselle paikkansa on ja ettei se ulkoinen olemus välttämättä paljoakaan paina ystävyyden katsoessa kohti sisimpää. Eihän tätäkään siis missään nimessä halua alkaa sydämestään inhoamaan, kun lämpöisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, mutta hivenen tönkkö ja karkeakin toteutus kiepsauttaa kokonaisuuden jokseenkin joutavalta vaikuttavaksi kertakatseluviihteeksi, mikä kenties vähän keljuna kommenttina kaikuu tällaisessa yhteydessä.

Toisellekin pätkälle väännellään onnellinen loppu, mikä laitetaan kansien väliin, mutta vielä olisi aikaa sekä sivuja jäljellä, joten hiirulaiset pohtivat, että kolmas voisi olla vaikkapa Tuhkimon häikäilemättömyyteen ja häijyilyynkin taipuvaisen sisarpuolen rakkaustarina. Anastasian romanssi tietysti tuo mahdollisuuden palautella mukaan ensimmäisen elokuvan ilkimykset kuulumisineen. Linnassa juhlakausi jatkuu tiiviinä, koska taas Tuhkimon tehtävälistalla yhdet kemut olisi keksittävänä, ja niistä äitipuoli tahtoo tyttäriään muistutella, koska kyseessä on luultavasti mitä mainioin tilaisuus löytää erinomainen aviomies. Tavoitteita asetellaan varallisuuden sekä aseman perusteella, eikä romantiikalla tässäkään niin väliä, kunhan rikas aatelismies löytyy, niin siinähän ne tärkeimmät ominaisuudet ovatkin toivotulle puolisolle. Tuhkimo osaltaan päättää kipaista torilta muutaman oleellisen jutun ostelemassa ja samaan suuntaan sukulaiskolmikkokin käpsyttelee.

Liekö sitten vallan herkullinen tuoksu, mikä Anastasian houkuttelee harhailemaan leipurin liikkeeseen, jossa sattuu kohtalokas yhteentörmäys, koska kaksikon katseet lukittautuvat niinkin ilmiselvästi, että tilanteesta hullaantuneine ilmeineen vilahduksen näkevä Tuhkimo tajuaa heti, mitä onkaan tapahtumassa. Valitettavasti äitipuolen sydän ei näille tuntemuksille sykähtele, vaan tylysti hän ihanan hetken tuhoaa ja tekee myös selväksi, ettei leipurimiekkonen ole ihan sellainen kaveri, jota kumppaniksi olisi syytä haikailla. Vaikka sisarpuolilla on menneisyydessä ollut riitaa, kinaa, kaunaa ja kaikenlaista muutakin negatiivista kitkaa, niin eihän Tuhkimo voi Anastasiaa murheellisena pulaan jättää, vaan päättää toimia romantiikan lähettiläänä. Hyvätkin suunnitelmat tosin saattavat pieleen mennä, mutta noinkohan vain ihastuminen töppäyksen tai parikin kestää...?

Noin 20 minuuttia näissäkin puuhissa saadaan kulumaan, että sellainen pikaihastus on kyseessä, eikä mistään kyyneleisiin saakka liikuttelevista hetkosista tarvitse puhella. Tuskinpa on tavoiteltukaan aivan samanlaisia tuntemuksia kuin keskiyön kellojen kilkatellessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta mielestäni pikkuisen enemmän olisi sopinut panostaa, kun lähdetään kokeilemaan, tulisiko rakkaudelle toinen tilaisuus vaiko täystyrmäys. Huumoria ei ole unohdettu, kun hymyn hakemisen hankaluudet ja muut kummalliset pulmat tulevat tielle, vaan eipä se viihdyttävyyskään silti kehuttavaksi kohoile. Kolmas kertomuskin saa oman teemaan sovitellun kappaleensa, eikä tämä Anastasian itsetuntoa kohotteleva ja sisäistä kauneutta kaiveleva laulu It's What's Inside That Counts mitään aplodeja ansaitse, vaan tekee ennemmin mieli mutista jotakin melkoisen unohdettavasta mitäänsanomattomuudesta. Onneksi väkisinkin vähän sydäntä lämmittelee, kun ei lähdetä koston poluille vanhojen vääryyksien ajamana, vaan nähdäänkin tilaisuus parannella välejä sekä paikkailla menneisyyden repimiä kuiluja. Saa nähdä, kaiveleeko elokuvasarjan kolmas osa Cinderella III: A Twist in Time vanhat vihollisuudet ja iänikuiset katkeruuksien kierteet takaisin kuvioihin, mutta itse toivottelisin ne sinne unholaan.

Kolmeen osioon jaettu ja yhdessä hyvässä hengessä lopeteltu satuhetki on ajatuksena ihan mukava, mutta lopputulos valitettavasti kallistuu lähemmäs laimeaa kuin lumoavaa. Vaikka en alkuperäisestä klassikostakaan mahdottoman suuresti hullaantunut, niin sitä silti mieluusti elokuvataiteeksi kutsuu, kun taas tällaista tarpeetonta ja keskinkertaista jatkoa luonnehtisin lähinnä kepeäksi videoviihteeksi ilman mitään varsinaisia huippuhetkiä. Sydäntä kiusaavat ja kutittelevat vivahteet ovat läpi elokuvan vähissä, eikä näissä pätkissä tunnu olevan oikein potentiaalia käydä kunnolla koskettamaan. Ensimmäisestä toki lainaillaan ja kierrätetään ajatuksia, mutta onneksi sitä ei ihan suoraan ole lähdetty toista kertaa tekemään. Kaikkiaan on kuitenkin melko vaikeaa yrittää listailla jatkolle mitään isompia plussia tai ansioita, ja vaikka linnassa olisi loputon juhlakausi käynnissä, niin silti ensimmäisen elokuvan arkielämän pienimuotoisempi puuhastelu suloisine hahmoineen ja leikittelyineen vetää voimakkaammin puoleensa ja loihtii monipuolisemmin ihasteltavaa silmillekin.

