The Guilt Trip

Tammikuun alkupuolen eläimelliset elokuvaseikkailut ovat olleet ainakin enimmäkseen mukavaa ja koskettavaakin katseltavaa, mutta niiden perään on sittemmin mahtunut montakin merkillistä elokuvaepeliä, eikä tämäkään aivan luontevasti hauvojen tai delfiinien jatkumoon livahda. Toisaalta ainakaan yhtään vakavampaan suuntaan ei ole sävy siirtymässä, vaikka ihmisotusten huolet ja murheet matkassa mukana kulkevatkin, sillä homman henki on kepeähkö reissukomedia, joka vie toisistaan vieraantuneen äidin ja pojan pitkälle ja ajoittain ahdistavankin ahtaalle automatkalle, jonka aikana saattavat selvittämättömät asiat käydä sietokykyä riepomaan. Melkein koko Amerikan mahtavan mantereen halki tässä kyydissä kiidetään, ja kyllähän kilometrejä kertyy ja kenties hermotkin ovat tiukilla useampaan otteeseen...

Andrew Brewster (Seth Rogen) on sijoittanut suuresti aikaansa sekä käytännössä melkein kaikki säästönsä kehitelläkseen sekä turvallisuudeltaan että tehokkuudeltaan ylivertaisen puhdistusaineen ja nyt on tullut aika laittaa loput pennoset peliin ja lähteä markkinointikiertueelle tarjoamaan purkkeja hyllyille ja kuluttajien hyppysiin. Ehkä kaverilla on hieman liikaa luottoa omiin kykyihin tai tuotteen loistavuuteen, sillä juuri muiden mielipiteitä ei ole kuunneltu tai kyselty niksejä myyntimenestyksen takaamiseksi. Ensimmäinen esittely antaa jo vähän vihjettä siitä, että voipi tulla vastaan kylmää kyytiä, eikä kauppojen edustajilla välttämättä ole kiinnostusta kuunnella perinpohjaisia tieteellisiä selvityksiä jokaisen yksittäisen tuotteen taustasta.

Kirves ei tietenkään samantien kaivoon lennähdä, mutta jonkin verran näyttää kuitenkin itseluottamus horjuvan ja lentomatkan toisesta päästä viesteillä pommittava äiti Joyce Brewster (Barbra Streisand) uteluineen mahdollisesti lisäilee stressiä. Suunnitelmana siis on lentää äidin luo viikonlopuksi ja jatkaa sieltä runsaan viikon ajan autolla käytännössä mantereen halki pysähdellen sovittuihin tapaamisiin, joita on noin parin kourallisen verran. Perillä pitkästä aikaa poikansa näkevä Joyce on varsin innoissaan, eikä oikein malttaisi antaa tälle hengähdyshetkeä lennon perään, vaan heti ensimmäisenä iltana Andrew istutetaan Joycen vähintään yhtä uteliaiden ystävien illallispöytään. Hän saakin toimin eräänlaisena pääuhrina, jonka suhdeasiat kovin kiinnostavat, mutta yrittävät ystävät myös patistella Joycea treffeille, sillä tämä on ollut vuosikausia yksin.

Andrew ja Joyce jatkavat myöhemmin illalla vanhojen muistelua ja äiti intoutuu kertomaan nuoruuden ihastuksestaan, joka on jättänyt niinkin syvän jäljen, että pojan nimi periytyy häneltä. Andrew ei niinkään iloa tihku näitä paljastuksia kuullessaan, mutta alkaapa kuitenkin selvitellä miekkosen taustoja. Hän löytääkin nimeen ja kuvaukseen sopivan tyypin, joka ei olisi naimisissa ja sattuisi asumaan San Franciscossa, jossa vierailu ei olisi mikään mahdoton poikkeama etukäteen suunnitellulta reitiltä. Aamiaispöydässä onkin hiljaisen tuumailun paikka ja kyllä se aikansa ottaa ennen kuin Andrew päättää pyytää äitiään mukaan matkalle.

Kahdeksan päivää ahtaassa autossa ja hotellihuoneissa olisi siis kestettävänä ja täytyypä siinä pimitellä myös pyynnön todellinen syy ja keksiä viime hetkellä tullut markkinointikeikka San Franciscoon. Jo matkan alkumetrit ovat melko karua koettavaa pojalle ja äidin reissuviihteeksi valitsema äänikirja siinä määrin omanlaisensa elämys, että taitaa vain lisätä piinaa. Luvassa on muutenkin hössötystä, huolenpitoa ja vakaa aikomus saada jonkinlainen loppuselvitys Andrewn vuosia aiemmin päättyneelle suhteelle, eli eipä välttämättä ihan sellainen kauppamatka kuin mihin Andrew alkujaan oli valmistaunut, mutta itsepä meni ehdottelemaan...

