Another Woman's Life (Rakkautta Pariisissa)

Harlekiini-tarinoita ja muita hömpötyksiä on alkuvuodelle kohtalaisesti mahtunut, mutta pikaisen tarkistuksen perusteella on tullut turistua vain yhdestä romanttisesta komediasta, eikä puolivuotiskatsauskaan paljoakaan hohdokkaampaa lukemaa tarjoile, sillä edelleen jäädään alle viiden. Kokoelman kuihtuminen näiltä osin ei ainakaan ongelman ydin hiipuneisiin lukemiin ole, koska tasaiseen tahtiin lajityypin edustajia ilmestyy hyllyihin majailemaan. Valinnanvaraa siis löytyy hyvinkin, ja tällä kerralla nopsan arvonnan jälkeen soittimeen sujahtelee Juliette Binochen tähdittämä muutaman vuoden ikäinen teos. Kannessa lupaillaan tunteilua, kepeää komediaa, hyväntuulisuutta, mielenpiristäjää ja tietenkin Binochen lumoavaa hymyilyä. Kun ikkunan takana talvi-illan pimeys vallitsee ja viileät tuulet puhkuvat, niin sanoisinpa, että kaikki luvatut ominaisuudet otetaan erinomaisen innokkaana vastaan, joten antaa palaa vain!

Välimerellisten näkymien hiipiessä ruudulle ihasteltavaksi ja leppoisan musiikin kantautuessa korviin helposti tuumailee, että oikeilla jäljillä tässä selvästi ollaan. Marie (Juliette Binoche) on Speranskin perheen hulppealla rantatalolla vierailemassa ilmeisesti aikomuksenaan esitellä itsensä mahdollisimman myönteisessä valossa, sillä hän pyrkii saamaan Speranskien yrityksessä avoinna olevan työpaikan. Jutustelut hoidetaan lähinnä Dimitrin (Vernon Dobtcheff) kanssa, sillä hän on yrityksen johdossa, mutta sattuupa Marie käväisyllään myös perheen vanhimman pojan Paulin (Mathieu Kassovitz) pikaisesti näkemään. Paulin nuorempi veli taas venytellen paistattelee päivää. Tapaaminen sujuu kaikin puolin hyvin, vaikka paikka ei vielä varmistukaan. Lopullista päätöstä pitää pikkuisen odotella, mutta varsin lupaavissa tunnelmissa Marie kuitenkin iltamenoilleen poistuu.

Hirmuinen kiire ei ole niskaan painamassa, joten seuraavaksi hiekkarannat viekoittelevasti kutsuvat. Mukavasti kuumottelevan auringon alla Marie pikkuisen myöhemmin kaverinsa kanssa makoileekin ja tuttujakin nähdään. Pelkkää leppoisaa jutustelua ei ole luvassa, vaan eräs teräväkielisempi tapaus tahtoo vihjailla, että Marien mahdollinen työpaikka on lähinnä perheen kohtaaman kamalan onnettomuuden aiheuttamaa empatiaa ja hyväntekeväisyyttä, mutta Marie ei lähde näistä hivenen ilkeistä höpöttelyistä mieltään mustaamaan. Hiekkarantalötköilyn yhteydessä selviää myös, että sattuupa hän syntymäpäiviään viettämään, ja Paulin seurueellekin juhlakutsu huikkaillaan. Aivan kaikki porukasta eivät ole niinkään juhlatuulella, mutta jotkut syntymäpäiväiltaa päättelevät kuumottavissa merkeissä.

Aamulla sängystään heräilevä Marie saa ison yllätyksen ihmeteltäväkseen. Siinä saa hetken ja toisenkin ymmällään jumitella, sillä kovin moni seikka tuntuu muuttuneen. Talo vaikuttaa vieraalta ja keittiön ruokapöydän äärellä odottelee poika aamupalaa. Marie muistaa kyllä Paulin, mutta muuten saakin pinnistää aivosoluja, jotta edes jonkinlainen käsitys syntyisi siitä, missä nykyään mennään. Hiukset ovat salaperäisesti lyhentyneet ja muitakin muutoksia on havaittavissa. Ikkunasta näkyy Eiffel-torni, eikä silmien eteen tunnu eksyvän mitään, mistä saisi otetta. Järkytys on suuri, mutta päässä lyö vain tyhjää ankarasta mietiskelystä huolimatta. Onkohan Marie sekoamisen partaalla, vai mistä lie kyse...?

