tiistai 31. joulukuuta 2013

Four Weddings and a Funeral (Neljät häät ja yhdet hautajaiset)

Onnistuin sittenkin kaivelemaan kokoelmasta tämän vähän aikaa sitten kaipailemani Richard Curtisin kynästä lähtöisin olevan komedian. Elokuvavuoden viimeisiä iltamia vietetään, ja edelleen katseluvalinnat pyörivät tutun turvallisissa merkeissä, mutta samalla varsin viihdyttävissä sellaisissa. Olisihan sitä voinut vähän mielikuvituksellisemminkin valita, mutta olkoon sitten 2014 vaikka yllätyksellisempi...ehkä.

Curtis on käsittääkseni tälläkin kerralla ammentanut käsikirjoitukseen juttuja omasta elämästään. Ilmeisesti perusajatus häiden ympärillä pyörivään tarinaan tuli siitä, kun Curtis muisteli, että oli edellisen vuosikymmenen aikana ehtinyt vierailemaan yli 70 häätilaisuudessa. Ehkäpä niistä sitten jo saakin kerättyä kokoon hauskaa ja kiinnostavaa materiaalia ilman, että tarvitsee mielikuvitusta kohtuuttomasti kuormittaa.


Ohjaajan tuoliin on istahtanut Mike Newell, jonka television puolelta alkanut pitkä ura ohjaanana on venähtänyt jo lähes puolen vuosisadan mittaiseksi. Eikä häntä tarvitse pelkän runsauden takia arvostaa, vaan Newell on kiitettävästi pyrkinyt hankkiutumaan vaihtelevien projektien pariin. Pienimuotoisista draamoista vauhdikkaisiin tehostetykityksiin ja monenlaista niiden väliltäkin. Four Weddings and a Funeral taas todistaa, että mallikkaasti romanttinen komediakin taittuu.

Ohjelmassa on siis useampiakin iloisia häätilaisuuksia, joten eipä aikailla enempää. Heti alussa tulee pienoista kiirettä ja paniikinsekaista sähellystä, kun aika juoksee, ja valmistelut ovat jääneet vähän vaiheeseen. Niinpä vain Charles (Hugh Grant) ja Scarlett (Charlotte Coleman) ovat kohta viilettämässä kohti ystävänsä häitä. Kaikki ei aivan putkeen mene, mutta pienillä kömmähdyksillä ja noloilla hetkosilla koitoksesta kuitenkin selvitään.



Häätilaisuudessa Charles tapaa vanhojen tuttujen lisäksi myös amerikkalaisen Carrien (Andie MacDowell), eikä ensisilmäyksellä ihastumista voida välttää. Tuttavuus jää kuitenkin olosuhteiden takia lyhyemmän puoleiseksi, mutta ehkä tulevaisuus tarjoaa jatkoa sille, jos asiat osuvat kohdalleen. Aika kulkee, kellot laukkaa ja jälleen hääkellot paukkaa...

Sitten ollaankin jo viettämässä jälleen lähipiiriin kuuluvan pariskunnan häitä. Voisi sanoa, että edellisistä sähläilyistä ei paljoakaan opittu. No, mitäpä pienistä, kun kerran taas hilpeämmät tunnelmat kutsuvat ja paljon tuttuja kasvoja on kokoontunut juhlistamaan onnellista tapahtumaa. Hääpuheet vain paranevat, kun kokemusta kertyy...tai sitten ei.



"Why am I always at, uh, weddings, and never actually getting married, Matt?"

Charles huomaa jossakin vaiheessa olevansa eräänlainen hääveteraani, mutta syystä tai toisesta aina vain vierasosastolla. Tietyt tapahtumat saavatkin hänet vähän haikeana pohtimaan, että onkohan suunta nyt aivan sellainen, mitä tulevaisuudelta toivoisi. Vielä enemmän samasta asiasta tuntuu hermoilevan Charlesin ystävä Tom, joka edustaa kuitenkin vähempään tyytyvää suuntausta. Kunhan löytyisi halukas puoliso, jonka kanssa voisi vakiintua rauhalliseen elämään. Charles ei kuitenkaan ole aivan yhtä vaatimaton.