Roisimpaa Rogenin revittelyä odotteleville The Guilt Trip on melkeinpä takuuvarmasti pettymys, sillä juttujen taso tosiaan on aseteltu melko pehmeäksi ja karkeampi huumori hävyttömine loukkauksineen on suurimmaksi osaksi lakaistu pois. Itse tykkäilen kohtalaisesti Rogenin huumehuuruisista toilauksista ja esimerkiksi muutaman kuukauden sisällä on tullut uusittua Knocked Up, Pineapple Express, Zack and Miri Make a Porno, This Is the End, Neighbors, The Interview, The Night Before, Neighbors 2: Sorority Rising ja The Disaster Artist. Itseäni kaikki mainitut ovat naurattaneet runsaammin kuin The Guilt Trip ja tarjonneet yllättäviäkin jippoja. Onhan Rogen toki tehnyt perheystävällisempääkin materiaalia, ettei sillä tavalla voi väittää, että hän olisi näyttelytaiteensa ainoastaan sekoilulle, sikailulle ja suunsoitolle pyhittänyt suurmestari, mutta itselle tämä räväkämpi osasto toimii kaverin kohdalla yleensä paremmin.

The Guilt Trip pyrkii köröttelemään jossakin särmikkäämmän revittelyn ja putipuhtaaksi siistityn perhekomedian välissä. Usein tällainen reittikartta johtaa kohti keskinkertaisuutta sekä unohdettavaa huttua, ja valitettavasti sellaiseksi myös tämä matka monilta osiltaan muodostuu ja puhtia sekä potkua uupuu. Rogenin ja Streisandin yhteisissä tuokioissa ei paria kohtausta lukuun ottamatta yritetä räjähdysherkkyden kautta hakea hupia, vaan painotetaan enemmän pikkukivaa vitsailua sekä naljailua ja kiusallisen tai vaivaannuttavan ilmapiirin luomista, mutta tällaisenkin huumorin suhteen elokuvamaailmalla on tarjottavanaan paljon pirteämpiä pilkahduksia.

Ehkä homma olisi kaivannut yhtä tai kahta vapaammin höpöttävää ja kohkaavaa sivuhahmoa, mutta tämäkin joukko on lähes järjestään tarkoituksellisen hillittyä sakkia. Minulla ei ole mitään hillittyä huumoria vastaan, vaan ennemmin sellaiselle hihittelen kuin täysin päättömälle ja äänekkäälle örvellykselle, mutta sellaisen toimivuus edellyttäisi terävää kirjoittamista ja omaperäisiä ideoita, joita The Guilt Trip ei oikein pysty loihtimaan, vaan tyytyy parhaimmillaan hymyilyttävään joutavaan jutusteluun. Myös fyysisemmän huumorin osuus tunnutaan pitävän tarkoituksellisesti määrältään vähäisenä ja kommellukset lumimyrskyssä, pihvikisat ja vastaavat koitokset hoidetaan melko nopeasti pois tieltä.

Eripuraisen parin hieman harkitsematon yhteinen reissu ei ole elokuvaideana uutuuttaan kiiltävä noin muutenkaan, vaan vastaavanlaisia komedioita muistuu kyllä mieleen. Näistä nähdyistä Tommy Boy on heikompi seikkailu, mutta se johtuu pitkälti siitä, että minulle Chris Farleyn toikkarointi lipsahtaa kovin helposti rasittavamman hassuttelun puolelle. Alalajin eräänlainen klassikko, eli John Hughesin Planes, Trains & Automobiles pitäisi ehdottomasti uusia, sillä Steve Martinin ja John Candyn surkuhupaisan epätoivoinen taival on jo vähän muistoista haalistunut. Uudemmista on parikin kertaa onnistunut huvittamaan Due Date, jossa Robert Downey Jr. saa kestettäväkseen vähän vinksahtaneen matkakumppanin ja kaikki tuntuu kääntyvän katastrofia kohti.

