The Rundown / Welcome to the Jungle (Pako viidakkoon)

Satuinpa tuossa tuokio ja toinen sitten vilkaisemaan sellaisen muinaisiin aikoihin sijoitetun jokseenkin kepeän miekkaseikkailun kuin The Scorpion King. siitäpä sitten heräili sellaisia katseluhaluja, että mielellään jonkin muunkin teoksen ottaisi nähtäväksi Dwayne Johnsonilta, joka myös The Rockina tunnetaan. Vauhtiviihdehampaan kolottelua helpottamaan muistui mieleen runsaan vuosikymmenen takaa The Rundown, joka silloin joskus ainakin hyvää menoa toiminnallisen seikkailun suhteen tarjoili. Kokeillaanpa toistamiseen...

Autossaan istuskeleva Beck (Johnson) poimii muistivihkoseensa radiosta sienivinkkejä, mutta sitten onkin jo aika toisenlaisille toimille. Varsinaiset hommat kutsuvat, joten puuhastelut sikseen. Mitäpä tämä heppu sitten työkseen harrastelee, se selvinnee hetkeä myöhemmin. Erääseen yökerhoon sitä marssitaan ja jo sisään mennessä elokuvauransa noihin aikoihin tauolle laittanut Arnold astelee vastaan ja kehottelee omaansa aloittelevaa tyyppiä pitämään hauskaa. Ilmeisesti tämä lyhyt moikkaaminen oli Arnoldin päähänpisto, eikä sitä etukäteen sen suuremmin mietitty.

Beck ei kuitenkaan ole tullut paikalle kurkkuaan kostuttelemaan ja musiikkia kuuntelemaan, vaan hänen hommansa on periä kaivattuja dollareita sekä muistutella velallisia vipeistään. Tällä kerralla kohde on menestynyt jalkapalloilija, joka on lähtenyt ketjunsa kanssa juhlimaan. Kovan luokan taklaajia löytyykin tanssilattialta, joten tuuppimista on tiedossa, jos hankaluuksia haluaa etsiä. Beck kuitenkin menee esittämään asiansa, eikä pöydässä rentoutuva tyyppi oikein ilahdu, kun selviää, että erääntyneistä veloistahan tässä muistutellaan. Luuleepa ennemmin, että Beck haluaisi hänen kauttaan oikotien suurten setelien jalkapallokentille tai kenties nimikirjoituksen, mutta ehei. Etumaksu käteen ja mestaruussormus vakuudeksi, kiitos! Sitten tuleekin jo erimielisyyksiä...

Kymmeniä tuhansia dollareita on kuitenkin maksettavana, piti siitä tai ei. Beck soittelee pomolleen, että voisiko siirtää perinnän toiseen iltaan, sillä hän ei mielellään teloisi koko hyökkäysketjua kerralla kelvottomiksi. Ei käy ei, ja sitten onkin aika esittää vaihtoehdot. Helpompi ei tietenkään velalliselle sovi, joten rähisemistä siinä vaaditaan. Nopsasti Beck kuitenkin jo astelee ulos sormus taskussaan. Kauanpa se ei hänen hallussaan pysy, kun jo kadulla samoilla asioilla oleva työkaveri sen vie.

Eipä muuta kuin pomolta ihmettelemään, että mitäpä tällainen nyt tarkoittaa, kun toinen tunkee käytännössä valmiiksi hoidettujen hommien sekaan. Muutenkin Beck alkaa olla loppuun asti kyllästynyt näihin töihin. Unelmana olisi aloitella uutta elämää ravintoloitsijana ja nyt vaaditaankin rahoja, jotta sellainen onnistuisi. Sitten onkin tietenkin aika vetäistä hihasta se houkutteleva tarjous viimeisesti tehtävästä, joka lihottaisi tiliä mukavasti ja helpottaisi paljon toisenlaiseen elämään siirtymistä. Pakkohan se kai kerran vielä, kun ehdotetulla reissulla tuloja olisi luvassa neljännesmiljoonan verran.

Jotta tuollaisen summan saisi tililleen, niin pitäisi kotimaan rajojen ulkopuolelle poistua. Kyse on pomon pojasta, Travisista (Seann William Scott), joka on järjestänyt itsensä vaikeuksiin ja sittemmin kadonnut huithapeloimaan jonnekin Amazonin sademetsiin aarrejahdin merkeissä. Isä haluaa, että Beck noutaa pojan kotiin kohtaamaan virheidensä seuraukset. Jos jotakin olisi vielä soviteltavissa ennen kuin henki lähtee... Joka tapauksessa Beck kiitää matkaan pienkoneella. Tervemenoa siis viidakkoon!

