Max

Beethovenin kuolaisten kommellusten katselu-urakka tuli viimein valmiiksi vähän aikaa sitten vuoden 2014 aarreseikkailulla Beethoven's Treasure Tail, mutta eipä tässä ole aikomuksena vieroittautua koiraelokuvien maailmasta, vaan uutta vaikkakin toistaiseksi huomattavasti lyhyempää elokuvasarjaa pitäisi käynnistellä. Samantapaisesti ytimekkäästi ja vieläkin lyhyemmin nimetty Max tosin taitaa tarjoilla katsojilleen vähän vakavampaa tarinaa purtavaksi pöräytysten, hermoille käyvien koiruuksien ja kevythenkisten materiaalituhojen sijaan. Tämä tietysti on käytännössä pelkkää plussaa, koska harvemmin nuo täysin harmittomiksi tarkoitetut ja vailla järkeä vouhottavat hauvahassuilut ovat kovinkaan säväyttävää elämystä saaneet syntymään.

Ennen aloittelua tekijät tiedottelevat lyhyesti tekstimuodossa taustaa tarinalleen, eli Yhdysvaltojen armeija on ensimmäisestä maailmansodasta lähtien käyttänyt sotilaiden rinnalla tarkasti koulutettuja sotakoiria, eikä sodankäynnin kehittyminen ole näitä taistelukentiltä kokonaan poistanut, vaan kerrotaan, että Irakissa ja Afganistanissa on ollut mukana yli 3000 koulutettua koiraa. Kamera kuljetteleekin katsojan Kandahariin, Afganistaniin, jossa osana yksikköä toimii Kyle Wincott (Robbie Amell) Max-koiransa kanssa ja kaksikon päätarkoitus on auttaa asekätköjen löytämisessä. Maxin tarkka kuono vainuaakin piilotettuja tappovälineitä niinkin tehokkaasti, että tehtäviä on lisätty. Kaikki eivät kuitenkaan ole tuloksiin täysin tyytyväisiä, sillä löytöpaikoilta otetuissa kuvissa ja myöhemmin kirjoitetuissa raporteissa vaikuttaa olevan eroa napattujen aseiden määrien suhteen. Seuraavalla etsintäreissulla vastassa onkin väijytys, jonka seurauksena Kylen Teksasissa asuvalle perheelle lähdetään viemään surullisia uutisia.

Angelinassa asuvat vanhemmat sekä pikkuveli ovat jo valmiiksi hankalassa tilanteessa, sillä nuorempi Justin (Josh Wiggins) ei juuri halua näyttää kunnioitusta isänsä Rayn (Thomas Haden Church) tai isoveljensä armeijaurille, vaan kyynisesti vitsaillen vähättelee heidän pyrkimyksiään ja saavutuksiaan. Justin onkin kiinnostuneempi peleistä, huveista ja hieman kyseenalaisistakin ansaintakeinoista kuin isän tarjoamasta kesätyöstä, johon suhtautuu lähinnä halveksuen. Onkin melko selvää, että perhe joutuu aiempaakin pahempaan paikkaan, kun tieto Kylen menehtymisestä tulee perille ja suuri suru alkaa ottaa valtaa.

Murheen ja lohduttomuuden kyljessä kaukaisilta mailta tulee muutakin Wincottien elämään, sillä Maxia aikoinaan pentuna kouluttanut upseeri tahtoo tuoda koiran kirkkoon viimeisille hyvästeille ja heti näkee, että side on edelleen vahva ja nelijalkainen ystävä ikävöi ja itkee muiden mukana. Pahasti järkyttynyt Max vaikuttaa rauhoittuvan Justinin rinnalla heti ensikohtaamisella kuin vaistoen jotakin Kylesta muistuttavaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä, vaan matka jatkuu kohti sotakoirien koulutuskeskusta. Eipä kuitenkaan mene pitkää aikaa, kun tukikohdasta tulee tietoa, että Max on joutumassa lopetettavaksi, koska on aivan liian stressaantunut, eikä siedä enää yllättäviä kovia ääniä ja lisäksi koira katsotaan vaaralliseksi taustansa takia. Hetken harkinnan jälkeen perhe päättää antaa kovia kokeneelle Maxille uuden mahdollisuuden ja kodin.