Kun vielä ne hautajaisetkin astuvat kuvioihin, niin se toimii jokseenkin pysäyttävänä hetkenä, ja saa muutamankin mietiskelemään tulevaisuuttaan. Myös Charles saa huomata, että välillä ajoitukset eivät vain osu kohdalleen, ja silloin tällöin elämän heittelemät yllätykset saattavatkin olla vähemmän miellyttäviä. Kysymykseksi muodostuu, että ehtiköhän se onni jo viilettää pysyvämminkin ohi... Perkuleen kukkuluuruu sentään!



Tämänkään elokuvan kohdalla tarinan tunteminen ei mielestäni paljoakaan haittaa, kun nyt on jo uusintojakin ehtinyt kertymään. Ensikatselulla se kyllä pariin otteeseen seikkailee vähän yllättävämmillekin poluille, mikä varmaan monia ilahduttaa, jos on saman lajityypin elokuvia enemmänkin katsellut. Kun tarina on entuudestaan tuttu, niin voi keskittyä enemmän muihin juttuihin.

Nyt on joulukuun aikana tullut katseltua myös Curtisin kirjoittamat elokuvat Love Actually ja Notting Hill, joten näiden vertailuun tulee väistämättäkin kiusausta. Etenkin tuon jälkimmäisen suhteen ei mitään suurennuslasia tarvita, jotta pieniä ja suurempiakin yhtäläisyyksiä sieltä löytää. Ilmeisesti Curtis myös oli vähän sitä mieltä jossakin vaiheessa, että tämä kaksikko muistuttaa kenties hieman liikaakin toisiaan.


Nämä kaksi ovat tavallaan hieman enemmän sydämellisyyteen taipuvaisia kuin uudempi Love Actually. Charlesin hieman ongelmalliset romanttiset kuviot amerikkalaisen naisen kanssa tuntuvat jokseenkin tutuilta. Samoin ystäväpiiri omaa samansuuntaisia piirteitä. Ellei näitä nyt aio aivan peräkkäin katsella, niin en uskoisi, että tällaiset yhtäläisyydet elokuvanautintoa onnistuisivat pilaamaan. Kyllä molemmat maailmaan mahtuvat ja nauruja kirvoittelevat.

Viitisen vuotta myöhemmin ilmestynyt Notting Hill ainakin omasta mielestäni parantaa ainakin parin osa-alueen suhteen. Grant oli vuonna 1994 vasta siirtymässä enemmän romanttisten komedioiden suuntaan, ja tietyin paikoin vaikuttaa tässä vielä hieman haparoivalta. Tuossa uudemmassa elokuvassa itsevarmuus tuntuu olevan aivan toista luokkaa ja huvittelut tulevat huomattavasti luontevammin. Grant oli kuvausten aikaan itsekin epävarma siitä, mitä onkaan tekemässä, sillä ilmeisesti piti elokuvaa silloin lähinnä kamalana. Siitä pitää olla kiitollinen, että Charlesin osaan lopulta päätyi juuri Grant, eikä esimerkiksi Alan Rickman. Minun ainakin on hieman hankala kuvitella Rickmania kyseisessä osassa. Lisäksi voi olla, että ilman tämän elokuvan ja sen menestyksen tarjoamaa alkusysäystä Grantin hieno ura romanttisten komedioiden parissa olisi saattanut jäädä tapahtumatta.



Ei minulla varsinaisesti mitään Andie MacDowellia vastaan ole, mutta kyllä Julia Roberts saa sydämen sykkimään ainakin pikkuisen kiivaampaa tahtia. Senkin takia Notting Hill jätti viimeisimpien uusintojen jälkeen pikkuisen paremman maun. Ainakin omat silmät yrittävät viestiä, että Robertsin ja Grantin välillä on selvästi enemmän vetovoimaa kuin MacDowellin ja Grantin.

Muista näyttelijöistä maininnan ansaitsee ainakin Kristin Scott Thomas, joka hankalassa tilanteessa olevan hahmonsa kautta tuo elokuvaan sydäntäkin. Samoissa merkeissä voisi mainita myös John Hannahin. Vähän toiselta laidalta taas Curtisin vanhan yhteistyökumppanin, eli Rowan Atkinsonin pienemmän roolin aloittelevana pappina, joka sähläilee pariinkin otteeseen, mikä ei siinä seurassa tosin ole lainkaan poikkeuksellista. Löytyyhän elokuvasta enemmänkin osuutensa mallikkaasti ja persoonallisesti hoitavia tyyppejä, mutta ei nyt jaksa lähteä käymään kaikkia läpi.


