Spooky Buddies (Pentujengi ja Aavekoira)

Mitään suurempia merkkejä blogiin päätyvän elokuvaviihteen vakavoitumisesta ei ainakaan näin alkuvuonna ole nähtävissä, sillä pahiksia mäiskivien poliisien rymistelyn jälkeen ruudulle kipittelee vallan ihmeellisiin sekä kummallisiin seikkailuihin eksyvä aiemmilta vuosilta tuttu viiden koiranpennun höpsö porukka. Spencerin ja Hillin Miami Supercops osoittautui vauhtiosastoltaan ja kelmien kopsauttelultaan pienoiseksi pettymykseksi, mistä tulikin mutistua, ja hienoisella varauksella edellisten osien perusteella tähän haukahtelevaiseen kauhukoitokseenkin suhtaudun. Toisaalta mikään aiemmista Buddies-retkistä ei ole käynyt kunnolla rasittamaan tai hermoja kiristelemään, niin mitään isompaa inhoa tai intohimoista vihamielisyyttä ei ole päässyt syttymään koirien kommelluksia kohtaan.

Edellisten osien ajoittaisen laimeuden perusteella ja pienoisen kyllästymisen takia ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kokoelmasta puuttuvia paria osaa ostella, mutta kun kumpainenkin levy sattui viime syksynä löytymään hyväkuntoisina ja huokeaan hintaan samasta kirpputorikojusta, niin mitäpä siinä enää kiusausta vastaan kamppailemaan, ja mielessä heti pilkahti, että eiköhän näillekin oiva aika jostakin välistä vielä löydy. Puitteet pentujen elokuvasarjan kummituskertomukselle kyllä loksahtelivat paikoilleen, sillä voi kerrankin huudella, että olipa synkkä ja myrskyinen yö, sillä tätä katsellessa Aapeli-puhuri pauhaili seinien ulkopuolella, meri oli aaltoineen aivan vaahtoavassa raivossa ja viima vinkui niin äänekkäänä, ettei ihan heti muistu vastaavaa mieleen. Hymyilyttikin, ettei taida tämä perheen nuoremmalle väelle suunnattu haamuhuttu ihan yhtä huimaan hyytävyyteen yltää, mutta saahan sitä ainakin yrittää!

Ennen kauhistuttavan kummitustarinan avautumista sallittakoon nopsa kertaus aiemmin nähdyistä osista. Seitsemänhän niitä kaikkiaan on toistaiseksi tekaistu ja itsellä nyt nähtynä kuusi kappaletta. Mitään erityistä pyrkimystä ei ole ollut tiukasti seurata ilmestymisjärjestystä, mutta ensimmäiset pari osaa kuitenkin menivät "oikeille" paikoille. Ensitapaaminen osui omalle kohdalle vuoden 2016 syyskuussa, mutta eipä elokuvasarjan avausosa Air Buddies mitään isoa ihastusta aiheuttanut, vaan tuntuivat sekä ideat että puhti lopahtavan kesken kaiken seikkailun jäädessä keskinkertaiseksi koitokseksi. Vajaat kuukautta myöhemmin katseltu Snow Buddies päätyi viskaisemaan pennut Alaskan viluisiin ja lumisiin maisemiin, ja vaikkei sekään mielestäni varsinaista koiraelokuvien aatelia edustanut, niin olipa kuitenkin viihdyttävämpää ja paljon pirteämpää vilkuiltavaa, ja edelleen kyseinen osa pitää omalla listalla kärkipaikkaa näiden teosten joukossa.