Melko nopeasti selviää, ettei kyse ole helpoimmasta adoptiokoirasta ja sopeutuminen vaatii sitoutumista sekä panostusta oman mukavuuden kustannuksella. Alkuun Maxiin hyvinkin nihkeästi suhtautuva Justin alkaa huomaamaan vaivihkaa positiivisiakin puolia koiratouhussa, sillä tutustumisen jälkeen Max vaikuttaa hyvinkin luotettavalta ystävältä ja lisäksi koulutuksessa tahtoisi auttaa kaverin taitava ja sanavalmis serkku Carmen (Mia Xitlali), jonka kanssa Justin alkaakin viettää mielellään kesäisiä päiviä. Maxin kanssa samoilla taistelukentillä tallustellut heppu tekee myös paluuta vanhoihin maisemiin, mutta hänelläpä on mielessään luihumpia juttuja, jotka lopulta saattavat koko Wincottien perheen plus lähipiirin vakavaan vaaraan, sillä laiton asekauppa ei kerää ympärilleen mitään reilujen ja kivojen kaverien kerhoa.

Positiivista on kuitenkin, ettei Afganistanin jälkeen lähdetä kotikulmilla vyöryttämään ja painottamaan heti uutta vaaraa ja toimintaa päälle, vaan haavoittuneet saavat aikaa toipua koettelemuksistaan. Justinin ja Maxin vähän vaikeista lähtökohdista käynnistyvä ystävyys, hylkiön leiman hylkääminen ja rohkeutta kysyvät valinnat tuovat paikoin mieleen kotimaisen vanhemman televisiotuotannon Susikoira Roi ja onhan vastaavia kasvutarinoita toki muitakin. Max kuitenkin esittää tarinansa ja hahmojen hankaluudet sen verran tunteikkaasti ja todentuntuisessti, että kun vapaus ja viihde vastaan vastuu ja velvollisuudet käyvät piinaamaan Justinia, niin kyllä siitä katsomon puolellakin välittää ja on pakko myöntää, ettei tämäkään katselutuokio aivan kuivin silmin edennyt.

Max ei murheellisemmista käänteistään tai ajoittaisesta itkuisuudestaan huolimatta ole mikään raskas pala katsottavaksi, vaan huumoria löytyy myös, vaikka elokuva noin yleisesti olisikin hengeltään draamapainotteinen. Kavereiden kesken väännetään vitsiä ja piruillaan, mutta siitä kiittelisin, ettei tule mitään kiirettä ja hoppua vaihtaa pakolliseen väkinäiseen pelleilyyn heti hiemaan raskaampien kohtausten perään ilmapiirin keventämiseksi. Oikeastaan Max toimii ajoittain päinvastaisesti, kuten vaikkapa tummasävyisen häkkikohtauksen aikana antaen mahdollisuuden murehtia mukana. Aivan täysin ilman hienoisia ylilyöntejä ei selvitä ja silloin tällöin sorrutaan vähemmän luonteviin pönötyksiin tai alleviivattuihin avautumisiin, joita ei ehkä tässäkään elokuvassa olisi tarvinnut niin paljoa käytellä. Kokonaisuutena Max on kuitenkin hyvällä maulla hoidettu hiljaisiakin hetkiä hyödyntäen, eivätkä ne heikommat herkistelytkään sentään mitään yökkäilykohtauksia käynnistele.

Elokuvan viimeinen kolmannes alkaa mennä selkeästi seikkailun ja toiminnan suuntaan, jolloin metsäiset, kallioiset ja jokiset maastot antavat haastetta sekä nättiä taustaa näille touhuille. Esimakua vauhdista ja vaarasta saadaan varhaisemmin pyörätemppujen parissa ja parhaimmillaan pitkin kivikkoisia polkuja kiidetäänkin kiitettävästi. Lopun lähestyessä myös sekalaisen pahisporukan ruutuaika lisääntyy ja jos vanhoja kirjoituksia muistelen, niin monien vastaavaan suuntaan lähtevien perhe-elokuvien kohdalla olen muristellut liiallisesta tai irrallisesta ilkeilystä. Tähän tarinaan kovemmat otteet ja luodit sulautuvat paremmin, koska homma tosiaan laitetaan taistelukentillä liikkeelle ja taustalla on myös Wincottin perheen miespuolisten otusten itselleen ja toisilleen asettamat toiveet ja paineet aseiden sekä armeijan parissa.