"Fuck-a-doodle-doo!"

Hahmot eivät ainakaan mistään liiallisesta tahdikkuudesta kärsi, mitä juttuihin tulee. Jo ensimmäisten minuuttien aikana elokuvalle kiroillaan monien maiden kohdalla kohtalaisen korkea ikäraja, eikä se siitä paljoakaan kaunopuheisemmaksi pääsee pehmenemään. Kun tässä muistelee vaikkapa niitä juhlapuheita, niin väkisinkin pieni hymy palailee kasvoille. Eivät ne nyt mitään hyvän maun loistohetkiä ole, mutta hauskoja joka tapauksessa.

"Dear Lord, forgive me for what I am about to, ah, say in this magnificent place of worship... Bugger! Bugger! Bugger, bugger, bugger, bugger!"

Välillä elokuvan vitsailu menee väkinäisen puolellekin, tosin ainakin osittain ilmeisen tarkoituksellisesti. Hautajaisissa pidetty puhe lienee hyvä esimerkki, kun alun hieman kiusallisesta huumorista vaihdetaan vähitellen vakavammalle vaihteelle varsin onnistuneesti. Toimiihan se näinkin. Mitä huumoriin yleisesti ottaen tulee, niin mielestäni nuo kaksi muuta aiemmin mainittua Curtisin kirjoittamaa elokuvaa ovat vähän edellä. Ei mitään järisyttävää eroa, ja jos yhdestä sattuu pitämään, niin on melko todennäköistä, että ne kaksi muutakin huvittavat.


Four Weddings and a Funeral lienee hyvä esimerkki yllätysmenestyksestä. Tuottajilta ei ainakaan tuntunut löytyvän uskoa menestysmahdollisuuksien suhteen. Kun elokuvaa viimein päästiin kuvaamaan, niin piti se sitten hoitaa nopeasti ja kohtalaisen pienellä budjetilla. Niinpä kuitenkin vain pääsi käymään, että yleisö piti näkemästään enemmänkin ja tuloja on tullut satojen miljoonien dollarien edestä.

Menestystä ei tarvitse kovinkaan paljoa ihmetellä, sillä Four Weddings and a Funeral on varsin viihdyttävä, mutta samalla koskettavakin tapaus, ja omassa sarjassaan varsin korkealla, mitä itse olen näitä nähnyt. Viimeisimpien katselujen perusteella laittaisin nuo pari muuta mainittua hieman edelle, mutta eipä tämä nyt paljoakaan niille häviä.

"A toast before we go into battle. True love. In whatever shape or form it may come. May we all in our dotage be proud to say, "I was adored once too.""

Jutut ovat paikoitellen sellaisia, ettei välttämättä kaikkien korvia miellytä ja alkoholiakin kulutellaan varsin huolettomissa merkeissä. Reippaamman menon vastapainoksi sitten löytyy niitä herkempiäkin hetkiä romantiikan ja vähän muunkin muodossa. Itse kyllä pidän edelleen paljonkin, eikä tunnu lainkaan huonolta jutulta, että jäi vuoden viimeiseksi elokuvaksi. Paljon huonomminkin olisi voinut valita. Tasaisen hauskaa menoa, jonka parissa ei tarvitse juurikaan pitkästyä.



Hyvää alkavaa vuotta kaikille elokuvien ja muidenkin ihmellisyyksien parissa!

Four Weddings and a Funeral (1994) (IMDB)

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Daisy Miller

Vähän aikaa sitten katsellussa elokuvassa Notting Hill nousivat esille myös Henry Jamesin tarinoiden pohjalta tehdyt elokuvat, joten siitä sitten kipinä tälle uusintakierrokselle. Pikaisen mietinnän perusteella elokuvakokoelmasta ei taida tämän lisäksi löytyä kuin pari muuta Jamesin teksteihin perustuvaa elokuvaa. Niistä mahdollisesti joskus myöhemmin enemmän.

Siirrytään ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin, 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Millerin perhe on hieman vajaalla miehityksellä lähtenyt kiertelemään Eurooppaa. Erityisesti tytär Daisy (Cybill Shepherd) haluaisi päästä osaksi parempia piirejä, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitenkään avoimin sylein toivottamassa tervetulleeksi usein rahvaanomaisina pidettyjä Millereitä.