Tulokasta muistutellaankin erilaisista vaaroista jo kyydin yhteydessä, mutta voipi olla, että puuston kätköistä löytyvät jutut eivät ole ne suurimmat uhat. Travis sattuu pyörimään valtavan timanttikaivoksen ympärille nousseessa kylässä. Tätä jokseenkin linnoitettua ja raskaasti varusteltua aluetta komentaa armottomasti Christopher Walkenin esittämä Hatcher. Massiivista kaivosoperaatiota valvova Hatcher on antanut Travisille luvan suorittaa alueella kaivauksia, kunhan mahdolliset tuotot jaetaan. Beck vierailee kysäisemässä, että olisikohan sellainen sopivaa, jos hän kuitenkin veisi Travisin isänsä luo. Jonkinlaiseen sopimukseen päästäänkin.

Pulmana onkin enää löytää Travis ja saada tämä lähtemään mukaan. Löytäminen on helposti hoidettu, koska tämä sattuu juuri pienen kylän baarissa notkumaan Marianaa (Rosario Dawson) häiriten. Samat vaihtoehdot olisi jälleen tarjolla, eli kiltisti tai kivuliaasti. Travis kuitenkin epäilee, että kolmaskin olisi valittavana, eli kipaisten karkumatkalle. Arvaahan sen, että tällainen kokeilu ei ole terveydelle hyväksi. Hatcher on kuullut vähän juttuja, että Travis olisi jotakin hyvinkin arvokasta löytänyt. Niinpä hän päättää sekaantua tapahtumien kulkuun, sillä ei ole lainkaan sopivaa päästää toista pois ja miljoonien arvoisia löytöjä viidakon kätköihin jättää. Parin kommelluksen kautta Beck ja Travis ovatkin viidakossa ilman kulkupeliä. Perässä pyyhältelee Hatcherin armoton yksityisarmeija, joka ei koviakaan keinoja kaihda. Taisipa Beck vähän arvaillakin, että neljännesmiljoonaa ei ihan pelkästä matkarasituksesta maksella. Samassa veneessä sitä lopulta nökötetään, kuka mistäkin syystä...

Pyörää ei tässäkään tapauksessa lähdetä uusiksi väkertämään, vaan varsin tuttu kuvio menneistä elokuvasaikkailuista kaivellaan, kun vastentahtoisesti yhdessä taivaltava kaksikko joutuu yhteistä vihollista karkailemaan sekä välillä vähän vastaankin laittamaan. Asiaan toki kuuluu sekin, ettei yhteisymmärrystä lainkaan helposti löydetä, vaan pitäähän sitä vängätä, nahistella ja mukiloidakin matkakaveria, kunhan sopivia paikkoja sellaiseen ilmenee.

Johnson tietenkin painikehistä elokuvakankaille hypänneenä heppuna omaa tiettyjä ominaisuuksia, joita toimintasankarilta soisi löytyvänkin. Yksi-ilmeisyyteen taipuvaisuudesta ei hirveästi ole tarvetta valitella, päinvastoin se voi olla jopa eduksikin. Hahmokin sattuu tässä tapauksessa olemaan aseita välttelevä tapaus, niin pääseepä Johnson silläkin varjolla kunnolla fysiikkaansa hyödyntämään ja ehkäpä muutamia painiharrastuksestaan tuttuja temppujakin vastustajilleen näyttämään.

Kaksikon toinen puolikas tulee tietysti varsin erilaisella taustalla varustettuna, koska Scott kuitenkin parhaiten yleensä muistetaan hiukkasen räävittömistäkin komedioista, joissa hänelle vielä se suurimman sikailijan osakin silloin tällöin osuu. No, aivan sellaista sanailua ja sekoilua tässä elokuvassa ei päästä harrastelemaan. Työt jaetaan kuitenkin karkeasti siten, että Scott jauhaa milloin mitäkin, kun taas Johnson laittaa muskelit hyötykäyttöön ja joutuu uuden "kaverinsa" höpöttelemät hankaluudet hakkaamaan hiljaisiksi.