Kieltämättä pienoisen pettymyksen Cinderella II: Dreams Come True tuottelee, mutta eihän kolmiosainen satutunti nyt sentään silkan saastan ja surkeuden parissa vierähdä. Teemat unelmineen, ihastumisineen ja sydänäänten seuraamisineen sopivat kyllä Tuhkimon maailmaan, mutta vaisuhko toteutus taas varmistelee, ettei ensimmäisen osan elämys tule toistumaan. Lähinnä siitä on jäljellä satunnaisia hentoja haituvia ja jatkon tarpeellisuutta on kohtalaisen hankala nähdä tai lähteä pätevästi perustellen sen paikkaa puolustamaan. Esimerkiksi vähemmän välttämätön ja ennemmin leikittelyä kuin suurten tunteiden tuiverrusta tarjoileva jatko-osa The Fox and the Hound 2 on mielestäni vähän samaa sarjaa noin sisällöltään, mutta puutteistaan huolimatta pikkuisen parempi kuin tämä Tuhkimon sekalainen tarinakokoelma. Samana vuonna ilmestynyt Bambi II taas oli minulle positiivinen yllätys ja edelleen omalla listalla klassikoille tehtyjen toisten osien parhaimmistoa. Eihän siinäkään maailmoja mullistella, mutta hyväntuulista temmellystä ja kaunista katseltavaa kuitenkin Bambin ja kaverien lapsuuden päivät ovat katsojalle, eikä samaa valitettavasti viitsi sanoa Tuhkimolle kynäillyistä uusista kujeista. Korvillekin anti jää keskinkertaiseksi ja lopputekstien aikana vielä korostuu kehnohko musiikkipuoli, kun turha nykyaikaistettu tulkinta alkuperäisen elokuvan laulelusta siellä taustalla raikaa. Toisaalta se samalla summaa elokuvaakin, eli kohtalaisen laihoin eväin ja toisluokkaisella toteutuksella on lähdetty klassikkosatua jatkamaan ja päivittämään, mikä laittaa miettimään, että on luotettu ensimmäisen ihastelijoiden tarttuvan Tuhkimon taikaan toistamiseen, eikä niinkään ole ollut painetta panostaa parhaaseen laatuun.

Cinderella II: Dreams Come True (2002) (IMDB)

Cinderella (Tuhkimo)

Huhtikuussa tulikin tuijoteltua tylympää temmellystä ja omituisiakin reissuja vähintään riittävästi, joten jospa vaikka vähitellen lähestyvään kevääseen kävisi keijukainen tai jokin muu lempeä olenta taikasauvallaan huiskaisemassa kuviin reilun ropsauksen lämminhenkisyyttä, ystävyyttä, rakkautta ja ihanaa unelmointia. Toiveet ovat siis kohtalaisen korkealla, mutta kaipa juuri tämä tarina tahtoo viestitellä, ettei niitä mahdottomilta tuntuvia haaveitakaan ole syytä hylätä siinäkään tapauksessa, että maailma ympärillä kävisi synkkenemään. Aivan suruista vapaa höttöhetki ei tämäkään tunnettu ja monien suuresti ihastelema satu ole, mutta väittäisin, että huomattavasti lähempänä iloisia päiviä ja valoisaa tulevaisuutta tepastellaan kuin vaikkapa viimeksi blogissa kommentoidussa Jari Halosen paikoin pilkkopimeässä ja lohduttomassa tarinassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin huhtikuussa tosiaan kaiveltiin niitä pyssyjä käsiin ja nosteltiin nyrkkejä pystyyn niinkin usein, että voisinkin ainakin tähän toukokuun alkuun ottaa toivottavasti parempaan suuntaan menevien säidenkin kunniaksi suloisempia ja hempeitäkin hetkiä tarjoilevia kauniita elokuvaelämyksiä. Aivan eri asia on, miten pitkään päätös pitää, vai onko jo seuraavassa tekstissä turistavana jokin väkivaltaisten purkausten tuikea kimara, mutta se onpi sen ajan murheita sitten...

Bud Spencerin vähän varhaisemman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die pariin palaillessa tuli pikkuisen päiviteltyä, että kello vain kiertää armottoman vinhasti kehäänsä, ja Spencerin teoksista sekä villin lännen menosta lätiseminen oli jäänyt pitkäksi pätkäksi laiminlyödyksi. Kuivista kausista puhellessa Disney-tuotanto on myös syytä huomioida, sillä onhan siitäkin jo melkein kolme kuukautta, kun viimeksi Akun kommelluksista juttelin. Edellinen blogiin päätynyt pitkä Disney-elokuva taas löytyy viime vuoden joulukuulta, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws, ja jos viimeisintä varsinaista Disney-klassikkoa lähdetään jäljittämään, niin pitääkin jo palailla yli vuosi taaksepäin, koska maaliskuussa 2016 tuli kovinkin kehuttua uudempaa sankariviritelmää Big Hero 6. Ehkei tilanne aivan noin karuksi kuihtunut katselujen suhteen sentään ole, sillä blogin ulkopuolellakin on elokuvaelämää, eikä Disneyn tuotoksiin ole mitään kyllästymistä kehittynyt, vaan tämänkin vuoden puolella olen niitä harvakseltaan vilkuillut.