Vuoden 2016 puolelle mahtui vielä yksi osa pentujen puuhia ja kun tuolloin joulukuuta vietettiin, niin luontevasti paikka löytyi koirien jouluseikkailulle Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sen suuremmin ei haittaillut, että kyseessä oli elokuvasarjan neljäs osa, koska eipä näissä mitään kovin kiinteää jatkumoa tarinoiden välillä ole. Vierailu joulupukin taikamaiseen maailmaan oli myös ihan kiva ja värikäskin herkkyyttä hakeva reissu, vaikkei sarjassaan mitenkään ikimuistoisen omaperäinen. Jos nämä kolme tuli tutkittua muutaman kuukauden sisällä, niin seuraavaan kohtaamiseen menikin yli puoli vuotta. Jostakin syystä heinäkuu 2017 tuntui hyvältä hetkeltä lähteä aarreseikkailulle pentujen kanssa, ja tuolloin tutkittu Treasure Buddies taas on sarjan kuudes osa, eli järjestys taas huiteli vähän miten sattuu. Nyt yli vuotta myöhemmin muistellessa hämärissä ja käärmeisissäkin aarrekammioissa luurankojen joukossa luuhailu ei ihan yhtä mukavana mielessä elele kuin jouluseikkailu, mutta olipa omassa höpsössä lajissaan kuitenkin kohtalainen kommeltelu.

Siitä sitten vierähti vajaat pari kuukautta syksyä kohti, niin olikin avaruuden aika kutsua pentuja käväisemään lähempänä kuuta ja ihmettelemään maata pikkuisen poikkeavasta näkökulmasta, jollaista ei monikaan hauva ole päässyt omin käpälin kokemaan. Rakettimatkailua vaihteeksi tarjoileva Space Buddies oli elokuvasarjan kolmas osa, mutta kun itsellä oli siinä vaiheessa alle vuoden aikana näitä jo viisi kasassa, niin alkoi tuntua siltä, että kiintiö saattaa olla lähellä täyttymistään. Eipä elokuva käynyt ärsyttämään tai murisuttamaan, mutta jutut kuulostivat edellisiä laimeammilta, eikä avaruudellinen ympäristö tuntunut tuovan paljoakaan lisäviehätystä siihen tavalliseen menoon. Niinpä tuolloin tulikin kirjoiteltua, että kyseessä olisi nähtyjen joukossa heikoin hauvailu, mikä laittoikin tilapäisen stopin elokuvasarjan kahlaamiselle. Tässäpä on kuitenkin kulahtanut yli vuosi ja uutta katselupuhtia sekä kiinnostusta on ehtinyt kertymään, joten olisi aika vilkaista, että onkohan aavemainen ja ilmestymisjärjestyksessä viides osa viihdyttävämpää vuhistelua?

Tarinan alkujuuret eivät ihan eilispäivästä löydy, vaan pitää palailla useampi vuosikymmen ajassa taaksepäin, jotta saadaan pohjustukset kohdilleen. Tapahtumapaikkana pysyy Fernfieldin pikkukaupunki, mutta kun historian hämäriä lähdetään kaivelemaan, niin saattaa sieltä löytyä synkkäsävyisempääkin legendaa, ja sellaistahan tosiaan pyritään ajamaan takaa, kun almanakasta etsitään ajankohdaksi vuoden 1937 halloween. Onhan siinä aina pienoinen ripaus pahaenteisyyttä, kun soihduilla ja hangoilla varustettu kiihtynyt väkijoukko on lähdössä porukalla pimeään yöhön vähän asioita selvittelemään, mutta kenties tässä tapauksessa ei mikään räikein vigilantismi sentään pääse ryöpsähtämään, koska virkavaltaakin on mukana.

Kimmastuneen ryhmittymän tie vie kohti kukkulalla nököttävää kolkkoa kartanoa, eikä mistään haamujahdista ole kyse, vaan epäillään, että talossa julmia juoniaan punova Warwick-velho (Harland Williams) on syyllistynyt häikäilemättömään pentunappaukseen. Tyypillä onkin mielessään häijy suunnitelma uhrata viiden suloisen koiranpennun sielut manalasta kurkkivan Aavekoiran ahneeseen kitaan. Niinpä tuonpuoleisesta kutsutaankin suurta koiraa mahtavaa uhrilahjansa nauttimaan ja valtaansa jakamaan. Ilmeisesti Warwick ei kotikuntaansa nykyisessä tilassa erityisesti arvosta, vaan tahtoo avata pimeän puolen portit alamaailmaan Fernfieldin kurimukseksi ja Aavekoiran kanssa hallita ajasta iäisyyteen. Tietysti kaupungin kalmainen kohtalo saadaan viime hetkillä estettyä, vaan ei silti lopullisesti vältettyä. Velho joutuu apureineen livistämään mustan peilinsä suojiin, yksi pentusielu jää henkimaailman porteille välitilaan vangiksi kartanoon, joka sitten suljetaan yleisöltä.