Perhetaustan lisäksi vaikeuksia aiheuttaa Daisyn huoleton ja aikojen tapoja kumartelematon asenne. Häntä ei juuri vähempää voisi kiinnostaa, jos ympäröivä yhteiskunta pitää tiettyjä toimintamalleja sopimattomina tai muuten vain vähemmän toivottavina. Ei olekaan vaikea arvata, että hankaluuksiahan siitä syntyy, ja kutsut "tärkeisiin" illanviettoihin ovat vähenemään päin.

Eräänlaisen sillan voisi tarjota tätinsä luona lomaileva Frederick Winterbourne (Barry Brown), joka ihastuu enemmänkin Daisyyn. Frederick Daisysta poiketen tulee erittäin arvostetusta perheestä, ja ovet aukenevat aivan toisella tavalla hänelle. Kaksikko ei vain oikein tunnu löytävän yhteistä säveltä, sillä Daisyn menemiset alkavat käydä myös Frederickin hermojen päälle.


Jo aikoinaan ensimmäisellä katselulla Daisy Miller toi voimakkaasti mieleen sen Seinfeld-sarjassa mainostetun perusidean, eli onkohan tämä nyt sitten se varsinainen "show about nothing". No, jos ei aivan sitä, niin ainakin jonkinlainen ultimaattinen höpötyselokuva on kyseessä. Juttua kyllä riittää, mutta kovin usein se on juuri sitä tyhjänpuoleista papatusta. Välillä yllytään sellaisiin kierroksiin, että on jo hieman hankalaa pysyä perässä.

Asiaa siis ainakin näennäisesti riittää, mutta paljoakaan siitä ei läheskään aina jää käteen. Muodostuu vain kuva kovin kiireelliseksi järjestellystä ja aikataulutetusta toimettomuudesta, joka hyvin hyvin heppoisen pintakuoren alla kolisee onttouttaan. Jamesin alkuperäistä tarinaa lukematta on jokseenkin vaikea sanoa, liekö tämä sitten ihan sellainen vaikutelma, mitä lähdeteoksessa haettiin. Varsinkin, kun Peter Bogdanovichin ohjaama elokuvaversio on saanut kovin vaihtelevia arvioita.


Bogdanovich itse on kommentoinut elokuvan olevan melko uskollinen alkuperäistarinalle, etenkin vuoropuhelun suhteen, joka on varsin minimaalisin muutoksin siirretty elokuvaan hänen mukaansa. Ongelma lieneekin monien arvostelijoiden kohdalla vähän toisaalla. Esimerkiksi Leonard Maltin valittelee viileästä sävystä, jolle kannalle olen itsekin taipuvainen. Hahmoista ei täysillä välitä ja mukaan on paikoin hankala päästä. Siinä tuntee olevansa varsin etäällä istuva tarkkailija, jota eivät hahmojen kohtalot välttämättä paljoakaan hetkauta.

Shepherd ainakin on saanut rankkaakin kritiikkiä roolisuorituksestaan, ja ilmeisesti Bogdanovichin on myöntänyt, ettei Daisy Miller välttämättä ollut heille se oikea yhteinen projekti, jota etsittiin. Pari rakastui toisiinsa muutamaa vuotta aiemmin The Last Picture Show -elokuvan kuvauksissa. Ajatuksena oli alunperin, että Bogdanovich olisi itse esittänyt Brownin osan, mutta sitten suunnitelmat kuitenkin muuttuivat.


Itse en lähtisi Shepherdia sen enempää lyttäämään kuin hehkuttamaankaan. Lähinnä tulee mieleen epätasaisuus. Paikoitellen Shepherd onnistuu varsin hyvin tuomaan esille niitä piirteitä, joiden takia ihmiset Daisysta hullaantuvat, mutta toisaalta taas osa kohtauksista tökkii selvästi. Ei Daisy Miller kuitenkaan missään nimessä Shepherdiin kaadu, sillä muu elokuvakin tuntuu eksyvän välillä vähän varjojen maille.

Hieman samansuuntaisia tunnelmia on tullut lähes kaikista katselluista Bogdanovichin ohjauksista. Ehkä olen sitten onnistunut valitsemaan vääriä elokuvia, mutta toistaiseksi ehein kokonaisuus vaikuttaisi olevan vuotta tätä aiemmin ilmestynyt Paper Moon, jonka olen myös ajatellut jossakin vaiheessa kaivella uusintakatseluun.