No, sanottakoon kuitenkin, että nimensäkin mukaan The Guilt Trip pyrkii selvittelemään menneisyyden mahdollisia mokia ja etsimään hillitymmän ilmaisun kautta koskettavampaa otetta, mutta se jää valitettavasti vähän hapuilevaksi kurotteluksi, eikä yhteisymmärrystä kasvattavien koettelemusten päätteeksi katsojan poskilla ilonkyyneleet vuolaina juokse. Onnellista päätöstä ei silti tee mieli lähteä manaamaan alamaailman ikuisiin liekkeihin, mutta melko yhdentekevä olo on hyvästien hetkellä. Ehkä tiettyihin kohtiin olisi siis sittenkin ollut syytä laittaa särmikkäämpää sanailua tai muuten kehitellä omaperäisempää koukeroa taustalle. Eihän elokuvaa voi ihan täyskiltiksi vässykkäilyksi väittää, sillä on piikittelyissä pirullisuuttakin, vihjailevampia kaksimielisyyksiä ja suorasanaisempaakin sutkauttelua, enkä tahdo sanoa, että millään kiroilulisällä jutut alkaisivat automaattisesti naurattaa.

Ongelmana on ennemmin innoton keskinkertaisuus ja heikommalla pääparilla tämä seikka tulisi huomattavasti selkeämmin esille. Sekä Rogen että Streisand ovat kiistatta taitavia alallaan, mutta heilläkin näyttää olevan ajoittain vaikeaa saada näistä kohtauksista iloa irti. Dan Fogelman on aiemmin ollut huomattavasti idearikkaammassa mielentilassa kirjoittamassa tämän vuosituhannen Disney- ja Pixar-klassikkoja, kuten vaikkapa Bolt ja Tangled, toisaalta taas osoittanut, että hieman räväkämpi ja reilusti hauskempi romanttinen komediakin onnistuu, josta esimerkkinä Crazy, Stupid, Love. Laajoja massoja tavoittelevat ja huumoriaan suitsivat jutut ovat kuitenkin hankalia ja jäävät usein kädenlämpöisiksi kepposteluiksi yrittäessään miellyttää mahdollisimman montaa makua.

The Guilt Trip on siinäkin mielessä varsin laimea reissuelokuva, ettei sille oikein voi antaa lisäpisteitä maisemista, vaan jokusta laajempaa näkymää lukuun ottamatta kamera on yleensä osoitettu kasvoja kohti. Eipä se oikeastaan edes tahdo tällaisia kehuja, vaan melko suoraan elokuva töksäyttää Grand Canyonin äärellä, etteivät mahtavat maisemat kiinnosta vajaan minuutin vertaa, vaan ovat enemmän pakkopullaa ja halutaan keskittyä hahmoihin. Kaiken kaikkiaan mikään ihanasti vihastuttava ja hermoille hyökkäävä rasitusreissu ei ole kyseessä, vaan täytyy tylsästi todeta, että ihan menettelevä ja kivuton kyyti ilman suuria yllätyksiä. Myönnän, että kyllä muutamille jutuille vähintään hiljaa mielessään myhäilee, sinänsä kaksikon yhteispeli toimii ja kun kestoakaan ei ole venytetty kohti kahta tuntia, niin olisihan niitä paljon ikävämpiäkin vaihtoehtoja iltaviihteeksi. Kaipa tätä voisi luonnehtia harmittomaksi ja helposti katseltavaksi kertakäyttökomediaksi, eikä juonessa mukana pysyminen vaadi kummoistakaan keskittymiskykyä.

The Guilt Trip (2012)

Beethoven's Treasure Tail

Melko pienillä tassunaskelilla tämä alkavan vuoden reipastuminen on lähdössä laukkaan, mutta nytpä siis aikomuksena laittaa viimein Beethoven-elokuvat pakettiin, ja voi kai luottaa siihen, ettei tähän sarjaan enää yhdeksättä osaa tehdä. Sen seitsemän vuotta tässäkin urakassa meni, koska alkuperäisestä seikkailusta kirjoittelin vuoden 2012 lopulla, eli tahti ei ollut armottoman tiukka näiden vahtailussa, mutta sinnikkäällä puurtamisella maalia kohti lopulta. Luultavasti liikutaan uudenvuodenlupausten höyhenkevyessä hömppäsarjassa, jos huutelen katselevani viimeinkin pari vaiheeseen jäänyttä ja kohtalaisen mittavaa koiramaisten kommellusten elokuvasarjaa loppuun ja tällä tekstillä noin puolet lupauksesta lunastaa, eli alku ainakin on toiveikas.