Viimeiset välienselvittelyt eivät ole Maxin sooloilua, vaan Justinille ja kavereille löytyy myös vastusta ja vaaraa, ja onhan Ray-isäkin toiminnassa mukana räiskyttelemässä reippaasti revolverillaan. Siinä mielessä työjako menee vähän vanhanaikaisesti, että Carmen lähetetään hakemaan apua ja Pamela-äidin (Lauren Graham) vastuu on muutenkin kotirintaman puolella. Näistäkään en tosin katselun aikana onnistunut kehittelemään mitään suunnatonta närästelyä tai mielipahaa, mutta hieman yllätti Carmenin poistaminen pikkuisen töksähtäen. Pahikset ovat toki pohjimmiltaan melko häikäilemättömiä tyyppejä, mutta pienet plussat merkkaisin siitäkin, että edesmenneen veljen lurjuskaverille on sentään vaivauduttu kirjoittamaan vähän niitä hairahduksia selittäviä taustoja sekä inhimillisiä piirteitä, eikä vain hutkittu kasaan ihmishirviötä helpoksi vihattavaksi.

Koiraelokuvien sarjassa Max onkin omassa hyllyssä ainakin toistaiseksi pienoinen harvinaisuus ja poikkeus hauvahassutusten massasta, eikä ainoastaan vakavampien sävyjensä ansiosta, sillä löytyyhän näitä kyyneltuotantoa kasvattavia tarinoita sieltä varmaan vähintään parin kourallisen verran. Sekään ei aivan ainutlaatuinen seikka ole, että koirakaverin vieressä kulkeminen kannustaa myös nuoret sankarit kasvuun, mutta kun joukkoon lisäillään Maxin erikoisala ja se, että omiin silmiin tökeröimpien tunteilujen ylilyöntejä tietoisesti vältellään, tekee elokuvasta pikkuisen muutakin kuin vain tavallisen ja tympivän tallustelijan lajissaan. Voi olla, että päätekijöiden kirjavat ansioluettelot toimivat teoksen eduksi, kun ei pohjalla entuudestaan ole kymmentä automaattiohjauksella sarjatuotettua koirahömpötystä.

Ohjaaja-kirjoittaja Boaz Yakinin filmografiaan mahtuu lajityyppiä monenmoista, etenkin jos huomioidaan myös teokset, joissa hän on toiminut tuottajan ominaisuudessa. Hän on kirjoittanut tummia sävyjäkin sisältäviä toimintarymistelyjä esimerkiksi Clint Eastwoodille ja Dolph Lundgrenille sekä ollut tuottamassa verta, häijyilyä tai tuskaa arastelemattomia Hostel-elokuvia. Omat ohjaukset taas taitavat kallistua lievästi voimakkaammin draaman, romantiikan ja perheystävällisten juttujen puolelle ja tähän laitaan Max tietysti kuuluu myös, sillä lähtökohdista ja synkemmistä hetkistä huolimatta kuvasto ja tarinan yleinen rankkuus ovat varttuneemmille lapsille sopivia, eikä kotimainen 12 vuoden ikäsuositus ole lainkaan huonosti heitetty. Kantta tutkimalla voi jälleen todeta jännästi hajontaa Pohjoismaiden välillä, kun Norjassa suositus on 9, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15 vuotta. No, kaipa näissä vanhempien harkinnalla on myös merkitystä, mutta ilmeisesti tällainenkin kohtalaisen siistitty perhe-elokuva voi osua luokitteluperusteisiin monella tapaa.