Mukiloimista kyllä riittääkin, sillä pieni armeija tosiaan on vastassa ja kun on ottanut aseista kieltäytyvän linjan, niin siinä saa hiukkasen hikoillakin lämpimissä ja nihkeissä oloissa. Jos sattuu käymään niin, ettei ensimmäinen tappelu yökerhossa miellytä, niin ei kuitenkaan kannata luovuttaa, sillä paljon parempaa on tulossa. Vilkkuvien valojen ja yleisen hälinän värittämä yökerhokahakka on kieltämättä jokseenkin sekavaa menoa . Lähinnä ottaisin sen lyhyenä esimakuna siitä, mitä jatkossa on luvassa. Näyttäähän sekin tosin napakkaan tyyliin, että kun tämä kaveri tulee jotakin hakemaan, niin kannattaa vahvasti harkita sitä vaihtoehtoa A ennen kuin alkaa hulinaa kerjäilemään. Tai sitten ainakin varmistella, että uhittelujen takaa löytyy riittävästi lihas- tai tulivoimaa...

Oikeastaan The Rundown onkin siitä eteenpäin taistojen suhteen sellaista tarjontaa, ettei pettymyksiä juuri pääse syntymään. No, Beck ja Travis toki keskenään nahistelevat matkan edetessä vähemmän näyttävästi, mutta niitä en nyt laske joukkoon, koska eihän sellaisia ole tarkoitettukaan miksikään kunnollisiksi väännöiksi. Timanttikylän baaririehakin jää vielä lyhyeksi, mutta eiköhän siinäkin asia tule selväksi ja parinkin tyypin paikat kipeiksi, kun Beck vähän näyttää, mitä mieltä hän on siitä, että lähdetään sovittuja suunnitelmia yksinään muuttelemaan. Ei auta, vaikka ruoskat terävästi viuhuisivatkin.

Vääntöjen suhteen omia suosikkihetkiä ei tarvitse odotella loppuminuuteille, vaan ne löytyvät puolivälin tuntumasta. Parivaljakko törmää vähemmän ystävälliseen ryhmään viidakossa ja Travis tarkoituksella hassuttelee Beckin voimienkoetukseen. Siinähän päästään hyväänkin vauhtiin, kun Beck saa oppitunnin paikallisten taistelutaitojen saloista. Välillä korkealtakin maisemia ihmetellään ja pitkin puita paiskaudutaan, kun vallan lennokkaiksi riemastutaan. Yhden ja toisenkin kalloparat saavat koviin runkoihin kopsahdella ja katsomossa pohditaan, että on tainnut pari kertaa kipeästi lipsahtaakin, kun kepit otsaan katkeilevat. Hidastuksilla ja leimuavalla rungolla tyylitellään siinä määrin mukavasti, että ainakin omat silmät tahtovat herkuttelusta kovasti kiitellä.

Lopussa tietysti yritetään potkia tasoa ylemmäs ja kyllähän sekin ihan näyttävää on, kun Beck marssii kertomaan Hatcherille, mikä miehessä on pielessä. Selvähän se, ettei ennen voi poistua, kun on linnoituksessa hieman riehuttu. Hyvää räiskyttelyä ja räjäyttelyä sieltäkin toki löytyy, mutta itse suosin tuollaisia vähän pienimuotoisempia kohtaamisia. Loppu ei kuitenkaan missään tapauksessa lässähdys ole, vaan siellä on varsin vetäviäkin jaksoja joukossa. Samalla loppuselvittelyt ovat oikeastaan ainoa paikka, jossa tekijöiden päätös saada aikaan nuoremmille yleisöillekin sopiva toimintaseikkailu pääsee kostautumaan. Jos kerran lähdetään haulikot laulaen ja revolverit räiskyen silmittä porukkaa maan multiin laittamaan, niin veristelyistä siistitty meno ei ainakaan omasta mielestäni sovi lainkaan siihen henkeen. Miinusta voisi siitä ainakin hieman kirjailla. Scottin ilveilyt ovat myös vähän turhaa tavaraa loppukahinoissa ja samaa voisi sanoa Hatcherin välikommenteista, kun tämä monitoriensa kautta tapahtumia seurailee.

Walken yleensä hoitaa tonttinsa pahiksenakin mallikkaasti, mutta tässä on ainakin paikoitellen vähän pakotetun outoilun makuakin hammaskeijutarinoineen, jotka ovat parhaimmillaankin sellaista hehheh-juttua ilman hymyjä. Pienestä parkumista tämäkin tosin edelleen on, sillä Hatcher ei kuitenkaan ole pahispäälliköistä rasittavimpia ja hänen jutuilleen varattu aikakin varsin rajallista.