Hui-kauhistuksia ei siis siinä mielessä ole syytä huudella tai muutenkaan järkyttyä näennäisestä hiipumisesta. Jos nyt pikaisesti muistelisin ja kertailisin, niin huhtikuun puolella tuli uusittua useampikin suloinen Puh-seikkailu, sillä mielessä huolia sekä murheita pyöri, ja näistä iloisista huvitteluista ainakin pientä piristystä sai. Alkuvuodesta ohjelmistossa oli hiukkasen synkeämpi The Lone Ranger, mikä ei ihan nappisuoritus ollut, mutta kaikkiaan kelvollista katseltavaa. Lisäksi vuoden varhaisina kuukausina olen onnistunut ihmettelemään kummalliset satuilut Alice in Wonderland ja Alice Through the Looking Glass, joista jälkimmäinen tuntui hetken verran hukuttavan sydämensä täysin tehostevyörytyksen pauhuun, mutta yllättikin positiivisesti lopettelullaan. Kummastakin siis tykkäilin ja kenties mahdollisilla uusintakerroilla Liisan omituiset reissut tännekin päätyvät. Tammikuun lopulla mukaan menoon mahtui myös yksi Disney-klassikkokin, eli Sleeping Beauty, josta oli vakaa aikomus kirjoitella, mutta homma hautautui kiireisiin, vaan jospa jokin toinen kerta. Kun vielä joukkoon laskee useamman Aku-lyhytelokuvan, niin onhan niitä Disneyn tarinoita jo pikkuinen kasa koossa. Lisääkin tietysti sekaan sopii ja jospa tästä tahti tiivistyisi, saapi nähdä...

Sanottakoon jo näin alkuun, että yleisesti ottaen Disneyn prinsessasadut eivät ehkä juuri minulle sitä hurmaavinta laitaa edusta, vaan ennemmin sydämelliset eläinhömpötykset aiheuttavat ihastelevaa herkistelyä helpommin. Se ei silti tarkoita, että nihkeissä mielialoissa lähtisin vaikkapa tätä teosta tutkimaan. Ihan uudesta tuttavuudesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä onhan Tuhkimon ryysyistä rikkauksiin ja rakkauteen vievä polku tullut jo lapsuusvuosina kuljettua läpi, mutta muistelisin, etten aikuisiällä ole kertaakaan tämän sadun vietäväksi heittäytynyt. Tuskinpa sieltä mitään katkeraa tai tympäisevää pettymystä tulee, mutta voi olla, että iki-ihanien elokuvamuistojen lokeroonkaan ei mitään huomattavia lisäyksiä tarvitse tehdä. Tokihan myönteisille yllätyksille annetaan tilaisuutensa, eli jospa viimeinkin niitä kansia auki ja varsinaista tarinaa puraisemaan.

Satumaisissa tunnelmissa juttua nytkäytelläänkin eteenpäin, kun perinteinen olipa kerran -lähestymistapa on häpeilemättä käytössä ja alkujakson ajan sivuja selaillaan. Katsoja kuljetellaan valtakuntaan, jossa moni asia on kohdillaan vaurauden ja rakkauden kukoistellessa onnellisia päiviä tuotellen. Siellä asusteli myös eräs mies tyttärensä kanssa viehättävässä kartanossa, mutta tulevaisuuteen tummempia pilviä oli jo kasaantumassa. Nimittäin melko nuorena leskeksi jäänyt kiltti isä päätteli, että Tuhkimo-tytär tarvitsee itselleen äitihahmon, joten päätyi uudelleen naimisiin, eikä toinen puoliso enää maailman mukavimmaksi ihmiseksi osoittautunut. Isän menehtyessä yllättäen, pääsi äitipuolen oikea kylmä ja häijykin luonne kunnolla esiin, eikä hänen tarvinnut enää pidätellä halveksuntaansa tytärpuoltaan kohtaan. Hän alkoikin surutta suosia omia samaa ikäluokkaa olevia tyttäriään Anastasiaa ja Druzellaa, mikä oli samalla alku Tuhkimon raskaalle kurimukselle. Siinä missä omiin tyttäriin tuhlattiin huoletta perheen omaisuutta, niin Tuhkimo sai osakseen jäätävyyttä, julmuutta ja osasipa äitipuoli olla kateellinen toisen kauneudellekin. Lyhytnäköinen tuhlaus turhamaisuuksiin jatkui ja samalla Tuhkimon loputtomalta tuntuva työtaakka vain kasvoi kasvamistaan.

Kunhan päästään nykyhetkeen kiinni, niin Tuhkimo on alistettu käskytettävän palvelijan asemaan, mutta siitäkään huolimatta hän ei ole positiivisuuttaan menettänyt tai unelmistaan luopunut, vaan jokainen päivä voi olla uuden toivon tuoja ja ehkäpä jopa alku unelmien toteutumiselle. Voisikohan jopa tämä olla se aamu, kun kaikki kääntyy kohti ilonpäivien täyttämää elelyä...? Ainakin Tuhkimo lintuystävien kauniiseen sirkutukseen vähitellen virkoaa ja innostuu itsekin laulellen aamuaurinkoista tervehtimään, mutta eipä ihan vielä taida olla aika huolien huveiksi muuttua, sillä lauluhetki jää lyhyeksi, kun toisaalta kuuluu topakkaa komentoa töiden pariin raatamaan. Kellokin hoputtelee muihin hommiin herkän haaveilun sijaan, mutta niinpä vain Tuhkimo kuitenkin päättäväisen oloisena ääneenkin toteaa, että eivätpä mokomat voi unelmointia määräilyllään kieltää.