Sellaista tarustoa siis irtoilee Fernfieldin menneisyydestä ja voidaankin siirtyä 75 vuotta eteenpäin ja sattuupa taas olemaan halloween, joten haamut sekä hirviöt kiinnostavat ja koululaisia kuljetetaan kummituskierroksella. Yksi pysähdyspaikoista on tietysti tämä pahuuden kartano, ja eräs pentuviisikkokin on mukana kertomuksia kuuntelemassa. Aavetarinoita seuraillessa muut alkavat vähän naljailla B-Dawgille pelkuruudesta, mutta tämäpä sisuuntuu ja löytää sopivan pujahduskolon talon seinästä singahtaen sisään kummituksia uhmaamaan, joten siinähän pilkkaatte turhaan. Muutkin neljä pentua pikkuisen epäröiden pinkaisevat perään ihmettelemään kauhujen kartanon salaisuuksia. Yleisestikin linja kuvaston suhteen on melkoisen pehmoista haamuilua tarjoilevaa.

Kyllähän siinä pelko hiipii mieleen, sillä ilmassa on kirjaimellisesti jotakin aavemaista, mutta nyt on maine kyseessä, joten huolista huolimatta pitää kirmata yläkertaan ja velhon pahuuden kamaria kohti. Jotta urheus tulisi kaikille sataprosenttisen selvästi todistettua, niin päättää B-Dawg kolmasti kutsua Aavekoiraa mustan peilin edessä, mikä ei muiden mielestä ole ideoista parhain, mutta tehdä täytyy, mitä tehdä täytyy. Haamuna leijaileva Pip-pentu yrittää epätoivoisesti estää viimeisen kutsun haukahtamisen, mutta väärinkäsityksen seurauksena litania tulee loppuun saakka saateltua, ja kun sattuu olemaan se halloween, niin kaikenlaisilla kirotuilla sieluilla on tavallista arkea suuremmat mahdollisuudet vaeltaa maan päällä.

Nähtäväksi jää, että noinkohan tuli harkitsemattomasti Fernfield loputtomaan manalan muristelijoiden yöhön kirottua, mutta eipä velholle valtaa ihan noin helposti suoda, vaan keskenjäänyt pentu-uhraus rasittaa ja rajoittaa voimia edelleen. Aavekoiran mutusteltavaksi tarvittaisiin siis viiden samaa sukua olevan koiran sielut, ja mistäköhän tällainen viisikko mahtaisikaan löytyä...? Pennuilla siis olisi syytä selvitellä, että mitäköhän kolkon kohtalon välttämiseksi vaaditaan ja siihen on syytä hakea asiantuntevia apuvoimia. Myös pentujen lapsiystävät päätyvät penkomaan lisätietoa legendaan liittyen, sillä kummituskierroksen päätteeksi Billy (Skyler Gisondo) hätävalheena keksii kouluprojektikseen juuri tämän samaisen tarun selvittelyn. Ilta lähestyy, halloween-rieha on vahvassa nousussa ja ennen pitkää toismaailmalliset riivajaiset liihottelevat katuja pitkin, eli olisiko se sitten hyytävä ja hirmuinen ikuinen yö Fernfieldin väen kohtalona...?