Sukunimeksi on vaihtunut Speranski, joten kaipa sitä on tullut Paulin kanssa avioiduttua. Seinien valokuvista ei hirmuisesti johtolankoja arvoituksen alkujuurille löydy ja mieltä nyrjäyttelevät pulmat edelleen kiusaavat, joten Marie alkaa tenttailla pojaltaan sekalaisia kysymyksiä täyttääkseen tyhjiä aukkoja. Eletään vuotta 2011, eli noin 15 vuotta on mielestä pyyhkiytynyt sinnikkääseen usvaan. Poika taas on syntynyt 11 vuotta sitten, mutta kovin pitkään ei tiedustelutovi pääse jatkumaan, sillä koulu kutsuu ja ollaankin jo myöhässä. Vaikuttaa siltä, että näiden vuosien aikana Paul on menestynyt sarjakuvataiteellaan erinomaisesti. Marie ei tahdo läheisilleen muistihuolistaan heti kertoa, vaan yrittää saada ajan lääkärille. Sitä taas saa odottaa torstaihin, eli muutaman päivän verran pitäisi sinnitellä omin avuin.

Opeteltavaa riittää runsaasti, jos haluaa pitää yllä illuusiota, että ihan normaalisti tässä voidaan. Marie mietiskelee, että vanhalle ystävälleen Florencelle hän voisi jossain määrin uskoutua pulmistaan, mutta tämä ei ole halukas jutustelemaan, vaan näyttää siltä, että ystävyys on vuosia sitten jäätynyt hengiltä. Paul taas ihmettelee hymyilevää Marieta, että onkohan kaikki aivan kunnossa. Valuuttakin on päässyt jossakin välissä vaihtumaan ja Marien naurusta päätellen tilikin huomattavasti pulskistunut. Kauan sitten haettu työpaikka Speranskien firmassa on vuosien vieriessä vienyt johtoportaaseen Dimitrin rinnalle. Nyt pitäisi vain jotenkin saada työasioista uusi ote, mikä omanlaisensa haasteen heittää.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi maailma on hektisesti eteenpäin viilettänyt, joten kirittävää riittää siinäkin mielessä. Voikin väittää, ettei mikään tappavan tylsä arkimaanantai ole menossa, vaan vallan mielenkiintoinen päivä, joka tarjoaa yllätystä yllätyksen perään. Urakehitys Mariella on kyllä ollut kiitettävää, mutta moni muu juttu onkin sitten mennyt paljon kurjempaan suuntaan, sillä etäisyyttä on tullut sekä ystäviin että sukulaisiin, eikä perhe-elämäkään enää erityisen turvatulta vaikuta. Vähitellen alkaa selviämään, että seuraavat päivät ovat elämän ja uran kannalta hyvinkin tärkeitä, ja voi olla, että tämä muistamattomuus on hyvin hankalaan paikkaan iskenyt. Vai voisikohan se sittenkin olla omanlaisensa siunaus ja mahdollisuus korjata kurssia sekä samalla laittaa ne onnen kekäleet hehkumaan menneiden parempien päivien tapaan...?