Paremmuusjärjestykseen näitä on hieman hankala asetella, sillä katselut ovat hajaantuneet noinkin pitkälle aikavälille, eikä todellakaan innostanut lähteä virkistämään muistia ja kertailemaan koko mötkälekokoelmaa pohjille, sillä kuten on tullut tilitettyä, niin siellä hassuttelujen joukossa on kohtalaisesti myös pökälemäistä tuotantoa ja vitsinvääntöä. Jos näistä pitäisi pari pahimmin väsähtänyttä haukahdusta haukkua, niin kolmannen ja neljännen elokuvan kohdilla mentiin melkeinpä ilman intoa, ideoita tai energiaa. Sinänsä ei olekaan yllätys, että viides laittoikin naamoja vaihtoon melko rankalla kädellä, mutta vaikka yritys oli pikkuisen parempaa, niin lopputulos oli silti varsin vaatimaton.

Beethoven-elokuvasarja onkin näin jälkikäteen katsottuna varsin hajanainen nippu noin hahmojen osalta ja melkoisen laiskasti näitä on yritetty nitoa edes jonkinlaiseksi jatkumoksi. Sinänsä on ymmärrettävää, etteivät samat näyttelijät ole loputtomiin halunneet sitoutua kulahtaneiden juttujen kertailuun, kun taas vaihtuvat tekijät kameroiden takana ovat läpi elokuvasarjan tahtoneet toistaa tietyt kommellukset vielä 20 vuotta myöhemmin. Eipä tämä tällainen toki ole ainoastaan kyseisen koirasaagan kirous, vaan yleisestikin käsittämättömiin mittoihin venytettyjen juttujen, jotka jo lähtökohtaisesti ovat varsin höttöistä muutamaan ideaan pohjaavaa hupailua.

Alkuperäinen vuoden 1992 Beethoven ja sitä nopeasti seurannut jatko-osa Beethoven's 2nd ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ydinporukan pysyessä samana, eikä ole tarvittu mitään hataria selityksiä muutosten perusteeksi. Kuviona perinteinen lisää samaa koheltelua ja enemmän porukkaa sekoilemaan, niin eiköhän se vähintään tuplaa hauskuuden...no ei. Varmaan siksikin Beethoven's 3rd ilmestyi vasta seitsemän vuotta myöhemmin ja ensimmäisten kahden elokuvan tutut kasvot vaihdettiin käytännössä uuteen perheeseen, joka pääsi vain vuotta myöhemmin jatkamaan aikamoisen tympäisevää töppäilyään elokuvassa Beethoven's 4th. Näiden kahden kehnous ei silti laittanut loppua elokuvasarjalle, mutta pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Beethoven's 5th päätyi poistamaan nämä tyypit pitkälti kuvista ja samalla se on mielestäni irrallisin osa koko paketissa.

Kuudes osa Beethoven's Big Break ilmestyi viiden vuoden vierähdettyä ja siinä lähdettiin hakemaan yhteyttä sarjan alkupäähän, mutta ei sentään enää onneksi niinkään kadonneiden sukulaisten kautta, vaan elokuvantekohommien avulla. Osittain tämä seikkailu onnistuikin piristelemään keppostelua, mutta kevyemmän hassuttelun toimiessa kohtalaisesti vakavammat hetkoset olivat kuitenkin laahaavaa jankkausta. Seitsemäs elokuva Beethoven's Christmas Adventure saapui katsojien jouluiloksi kolmisen vuotta myöhemmin ja oli jälleen vähän irrallisempi epeli. Beethoven toki edelleen oli siinä sama tähtikoira kuin edeltäjässä, mutta mainoskiertue tarjoili tilaisuuden laittaa hahmoja vaihtoon sekä tuoda mukaan talvisempaa touhotusta. Ilmeisesti jouluelokuva oli jossakin vaiheessa puolipakollista väsäiltävää ja siihen kylkeen joku oli kai kehitellyt huikean ajatuksen, että hei mitäpä jos Beethoven osaisi puhua...?