Kauhu- ja kummitustaloelokuvat erityisesti minua kovin kiinnostavat, mutta ehkei tarvitse tässä yhteydessä lähteä liikoja tätä kautta plussapuolia hakemaan, sillä vähemmän yllättäen Spooky Buddies ei mitään karmaisevaa kauhua tai hurjaa hirviöhommaa yritäkään olla. Ikäsuositus levyllä on sellaiset kolmisen vuotta, eikä niissä rajoissa vahingossakaan loihdita mitään mieltä piinaavia pelkotiloja, vaikka tietyt hetket tosin saattavat nuorimpia katsojia hiukan säikytellä. Sen ymmärtää hyvin, että pentuhaamusta on haluttu tehdä enemmän söpö kuin mikään painajaiskuvien riivattu sielu, ja yhtenä innoittajana tämän liitelijän kohdalla lienee toiminut Casper kiltti kummitus.

Aavekoira uhkaavine ulkomuotoineen ja tummaa kirousta välittävine hönkäyksineen on varmaan elokuvan pelottavin ilmestys, vaikkakin ääninäyttelijän laimeus latistelee hyytävää vaikutelmaa jonkin verran. Muutenkin sieluja jäytävän Aavekoiran käväisyt ovat kerta-annoksina kohtalaisen lyhyitä, enkä oikein usko, että tämäkään tylympi hauva mitään pysyviä kammoja saisi aikaan. Mielestäni velhoa olisikin voitu viedä koira-apurinsa kanssa samaan synkeähköön suuntaan ainakin pykälän verran, sillä hepun lähes jokaisen näyttäytymisen vieminen tarkoituksellisen sekä sarjakuvamaisen pahishassuttelun puolelle ei mielestäni ole tarpeen. Toisaalta mitä IMDB:n puolelta luin muiden kommentteja, niin osa tuntuu pitävän elokuvaa nykymuodossaan liiankin hurjana lapsille ja väitetysti eräs varttuneempikin katsoja olisi järkyttynyt sairaalahoitoon saakka kalmankoirien katselun seurauksena, joten tiedä sitten, mikä olisi sopiva säikyttelyn taso...? Mitä nyt itse muistelen vaikka lapsena katseltua ensimmäistä Gremlins-elokuvaa, niin onhan se silkkaa surmajuhlaa tähän kilttiin kirousteluun ja halloween-höttöön verrattaessa.

Siitä tekee mieli kehua elokuvaa, että koko Fernfield vaikuttaa olevan innoissaan haamujuhlasta ja se näkyy kivasti kuvissakin. Paikoin kauhukuvastolla pelleily on kömpelönkin höpsöä puuhaa, mutta henki vaikuttaa reippaalta ja monenlaista on lähdetty kokeilemaan, ja vaikka kaikki roiskaisut eivät osuisikaan, niin hauskaa näyttäisi porukalla olevan. En ole tarkistellut, että millaisia eroja elokuvasarjan osilla mahdollisesti on budjettiensa suhteen, mutta mielestäni Spooky Buddies onnistuu keskimääräistä Buddies-elokuvaa paremmin luomaan visuaalista viehätystä. Talojen pihoissa ja kaduilla riittää vilskettä ja kaikenlaisia kummallisia pieniä sekä suuria demoneita ja hirviöitä siinä määrin juoksee jaloissa, että mahtava velhokin tällaista yllättävää pahuuden purkausta säikkyy. Billy valitsee sopivasti hahmokseen Warwickin, niin saadaan tavallaan velhotaistoakin ajoittain aikaan, kun taas Pip pääsee myös maagisena iltana kartanovankilansa otteesta liihottelemaan vapaana haamuna. Kaiken taustalla pyörii kaupunkilaisten yhteiset naamiaisjuhlat tansseineen, joten kyllä siinä kiltihköä kummituskomediaa riittää.

Tehosteet eivät odotetusti pärjää kymmenillä miljoonilla dollareilla efektimyrskyjä vyöryttäville suurtuotannoille, mutta ajavat kohtalaisen hyvin asiansa, ja mielestäni tässä vähemmän pistävät silmiin kuin pentujen avaruusseikkailussa Space Buddies. Haamuilu on toki parisen vuotta uudempaa tuotantoa, joten voi olettaakin jonkinlaista kehitystä tapahtuneen silläkin osastolla. Sinänsä Spooky Buddies ei mikään puhdas kummitustalohupailu ole, sillä suuri osa tarinasta tapahtuu aivan muualla, mutta onhan se toki selvää jo hyvissä ajoin, että viimeisten minuuttien lähestyessä kauhujen kartano kutsuu uusia uhreja finaaliin rohkeuttaan mittaamaan.