Siitäkin voisi vähän huomautella, että kun räiskyttelet on räiskitty, niin lopettelua vähän turhaankin venytellään. Poistetut kohtaukset katselemalla vahvistuu ajatus siitä, että loppupuolella yritellään Beckille ja Travisille toista yhteistä seikkailua petailla vielä arvokkaamman aarteen perässä, mutta eipä sellaista ole näkynyt. Muuten levyltä lisukkeiden joukosta löytyvät poistot eivät suuria ihmeellisyyksiä sisällä, vaan nämä noin 14 minuuttia ovat enimmäkseen elokuvaan jääneiden hetkien pidennettyjä versioita. Kaksikko saa enemmän aikaa viidakossa kinasteluun Scottin hehkutellessa kamppailutaitojaan, Marianan viidakkovaellusta takaa-ajoineen löytyy kattavammin, lisää mätkettä loppuun sekä Walkenillekin hieman enemmän aikaa. Merkittävin poisto ehkä on Travisin ja erään kätyrin mittavampi kamppailu kultapatsaasta, joka ihan kivaa liejuista vääntöä onkin.

Muutenkaan lisukkeiden määrästä en lähtisi valittelemaan, sillä levyllä riittää pikkudokumentteja ja muutakin sälää. Lisäksi eri valikoista löytyviä piilotettuja bonuksia on paljon ja vielä päälle pari kommenttiraitaa. Määrä ei kuitenkaan laatua korvaa ja nuo dokumentit ovatkin vähän mitä ovat. Tiukkaa asiasisältöä ei ainakaan kannata odotella, sillä seassa on paljon ontuvaa hassuttelua. Kommenttiraitoja en tosin ehtinyt kuuntelemaan, joten niistä on parempi vaieta tässä yhteydessä.

Aivan täysin puhdasta hattaraista hömpötystä The Rundown ei ole, vaan tahtoo silloin tällöin huomautella kiiltävien kivien kovasta hinnastakin, kun niitä Hatcherin armottomassa komennossa ja kovissa oloissa käytännössä orjapalkalla maasta kaivellaan. Nämä kuitenkin jäävät enemmän sivuhuuteluiksi, eikä The Rundown ota asiakseen lähteä vääryyksistä suu vaahdossa paasailemaan. Jos sellainen kiinnostaa, niin paljon parempi ehdokas on vaikkapa Edward Zwickin Blood Diamond, joka sattuu vielä vyöryttelemään toiminnallisempia hetkiäkin varsin näyttävään tapaan.

The Rundown on kuitenkin kepeämmän toiminnallisen seikkailuviihteen sarjassa varsin kelvollinen elokuva, josta toisella kierroksellakin innostunutta iloisuutta irtoaa. Kyseessä on varsin tiiviiksi pakkailtu sadan minuutin rupeama, joten esimerkiksi aarrejahdin osuus jää hivenen suppeaksi. Kunnolla sellaiseen paneutuvaa seikkailua haikaileva voikin ennemmin suuntailla vaikka niiden Indiana Jonesin retkien pariin. Muilta osin The Rundown on mielestäni hyvin rullaava yhdistelmä toimintaa, seikkailua ja huumoriakin.

Aivan kaikki Scottin horinat vaikkapa uskomattomista ukkosjaloistaan eivät mitään erinomaista hauskuutta edusta, mutta hymyilyä aiheuttaviakin esiintyy. Esimerkiksi vaikka pari fyysisempään kohkaukseen nojailevaa kohtausta, jotka viidakon ihmeitä ja kauhuja hyödyntävät hieman sekoilevaankin tapaan. Tavalliseen takaa-ajoviihteeseen tällainen ympäristö tuo oman lisänsä. Kun kierrokset nousevat, niin siinä saa pariinkin otteeseen pohtia, että mahtoivatko osallisilla pysyä paikat ehjinä näitä kuvaillessa. Ilmeisesti pientä kolhuakin tuli. Esimerkkinä vaikkapa Johnsonin stuntmieheltä murtui nilkka, kun vierittiin jyrkähköä rinnettä varsin reippaasti. Kyseinen jakso onkin hyvä näytös oivasta vauhtiviihteestä, kun kaksikkoa jyrkkä lasku höykyttää kunnolla ja perinteinen vesimolskahdus viimeistellään viskaamalla menopeli vielä niskaan. Mitenkään uskottavaa se ei tietenkään ole, sillä kumpikin hallitsemattomasti vierivä kaveri olisi varmaan putouksen puoliväliin mennessä henkensä heittänyt tai ainakin lähes kaikki luunsa murtanut, mutta juurikin sellaista hyvää menoa näihin elokuviin kaipailee.