Myös elokuvan toiselta kirjoittajalta Sheldon Lettichilta löytyy taustaa 1980- ja 1990-lukujen kovaotteisimpien juttujen parista ja vielä Yakinia vahvemmin toimintaelokuviin painottuen. Lettichilla onkin ollut pitkään jatkunutta yhteistyötä Jean-Claude Van Dammen kanssa, sillä näitä teoksia löytyy kolmelta eri vuosikymmeneltä, vaikka kokonaismäärä ei mikään hirmuisen suuri olekaan. Lettichin filmografiassa Max näyttääkin ainakin nopealla vilkaisulla eräänlaiselta outolinnulta ja mahdollisesti tulossa olevien projektien perusteella vaikuttaa siltä, että paluu tiukempien tappelujuttujen armottomaan menoon kiinnostaa kaveria enemmän.

Nimikkokoira ansaitsee ehdottomasti kehut ja vaikuttaa varsin pätevältä esiintyjältä moniin kollegoihinsa verrattuna. Levyltä löytyvä lyhyehkö dokumentti tosin kertoo, että Maxin osan eteen teki kaikkiaan kuusi eri hauvaa hommia, mutta joukossa oli kuitenkin yksi pääkoira, jolle annettiin suurin osa roolista muiden tehdessä enimmäkseen tietynlaisia kykyjä vaativia erikoisjuttuja, kuten esimerkiksi nopeita jahteja. Silmissä ei siis ole vikaa, jos Max välillä vaikuttaa vipeltävän hieman vetreämmin tai ilmeissä ja olemuksessa on pienoisia muutoksia. Vaikka näitä "stunthauvoja" sieltä täältä sattuisi huomaamaan, niin väittäisin, etteivät ne häiritsevästi käy rikkomaan elokuvakokemusta.

Sijaisuuksista huolimatta isoin kiitos komeista koiraotoksista kuulunee päävastuussa olleelle Carlos-nimiselle kaverille. Selvästi on pystytty taltioimaan pidempiäkin ottoja, herkkiin hetkiin saatu hyviä ilmeitä ja kaikenlaisia tempputaitoja kieltämättä löytyy. Lisäksi Carlos ja toki myös muut Maxin osassa haukahtelevat koiruudet tuntuvat olevan hyvin mukana menossa, eikä näytä siltä, että jostakin on vain tempaistu eläintähti kameroiden eteen ja siitä sitten yritetään pikaisilla leikkauksilla sekä tehostetaian avulla kyhäillä kasaan jotakin aidonoloista. Onkin erittäin mukava huomata, että tyyppien välillä vaikuttaisi olevan todellista yhteyttä, mikä on noin tarinan ja tunteiden kannalta oleellista, koska Max kuitenkin pyrkii muuhunkin kuin vain huvittamaan katsojaa tassullisella toilauksia.

Elokuvan ilmestymisen aikoihin annetussa haastattelussa ohjaaja Yakin kertookin, että oikean koiran löytämiseen panostettiin, sillä muuten elokuva epäilemättä epäonnistuisi. Lisäksi piti huomioida muitakin ominaisuuksia kuin pelkät taidot suorittaa tiettyjä tehtäviä, ja kuten elokuvastakin voi huomata, niin tunteita ilmaisevat silmät olivat myös tavoitteena. Yakin mainitsee myös, miten Carlos oli hieman kapinallisuuteen taipuva yksilö, joka saattoi harjoituksissa hoitaa hommat niin sanotusti sovitusti, mutta kameroiden käydessä puuhaillakin aivan jotakin muuta. Tällainen on toki eläinelokuvien tekijöille tuttua pulmaa, mutta Yakin kuitenkin kertoo, ettei koiratähden ailahteleva käytös aiheuttanut pelkästään huolta ja murhetta, vaan näitä yllätyksellisiä improvisointeja päätyi valmiiseen teokseen.

"Yakin knew his fictional tale of a military service dog in war-torn Afghanistan, despondent after the death of his Marine handler, would ring true with the highly intelligent Belgian Malinois breed increasingly used by the military and police. When it comes to filmmaking, though, the problem is that the breed often features black eye markings not conducive to the camera.

"The eyes are where the emotions are," Yakin says. "It would be like acting with sunglasses on.""

"Animal coordinator Mark Forbes found Carlos, named after Vietnam War sniper Carlos Hathcock, on a Kentucky farm after a nationwide search. He stood out with his unique light face markings, focused personality and "true charisma," Yakin says.