Viimeisistä koitoksista puhuttaessa meno lipsahtelee levottomaksi, sillä Aavekoiran puhkuessa mustaa lumoustaan, niin löytyy hönkäykselle vastavoima vähän yllättävästä paikasta, kun käydään pöräyksellä kirousta vastaan. Tässä vaiheessa voi viimeistään pikkuisen tylsämielisesti aavistella, että mikä mahtaakaan olla samaisen hauvan erikoiskykynä elokuvasarjan viimeistelevässä supersankarointiosassa...? Pennut eivät vain keskenään joudu asettumaan velhoa vastaan, vaan apua löytyy, ja oikeastaan läpi elokuvan etsivätouhut jaetaan kahden ryhmän kesken lasten tehdessä oman osansa urakasta. Mielestäni juoni ei kuitenkaan kallistu liian ihmisvetoiseksi, sillä pennut apureineen saavat runsaasti ruutuaikaa. Eläinmaailman kirjo kestääkin kevyesti vertailun muihin Buddies-elokuviin, sillä hauvaväkeä on mukana menossa monen tassuttelijan verran ja lisäksi pöllö sekä muutama vikkelä vipeltäjä pääsee myös kuviin. Hiirielon omituisuuksia jotkut saavat kummasteltavakseen, kun taas kenties enteenä seuraavasta osasta käy apinakaverikin tekemässä pikaisen vierailun.

Tauko tosiaan on Pentujengin touhujenkin suhteen kasvanut kohtalaiseksi ja uskoisin, että sillä oli haamuhommien suhteenkin piristävä vaikutus. Päätinpä myös vilkaista, että mitä nämä kaikki seitsemän osaa ja toki paljon muutakin eläimellistä menoa ohjannut Robert Vince on viime aikoina puuhaillut. Hän on näemmä saanut uuden oletettavasti hyvinkin hömppäisen koiraelokuvasarjan jo hyvään vauhtiin ja jos sarjatuotantotahti jatkuu, niin eiköhän noitakin kohta ole lähemmäs kymmenen kasassa. Vuonna 2016 ilmestynyt Pup Star kuuluu ilmeisesti jossakin määrin Air Bud -elokuvien perheeseen, mutta uskoisin, ettei sillä mitään kovin kiinteitä yhteyksiä ole näihin aiempiin koiraelokuvien sarjoihin, sillä hahmot vaihtuvat ja kyseinen elokuva on kai jonkinlainen höpsöilevä hassuttelu hauvoille mukaillusta American Idol -laulukilpailusta.

Kuulostaa siis juuri siltä, että näitähän pitää hyllyntäytteeksi hamstrailla, jos vain käteviä tilaisuuksia tulee koirulikokoelman holtittomalle pulskistamiselle! 2017 ilmestyikin jo jatkoa ja Pup Star: Better 2Gether vie ilmeisesti uuden tuotantokauden haasteisiin ja vuoden 2018 Pup Star: World Tour laittaa koiratähdet maailmankiertueelle yleisöjä ihastuttamaan. Tekotahti on tosiaan ollut tiivis, sillä 2018 lopulla julkaistiin vielä puolipakollinen jouluversio Puppy Star Christmas, jossa suloisten koiruleiden hommaksi jää jouluhengen pelastaminen. Tiedä sitten, että miten jatkossa...kutsuuko kenties aavikko tai avaruus, vai riittääkö tällä kerralla neljä osaa?