Kahdeksas koitos unohtaa jouluiset tonttutaikatemput ja luminietokset, sillä palataan kiinteämmin kuudennen osan elokuvahommiin. Nimikkokoira on päässyt tässä vaiheessa agenttielokuvien tähdeksi ja uutta ollaankin hyvää vauhtia kuvaamassa varsin lämpimissä maisemissa. Kieli vaikuttaa olevan vahvasti poskessa alkukuvista lähtien, kun Beethoven on vaihtanut alaa Bondin ja Ethan Huntin hommiin. Pujahtelu tiukaksi viritetyssä laserverkossa on hieman haastavaa, mutta sujuu kuitenkin agenttikappaleen pauhaillessa taustalla. Sankaritöille tulee kuitenkin äkkipysähdys suuren loikan kohdalla, jota tähtikoira ei ole erityisen halukas hyppäämään. Edelleen kouluttajana toimiva Eddie (Jonathan Silverman) yrittää ystäväänsä suostutella temppuun, mutta eipä auta ei.

Kamerat sulkeutuvat hetkeksi ja tulee tuumaustauon paikka, mutta Eddie ei oikein halua nähdä ongelman ydintä, vaan tahtoisi jatkaa menestyselokuvien putkea. Beethovenia tutkiva lääkäri taas pohtii, etteivät koiruudet kameran edessä välttämättä ole lainkaan oikeaa lääkettä, sillä voipi olla, että juuri näihin touhuihin tähti on tympiintynyt ja sen myötä kadottanut elämänilonsa. Eddie ei halua nähdä lemmikkinsä hiipunutta mielialaa ja uskoo edelleen, että kyllä se temppukunto vielä löytyy joko lääkkeillä tai sinnikkäällä painostuksella, mutta siinä vaiheessa projektin tuottaja astuu väliin kertoen, että Spydog 3 laitetaan tauolle ja etsitään korvaava eläintähti tilalle. Eddie ja Beethoven ovat hänen mukaansa vapaita poistumaan kuvauspaikalta, ja sen verran suopeutta löytyy, että tuotantoyhtiö hommaa autonrämän parivaljakon paluumatkaa varten.

Vähissä varoissa oleva Eddie yrittää ajomatkalla järjestää lisätöitä Beethovenille, mutta uutiset ongelmista ja potkuista ovat kiertäneet piirit salamavauhtia, eikä kukaan halua palkata motivaationsa menettänyttä koiraa. Hetkellisen herpaantumisen takia matkalle tulee yllätyspysähdys ja kenties kovasti kaivattu sellainen, sillä se tuo tilaisuuden hiljentyä hetkeksi harkitsemaan. Pienen rantakaupungin nimi on O'Malley's Cove ja pikaisella vilkauksella vaikuttaa siltä, että maisemat ovat mahtavat, mutta kaupungin liike-elämä taas laittaa lappua luukulle kiihtyvään tahtiin, mikä heijastuu pikkuisen uuvahtaneeseen yhteisöön. Nämä eivät tietysti Eddien murheita ole, vaan tavoite on saada auto ajokuntoon ja päästä mahdollisimman pian takaisin tielle. Hektiseen elokuvaelämään tottuneelle kaverille on jo hirmuinen takaisku, kun hän saa tietää, että korjauksissa menee ainakin päivä ja pitäisi etsiä majapaikka yhdeksi yöksi.

Pintapuoleisesti uneliaalta ja hiipuvalta vaikuttavassa kaupungissa on kuitenkin pienoista kuohuntaa menossa, sillä salaperäinen ja varakas heppu (Jeffrey Combs) tahtoisi käyttää yhteisön taloudellista ahdinkoa hyväkseen ja ostaa käytännössä koko O'Malley's Coven ja moni onkin halukas tarttumaan tarjoukseen miettimättä kunnolla, mitä sen taustalla mahtaa olla kätkettynä. Myös Eddie törmää tallustellessaan näihin juttuihin ja saapa hän kuulla myös kaupungin legendasta, joka tietää kertoa, että 200 vuotta sitten alueelle vähän vastentahtoisesti rantautui O'Malley-niminen hiukan toistaitoinen merirosvokapteeni, joka piilotti aarteensa lähistölle. Anne Parker (Kristy Swanson) pyörittää paikallista museota ja suhtautuu vähän viileämmin aarrekarttoihin, mutta hänen poikansa Sam (Bretton Manley) on taas täysin hurahtanut kultakirstun etsimiseen. Liekö sitten kyse parin vuosisadan piilottamasta salaisuudesta, vaiko silkkaa tarua, mutta selvää on, että ennen pitkää Eddie ja Beethoven tempautuvat mukaan selvittelyihin ja seikkailuihin, eikä pikainen paluu kameroiden eteen olekaan enää asialistalla ykkösenä.