"The only problem was that Carlos was very temperamental. But (the trainers) felt they could work with him," Yakin says. "We based the character Max on Carlos. When you see Max onscreen, 80% of the time it's Carlos.""

"Four other Belgian Malinois dogs had their facial features carefully dyed to resemble and assist, each one with his own specialty. Jagger served as the main understudy. Dude specialized in jumping, Pilot in knocking people down and play-fighting. Pax was used for running shots and "happens to be good at showing his teeth," says Mathlide de Cagny of Birds & Animals Unlimited, who trained the dogs with O.J. Knighten."

Mikään virheistä vapaa täysosuma Max ei ole, mutta melkoisen mukavasti ja tyydyttävästi palikat kasaillaan. Pahistelukaan ei tosiaan karkaa käsistä ja vie kaikkea huomiota, vaan kaveruksilla on muutakin yhteistä aikaa ystävystymiseen ja se ainakin ajoittain koskettelee katsomon puolellakin. Maxin seikkailut eivät yhteen kertaan jääneet, koska pari vuotta myöhemmin ilmestyi Max 2: White House Hero, jonka itse ostin samalla kuin ensimmäisen. Siihen liittyen on jossakin määrin perusteltuja huolia, että tapahtuu samanlainen laatunotkahdus ja hyvien juttujen tärveleminen kuin elokuvien Marley & Me ja Marley & Me: The Puppy Years kohdalla. Näissä näyttäisi nimittäin olevan yhdenmukaisuuksia tai ainakin kansi viestittelee siihen suuntaan, ettei jatkossa enää niinkään herkistellen eheydytä, vaan kenties tarjoillaan toiminnallisempaa kohkauskomediaa ja aivan kuin Marley-elokuvissa, niin tutut hahmot vaihdetaan käytännössä kokonaan ja samalla myös tilalle tekijät, joilla sattuu olemaan aiempia näyttöjä kohtalaisen kehnoistakin koko perheen pöhköhupailuista. Odotukset eivät siis sen suhteen ole mitenkään mahtavat, mutta tulee katsottua ajallaan ja varmaan kommentoituakin pikkuisen. No, vaikka jatko olisikin sitä pökäleosastoa, niin Max kuitenkin ansaitsee vahvat suositukset ainakin koiraelokuvien ystäville.

Max (2015)

Beethoven's Treasure Tail

Melko pienillä tassunaskelilla tämä alkavan vuoden reipastuminen on lähdössä laukkaan, mutta nytpä siis aikomuksena laittaa viimein Beethoven-elokuvat pakettiin, ja voi kai luottaa siihen, ettei tähän sarjaan enää yhdeksättä osaa tehdä. Sen seitsemän vuotta tässäkin urakassa meni, koska alkuperäisestä seikkailusta kirjoittelin vuoden 2012 lopulla, eli tahti ei ollut armottoman tiukka näiden vahtailussa, mutta sinnikkäällä puurtamisella maalia kohti lopulta. Luultavasti liikutaan uudenvuodenlupausten höyhenkevyessä hömppäsarjassa, jos huutelen katselevani viimeinkin pari vaiheeseen jäänyttä ja kohtalaisen mittavaa koiramaisten kommellusten elokuvasarjaa loppuun ja tällä tekstillä noin puolet lupauksesta lunastaa, eli alku ainakin on toiveikas.

Paremmuusjärjestykseen näitä on hieman hankala asetella, sillä katselut ovat hajaantuneet noinkin pitkälle aikavälille, eikä todellakaan innostanut lähteä virkistämään muistia ja kertailemaan koko mötkälekokoelmaa pohjille, sillä kuten on tullut tilitettyä, niin siellä hassuttelujen joukossa on kohtalaisesti myös pökälemäistä tuotantoa ja vitsinvääntöä. Jos näistä pitäisi pari pahimmin väsähtänyttä haukahdusta haukkua, niin kolmannen ja neljännen elokuvan kohdilla mentiin melkeinpä ilman intoa, ideoita tai energiaa. Sinänsä ei olekaan yllätys, että viides laittoikin naamoja vaihtoon melko rankalla kädellä, mutta vaikka yritys oli pikkuisen parempaa, niin lopputulos oli silti varsin vaatimaton.