Muutakin tehtävää nuorella neidolla olisi kuin vain päivittäisten kotitöiden puurtaminen, sillä hiiriystävät kiiruhtavat kertomaan, että taloon on uusi tapaus tupsahtanut ja heti ansaan eksynyt, joten kaipa poloinen olisi parasta käydä päästämässä loukusta pois. Kaveri onkin vallan hermostuneen oloinen ja nyrkit pystyssä kohtaloaan odottelemassa, mutta Tuhkimo laittaa Vili-hiirulaisen tiedottelemaan, että ystäviä ymmärtäväisiä tässä ollaan, eikä ole syytä riehaantua. Hetkisen Tuhkimo miettii sopivaa nimeä ja päätyy Oktaviukseen, mikä toki tuttavien kesken lyhenee Huliksi ja tervetuliaislahjaksi ojennetaan lämpöinen paita. Samalla vähän varoitellen mainitaan talossa kuljeskeleva kissa Lucifer, mutta Huli on heti räyhäkkäällä päällä ja selvästi tahtoisi käydä voimiaan kisulin kanssa koettelemassa. Bruno taas on perheen koirakaveri, mutta hauveli on yleisesti ottaen unistelusta kiinnostuneempi kuin hiirien piinaamisesta sekä vaikuttaa muutenkin leppoisalta tapaukselta, mitä nyt silloin tällöin keljuilevaan kissaan ärsyyntyy.

Tuhkimo touhuilee sekä sisällä että ulkona ahkeraan, mutta silti hiukkasen leikkisään tapaan, eikä se kaikkia totisia mutrusuita mitenkään miellytä, vaan lisää raadantaa rangaistukseksi kuulutellaan ja katsomon suuntaan näyttää siltä, että Tuhkimon tulevaisuus on loputonta uurastusta aamusta iltaan ja palkaksi voi odottaa tiuskimista sekä ilkeilyä. Räyhätään sitä paremmissakin piireissä, koska Tuhkimo jätetään hetkiseksi rauhaan ja käväistään valtakunnan kuninkaan linnassa, jossa lyödään nyrkkiä pöytään paikan pomon toimesta ja kovaäänisesti ilmaistaan, että prinssin olisi jo hyvä aika avioitua ja alkaa valmistautua tuleviin kuninkaallisiin velvollisuuksiinsa. Kuningas malttamattomana jo vartoilee lapsenlapsia sekä samalla sisältä syö vieraantuminen omasta pojasta. Kenties sopivan kumppanin löytyminen pojan rinnalle olisi ratkaisu kaikkiin näihin pulmiin ja hyötynäkökulmien kannalta katsottuna rakkaus ja romantiikka ovat yhtälössä joutavaa hömpötystä. Haaveilun ja jahkailevan unelmoinnin sijaan kaivataan tekoja ja toimintaa. Suurena ajatuksena on pitää linnassa mahtavat juhlat, jonne kutsuttaisiin kaikki valtakunnan nuoret neidot pojan paluuta juhlistamaan, ja ehkäpä näin saataisiin aikaan otolliset olosuhteet sekä palasia paikoilleen putoilemaan...?

Postia kuninkaalta alkaakin löytää tiensä kotitalouteen ja toiseenkin, joten Tuhkimokin kutsusta kuulee. Hänkin mielellään haikailisi mukaan myöhäisillan tansseihin, mihin sisarpuolet vastaavat ivalla ja pilkalla. Äitipuoli kylläkin lupailee mahdollisuutta lähteä mukaan, jos vain päivän velvollisuudet on ajoissa tehnynä, mutta noinkohan vain olisi jotakin keljua taka-ajatusta mielessä? Joka tapauksessa Tuhkimo innostuu ahertamaan ehtiäkseen ja selvästi toiveikkaana jaksaa olla ajatuksen suhteen, mutta sivusta seurailevat eläinystävät tuntuvat jo etukäteen tietävän, ettei juhliin hipsaisu noin vain tulisi onnistumaan. Hiiri- ja lintuväki päättää kuitenkin yhteistyössä tehdä iltaa varten valmiiksi upean asukokonaisuuden Tuhkimon rehkiessä pomottajiensa armoilla. Päivän lähestyessä loppuaan, alkavat myös neidon voimat olla vähissä ja hän myös olettaa, ettei mitään sopivaa vaatetta enää siinä vaiheessa mistään ilmene ja onkin jo jättämässä iltahuvit muiden tanssittaviksi.

Pitkä päivä pelkkää raatamista saattaa ankeitakin aatoksia tuoda tullessaan, mutta mieliala piristyy heti eläinystäväisten esitellessä aikaansaannostaan ja toiveet kohoilevat hetkessä ylös. Tuhkimo onkin onnea puhkuen rientämässä mukaan, mutta eräillä ihmisillä nyt vain sattuu suurimpana ilona ilkeys olemaan ja sisarpuolet kirjaimellisesti raastavat toisen kauniin asun repaleisiksi riekaleiksi. Onni jää ennätyksellisen lyhyeksi ja ilta näyttää lopahtavan ennen kuin alkaakaan, eikä itkua ja pettymystä enää pysty positiivisinkaan luonne pidättelemään. Lohduttomuus onkin voittoa viemässä ja alkaisi olla tarvetta taianomaisille teoille. Maailma tuntuu pimenevän ympäriltä ja surujen seassa öiset haaveet voivat vaikuttaa hyvinkin hentoisilta. Usko parempiin aikoihin horjuu ja huojuu, mutta eipä vielä ole täysin kuollut, sillä synkkänä hetkenä ilmenee yllättävää apua, joka lupailee ihanaa unelmaa kohtalaisen tiukalla aikarajalla varustettuna, mutta kaipa sitä pitää ohueenkin korteen tarttua, kun kenties kohtalo kolkuttelee ja haaveet heräilevät uuteen eloon...