Syistä ymmärrettävistä maisemakuvatunnelmointia ei ehditä pitkissä otoksissa harrastelemaan ja sellaisilla herkuttelemaan. Siitä huolimatta löytyyhän myllerryksen väleistä näillekin hetkille aikaa. Taivalluksen edetessä onkin hyvä nykäistä kameraa korkeammalle ja tiirailla lähiympäristöä ja kaukaisempiakin näkymiä toisesta kulmasta. Voisikin vaikkapa Johnsonin filmografiasta poimia jonkin toisenkin kivoja paikkoja esittelevän vauhdiviihdykkeen tarkasteluun.

Sellaiseksi saattaisi kelvata vaikkapa Journey 2: The Mysterious Island, joka ainakin trailerinsa perusteella vaikuttaa paljon paremmalta kuin sitä edeltävä Journey to the Center of the Earth. Brendan Fraserin tähdittämä ensimmäinen osa tulikin katseltua vähän aikaa sitten ja siitä ei montaakaan nautinnollista hetkeä löytynyt. Suunnilleen kaikki potentiaali vaikkapa ihmeellisyyksien tutkailun suhteen heitetään roskiin ja keskitytään täysin päättömään säntäilyyn sekä elämöintiin, joka ei mitään mukavia väreitä nostattele. Toiselle osalle kuitenkin mielellään mahdollisuuden antaa, sillä Johnsonista tosiaan olen alkanut enemmän tykkäilemään ja sain sellaisen käsityksen, että se saattaisi painottaa ihmettelyä enemmän ja rasittaa vähemmän. Voipi olla, että siitä siis lisää myöhemmin.

Ohjaaja Peter Bergistä voisi sen verran sanoa, ettei hän teoksillaan vielä ole onnistunut suurempaa vaikutusta tekemään, vaikka The Rundown hyvä onkin. Debyyttiohjaus Very Bad Things on mielestäni varsin keskinkertaista tummasävyistä komediaa, josta ei paljoa irtoa. Friday Night Lights on kehujakin keräillyt, mutta minusta se on varsin puisevaa urheiludraamaa. The Kingdom taas ihan peruspätevää toiminnallista jännityselokuvaa. Uusin nähdyistä ohjauksista on vuoden 2008 Hancock, joka alkaakin varsin lupaavasti esittelemällä kaavoista poikkeavan renttumaisesti säheltävän supersankarin. Valitettavasti toisella puolikkaalla sekin talsii tuttuihin suuntiin ja vakavoituessaan hukkaa paljon viihdyttävyydestään. Näiden takia ei ole mitään suurempaa halukkuutta käydä järjestelmällisesti Bergin kaikkia teoksia läpi. Yksi kuitenkin kuuluu ehdottomasti omalle katselulistalle, eli vuonna 2013 ilmestunyt Lone Survivor.

En siis lähtisi varauksetta Bergin kaikkia elokuvia suosittelemaan, mutta sujuvaa seikkailuviihdettä arvostaville mielelläni tätä tuputtelisin. Väittäisinpä, ettei aika pitkäksi käy, kun tämä kaksikko pääsee velmuilemaan ja hieman paikkojakin romuttelemaan. Aikoinaan elokuva tuli otettua ensikatseluun varsin alhaisin odotuksin, kun mielessä välähteli pelko kehnosta toiminnasta ja huonosta huulenheitosta. Onneksi sai todeta, että kummankin suhteen pääsi kivasti yllättämään. Nyrkkineuvottelut innostavat paikoin enemmänkin ja juttukin yleensä ihan kelvollisesti luistaa. Varsin hyvä iltapala seikkailunälkään The Rundown onkin.

The Rundown (2003) (IMDB)

Medicine Man (Ihmelääke)

Hieman sai taas jahkailla, että minneköhän kauas karkuun sateista syksyä sitä suuntaisi. Vastaus löytyy tällä kerralla sademetsäisistä nihkeistä sekä kosteista maisemista. Tiennäyttäjänä saa toimia John McTiernan, joka on varmaan monille tuttu nimi vähän toisenlaisista elokuvista. Sellaisista, joissa räiskettä, pauketta ja muutakin menoa sekä meteliä on huomattavasti reippaammin.

Toiveissa ei tietenkään mikään viuhuvien luotien ja posahtelevien rakennusten tuhosinfonia olekaan, kun tällaisen rauhallisemman sademetsäseikkailun soittimeen laittaa. Tai sitten on onnistunut päätymään jokseenkin ihmeelliseen valintaan. Parin aiemman vierailun perusteella itse ainakin uskallan hyvillä mielin lähteä jälleen katselemaan sinne toisaalle.