Beethoven-elokuvasarja onkin näin jälkikäteen katsottuna varsin hajanainen nippu noin hahmojen osalta ja melkoisen laiskasti näitä on yritetty nitoa edes jonkinlaiseksi jatkumoksi. Sinänsä on ymmärrettävää, etteivät samat näyttelijät ole loputtomiin halunneet sitoutua kulahtaneiden juttujen kertailuun, kun taas vaihtuvat tekijät kameroiden takana ovat läpi elokuvasarjan tahtoneet toistaa tietyt kommellukset vielä 20 vuotta myöhemmin. Eipä tämä tällainen toki ole ainoastaan kyseisen koirasaagan kirous, vaan yleisestikin käsittämättömiin mittoihin venytettyjen juttujen, jotka jo lähtökohtaisesti ovat varsin höttöistä muutamaan ideaan pohjaavaa hupailua.

Alkuperäinen vuoden 1992 Beethoven ja sitä nopeasti seurannut jatko-osa Beethoven's 2nd ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ydinporukan pysyessä samana, eikä ole tarvittu mitään hataria selityksiä muutosten perusteeksi. Kuviona perinteinen lisää samaa koheltelua ja enemmän porukkaa sekoilemaan, niin eiköhän se vähintään tuplaa hauskuuden...no ei. Varmaan siksikin Beethoven's 3rd ilmestyi vasta seitsemän vuotta myöhemmin ja ensimmäisten kahden elokuvan tutut kasvot vaihdettiin käytännössä uuteen perheeseen, joka pääsi vain vuotta myöhemmin jatkamaan aikamoisen tympäisevää töppäilyään elokuvassa Beethoven's 4th. Näiden kahden kehnous ei silti laittanut loppua elokuvasarjalle, mutta pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Beethoven's 5th päätyi poistamaan nämä tyypit pitkälti kuvista ja samalla se on mielestäni irrallisin osa koko paketissa.

Kuudes osa Beethoven's Big Break ilmestyi viiden vuoden vierähdettyä ja siinä lähdettiin hakemaan yhteyttä sarjan alkupäähän, mutta ei sentään enää onneksi niinkään kadonneiden sukulaisten kautta, vaan elokuvantekohommien avulla. Osittain tämä seikkailu onnistuikin piristelemään keppostelua, mutta kevyemmän hassuttelun toimiessa kohtalaisesti vakavammat hetkoset olivat kuitenkin laahaavaa jankkausta. Seitsemäs elokuva Beethoven's Christmas Adventure saapui katsojien jouluiloksi kolmisen vuotta myöhemmin ja oli jälleen vähän irrallisempi epeli. Beethoven toki edelleen oli siinä sama tähtikoira kuin edeltäjässä, mutta mainoskiertue tarjoili tilaisuuden laittaa hahmoja vaihtoon sekä tuoda mukaan talvisempaa touhotusta. Ilmeisesti jouluelokuva oli jossakin vaiheessa puolipakollista väsäiltävää ja siihen kylkeen joku oli kai kehitellyt huikean ajatuksen, että hei mitäpä jos Beethoven osaisi puhua...?

Kahdeksas koitos unohtaa jouluiset tonttutaikatemput ja luminietokset, sillä palataan kiinteämmin kuudennen osan elokuvahommiin. Nimikkokoira on päässyt tässä vaiheessa agenttielokuvien tähdeksi ja uutta ollaankin hyvää vauhtia kuvaamassa varsin lämpimissä maisemissa. Kieli vaikuttaa olevan vahvasti poskessa alkukuvista lähtien, kun Beethoven on vaihtanut alaa Bondin ja Ethan Huntin hommiin. Pujahtelu tiukaksi viritetyssä laserverkossa on hieman haastavaa, mutta sujuu kuitenkin agenttikappaleen pauhaillessa taustalla. Sankaritöille tulee kuitenkin äkkipysähdys suuren loikan kohdalla, jota tähtikoira ei ole erityisen halukas hyppäämään. Edelleen kouluttajana toimiva Eddie (Jonathan Silverman) yrittää ystäväänsä suostutella temppuun, mutta eipä auta ei.