Noita uudemman elokuvasarjan tekeleitä ei taida olla Suomessa levyllä juuri julkaistu, mutta ehkä niitä muodossa tai toisessa sattuu silmien eteen. Tämä vanhempi Buddies-sarja taitaa olla loppuun saakka tehtailtu sekä seikkailtu, ja sittenhän sen näkee, että millaista viimeistelyä katsojalle tarjotaan, kunhan Super Buddies viimein saa vuoronsa iltaohjelmistosta. Kyseinen sankarointi on tosin ennakkoon varmaan vähiten toiveita kohotteleva kohdallani, mutta toisaalta myös Spooky Buddies tuntui etukäteen nihkeältä tapaukselta, mutta osoittautui kuitenkin pelkoja paremmaksi. Aiempia osia katselleet toki tietävät, ettei tähänkään tekeleeseen kannata kovin vakavalla mielellä lähteä pureutumaan. Paranormaalit pulmat ratkotaan paikoin hiukan hämyisellä logiikalla ja kummallisin keinoin. Monesti ihan reilusti roiskitaan tyhmäilyn puolella ja pöräytellään mitä sattuu, eli jos sellaisen kokee rasittavaksi, niin löytynee osuvampiakin perhe-elokuvia ihasteltavaksi. Mielestäni touhut ja tolloilut ovat kuitenkin huvittavampaa ja viihdyttävämpää huisketta kuin elokuvasarjan tympeimmissä toikkaroinneissa, eikä esimerkiksi se avaruus noin elementtinä tuntunut lainkaan niin luontevalta seikkailupaikalta kuin tämä henkimaailman haamuhauvailujen pähkäily.

Spooky Buddies (2011)

Trivianurkkaus 23: Fred Claus

Tekstailenpa pitkästä aikaa yhden lisäosan näihin kulissikatsauksiinkin, ettei nyt ihan kuivahtamaan sekään puuhastelu pääse. Marraskuun jälkipuoliskolla katsomani Fred Claus oli lähinnä keskiverto joulukomedia, eikä nyt niin kiinnostava, että siitä olisi ollut pakko päästä tällaista kirjoitusta vääntämään. Levylle kuitenkin oli laitettu ohjaaja David Dobkinin kommenttiraita, ja päädyin sen sitten lopulta kuuntelemaan läpi, koska tuli jo elokuvaa ihmetellessä pohdittua, että ei tämä tarina ihan välttämättä hänelle osuvinta materiaalia olisi ollut aiemmin katsomieni ohjausten perusteella ja tahdoin kuulla, millä mielellä Dobkin oli lähtenyt hommaa hoitamaan. Tosiaan aikaisemmin katsomiini lukeutuvat vuoden 2003 toimintakomedia Shanghai Knights, jossa Jackie Chan Owen Wilsonin kanssa mätkii ihan mallikkaasti menemään, 2005 ilmestynyt romanttisempi komedia Wedding Crashers kera samaisen Wilsonin ja Vince Vaughnin sekä uusimpana nähtynä on vuoden 2014 draamaa ja oikeussalijännitystä yhdistelevä The Judge.

Jos näistä lyhyttä kommenttia laittaisi, niin häärevittelystä sähellyksineen tykkäsin kyllä, ja etenkin sen pidennetyn plus pikkuisen siivottomamman version parissa tuli useampaankin kertaan naureskeltua. The Judge taas laittoi Robert Downey Jr.:n ja Robert Duvallin paljonkin vakavampien asioiden eteen isänä ja poikana huonoja välejään korjailemaan sekä vastailemaan kohtalokkaisiin kysymyksiin. Onhan Dobkin toki muutakin puuhaillut, mutta kaikki näistä kolmesta mainitusta tuntuvat huomattavasti onnistuneemmilta teoksilta omissa lajeissaan, kun taas Fred Claus on minusta vähän puolivillainen yritys, jossa on puutteita sekä huumorin, draaman että jouluhömpänkin suhteen. Siksipä siis ajattelin selvitellä, miten hän itse näkee jouluisen veljeskomediansa, ja kyllähän Dobkinilla juttua riitti, joten päätin näpytellä höpöttelyistä pienen koosteen.