Jospa jättäisin tavalliseen tapaan lopettelut ja niitä edeltävät käänteet paljastamatta kelaillen elokuvan alkujaksoonsa, niin pääsen vielä kehumaan mielestäni erinomaisen onnistunutta käynnistelyä. Sitä satukirjan sivujen selailua en niinkään toki tarkoita, vaan Tuhkimon kiltillä tavalla piikittelevää heräilyä uuteen aamuun. Ainakin tällainen verkkaisempaa menoa arvostava katsoja kovin tykkäilee siitä, ettei lyödä mitään isoa ähkyä heti sulateltavaksi, vaan useampi minuutti viihdytään samassa huoneessa, jossa leikkisällä ja hyväntuulisella tyylillä esitellään noin kourallinen hahmoja. Kaikkiaan kyseessä on suloinen heräilyhetki, jonka yhteydessä linnutkin lopettavat kauniin sirkuttelunsa ja tyytyvät ihastelemaan Tuhkimon laulua. Ehkei ihan hirmuisella tarmolla ja voimalla lähdetä puskemaan tulevia tapahtumia vauhtiin, mutta aika viilettelee kotisohvalla melkoista liitokiitoa sekalaisia ja sympaattisia puuhasteluja seuraillessa. Samalla tarinan värikäs ja pirteä maailma mielikuvituksellisine jekkuineen tulee vaivihkaa tutuksi. Yksi elokuvan vetonauloista omalla kohdalla onkin, miten arkinen ahertelu muutetaan monesti kekseliääksi kepposteluksi kommelluksineen ja leikkimielisyys tuntuu löytävän luontevasti paikkansa vahvistellen Tuhkimon taipumusta pitää mieli positiivisena ja tarttua niihin pieniinkin elon iloihin.

Hyvät ja pienimuotoiset hauskat hetket pääsivätkin nopsasti mukavalla tavalla yllättämään, koska ennakko-odotukset eivät aivan huipuille kohoilleet ja lähinnä toiveissa oli ihan kivaa hupailua. Näitä touhuiluja kuitenkin ripotellaan melkoisen runsaasti läpi elokuvan, eikä voi väittää, että kyse olisi yhden kepposen toistosta, sillä esimerkiksi hiiriporukalla ainakin tuntuu olevan taipumusta saada vaihtelevaa fyysistä huumoria aikaiseksi. Heillä onkin oma vilskeinen maailmansa talon uumenissa ja jatkuvasti tuntuu riittävän tekemistä ja erinäistä auttelua. Huli ja Vili muodostavatkin sympaattisen ja hassun kaksikon, ja paikoin pitää vääntää hurjemminkin, kuten vaikkapa hilpeästi kisulin kanssa kisaillen. Hetkenä toisena taas Tuhkimo viskelee pihapiirin eläinten iloksi makoisaa maissia maisteltavaksi ja nämä kullankeltaiset aarrekimpaleet ovat tietysti hiirulaisille hyvä hamstrailukohde. Siinä vain saa olla tarkkana, kun ahnehtii isoja kasoja varastoon ja piha on täynnä kopsauttelevia nokkia ja tallaavia jalkoja. No, eipä tässä ole polttavaa tarvetta käydä jokaista vastaavaa tuokioista yksitellen läpi, mutta niitähän elokuvasta kyllä useampiakin löytyy, kuten vaikkapa iltapuvun lauleleva ja riemastuttava valmistelu. Yhteistä näille kaikille on katsomoon helposti välittyvä animaatioilottelu, jossa eläväiset kuvat, pirteät värit ja äänimaailma yhdistyvät kauniiksi kokonaisuudeksi vieläpä vallan erinomaisesti tarinaan loksahdellen.

Leikkisämpien hahmojen vastapuoleksi löytyy pahisporukka, eli tässä tapauksessa ilkeä äitipuoli ja tämän keljuilevat tyttäret. Kyllähän kolmikko häijyillä jaksaa, mutta minusta pahistelua ei kuitenkaan lyödä älyttömästi yli, vaan jokapäiväinen kiusanteko ja kolkko kohtelu sopii elokuvan sävyihin ilman mitään superjulmistelua. Sitä ei tietenkään sovi sanoa, että Tuhkimon osakseen saama ankeuden vyörytys olisi vähäistä riesaa, mutta siitä huolimatta erottelisin tämän perheen kuitenkin toiseen osastoon kuin esimerkiksi murhanhimoisia suunnitelmia kieroilevat ilkimykset. Riehakkuutta hahmoporukkaan tuo taas hiukkasen kahelisti käyttäytyvä kuningas, joka ei erityisen helläkätisesti apuriaan kohtele, vaan miekka viuhuu tarvittaessa. Kuninkaan rempseä remuaminen uhitteluineen ja sikarisauhutteluineen jää kuitenkin sivuosaan, mikä onkin ihan hyvä, koska luulisin, että tolkuton toikkarointi olisi isompana annoksena voinut käydä tympäisemään. Näin maltillisemmin tarjoiltuna siltäkin suunnalta jokunen hymynhäivähdys irtoilee.

Pelkkiä höttöisiä arkisia touhutuokioita Cinderella ei tietenkään kasaan koostele ja hyvä niin, sillä herkemmällä puolikkaalla olisi paljonkin sydämellisyyttä annettavanaan. Elämäniloista Tuhkimoakin kovin koetellaan, eikä onnellista loppua ihan ilman sydänsuruja olla ojentamassa, mistä tyly näyte toiselle annetaan. Juuri kun odotukset ovat kohonneet taivaisiin, niin yö tummenee ylle ja maailma mustuu kuvissa tunnelmien mukaisesti haaveiden hautautuessa ja kyynelpadon murtuessa. Viimeinen toivonpilkahdus jossakin sisuksissa silti sinnittelee, mutta usko unelmiin ja parempiin päiviin alkaa olla hiuskarvan varassa tässä vaiheessa. Onneksi niitä yllättäviäkin ystäviä hädän hetkellä löytyy avuksi ja tueksi, mikä tässä tarinassa tarkoittaa eräänlaista hyvyyden ruumiillistumaa, muutamaa valikoitua taikasanaa ja komeaksi menopeliksi pulskistuvaa kurpitsaa. Kyseessä lieneekin maailman elokuvayleisöille varsin tunnettu hilpeäkin kohtaus, jossa laulellen käännetään surut iloiksi ja hylätyt haaveet puhkutaan voimiinsa. Samalla sujuu toki sekin, että syöksy synkkyyteen katkaistaan hetkellisesti hauskaan ja kekseliääseen tapaan ja pystytään myös palauttelemaan elokuvan ensimmäistä puolikasta piristellyt leikkisyys mukaan menoon, vaikka koettelemukset eivät vielä täysin ohi olisikaan ja välillä näyttäisi siltä, että unelmat ovat kirjaimellisesti säpäleinä silmien edessä.