Kamerat sulkeutuvat hetkeksi ja tulee tuumaustauon paikka, mutta Eddie ei oikein halua nähdä ongelman ydintä, vaan tahtoisi jatkaa menestyselokuvien putkea. Beethovenia tutkiva lääkäri taas pohtii, etteivät koiruudet kameran edessä välttämättä ole lainkaan oikeaa lääkettä, sillä voipi olla, että juuri näihin touhuihin tähti on tympiintynyt ja sen myötä kadottanut elämänilonsa. Eddie ei halua nähdä lemmikkinsä hiipunutta mielialaa ja uskoo edelleen, että kyllä se temppukunto vielä löytyy joko lääkkeillä tai sinnikkäällä painostuksella, mutta siinä vaiheessa projektin tuottaja astuu väliin kertoen, että Spydog 3 laitetaan tauolle ja etsitään korvaava eläintähti tilalle. Eddie ja Beethoven ovat hänen mukaansa vapaita poistumaan kuvauspaikalta, ja sen verran suopeutta löytyy, että tuotantoyhtiö hommaa autonrämän parivaljakon paluumatkaa varten.

Vähissä varoissa oleva Eddie yrittää ajomatkalla järjestää lisätöitä Beethovenille, mutta uutiset ongelmista ja potkuista ovat kiertäneet piirit salamavauhtia, eikä kukaan halua palkata motivaationsa menettänyttä koiraa. Hetkellisen herpaantumisen takia matkalle tulee yllätyspysähdys ja kenties kovasti kaivattu sellainen, sillä se tuo tilaisuuden hiljentyä hetkeksi harkitsemaan. Pienen rantakaupungin nimi on O'Malley's Cove ja pikaisella vilkauksella vaikuttaa siltä, että maisemat ovat mahtavat, mutta kaupungin liike-elämä taas laittaa lappua luukulle kiihtyvään tahtiin, mikä heijastuu pikkuisen uuvahtaneeseen yhteisöön. Nämä eivät tietysti Eddien murheita ole, vaan tavoite on saada auto ajokuntoon ja päästä mahdollisimman pian takaisin tielle. Hektiseen elokuvaelämään tottuneelle kaverille on jo hirmuinen takaisku, kun hän saa tietää, että korjauksissa menee ainakin päivä ja pitäisi etsiä majapaikka yhdeksi yöksi.

Pintapuoleisesti uneliaalta ja hiipuvalta vaikuttavassa kaupungissa on kuitenkin pienoista kuohuntaa menossa, sillä salaperäinen ja varakas heppu (Jeffrey Combs) tahtoisi käyttää yhteisön taloudellista ahdinkoa hyväkseen ja ostaa käytännössä koko O'Malley's Coven ja moni onkin halukas tarttumaan tarjoukseen miettimättä kunnolla, mitä sen taustalla mahtaa olla kätkettynä. Myös Eddie törmää tallustellessaan näihin juttuihin ja saapa hän kuulla myös kaupungin legendasta, joka tietää kertoa, että 200 vuotta sitten alueelle vähän vastentahtoisesti rantautui O'Malley-niminen hiukan toistaitoinen merirosvokapteeni, joka piilotti aarteensa lähistölle. Anne Parker (Kristy Swanson) pyörittää paikallista museota ja suhtautuu vähän viileämmin aarrekarttoihin, mutta hänen poikansa Sam (Bretton Manley) on taas täysin hurahtanut kultakirstun etsimiseen. Liekö sitten kyse parin vuosisadan piilottamasta salaisuudesta, vaiko silkkaa tarua, mutta selvää on, että ennen pitkää Eddie ja Beethoven tempautuvat mukaan selvittelyihin ja seikkailuihin, eikä pikainen paluu kameroiden eteen olekaan enää asialistalla ykkösenä.