Jokunen päivä sitten katseltu Another Woman muistuttaa muutenkin kuin vain nimeltään tätä uudempaa tekelettä. Sylvie Testudin ohjauksen leimaaminen täydeksi ajatusvarkaudeksi olisi kylläkin rapsakkaa liioittelua, mutta yhtäläisyyksiä selvästi löytyy. Molemmissa muistinmenetys tosiaan tulee kuvioihin hetkenä, jolloin pitkä suhde on lähenemässä loppuaan. Kumpaisessakin elokuvassa se kaivaa päähenkilöistä jonnekin kauas vuosien pölyihin hautautuneita piirteitä ja ominaisuuksia sekä parantelee maailman kovien käsien muksauttelemia mustelmia. Eniten näissä elämänsä suuntaa pohtimaan joutuvat pariskuntien naiset, sillä ero menneiden vuosien onnellisiin päiviin on revähtänyt varsin suureksi kylmän kyynisyyden ja ilkeyden hiipiessä iloisen ilmeen tilalle. Mitenkään tarkoituksella en näitä teoksia melkein peräkkäin katselujärjestyksessä tunkenut, ja varmaan olisi ollut hyvä saada kuukausia tai vuosia näiden väliin, sillä vähän väkisinkin samantapaisten kohtausten tuijottelu tunnelmista osasensa nipsaisee. Sekään ei suuremmin ihmetyttäisi, jos kirjoittajalle olisi varhaisempi Harlekiini-tarina tuttu.

Sekin pääsi vähän tuntemuksia viilentelemään, ettei Another Woman's Life sitten ollutkaan aivan toiveita vastaavaa höttöistä huvitusta, vaikka ensimmäiset kohtaukset siihen suuntaan vielä olivatkin vievinään. Kannessakin tosiaan painotetaan kepeyttä ja hyväntuulisuutta, joten alkaakin mietiskelemään, että kenties oma mielikuva näistä on hiukkasen erilainen. Elokuva ei ole katsojalle mikään mahdottoman raskas jatkuvien viurutusten ja valitusten värittämä sydänpiinajainen, mutta minusta se kuitenkin liikkuu enemmän romanttisen draaman kuin komedian osastolla, eikä aina todellakaan mitenkään höyhenisellä kepeydellä. Uusi ahdistava todellisuus niskaan painavine aikarajoineen käy päälle ja sen myötä hymyt alkavat hyytyä ja kyyneliäkin kuviin tulee. Tiedä sitten, johtuuko mainitun toisen elokuvan samankaltaisuudesta vai mistä, mutta viimeisen kolmanneksen liikutusyritykset tuntuvat järjestään jäävän puolitiehen ja kostuvat silmät valitettavasti katsomossa kokematta.

Parhaiten juttu tuntuu rullailevan siinä vaiheessa, kun Marie saa hataran otteen siitä, mitä on tapahtunut ja missä mennään. Binochekin pääsee näyttämään pikkuisen pirteämpää ilmettä, ja samalla Another Woman's Life kohoilee viihdyttävimmilleen, mutta tässä yhteydessä se ei mitään riemuriehaa tarkoita. Lähinnä unohdetut ja kaiken kiireen hautaamat ilot alkavat puskea pintaan ja kyllähän se katsomossakin hymyilyttää. Missään nimessä elokuvaa ei tee mieli luonnehtia erityisen vitsikkääksi ja huumori nyhdetäänkin pitkälti muualta kuin hassujen heittojen murjauttelemisesta. Kepeämpi osuus huipentuu hyväntuuliseen iltaan, joka tarjoilee horjahtelua huppelissa rantakävelyineen ja elämänilosine tunnelmineen. Näiden hetkien jälkeen naurut ja hymyt alkavatkin pitkälti hiipumaan pois kuvista, koska loppupuolella väännetään vakavammalle vaihteelle. Siksipä en itse ihan heti lähtisikään tätä teosta suosittelemaan hauskaa romanttista viihdettä hakeville. Onhan siinä toki huvittava vivahteensa, mutta lopulta naurut jäävät kohtalaisen vähäisiksi.