Ennakko-odotukset olivat varsin maltilliset aiempien näyttöjen pohjalta ja lupaavimmalta puolelta vaikutti aarrejahti merellisissä maisemissa. Jälleen kyseessä on laiskasti kasattu kyhäelmä vähän sitä ja tätä, jota seuraillessa tuntuu siltä, ettei oikein mihinkään ole viitsitty panostaa kunnolla, vaan kunhan jotakin ja jotenkin, niin eiköhän se elokuva siitä valmistu. Mukana on vanhoja kikkoja ja näennäisesti uutta huttua, enkä edelleenkään pidä sitä suurimpana miinuksena että toistoa löytyy, vaan ehkä jälleen toivoisi hieman kunnianhimoisempaa otetta komediapuoleen, koska löysä ja lepsu hassuttelu jättää usein täysin kylmäksi ja yrityksen puute paistaa monin paikoin läpi. Toisaalta on sanottava elokuvan eduksi, ettei se suinkaan ole sarjansa väsähtänein tai tympivin tekele. Myös ontolta kolkahtavan kaupallisuuden kritiikki on tässä yhteydessä pikkuisen noloa, koska melkoisella sarjatuotantotyylillä tämä elokuvasarja on pyrkinyt nyhtämään katsojilta helpot rahat ilman kummoisia panostuksia sisältöön tai tyyliin.

Muutamaakin pykälää tylymmistä teoksista tuttuja tyyppejä on syystä merkillisestä mukana ja vähän ihmetyttää kummankin herran kohdalla, että mitä lie mielessä ollut. Aikoina varhaisempina varsin pirullisenakin hyypiönä heilunut Combs pahistelee niinkin laiskasti ja nolosti, ettei touhussa ole oikein mitään muistettavaa. Combsin kökköilevää suuruudenhullua haaveilua vilkuillessä käykin ajatuksissa, että kenties kyseessä on jokin kiero vitsi herran itsensä ja lähipiirinsä huviksi. Udo Kierin esiintyminen taas on niin lyhyt ja turhahko, että tuskinpa sillä suurempaa tiliä on tehty. No, toisaalta onhan sitä ennenkin haettu vähän vaihtelua liian yksipuoliseksi käyneeseen julkisuuskuvaan, mutta voisin väittää, ettei Beethoven's Treasure Tail ole kummankaan kohdalla kovinkaan kummoinen ratkaisu siinä mielessä.

Koirapierut, kuolatuokiot ja kovak...tassuiset yöt jaetussa sängyssä on ehkä nyt taas hetkeksi nähty, mutta ne kuitenkin pystyy helpommin nielaisemaan, koska kuuluvat Beethoven-elokuvasarjaan aika kiinteästi. Ennemmin valittaisin muuten kovin irrallisista ja käppäisistä kommelluksista, joita silloin tällöin täytteeksi tungetaan. Paikoin kuitenkin on edes pikkuisen puhtia mukana kohkauksessa, ettei elokuvaa tahdo täysin lyttyyn lyödä, ja jos asennoituu ennakkoon siten, että parhaimmillaan Beethoven's Treasure Tail tarjoilee sinänsä hyväntuulista toistaitoista törttöilyä ja muutamaan kertaan käytettyä sekoilua, niin aika kivuttomasti hölmöilyt hymistelee läpi.

Aiemmissakin Beethoven-elokuvissa on välillä näyttänyt siltä, että nimikkokoira unohtuu jonnekin nurkkiin ihmisasioiden viedessä suuremman huomion ja sitä samaa on myös aarreseikkailussa havaittavissa, kun sankarihauva on osittain pakollisen koristeen ominaisuudessa mukana touhuissa. Jos siis ensisijaisesti koiravetoista vekkulia kommelluskoostetta tahtoo tuijotella, niin Beethoven's Treasure Tail ei ehkä ole antoisinta ihmeteltävää. Jotta jäkätys päättyisi plusmerkkisesti, niin loppuun kehut siitä, että Kanadan kaakkoisosissa sijaitseva Nova Scotia näyttää kovin kauniilta ja onneksi näitä viehättävän verkkaista merellistä tunnelmaa huokuvia kuvia on ripoteltu läpi elokuvan, eikä lukittauduta lavasteisiin jauhamaan ja pöllöilemään.

Beethoven's Treasure Tail (2014)