Ennakko-odotukset olivat varsin maltilliset aiempien näyttöjen pohjalta ja lupaavimmalta puolelta vaikutti aarrejahti merellisissä maisemissa. Jälleen kyseessä on laiskasti kasattu kyhäelmä vähän sitä ja tätä, jota seuraillessa tuntuu siltä, ettei oikein mihinkään ole viitsitty panostaa kunnolla, vaan kunhan jotakin ja jotenkin, niin eiköhän se elokuva siitä valmistu. Mukana on vanhoja kikkoja ja näennäisesti uutta huttua, enkä edelleenkään pidä sitä suurimpana miinuksena että toistoa löytyy, vaan ehkä jälleen toivoisi hieman kunnianhimoisempaa otetta komediapuoleen, koska löysä ja lepsu hassuttelu jättää usein täysin kylmäksi ja yrityksen puute paistaa monin paikoin läpi. Toisaalta on sanottava elokuvan eduksi, ettei se suinkaan ole sarjansa väsähtänein tai tympivin tekele. Myös ontolta kolkahtavan kaupallisuuden kritiikki on tässä yhteydessä pikkuisen noloa, koska melkoisella sarjatuotantotyylillä tämä elokuvasarja on pyrkinyt nyhtämään katsojilta helpot rahat ilman kummoisia panostuksia sisältöön tai tyyliin.

Muutamaakin pykälää tylymmistä teoksista tuttuja tyyppejä on syystä merkillisestä mukana ja vähän ihmetyttää kummankin herran kohdalla, että mitä lie mielessä ollut. Aikoina varhaisempina varsin pirullisenakin hyypiönä heilunut Combs pahistelee niinkin laiskasti ja nolosti, ettei touhussa ole oikein mitään muistettavaa. Combsin kökköilevää suuruudenhullua haaveilua vilkuillessä käykin ajatuksissa, että kenties kyseessä on jokin kiero vitsi herran itsensä ja lähipiirinsä huviksi. Udo Kierin esiintyminen taas on niin lyhyt ja turhahko, että tuskinpa sillä suurempaa tiliä on tehty. No, toisaalta onhan sitä ennenkin haettu vähän vaihtelua liian yksipuoliseksi käyneeseen julkisuuskuvaan, mutta voisin väittää, ettei Beethoven's Treasure Tail ole kummankaan kohdalla kovinkaan kummoinen ratkaisu siinä mielessä.

Koirapierut, kuolatuokiot ja kovak...tassuiset yöt jaetussa sängyssä on ehkä nyt taas hetkeksi nähty, mutta ne kuitenkin pystyy helpommin nielaisemaan, koska kuuluvat Beethoven-elokuvasarjaan aika kiinteästi. Ennemmin valittaisin muuten kovin irrallisista ja käppäisistä kommelluksista, joita silloin tällöin täytteeksi tungetaan. Paikoin kuitenkin on edes pikkuisen puhtia mukana kohkauksessa, ettei elokuvaa tahdo täysin lyttyyn lyödä, ja jos asennoituu ennakkoon siten, että parhaimmillaan Beethoven's Treasure Tail tarjoilee sinänsä hyväntuulista toistaitoista törttöilyä ja muutamaan kertaan käytettyä sekoilua, niin aika kivuttomasti hölmöilyt hymistelee läpi.

Aiemmissakin Beethoven-elokuvissa on välillä näyttänyt siltä, että nimikkokoira unohtuu jonnekin nurkkiin ihmisasioiden viedessä suuremman huomion ja sitä samaa on myös aarreseikkailussa havaittavissa, kun sankarihauva on osittain pakollisen koristeen ominaisuudessa mukana touhuissa. Jos siis ensisijaisesti koiravetoista vekkulia kommelluskoostetta tahtoo tuijotella, niin Beethoven's Treasure Tail ei ehkä ole antoisinta ihmeteltävää. Jotta jäkätys päättyisi plusmerkkisesti, niin loppuun kehut siitä, että Kanadan kaakkoisosissa sijaitseva Nova Scotia näyttää kovin kauniilta ja onneksi näitä viehättävän verkkaista merellistä tunnelmaa huokuvia kuvia on ripoteltu läpi elokuvan, eikä lukittauduta lavasteisiin jauhamaan ja pöllöilemään.

Beethoven's Treasure Tail (2014)