Osoittaapa uuteen oudohkoon aamuun heräilevä Another Woman's Life kuitenkin, että kyllä näistä kuvioista eheämpi ja mielekkäämpi elokuva syntyy ilman pöhkösti pökkelöiviä pyssyleikkejä sekä jännityslisänä toimivaa säheltävää ammattitappajaa, jollaista tuo maaliskuun toinen katoavan muistin kanssa kamppaileva Harlekiini-tarina tahtoi tarjoilla. Mielellään elokuvasta enemmänkin tykkäilisi, mutta kun se ei oikein missään vaiheessa onnistu mukaansa kaappaamaan, vaan väläyttelee satunnaisesti, niin hiukkasen hillityiksi kehut väkisin jäävät. Kivuttomasti tapahtumia vilkuilee ja sinänsä sujuvasti ne eteenpäin vilistävät, mutta pääparin vaikeita hetkiä en oikein onnistunut omaksi sydämenasiaksi ottamaan, ja siten tuntemukset jäivät lopulta valitettavan viileiksi. Yleisestä valjuudesta voisi nurista kuvienkin suhteen, sillä eipä tässä olla Pariisia mihinkään erityisen lumoavaan hehkuun laittamassa. Toki kaupunkia on jo ehditty ikuistamaan monissa elokuvissa, mutta näillä näkymillä ei kummoistakaan muistijälkeä tehdä, vaan vaikuttaa ennemmin siltä, että tarkoituksellisen niukalla linjalla liikutaan. Kaikkiaan Another Woman's Life on ihan kohtalaista romanttista draamaa huumorin pilkahteluilla, mutta eipä kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi hauskaksi hötöksi, jota tuli toivottua. Ehkeipä siis tarvitse sujauttaa tätä uusittavien osastolle...

Another Woman's Life (2012) (IMDB)

Certified Copy (Iltapäivä Toscanassa)

Edellisen talven elokuvaohjelmistoa varten jo runsas vuosi sitten hankittu Certified Copy pääsi tekemään ensiesiintymisensä kotiteatterissa hieman aiottua myöhemmin, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Muutaman kerran on tullut pyöriteltyä tätä näpeissä aiemminkin, mutta soittimeen ei kuitenkaan päätynyt, sillä olin saanut vähän sellaisen ennakkokäsityksen siitä, ettei sitä kannata missään suurimmassa hömpänkaipuussa ainakaan alkaa vilkuilemaan.

Certified Copy alkaa tilaisuudesta, jossa taiteessa esiintyviä väärennöksiä käsittelevän kirjan kirjoittaneen James Millerin (William Shimell) olisi tarkoitus vähän esitellä teostaan. Paikalle on kutsuttu joukko toimittajia, jotka saavat hieman odotella kirjailijan saapumista. Pienoiseksi yllätyksekseen Miller on saanut huomata olevansa selvästi suositumpi Italiassa kuin kotimaassaan, vaikka toisaalta ei siinä mitään erityisen ihmeellistä olekaan. Tilaisuus pidetään siis eräässä italialaisessa kaupungissa. Kuivahkojen vitsien maustama juttutuokio etenee varsin verkkaisesti.

Kohtalaisen reippaasti myöhässä paikalle saapuu lopulta Elle (Juliette Binoche), joka sitten taas on ensimmäisenä kiirehtimässä pois paikalta, kun poika kärsimättömänä odottelee. Ellellä on samassa kaupungissa pieni kauppa, jossa myydään erilaisia taide-esineitä, joten hänellä luonnollisesti on kiinnostusta Millerin teosta kohtaan. Koska Ellen osuus haastattelutilaisuudessa jääkin lyhyeksi, niin hän päättää kutsua Millerin vierailulle liikkeeseensä.

Sinne Miller sitten tilaisuuden päätyttyä haahuileekin. Vähän uupunut mies olisi halukkaampi siirtymään ulkotiloihin, tai oikeastaan kokonaan pois kaupungista. Elle tarjoutuu kuskiksi, vaikka toivotusta päämäärästä ei olekaan mitään tietoa. Lopulta Elle valitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan pienen maaseutukylän. Eipä muuta kuin iltapäivää viettämään rauhallisemmissa merkeissä...tai niin voisi ainakin luulla.