Taikomisten ja muiden tarpeellisten tekojen perään onkin oiva aika tuuppia tarinaa kohti romanttisempia värinöitä, mitä ei tietenkään lainkaan pahalla katsota. Ehkeivät ne prinsessahaaveet tosiaan kaikin tavoin ole niinkään omaa sydäntä lähellä, mutta romanttiset valssahtelut kyllä kelpaavat mainiosti. Ilta tietysti kuluu kuin hujauksessa, sillä kiire kotiin iskee päälle, kun aika on hullaantumisen pauloissa rientäväistä ja taika taas haihtuvaista keijupölyä. Tiukoista aikarajoista huolimatta tunne jää jälkeen parin sydämiin polttelemaan ja väittäisin, että se katsomoonkin pääsee tarttumaan. Vaikkei aivan taivaissa tanssahdellakaan, niin tapaamisessa on mielestäni nähtävissä utuisen unelmaista kuvastoakin ja alkupuolen arkisempiin kohtauksiin vertaillessa visuaalisessa ilmeessä tuntuisi tapahtuvan siirtymää jotakin toismaailmallisuutta kohti. Nähtyjen Disney-klassikkojen joukossa Cinderella ei omalla listalla ihan täysosuma ole, mutta kohtalaisen korkealle kuitenkin juuri näiden tuntemusten ja lukuisten plussiensa avulla kiipustelee. Loppu tosin jättää vähän sellaisen olotilan, että kenties tarinassa olisi vielä kerrottavaa ja hyvissä hahmoissa puhtia uuteenkin seikkailuun, ja siksipä siis varovaisen myönteisesti kahteen jatko-osaankin tässä vaiheessa suhtaudun. Vähäisten ennakkotietojen perusteella toinen osa Cinderella II: Dreams Come True saattaa olla sitä prinsessahöttöä, joka ei oman kiinnostuslistan kärkipäässä ole, mutta isommin on odotuksia kolmannelle elokuvalle Cinderella III: A Twist in Time. No, kumpainenkin on hyllyyn hankittu, eli eiköhän ne tule tulevaisuudessa tutkittua...

Varsinaisen elokuvaelämyksen lisäksi levyjulkaisu tarjoaa tietyillä osastoillaan ihan kivan kurkistuksen siihen, mitä tekijöillä aikoinaan oli myös mielessä, mutta erinäisistä syistä jäi kuitenkin lopullisesta versiosta pois. Monet näistä näytteistä ovat melkoisia raakileita, eikä oikein mistään edes puoliviimeistellyistä poistetuista kohtauksista voi puhua, mutta kyllähän noista käsityksen saa, mitä on yritetty saada aikaan. Vaihtoehtoisen alun perusteella näyttää siltä, että eräässä vaiheessa Tuhkimon on ollut tarkoitus aloittaa päivänsä kohtalaisesti purnausvoittoisemmin töidensä loputtomuutta ja jatkuvaa käskyttämistä päivitellen eläinystävien kysellessä, miksei hän vain yksinkertaisesti karkaisi pois. Itse ainakin tuumailen, että elokuvasta nykyään löytyvä vähemmän valitteleva ja hienoisesti kepeämpi käynnistely toimii paremmin. Poistettujen kohtausten sekaan on sujautettu pari osittain animoitua karkeaa versiota ja niille Disneyllä ohjaajana toimivan Don Hahnin esittelyt.

Ensimmäinen näistä on jälleen sitä mahdotonta työtaakkaa laulun muodossa tilittelevä osuus, missä tosin mielikuvitus oli tarkoitus laittaa visuaalisestikin laukkailemaan, sillä ensin Tuhkimon piti monistua kahdeksi, siitä neljäksi ja pikkuhiljaa pieneksi uurastusarmeijaksi kellon viisarien viuhuessa armotta eteenpäin tanssien lähestyessä. No, The Work Song ei tässä muodossa kelvannut mukaan, mutta kappaleesta jäi ainakin nimi ja se siirtyi hiiriporukan esitettäväksi pukuoperaation kohdille. Jälkimmäinen pätkä onkin mielenkiintoisempi tapaus, ja Hahn valottelee sen taustoja kertoen, että Walt Disney yritti useampaankin elokuvaansa sovittaa tunteellisen tanssihetken taivaissa pilvien keskellä. Tuhkimon ja prinssin välille tällaista unelmaista hetkeä myös kaavailtiin, mutta tässä tarussa päädyttiin pitämään jalat tiukemmin maassa tanssahtelun osalta ja kyseinen kohtaus löysi paikkansa paremmin vajaa vuosikymmen myöhemmin klassikossa Sleeping Beauty. Vaikka ymmärränkin, että päädyttiin vähän tavanomaisempaan ratkaisuun Tuhkimon kohdalla, niin tanssi tähdissä pilvien kannateltavana on siitä huolimatta sen verran kaunis osio, että vähän pidemmälle työstetty versio olisi ainakin bonuspuolella ollut ihan kiva ja kiehtova lisäys.