Daisy Miller ei kuitenkaan ole mielestäni mikään huono elokuva. Ihan mielellään sen toistamiseenkin jaksoi katsella. Siinä missä tunnepuolella vaikutus jää hieman laimeaksi, niin Daisy Miller on ilo silmille. Bogdanovich ei pahemmin sähellä kameran tai leikkauksen kanssa, vaan katsottavaksi saa pitkänpuoleisia rauhallisia ottoja. Miksikään varsinaiseksi maisemaelokuvaksi en lähtisi kehumaan, mutta usein taustat ovat kuitenkin sen verran kauniita, että mielellään niitä ihastelee. Luulisi myös, että osaavaa puvustusta arvostavat saisivat siltä osa-alueelta enemmänkin irti.



Elokuvan ansiona voisi mainita myös sen, miten kepeän huolettomasti se tuo esille ihmisyyden ikävämpiä puolia. Daisyn ja eurooppalaisten seurapiirien yhteentörmäilyt antavat hyvän mahdollisuuden tällaisten juttujen käsittelylle. Miten helposti sitä voikaan sanoa kovinkin ilkeitä asioita toisista, heitä edes juurikaan tuntematta. Tai miten epävarmuuden vallitessa ennakkoluulot kehottavat uskomaan toisesta ennemmin pahaa kuin hyvää.

Jos vielä jatketaan hyvien puolien parissa, niin lopetus on mielestäni varsin onnistunut. Surumielisyyttä siihen vielä lisää se, kun tietää, että jokseenkin murheellisen olemuksen omaava Brown päätyi muutamaa vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ampumaan itsensä. Lopetus nyt muutenkin on varsin murheellinen, mutta aivan viimeiset kuvat tuovat siihen haikeaa kauneuttakin. Hyvä päätös, joka varmasti koskettaisi enemmänkin, jos hahmoista olisi saanut jo aiemmin paremmin kiinni.


Aikoinaan kuunneltujen ja katseltujen levyltä löytyvien taustamateriaalien (Bogdanovich esittelee elokuvan ja sen lisäksi hänen kommenttiraitansa) perusteella kyseessä oli varsin henkilökohtainen projekti. Muistiin on jäänyt esimerkiksi sellainen lausahdus, että kun oli tarkoitus kuvata yhtä loppupuolen raskaampaa hetkeä, niin ei vain pystynyt, ja oli parempi palata takaisin kotiin. Siksi onkin harmi, ettei tämä ilmeisen mittava välittäminen oikein löydä tietänsä kotisohvalle saakka. Tai ainakaan minun tapauksessani näin ei käynyt. Ehkä joillakin on parempi onni. Toisena triviahippusena voisi mainita, että Bogdanovich ilmeisesti puolileikillään pyörittelee kommenttiraidalla ajatusta, että elokuvan nimi voisi myös olla The Man Who Didn't Get It. Ehkäpä voisin omia sen myös eräänlaiseksi tunnuslauseekseni...

Daisy Miller käsittelee sellaisia teemoja, jotka eivät varmaan ikinä täysin puhki pääse kulumaan. Heikommista puolistaan huolimatta se on kompakti ja kiinnostava paketti, joka paikoitellen huvittaakin. Ainakin pinnallisesti kevyt suhtautuminen vähän raskaisiinkin aiheisiin tekee siitä omalaatuisen otuksen. Hyvä ja mieleenpainuva elokuva, mutta valitettavasti se ei kaikkia mahdollisuuksiaan onnistu hyödyntämään.



Daisy Miller (1974) (IMDB)

lauantai 28. joulukuuta 2013

Space Cowboys

Taas elokuvaillan aloittelu pääsi karkaamaan muiden harrastelujen takia aivan liian myöhäiseen hetkeen, eikä sitten puoliväsyneenä enää mitään uutta ja erikoista jaksanut alkaa etsimään. Mielellään jotakin jo tutkitusti leppoisaksi todettua. Heh, aivan kuin olisi tullut muutenkaan katseltua mitään tiukkaa aivotoimintaa vaativaa tässä viime aikoina... No, joka tapauksessa Space Cowboys pääsi uusintakierroksella. Samalla kiihtyvä todellisuuspako poistuu Maan vetovoimasta. Tulipa siinä myös korjailtua toistaiseksi vähän heikonlaiseksi jääneen Eastwood-vuoden saldoa.