Automatkan aikana alkanut kevyehkö jutustelu saa jatkoa kylän kahvilassa. Kuin vaivihkaa keskustelut etenevät vähän herkemmille alueille, joista sitten samalla saa alkunsa kuvio, joka on ilmeisesti aiheuttanut useammankin katselijan kohdalla päänvaivaa. Onko sittenkin niin, ettei kyseessä ollutkaan lähes satunnainen tapaaminen, vai löytyykö kaksikolta sittenkin enemmänkin yhteistä historiaa?

Jälkimmäinen puolikas aiheuttaakin aina vain lisää mietittävää. Vaikka miten asiaa yrittää pyöritellä, niin eipä se suhteen luonne siitä vain tunnu selkiytyvän. Jatkuvasti tulee esille sellaisia yksityiskohtia, jotka ovat viittaavinaan kauemmin jatkuneen tuttavuuden puolelle. Sitten taas hetkeä myöhemmin voikin tulla jotakin aivan muuta. No, eipä siinä hiuksia tarvitse repiä, vaan varsin nautittavaa pähkäilyä tämä on loppuun asti, vaikka tunnelmat eivät aina mitään hilpeimpiä mahdollisia olekaan.

Certified Copy on kyllä keskusteluvetoisin elokuva, mitä on hetkeen tullut katseltua, mutta se ei ainakaan tässä tapauksessa ole mikään negatiivinen asia. Vaikka jutut paikoitellen ovatkin vähän arkisia, niin usein ne suuntaavat varsin kiinnostaville poluille ennen pitkää. Voisi ehkä ajatella, että elokuvan alussa oleva noin kymmenminuuttisen kestävä kirjatilaisuus karsii kärsimättömimmät pois yleisöstä.

Pääosia esittävät Binoche sekä Shimell onnistuvat lähes vaivattomasti tempaisemaan katsojan mukaan näihin koukeroihin. Tai ainakin sellaiselta se katsomossa vaikuttaa. Heidän mukanaan elää helposti iloja sekä suruja. Olivat ne sitten yhden iltapäivän ajalta tai sitten vuosien taakse menneisyyteen haparoiviakin.

Binoche toki on jo vuosia sitten ihastuttanut itsensä pysyvästi muistiin, ja tarkoituksena onkin yrittää katsella hänen uudempia elokuviaan tulevaisuudessa tiuhempaan tahtiin. Musiikkimaailman puolelta paremmin tunnettu Shimell taas oli erittäin positiivinen yllätys. Gregory Peckin suurena ihailijana oli ilo havaita, että Shimell välittää vähän samansuuntaisia väreitä. Toivottavasti häntä nähdään valkokankaalla jatkossakin. Michael Haneken uudehkossa elokuvassa häntä toki tulee katseltua, mutta senkin jälkeen tervetullut "uusi" kasvo...luultavasti. Sellaista hiljaistakin arvokkuutta, joka tällaiseen vähän luennoivan hahmon tulkintaan sopii mainiosti.

Uusista tuttavuuksista puhuttaessa pitää vähän nolosti myöntää, että Certified Copy oli ensikosketukseni elokuvan ohjanneen Abbas Kiarostamin teoksiin. Jätti kyllä varsin hyvän vaikutelman hänestä. Vaikka kauheasti ei tapahtuisikaan, niin eipä siinä tule paljoakaan kelloa vilkuiltua. Lisäksi elokuvasta huokuu miellyttävän lämmin tunne sekä ymmärrys. Ei saarnaa, ei väkinäistä viihteellistämistä, vaan ihmiseloa kauniisti kuvattuna ja kerrottuna. Jos hänen muut ohjauksensa ovat samalla tasolla, niin varsin nautittavia elokuvahetkiä lienee luvassa. Parempi kai sitten myöhään kuin ei milloinkaan...