Kauaa ei tarvitse reissuun lähtöä odotella, vaan konehan laskeutuu kentälle alkuhetkillä ja Rae Crane (Lorraine Bracco) alkaa varusteitaan iloittelevan musiikin säestämänä tarkistelemaan. Suurempaa hengähdystaukoa ei ole luvassa, vaan jatketaanpa pienemmällä koneella utuisen sademetsän päälle. Määränpää edelleen kauempana vartoilee, joten auto alle. Pikkuisen olisi vielä köröttelyn päätteeksikin jäljellä, joten aasikulkueen matkassa tarpoen taivaltamaan. Kanoottikyytikin toki on välttämätön. Koko päivä siinä reissaillessa vierähtääkin ja matka uuvuttamaankin pääsee.

Mikä sitten lie kaiken tämän vaivan takana? Crane on liikematkalla edustamassa lääkeyhtiötä, jolle sattuu työskentelemään. Tarkoituksena olisi löytää yhtiöllä tutkijana toimiva Robert Campbell (Sean Connery) ja toimittaa tämän pyytämiä varusteita. Campbell ei ole tunnettu erityisen ihanteellisina yhteistyökumppanina, vaan on jättänyt raportoinnit vähemmälle, eikä hänen palkkaajillaan ilmeisesti ole edes kunnollista käsitystä siitä, minkä asian parissa toinen ahertelee.

Kaikenlaisten matkarasitteiden kiusaama Crane ei vaikuta olevan lainkaan kotonaan uudessa ympäristössään. Yhtään lisävarmuutta ei liikene ensikohtaamisen kautta, ennemmin päinvastoin. Siinä saa hetken ihmetellä, kun yön pimeydessä heimon joukoissa villisti tanssahdellut Campbell tulee vähän äristen tuttavuutta tekemään. Eipä ainakaan ilo ole ylimmillään, vaikka toinen on pitkän taipaleen taittanut.

Campbell ei koe yhtään aiheelliseksi piilotella sitä, että naispuolinen tutkimusapulainen vähemmän innostaa. Hyvä, että jaksaa toiselle edes lepopaikkaa yöksi miettiä, jos jaksaa. Kyllä niitä kadonneita käytöstapojakin silloin tällöin jostakin kaivella yritetään, mutta mitenkään esimerkillistä kaverin kommunikointi ei ole. Cranekin alkaa olla sitä mieltä, että ehkä on kaikille parasta ottaa pikainen paluuvene kotia kohti.

Sävy hieman muuttuu, kun Campbellille selviää, että yhtiö on lähettänyt Cranen arvioimaan operaation edistymistä ja raportoinneista vähän riippuu, jatkuvatko puuhailut yleensä lainkaan. Osa Campbellin ärhentelyistä selittyy sillä, että hän yrittää olla kovin tarkka siitä, ettei mikään katastrofaaliset seuraukset jälkeensä jättävä ulkopuolinen sairaus pääsisi vastustuskyvyttömässä yhteisössä riehumaan.

Työntouhuun vähitellen päästään ja alkaapa se salaisuuden verhokin pikkuisen nousemaan, kun Campbell kertoilee Cranelle, että millaista lääkettä hän viidakon kätköistä etsiskelee. Yksi valmistettu koe-erä on osoittanut lupaavaa potentiaalia, mutta tulokset eivät kaikista luotettavimpia ole. Harmi vain, että kyseinen erä on käymässä vähiin ja kaavan toistaminen vaikuttaa hankalalta. Lisäksi muitakin pulmia sieltä horisontista tasaiseen tahtiin liikkuu kylää kohti. Miten siinä sitten käypi, meneekö lopulta kaikki työ ja rohkaisevat kokeet hukkaan...?

Näyttelijävalinnoista voisi vähän närästellä, sillä vähintään näkymättömiä irvistyksiä tietyt tuokiot aiheuttavat. Jos Crane on pihalla määränpäässään, niin voisi varmaan väittää, että samansuuntaisesti Bracco on pihalla roolissaan. Aivan yksin en näiden aatosten kanssa liene, sillä Braccohan sai suorituksestaan sellaisen kyseenalaisemman ehdokkuuden, kun hänelle kultaista vattua yritettiin tyrkyttää. "Voitto" tosin meni samaisena vuonna toiseen osoitteeseen.