Kyseistä jaksoa kaunistava sävelmä taas löytyy kuuden muun käyttämättömän laulun tapaan myös lisukkeiden joukosta. Dance on a Cloud onkin näistä mielestäni parhaita suloisessa romanttisuudessaan. Sing a Little, Dream a Little vuorostaan tasapainoilee töiden ja haaveiden välillä. I'm in the Middle of a Muddle sanaleikitellen purkaa arkipäiväistä ahdistusta ja The Mouse Song keventää siitä vielä pykälän ollen minusta poistettujen porukan leikkisin laulelu. The Dress My Mother Wore tavoittelee herkempiä ja haikeampia tuntemuksia, mutta näin hieman heikkolaatuisena koeversiona on vaikea veikkailla, miten olisi mielialaa kunnolla kuvitettuna liikutellutkaan. Viimeinen parivaljakko I Lost My Heart at the Ball ja The Face I See in the Night tuovat musiikin kautta tanssiaisten kaihoisia ja lumoaviakin jälkitunnelmia esille ja omasta mielestä näistä olisi hyvinkin voinut kehitellä jonkinlaisen yhdistelmän. Yhteiskestoa poistetuilla lauluilla on vajaat 20 minuuttia, eikä mielestäni yksikään ihan ehdottomasti olisi paikkaansa elokuvassa kaipaillut, koska eivät nämä animaatiota vaille jääneet demoversiot kappaleista niinkään värisyttele, mutta pienoista potentiaalia vähintään väläytellään.

Levyn tarjontaa läpikäymällä selviää, ettei Disney ollut 1940-luvulla klassikkoversiota valmistellessaan ensimmäistä kertaa Tuhkimon tarinaa animaatioksi vääntämässä, vaan jo vuonna 1922 ilmestyi hänen perustamansa Laugh-O-Gram Studion kautta seitsemänminuuttinen varhaisversio Cinderella. Kyseinen lyhytelokuva ei seuraajansa sadunhohtoisuutta tunnu tavoittelevan, vaan ennemmin tahtoo arkisempaan kohkailuun keskittyä, ja sitä vaikutelmaa vahvistelee sekin, että tarina on sijoitettu tuolloiseen nykyhetkeen menneiden aikakausien sijaan. Eipä siis kaukaista ja tarumaista vaurasta kuningaskuntaa, vaan elämää lähiössä rasittavan perheen parissa, mutta perusajatus kuitenkin on touhussa pitkälti sama. Siinä missä uudemmassa tulkinnassa eläinystäväiset ovat merkittävissäkin rooleissa ja yleisesti ottaen suloisia, niin vajaat kolme vuosikymmentä varhaisemmin näiden tehtävänä oli pääasiassa kummallisesti huojua, hytkyä ja nytkyä musiikin tahdissa. Samalla huumoria tahdottiin kiskoa eläinten kiusimisesta, eikä prinssi nyt erityisen reiluna heppuna tässä tarussa näyttäydy, kun karhujen letkeät tanssit tahtoo pysyvästi lopetella. Ymmärrettävistä syistä pyssy kädessä luolaan laukkaava tyyppi saa murisevaisen vastaanoton, mutta lopulta prinssi kuitenkin laittaa lauman lihoiksi ja siitä sitten suuret karhupeijaiset pystyyn ja kutsut kaikille. Tuhkimon taikainen menopelikin päivittyy moderniksi moottorihärveliksi yhdessä hujauksessa, eli eipä muuta kuin juhlistelemaan! Onhan tämä ihan mielenkiintoinen versio sinänsä näin samassa yhteydessä nähtäväksi, mutta eipä minusta mikään hurjan hupaisa hilpeily tai muutenkaan muistettava teos.

Jos bonuspuolen sisältöä vielä tahtoisi selailla, niin seasta löytyy myös jossakin lyhytelokuvan ja mainosdokumentin välimaastossa liikkuva nykyaikainen noin kymmenminuuttinen versiointi tutusta tarinasta. Kyseinen pätkä tuotettiin Disneyn toimesta vuonna 2012 juhlistelemaan juuri tätä Diamond Edition -levyjulkaisua. Noihin aikoihin tuotoksen pääosassa nähtävä tunnettu kenkiin erikoistunut muotisuunnittelija Christian Louboutin oli saanut hommakseen suunnitella uuden version Tuhkimon kuuluisasta lasikengästä, joita laitettaisiin maailmalle liikenteeseen hyvin rajoitettu erä:

"In 2012, he was commissioned by Disney to create a modern-day Cinderella-inspired pair of slippers limited to just 20 pieces, to complement release of the Cinderella: Diamond Edition Blu-ray Combo Pack in the fall.[61] Louboutin also makes his acting debut in a Disney-produced 10-minute short called The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story and will appear as a bonus feature on the Cinderella Blu-ray DVD."

The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story on tosiaan tämän tuokioisen nimi ja se suomentuu levyllä muotoon Lasikengän taika. Siinä Louboutin on saanut tilauksen loihtia kuninkaallisiin tanssiaisiin häikäisevän jalkineluomuksen. Aikaa on enää jäljellä 32 tuntia, aivorattaat rullailevat tehottomasti ja paperille ei millään tahdo mitään toteutuskelpoista syntyä. Henkilökuntakin alkaa huolestua, että onkohan luovuus lopussa ja mies itse lähtee ulkoilmaan happea haukkaamaan ja kadonnutta inspiraatiota etsimään. Aina ei ulkoilustakaan apua ole, joten sama tuloksettomuus jatkuu päivän kääntyessä iltaan, jolloin kaveri uuvahtaa lehtiönsä ylle. Yö onkin taas taikaista aikaa, ja kuviin ilmestyy avuliaita lintu- ja hiiriystäväisiä, kuten erään tulevan prinsessankin kohdalla. Lisäksi arkielämän Tuhkimon tarkkailu innoittaa osaltaan ja lopussa selitelläänkin, miten Louboutin tavoittelee töillään toivoa herätteleviä haaveita. Taikakenkiä siis tahdottaisiin ojentaa jokaiselle sisäiselle Tuhkimolle, mikä sinänsä on kaunis ajatus, mutta minusta tämä M. David Melvinin ohjaama tekele taas vähän töksähtelevä ja toisluokkainen. Eihän se tietenkään Tuhkimon tarinaa häpäise tai tahraa, mutta heittäisinpä versioinnin sinne turhakkeiden koriin.