Maisemakuvien suhteen olin vähän epäilevällä (mutta toiveikkaalla) kannalla. Ehkä tällainen elokuva ei ole oikea alusta aurinkoisten ja laajojen näkymien tykitykseen. Ajomatkalla toki nähdään pari kivaa vilahdusta, mutta sellaisten näkymien suhteen ei juuri enempää ole luvassa. Eipä elokuva tässä mielessä silti pettymys ole, koska kaksikon jutustelujen taustoiksi on löydetty kuintenkin varsin viehättäviä paikkoja. Kyllähän nekin kivasti oman lisänsä tähän tuovat.

Aitouteen ja väärennöksiin liittyviä mietteitä käsitellään muuallakin kuin vain taideteosten kohdalla. Pitkät kohtaukset ja otot helpottavat tilanteisiin uppoutumista. Pääkaksikko on kinasteluissaankin varsin pidettävä ja vetovoimainen. Muutenkin esitellään sellaista elokuvantekoa, joka minua miellyttää. Se ihastuttaa, naurattaa ja nautituttaa monin paikoin. Pienet eleet löytävät paikkansa helposti verkkaisessa elokuvassa. Sen voi varmaan sanoa, että uusinnalla varsinkin elokuvan alkupuolta katselee hieman toisenlaisin silmin yrittäen etsiä sieltä ensikatselulla ohikiitäneitä tuokioita tai vinkkejä. Joka tapauksessa kaunis ja lämmin elokuva, joka jätti hieman mietteliääksi, hyvällä tavalla toki.

Sohvalla tovin ja toisen pyöriessäni soittelin CMX:n kappaletta Puuvertaus. Ehkäpä se tähänkin päätökseksi sopii...

CMX: Puuvertaus

Certified Copy (2010) (IMDB)

The English Patient (Englantilainen potilas)

Sateisena sunnuntai-iltana oli hyvin aikaa ottaa katseluun vaihteeksi hieman pidempi elokuva ja muutenkin vaikutti sopivan syksyiseltä ajankohdalta vaihtaa maisemia enemmän lämpöä hehkuviin paikkoihin. Niinpä sitten pienimuotoista elokuvasivistysaukkojen paikkailua monien mielestä parhaimpiin rakkauselokuviin kuuluvan teoksen parissa.

Elokuva alkaa varsin rauhallisissa tunnelmissa pienen lentokoneen liidellessä verkkaisesti loputtomalta vaikuttavan hiekkadyynistön yläpuolella. Tätä tyyneyttä ei pitkään jatku ennen kuin luodit alkavat viuhua tuoden toisen maailmansodan hävityksen mukaan kuvioihin. Kone ei selviä saksalaisten tulituksesta ja se syöksyykin aavikolle lentäjän loukkaantuessa vakavasti.

Siitä siirrytäänkin sitten jo toisaalle vähän isompaan koneeseen, joka kuljettaa haavoittuneita kohti rauhallisempia seutuja. Yksi koneessa työskentelevistä nuorista sairaanhoitajista on Hana (Juliette Binoche), jota menetykset tuntuvat vainoavan jatkuvasti. Viimeisin ikävä tieto on, että mies on ammuttu hengiltä.

Sota on lähenemässä loppuaan, mutta ei vielä ole antamassa lopullista hengähdystaukoa haavoittuneista huolehtivillekaan. Kovia kohtaloita kertyy edelleen ikävien uutisten sadellessa, eikä aina vain raastavammille menetyksille näy loppua. Hanan kulkue saa yhdeksi huollettavakseen aiemmin aavikolle pudonneen lentäjän.

Almásy (Ralph Fiennes) on palanut maahansyöksyssä niin huonoon kuntoon, että on enää vaivoin elossa. Matkaaminen ja siirtelyt käyvät hänelle sen verran raskaiksi, että Hana tekee päätöksen jättäytyä saattueesta jälkeen syrjäiseen rakennukseen hoitamaan vaikeasti haavoittunutta toistaiseksi nimetöntä englantilaista potilastaan.