Clint päätti runsaat kymmenen vuotta sitten käynnistellä uuden vuosituhannen avaruuden puolella, joka tuolloin olikin kymmenien elokuvien veteraanille lähinnä tutkimatonta seutua. No, nimikin viittailee vähän siihen suuntaan, ettei nyt välttämättä mitään totisinta avaruusseikkailua ole luvassa. Oikeastaan tämä puoli jätetään melko selvästi toissijaiseen asemaan, mikä saattaa joitakin närkästyttää.



Liikkeelle lähdetään vuodesta 1958, jolloin avaruusmatkailu on vielä pääasiassa läheisessä tulevaisuudessa ja kuulennoista vasta haaveillaan. Kynnyksellä kuitenkin jo ollaan ja tekniikkaa viedään vauhdilla eteenpäin. Samalla on tapahtumassa muutos, joka on viemässä avaruusohjelmia pois ilmavoimilta samana vuonna perustetun NASA:n alaisuuteen. Osittain tämä siirto tulee laittamaan stopin Daidalos-ryhmän nuorten miesten avaruusmatkailuhaaveille, mutta taustalta löytyy myös henkilökohtaisia erimielisyyksiä. Niinpä nelikko saa katkerana katsella vierestä, kun lehdistötilaisuudessa kerrotaan, että ensimmäinen amerikkalainen avaruudessa tulisi olemaan apina. Keskenäänkin vähän heikommin yhteishenkeä löytävä nelikko siitä vähitellen hajautuu kuka mihinkin tehtäviin. Kukaan heistä ei kuitenkaan avaruuteen pääse.

Hypätään neljä vuosikymmentä eteenpäin. Neuvostoliitto on romahtanut ja kylmä sota ohi, joten venäläiset voivat pyytää apua Yhdysvaltojen puolelta pulmiinsa. Eräs heidän suurempi satelliittinsa on ajautunut ongelmiin, ja se on vähitellen putoamassa. Jos asiaa ei saada korjattua, niin se tipahtaa maahan noin viiden viikon kuluttua. Heidän harmikseen satelliittia ohjaa vanha vuonna 1969 kehitelty järjestelmä, joka on vielä amerikkalaisilta kylmän sodan aikana varastettu.



Venäjän puolelta ei löydy asiantuntijaa, joka taitaisi vanhentuneen tekniikan, etenkin vanhalta viholliselta peräisin olevan sellaisen. Edelleen avaruusohjelman johtoportailla istuvan Bob Gersonin (James Cromwell) harmiksi sellaista ei oikein tunnu löytyvän omien puoleltakaan. Järjestelmän suunnitellut Frank Corvin (Clint Eastwood) on eläkkeellä, ja sattuupa vielä olemaan sama tyyppi, jonka kanssa tuli vähän sanomista 1950-luvun loppupuolella. Tilanne kuitenkin on mikä on, joten pitää vain ottaa se lusikka kauniiseen käteen ja pyytää apua vanhalta kiistakumppanilta.

"My only hope is that whatever doesn't burn up lands on Gerson's house."

Arkisten askareiden parissa puuhasteleva Frank ei ole kovinkaan innostunut, kun NASA:n nuorempi osasto tulee apua pyytämään. Vielä vähemmän kuullessaan, että sama Bob siellä edelleen asioista päättää. Hetken harkinnan jälkeen Frank keksii tilaisuuden kiristää kiperällä tilanteella. Hän suostuu auttamaan, jos Bob lupaa, että vanha Daidalos-nelikko pääsee viimein toteuttamaan haaveensa avaruusmatkasta. Siinä saa Bob olla nielemässä katkeraa kalkkia, mutta pakko mikä pakko.



Niinpä sitten vain pikaisella aikataululla vanhaa porukkaa kokoon. Pappina työskentelevä Tank (James Garner) on pikaisen suostuttelun jälkeen mukana. Vuoristoratoja suunnitteleva ja testaava Jerry (Donald Sutherland) alkuihmettelyjen jälkeen vielä innokkaampi. Hankalin tapaus on Hawk (Tommy Lee Jones), jonka kanssa välit menivät jossakin vaiheessa täysin poikki. No, eipä hänkään pysty vastustamaan tarjousta vanhojen päivien avaruusmatkasta ja aikoja sitten haudatun unelman toteuttamisesta.

"I'm an engineer! I stopped running when Nixon was president!"