Ehkäpä vähemmän varsinaisesti Tuhkimon hahmoon liittyvää lyhytelokuvaa edustaa bonuksista löytyvä vuoden 2012 kuusiminuuttinen Tangled Ever After, mikä tietysti liittyy konkreettisemmin Disney-klassikkoon Tangled. Ehkäpä hiukkasen teemoista ja tapahtumista yhteneväisyyksiäkin on löydettävissä, etenkin jos sattuu suosimaan huteria aasinsiltoja. Olipa niin tai näin, mutta valtavalla porukalla ollaan juhlimassa suureellisia häitä ja oheistuotekauppiaatkin ovat olleet rihkamatarjonnasta päätellen ahkerina, eli eipä muuta kuin kohti alttaria ja aamen, vai...? Ehkei tällä kerralla niin sutjakasti seremointi sujukaan, sillä tämä lyhyt toiminnallinen repäisy tahtoo vähän vinksauttaa tuttuja kiemuroita ja osoittaa, etteivät prinsessahäät aina menekään kuin saduissa vain. Tähkäpää ja Eugene ovat siis hyvää vauhtia astelemassa avioon, mutta apulaisosastolla on havaittavissa herpaantumista, mistä seuraa sormussekoilua. Hetkistä myöhemmin säheltelevä kaksikko karkaa kaduille täyttä laukkaa tuhon ja hävityksen kirmaillessa kintereillä. Hämmentävien vaiheiden ja kovien kiitojen kautta sormukset saadaan odotetusti soviteltua paikoilleen, mutta eipä tosiaan ihan siihen tavalliseen tapaan.

Kaikenlaisia räjähteleviä kauhukuvia, viuhuvia kirveitä ja muutakin riehakkaan railakasta vyörytystä nähtäväkseen saa tämän lyhytelokuvan aikana. Kieltämättä menoa ja melskettä riittää reippaasti ja lyhyeen repäisyyn on piukkaan pakkailtu kaikenlaista kekseliästä kohellusta ja kovaa kyytiä, jossa ei harkinta päätä paina. Sinänsä siis viihdyttävää ja huvittavaa remuamista, mutta samalla Tangled Ever After on mainio esimerkki siitä yltyvästä hävityksestä ja tolkuttomasta toheloinnista, jota itse kaipaan varsinaisiin klassikkoihin melkoisen rajoitetussa määrin ja harkitusti annosteltuna. Onhan niitä poikkeuksiakin, joissa revittely sopii saumattomammin tarinaan, kuten vaikka alussa mainittu Big Hero 6. Ei siis tee mieli kaikkea vauhdikkaampaa Disney-viritystä täysin tyrmätä ja varsinkaan ennakkoon, mutta voipi vaikka kysäistä, että olisikohan esimerkiksi Cinderella lainkaan niin rakastettu klassikko, jos se nykypäiväistettäisiin tähän tyyliin, että rähinä ja räjähtely tulisivat kunnolla kuvioihin ja kuviin...?

Niin yliherkkä en tietysti ole, ettei Disney-klassikkoihin saisi lainkaan sitä riehakkaampaa lajia laittaa, mutta sanoisin, että suunta on huono, jos näissä toiminta menee tunteen yli ja vitsien sarjatulitus voittaa herkempien hetkien hakemisen. Oikeastaan vanhemman prinsessaklassikon ensimmäiset kohtaukset ovat mielestäni oiva esimerkki siitä, että katsojan mielenkiinnon voi kaapata hyvin ilman hektistä höpöttelyä tai räjähtävää toimintaa, sillä Tuhkimon ja kumppanien hyväntuulinen hyöriminen sekä pyöriminen saa silmät kiinnostuneina seurailemaan miten arkiaamu siitä liikkeelle lähtee ja aiemmin tulikin jo kehuttua, että samalla kyseinen osuus tekee kivalla tavalla tyyppejä tutuiksi, mutta ei ole mitään kiirettä lähteä vyöryttämään varsinaista tarinaa eteenpäin. Hykerryttäväkin hääräily toki piristelee etenkin tarinan ensimmäistä tuntia moneen otteeseen ja hyvä niin, sillä kaverusten väkertelyä ja vääntöä mielellään katselee. Hupailevampi touhuilu, arkipäivän pettymykset, huomisen haaveet ja suuremmat unelmat yhdistyvätkin mielestäni viihdyttäväksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, josta edukseen erottuu kourallinen erityisen onnistuneita kohtauksia. Tietenkin Tuhkimo neuvokkuudessaan, sinnikkyydessään ja yleisessä iloisuudessaan on lumoava tapaus henkilönäkin, eli siinäkin mielessä osumatarkkuus on kohdillaan. Elokuvaa katsellessa ja siitä kirjoitellessakin tulee helposti pyöriteltyä päässä niitä maailman kauniita puolia, melkeinpä jokaisen päivän tarjoamia pieniä elon iloja ja muita mukavan suloisia mietteitä, eli kaipa sitä sopii summailla, että alle 80-minuuttinen Cinderella saa aikaan runsaasti hyväntuulisuutta vääntäen valoa pimeyteen ja positiivista pilkahdusta murheiden keskelle.

Cinderella (1950) (IMDB)