Vanhan luostarin rauhassa vuodelevossa oleva Almásy alkaa vähitellen muistella tarinaansa. Toistaiseksi on päädytty siihen, ettei hän muista nimeäänkään. Samaan rakennukseen ilmestyvä Caravaggio (Willem Dafoe) on kuitenkin sitä mieltä, että Almásy oikeasti muistaa kaiken, muttei vain halua kertoa osittain häpeällisestä menneisyydestään.

Niinpä vähän ennen sodan alkamista edeltäneestä ajasta lähtevät Almásyn muistelot alkavat kertoa haikeaakin tarinaa hänen ja Katharine Cliftonin (Kristin Scott Thomas) tapaamisesta sekä rakastumisesta. Ongelmalliset olosuhteet eivät tarjoa vakainta mahdollista pohjaa pitkäaikaiselle onnelle, eikä sellaista välttämättä ole luvassakaan, mutta liekki palakoon edes hetken verran voimakkaana.

Odotukset elokuvan suhteen olivat melko korkealla, sillä sen verran se on kehuja sekä palkintoja keräillyt. Jälkimmäisistä voisi mainita vaikkapa yhdeksän voitettua Oscar-palkintoa. Tärkeimmät näistä paras elokuva, paras ohjaus (Anthony Minghella), naissivuosa (Binoche) ja paras kuvaus (John Seale). Myös Fiennes ja Thomas saivat ansaitusti osistaan ehdokkuudet, mutta ne palkinnot jäivät voittamatta.

Teknisesti elokuva onkin laadukasta jälkeä, ja mainitut näyttelijät tekevät hyvää työtä. Näistä huolimatta pitää todeta, ettei The English Patient ainakaan ensimmäisellä katselulla onnistunut tekemään mitään täysin lumoavaa vaikutusta. Hyvä elokuva se toki on, mutta en toistaiseksi laittaisi itseäni innokkaimpien ihailijoiden joukkoon. Toisaalta, enpä niiden vihaajienkaan kerhoon, jotka kokevat elokuvaaa katsellessa vastaavia tunteita kuin vaikkapa Seinfeld-sarjan Elaine...

Olen kyllä tottunut katselemaan kestoltaan mittavampia sekä etenemiseltään verkkaisia elokuvia, mutta tässä tapauksessa reilusti yli kahteen tuntiin venähtävä kesto vaikuttaa pikkuisen ongelmalliselta. Paljon on toki karsittu, sillä Anthony Minghellan ensimmäinen leikkaus oli yli neljä tuntia, mutta olisi tässä silti edelleen mielestäni ollut vähän lyhennettävää, ainakin ensivilkaisun perusteella.

Dramaattinen alku vetää hyvin mukaansa, mutta vähitellen elokuva alkaa menettää parasta otettaan, kunnes Almásyn ja Cliftonin yhteinen tarina käynnistyy kunnolla. Sitä seuraa toinen jäähdyttely, josta aletaan jälleen nousemaan lopun lähestyessä. Pariin otteeseen paras kiinnostus pääsee kyllä ikävästi karkailemaan. Ei The English Patient niissä kohdissakaan mielestäni mitään tappavan tylsää seurattavaa ole. Ehkäpä pienoinen pettymys johtuu siitäkin, että odotin jotakin vähän suurempaa.

"My darling. I'm waiting for you. How long is the day in the dark? Or a week? The fire is gone, and I'm horribly cold. I really should drag myself outside but then there'd be the sun. I'm afraid I waste the light on the paintings, not writing these words. We die. We die rich with lovers and tribes, tastes we have swallowed, bodies we've entered and swum up like rivers. Fears we've hidden in - like this wretched cave. I want all this marked on my body. Where the real countries are. Not boundaries drawn on maps with the names of powerful men. I know you'll come carry me out to the Palace of Winds. That's what I've wanted: to walk in such a place with you. With friends, on an earth without maps. The lamp has gone out and I'm writing in the darkness."