Aikataulu on varsin tiukka ja vuosikymmeniä kaukana tositoimista olleet kaverit erittäin etäällä vaaditusta kuntotasosta. Lisäksi luvassa on valtavasti uuden opettelemista, joten varsin paljon tehtävää riittää. Ei tosin niin paljon, etteikö välillä ehtisi hieman rentoutumaankin. Asiaa ei auta se, että johtoportaassa on tyyppejä, jotka odottavat ja toivovat epäonnistumista. Onneksi kuitenkin sitten löytyy myös vaikkapa Sara (Marcia Gay Harden), joka on varsin innostunut hankkeesta. Päivien huvetessa alkaakin lähtölaskenta jo kutsua.



Tässä vaiheessa on todettava, että Eastwood on elokuvan tärkeimmän osa-alueen saanut varsin hyvin kohdalleen, eli Daidalos-nelikon osiin on valikoitunut neljä helposti pidettävää ja sympaattista iäkkäämpää herrasmiestä. Itse olisin ehkä ollut vielä innostuneempi, jos Garnerin ja Sutherlandin osiin olisi saatu Jack Nicholson ja Sean Connery, kuten suunnitelmissa jossakin vaiheessa oli, mutta kyllähän Space Cowboys tälläkin miehityksellä sujuvasti rullaa menemään.

Onnistuneen roolituksen pohjalle on hyvä lähteä tällaista hahmovetoisempaa elokuvaa rakentelemaan. Kuitenkin menee reilusti yli tunti ennen kuin mihinkään tositoimiin päästään, eli hyvää juttua pitäisi olla enemmänkin varastossa, jotta katsojien mielenkiinto elokuvassa pysyisi. ...Ja kyllähän sitä riittää.


"Yeah? Well, I've got MediCare. Go ahead and shoot your best shot!"

Minulla ei ainakaan ole suurempia valittamisia tähän puoleen liittyen. Sanoisin, että nelikon jutut edustavat enimmäkseen sellaista hyvää äijäilyä. Ei mitään ryppyotsaista macho-uunoilua, vaan letkeää sekä usein naljailevaa jutustelua. Voidaan huvitella sekä omilla että muidenkin puutteilla ja maailman menolla. Egot välillä vähän kalistelevat ja kilpailuhenkikin käy kimppuun, mutta nekin yleensä kääntyvät joko leikkimieliseksi menoksi tai muuten vain huvittaviksi koitoksiksi. Esimerkkeinä vaikka Frankin ja Hawkin jatkuvat yritykset jatkaa vanhaa kamppailua keskinäisestä paremmuudestaan. Kyllähän siinä hymy nousee väkisinkin, kun William Devane erään tällaisen kisailun päätteeksi lausahtaa sen jo vähän kulahtaneenkin repliikin, eli eräällä ja toisellakin alkaa olla liikaa ikää sellaiseen pelleilyyn. Tai ainakin pitäisi...


"Now you all have military backgrounds... North or South?"

Space Cowboys on tullut katseltua jo useampaan kertaan, ja monet jutut muistaa jo paremmin kuin hyvin, mutta ei niihin vielä ole kyllästynyt. Sen verran hyväntuulista menoa ja näyttelijät tilanteen tasalla. Ei edes se Lenon ohjelmassa vieraileminen tunnu väkinäiseltä hassuttelulta, vaikka usein olenkin vähintään lievästi allerginen sellaiselle materiaalille.


En minä sitä toiminnallisempaa puoltakaan lyttäämään lähde, mutta se pitää kuitenkin todeta, että selvästi heikommin se toimii, enkä ainakaan itse saa siitä irti samanlaista nautintoa kuin ensimmäisestä puolikkaasta. Tätä osuutta uusinnat ovat enemmän verottaneet, mikä lienee ihan ymmärrettävää. Vaikeat valinnat ja uhrautuminen tuovat toki vähän koskettavuutta tähänkin osioon, mikä on vain hyvä juttu.

Kyllähän siinä kieltämättä räminää saadaan aikaan ja jännitettäkin yritetään nostatella, kun asiat eivät menekään aivan putkeen ja lisäksi paljastuu ikäviä yllätyksiä. Panosten nousemisesta huolimatta ei se vain onnistu innostamaan samalla tavalla kuin alkupuolen tarjoama letkeämpi meno. Kohtalaisen viihdyttävää kuitenkin, ja paikoin ihan näyttävääkin, joten ei tosiaan ole tarvetta sen suuremmin kitistä. Oikeastaan senkin voisi nähdä eräänlaisena ansiona, että siitä rauhallisesta pohjustuksesta on saatu aikaan se kiinnostavampi osio, vai...?