Connery onkin kinkkisempi tarkasteltava. Se myönnettäköön heti, että hänen jonkinasteisiin ihailijoihinsa kuulun, ja on tullut katseltua melkoisen kehnoakin tavaraa lähinnä Conneryn osallistumisen vuoksi. Omiin silmiin hän ainakin osittain sopii pikkuisen omalaatuisen Campbellin osaan, eikä todellakaan niin iloisesti metsään singahdeta kuin Braccon kohdalla. Mainittakoon, että harmahtava poninhäntätyyli hiuksiston suhteen on mukailtu tämänkin elokuvan säveltäjänä toimineelta Jerry Goldsmithilta. Connery on myös yksi elokuvan tuottajista, joten olettaa sopii, että hän on muutenkin sisältöön vaikuttanut kuin vain Jerryn hiustyylin näpistänyt.

Puikoissa heiluneelle McTiernanille ei loppujen lopuksi ole suurempaa röykkiötä ohjauksia päässyt kertymään, vaan runsaat kymmenen kappaletta. Aluksi tahti oli tiukempi ja elokuvien laadussakaan ei paljoakaan napisemista, mutta sitten välit väljenivät ja samalla alkoi tulla melkoisen keskinkertaistakin huttua. Erityisinä esimerkkeinä tästä osastosta 2000-luvun alun elokuvat Rollerball ja Basic. Ensimmäinen on kovin kurainen, eikä jälkimmäistäkään juurikaan kehua huvita. Niiden jälkeen tauko onkin päässyt venähtämään jo yli kymmeneen vuoteen, vaikka uutta yritystä on ilmeisesti pitkästä aikaa tulossa.

Muutamasta lajityyppinsä valiosta huolimatta väittäisin McTiernanin filmografian yleisilmettä pikkuisen epätasaiseksi. Nähtyjä on kymmenisen kappaletta ja kärkikolmikkoon ponkaisevat omalla listalla Predator, Die Hard ja The Hunt for Red October. Voinee siis hyvillä mielin todeta, että kyllähän McTiernan toiminnan ja jännityksen tarvittaessa taitaa. Die Hard: With a Vengeance on myös oikein näyttävää ja vauhdikasta ryminää. Sitten päästäänkin ongelmallisemmalle osastolle. Last Action Hero toimivat hetkensä omaa, mutta paikoitellen yritetään ehkä vähän liikaakin ja lisäksi reippaan kahden tunnin kesto on tälle tarinalle selvästi liikaa. The 13th Warrior pitää sisällään kiinnostavia elementtejä ja ihan hyvää toimintaa, mutta kokonaisuus valitettavasti töksähtelee. The Thomas Crown Affair taas mieleen muistuu jokseenkin löysänä rikoselokuvana, eikä onnistu juuri missään vaiheessa kunnolla jännitystä kehittelemään.

Kauniita sademetsäkuvia McTiernanin kanssa on ollut luomassa Donald McAlpine. Näiltä kaveruksilta löytyy aiempaakin yhteistä viidakkoseikkailua. Silloin viitisen vuotta tätä aiemmin meno tosin oli huomattavasti rajumpaa ja räiskyvämpää, kun Arnold ja kumppanit vaarallista viholaista saalistelivat...

Tämän yhteistyön tuottamat näkymät maailmaan vihreämpään ovatkin suuri osa elokuvan viehätyksestä omissa silmissä. Saattaa toki johtua asunnon viileydestäkin, mutta kyllä siinä miellyttäviä väristyksiä alkaa siellä ja täällä tuntumaan, kun pääsee vahtailemaan kaikenlaista hulinaa sisällään pitävän kylän toimia Cranen silmien kautta. Usein huomaa toivovansa, että josko maltettaisiin vähän kauemminkin katsella.

Kiipeilyjaksot ovat myös sellaisia, joissa ympäristön kauneus vie suunnilleen kaiken huomion. Musiikki vielä onnistuneesti auttelee vaikutelman syntymisessä. Ehkäpä se on ihan hyvä niin, sillä draamailu kyllä töksähtelee paikoin. Kookkaita puita pitkin kiipustellaan ja kaikenlaisia kiemurtelevia köynnöksiä silmien eteen eksyy. Siinä kohti korkeuksia noustessa mieli kovin mukaviin paikkoihin vaeltelee. Erilaiset eläimet ja kasvit sieltä vastaan tulevat. Tovi tämän vihertävän maailman huipulla saa haaveilemaan kaikenlaisesta kauniista.