Loppu sitten taas on erittäin onnistunut ja koskettava. Se laittaakin palan kunnolla kurkkuun ja siinä sitten saakin jälleen kyynelehtiä kunnolla. Kun suuren osan kestostaan vähän hillitymmissä merkeissä edennyt elokuva antaa lopulta ryöpsähtää kunnolla, niin siinä jää pahasti yllätetyksi. Ennen television sulkemista ja unia oli pakko kerrata välittömästi viimeiset kohtaukset.

Toki Almásyn ja Cliftonin tarina muinakin hetkinä onnistuu herkistämään, vaikka suurimpien tunteiden annetaankin monin paikoin jäädä pinnan alle kuplimaan. Usein ne katseetkin vain tuntuvat riittävän. Lisää sydäntä elokuvaan tuo Binoche hahmoineen. Jokainen mainituista onnistuu erinomaisesti osassaan. Fiennes ja Thomas ovat loistava pari, eikä minulla ole mitään valittamista heidän suhteensa.

Alun jälkeen sota alkaa jäädä enenevissä määrin taustalle, toki silloin tällöin itsestään muistuttaen. Minghella ei ole lähtenyt lavastamaan mukaan mitään massiivisia taisteluja, eikä sellaisille oikeastaan ole tarvettakaan. Samoin raakuuksilla revittely pidetään varsin vähäisenä. Sen verran hävityksen seurauksia kuvissa vilahtelee, että rauhallinen pakopaikka Italian maaseudulla pienine iloineen vaikuttaa varsin taivaalliselta.

Vähän harvakseltaan (turhankin) pitkiä elokuvia ohjaillut Minghella kuoli muutama vuosi sitten leikkauksen jälkiseurauksiin. Tämänkin tekeminen oli usean vuoden projekti, kun jo kirjan pohjalta Minghella viilaili noin 20 käsikirjoitusversiota. Itse olen nähnyt vain kolme hänen ohjauksistaan (muut kaksi The Talented Mr. Ripley ja Cold Mountain). Jokainen näistä vaikuttaa joiltain kohdin turhankin venytetyiltä vieden parasta terää pois. Kuitenkin sen verran laadukasta jälkeä nämäkin edustavat, että mielellään olisi nähnyt Minghellan jatkossakin elokuvia ohjaavan. Jokaisesta katsellusta olen kohtalaisen paljon pitänyt. Oikeastaan tuo myös sotaisaan aikaan sijoittuva Cold Mountain pitäisi katsella uudelleen.

Kovasti toivoin, että katselun jälkeen voisin itseni lisätä niiden joukkoon, jotka haltioituneina tästä elokuvasta puhuvat. Valitettavasti The English Patient ei omalla kohdalla ole se koskettavin rakkauselokuva. Siinä on paljon hyvää ja voi olla, että uusinnan myötä onnistuu iskemään kovempaa. Toistaiseksi kuitenkin pitää tyytyä vähän maltillisempiin kehuihin.

Toki The English Patient on aivan toista luokkaa, jos vertailee vaikkapa muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneeseen elokuvaan Captain Corelli's Mandolin, joka tarjoilee myös romantiikkaa saman suuren sodan aikana. Tämä uudempi pärjää paremmin oikeastaan vain maisemakuvien suhteen. Muuten kyseessä on varsin hengetön teos tähän verrattuna.

Jos vielä löytyy muita sellaisia elokuvaromantiikan ystäviä, joilta tämä on näkemättä, niin suosittelen kyllä tutustumaan, vaikka ei sitten aivan koko kestonsa ajan parhaalla mahdollisella tavalla innostaisikaan. Niihin hiljaisempiinkin hetkiin on tässä tapauksessa monin paikoin onnistuttu saamaan enemmän herkkyttä ja tunnetta kuin useissa sellaisissa elokuvissa, joissa tykitetään katsojan suuntaan Suurien Tunteiden täyslaidallisia tiiviimmässä tahdissa. Kyllähän The English Patient onnistui varsin liikuttuneeseen mielentilaan jättämään, kun maltillisesti rakenneltu rakkaustarina sai lopulta haikean päätöksensä.

 The English Patient (1996) (IMDB)