Elokuvan ilmestymisen aikoihin en itsekään hirveän innostuneena odotellut näkemistä, vaikka Eastwoodin elokuvat yleensä ovatkin lähtökohtaisesti kiinnostavia. Jokseenkin nihkeät arviot vielä latistivat niitä vähiäkin odotuksia, ja niinpä Space Cowboys tuli nähtyä vuosia myöhemmin. Sitten odotukset ylittyivätkin helposti ja sieltä paljastui varsin kelvollinen hyväntuulinen ja seikkailuhenkinen avaruusjuttu, mikä sai ihmettelemään niitä heikompia arvioita. Space Cowboys ei todellakaan edusta mitään Eastwoodin ohjausten heikoimpaa osiota.

Ymmärrän kyllä, että uskottavuus voi muodostua joillekin ongelmaksi. Mutkien kautta lähemmäs 70-vuotiaat äijät lähetetään pikaisella aikataululla ensimmäiselle avaruusmatkalleen suorittamaan tärkeää tehtävää. Niinpä niin, mutta eipä se omasta katselukokemuksesta mitään vie pois. Jos tämä alkaa nyppiä enemmänkin, niin onnittelut vain täysin väärän elokuvan valinnasta. Seuraavalla kerralla sitten parempaa onnea matkaan.


"You know what the worst day of my life was? The day Neil Armstrong set foot on the moon. I was probably the only person in America who wanted to commit suicide that day."

Muutenkin on tehty aivan oikea ratkaisu, kun tekninen jankutus pidetään lähes minimissä. Ei sellaisen realistinen ja pikkutarkka esittäminen ole lähelläkään tämän elokuvan ydintä. Sen kannalta on täysin yhdentekevää, menevätkö pilkut kohdilleen ja tulikohan nyt se-ja-se yksityiskohta varmasti otettua huomioon. Saattaa toki joitakin vakavampaa avaruuselokuvaa toivoneita närästää, mutta Space Cowboys kertoo kuitenkin enemmän unelmista, jotka nyt tässä tapauksessa sattuvat liittymään avaruusmatkailuun. Kun siinä katselee, miten haltioituneena Hardenin hahmo sängyllään iloitsee, kun viimeinkin kauan vuoroaan odottanut nelikko on unelmansa toteutumisen kynnyksellä, niin varsin onnellisissa tunnelmissa itsekin liikkuu. Jos sen viimeisen kyytinsä voi näinkin komeasti valita... Näitä hetkiä itse arvostan enemmän kuin teknisten yksityiskohtien taitamista, varsinkin, kun kyse kuitenkin on fiktiivisestä elokuvasta.


Kehuista huolimatta en sijoita tätä Eastwoodin parhaimpien joukkoon, ne kuitenkin ovat vielä selvästi korkeammalla. Hyvä elokuva Space Cowboys on, ja sitä kyllä voi suositella sellaisillekin, jotka eivät muuten olisi avaruusjutuista niinkään kiinnostuneita. Varsinkin, jos sattuu pitämään Eastwoodista ja leppoisasta sekä hyväntuulisesta menosta, millaista alkupuoli annostelee kiitettävästi. Tätä osiota voi pitää myös eräänlaisena kiristääkö pipo liikaa -testinä. Jos tyyppien jutut rasittavat ja todenmukaisuuden syrjäyttäminen nyppivät, niin kipin kapin jonkin rentouttavan puuhastelun pariin.

Tavallaan avaruuselokuvan puitteihin on laitettu paremmin lännenelokuvista tuttuja elementtejä. Vanhaa porukkaa kasaan hyvässä hengessä ja sitten valmistautumaan siihen viimeiseen suureen koitokseen. Itse olen palannut jo useamman kerran tämän aikoinaan turhaan ennakkoluuloisesti ylenkatsomani elokuvan pariin. Hyvää seikkailuhenkeä, kinastelua sekä huumoria riittää ja vähän murheelliseen loppuunkin saadaan kuitenkin sellainen tunnelma, että sitä muistelee pelkästään lämmöllä. Parhaat hetket löytyvät tässä(kin) tapauksessa sieltä vähemmän räiskyvien joukosta ja hyvä niin.



Space Cowboys (2000)