Pelkkää kaunista sekä koskematonta vehreyttä ei kameran eteen ole aseteltu, vaan jo alkuteksien aikana utu osoittautuukin savuksi, kun sademetsää erinäisten raivaustöiden takia poltellaan taivaan tuuliin. Massiiviset tukit kulkevat toisaalle, tie etenee ja pellot kasvavat. Loppupuolella saadaan pienoista ja väkivaltaisempaakin vääntöä asiasta aikaan. Valitettavasti kuitenkin jää vähän sellainen vaikutelma, että lieköhän vain halua lisäillä dramaattisempaa menoa mukaan.

Samaisena aikakautena huoli näistä sademetsistä oli esillä muissakin elokuvissa. Yhtenä esimerkkinä blogissa aiemmin kommentoitu Mika Kaurismäen Amazon, joka valitettavasti ei aivan toiveita vastannut. Sen kirjoituksen yhteydessä tulikin mainittua John Frankenheimerin ohjaama The Burning Season, josta kyllä vähitellen voisi hankkia jonkin levyjulkaisun. Ainakin silloin aikoinaan oli olevinaan kovinkin vaikuttava elokuva aiheesta. Sademetsäelokuvia saa tietenkin aina suositellakin, jos sellaisia mieleen sattuu tulemaan.

Elokuvan lopun lähestyessä alkoikin miettiä, että ehkä tällainen kymmenien miljoonien dollarien budjetilla operoiva elokuva ei ole oikea lähestymistapa. Tavallaan on kyllä kunnioitettavaa, kun pyritään tuomaan vähemmän suosittujakin aiheita suuremman yleisön tietoisuuteen viihde-elokuvienkin kautta. Samalla voi kuitenkin olla, että suurempi budjetti huutaa draamaa, jännitystä ja tähtihetkiä, joiden joukosta tämän elokuvan suurimmat kompastuskivet löytyvät. Medicine Man oli käsittääkseni taloudellisessa mielessä pienoinen pettymys, eikä se mitään arvostelumenestystäkään kerännyt. Voinee todeta, ettei tällainen kaava ole menestys kummassakaan mielessä.

Jos vielä palaillaan viehättävyysosastolle, niin taikakasvikulttiin ihastuneelle tällainen on kyllä kutkuttelevaa katseltavaa. Jokin harvinaisen kasvin sisältä löytyvä ihmeyhdiste kiinnostaa helposti. Tässä tapauksessa kyse on käsittääkseni ananaskasvien joukkoon kuuluvasta lajista, jonka kukkia pitää latvakerroksesta lähteä etsimään. Kun samaan soppaan heitetään vielä heimo, jolta tietyt sairaudet tuntuvat mystisesti kokonaan puuttuvan, niin kyllähän sellainen helposti mieltä innostaa ihmettelemään. Viidakkojen harvinaisuuksistahan silloin tällöin niitä ihmelääkkeitä löytyy, joten sellaisten jäljille mielellään lähtee seikkailemaan.

Medicine Man on valitettavasti vähän sellainen tapaus, että kun summailemaan lähtee, niin ei sille ylistyksiä ylimpiä tahdo laulella. Tiettyjä juttuja olisi voinut nipsaista poiskin, kun esimerkiksi loppupuolen vihjailut Campbellin ja Cranen välillä jättävät viileisiin tunnelmiin. Toisaalta ihmeteltävää ja ihasteltavaa kyllä riittää, mikä nytkyttää vaakaa plussan puolelle varsin onnistuneesti. Sademetsän vihreyttä katsellessa heräili haluja uusia Michael Douglasin tähdittämä seikkailuelokuva Romancing the Stone. Sehän varmaan jossakin hyllyjen kätköissä piilottelee, joten pitänee lisäillä tulevan talven uusintojen joukkoon.

Kotisohvalta tapahtuvien sademetsäseikkailujen ystäville uskaltaisin kuitenkin tätä lääkejahtiakin varovaisesti suositella. Asiaa auttaa, jos Connerya kumartavien joukkoon kuuluu. Mistään täysin totisesta tahtojen taistosta ei ole kyse, vaan vitsaillakin yritellään, vaihtelevalla menestyksellä. Taivallusenergiaa ja muutakin puhtia saattaa löytyä hieman kyseenalaisista yhdisteistä ja näin... Jos siltä tuntuu, että elokuvan kautta itsensä haluaa altistaa vaihteleville säille ja paikoitellen nihkeyttä sekä kosteuttakin välittäville kuvasille, niin kokeillahan voi.

Medicine Man (1992) (IMDB)