Elokuvan alkuun sujautettu satumetsämäinen jakso ansaitsee pari sanaa ja Dobkin juttelee tavoitelleensa leikkisää sävyä sekä lämpöistä tunnelmaa. Tällainen kiepsahdus keskiajalle tuntui muutenkin hyvältä idealta ja siinä samalla tulee mainittua, että varsinainen alkusysäys koko tarinalle tuli, kun toinen kirjoittaja Jessie Nelson kertoi iltasatua tyttärelleen, joka taas alkoi kysellä joulupukin perheestä, mistä saatiin pohjaa elokuvalle. Nelson ei yksin koko tarinaa ideoinut, vaan mukana kehittelyssä oli käsikirjoittamisesta vastannut Dan Fogelman. Dobkin kehuukin, miten Fogelman onnistui ujuttelemaan näppärästi yleistä joulupukkimytologiaa tähän syntytarinaan.

Jo alussa ennen tulevia maailmankiertueita mittavine lahjajakoineen nähdään jännitettä veljesten välillä, eikä näitä taistoja tahdottu vesittää liian komediallisiksi, ettei tunne karkaisi. Siirtymä keskiajan hämäristä nykypäivään aiheutti myös pohdiskelua, että pitäisiköhän tätä jaksoa näyttää tarkemmin ja seurailla Fredin varttumista, mutta lopulta päätettiin jättää näiden vaiheiden kuvitteleminen katsojan hommaksi. Siirtymän jälkeen haluttiin esitellä veljesten erilaiset polut, sillä siinä missä joulupukki antaa loputtomasti, niin Fred on valinnut alakseen tavaroiden lunastamisen takaisin. Vince Vaughn pääseekin ensimmäisessä kohtauksessaan tekemään sitä, minkä osaa, eli höpöttämään vallan vauhdikkaasti. Dobkinin mukaan Vaughn kynäilikin itse suuren osan jutuistaan. Hieman piti kuitenkin rajoittaa, mitä suustaan päästelee, koska esimerkiksi tämä Fredin puheenvuoro tytölle aiheutti jo huolta, onkohan jouluelokuvassa sopivaa paasata lapselle tähän tapaan.

Roolittaminen on Dobkinille tärkeä osa elokuvantekoa ja kommenttiraidan puheiden perusteella Vaughn ja Paul Giamatti olivat melko selkeitä toiveita alusta saakka. Käsikirjoituksia lukiessaan hän yrittää kuvitella hahmojen välistä jännitettä sekä kemiaa, ja tässäkin tapauksessa mieleen tuli nopsasti Rachel Weisz esittämään Fredin kumppania, koska Dobkin aavisteli, että tällä kaksikolla saattaisi juttu luistaa yhdessä hyvinkin mallikkaasti ja muutenkin vuorovaikutus olisi luontevaa, eikä näitä valintoja tarvinnut katua. John Michael Higgins oli ensimmäisenä toiveissa joulupukin pääapuriksi, mutta tekniseltä kannalta järjestely ei mikään helpoin ollut, sillä homman toteutuminen vaati kahden näyttelijän yhteistyötä, kun Higginsin pää yhdistettiin pienikokoisemman esiintyjän kehoon. Vastaavaa haastetta kyllä ilmeni joidenkin muidenkin tonttumaan asukkien kohdalla. Myös Kevin Spacey tarinan manipuloivana riidankylväjänä oli näitä ykköstoiveita. Spaceyn esittämän Northcuttin taustoja tai motiiveja ei kuitenkaan haluttu lähteä liikoja selittelemään. Roolin ja esiintyjän kohtaamisessa taas vaikeutena lähinnä olivat aikataulujen törmäilyt, koska Spacey oli tuohon aikaan kiinni Lontoossa näytelmässä, mutta pulma saatiin kierrettyä siirtämällä kuvauksia siihen suuntaan. Näinpä ainakin päänäyttelijöiden osalta Dobkin pitää itseään erinomaisen onnekkaana, kun melkein kaikki ensisijaiset toivomukset roolitukseen liittyen toteutuivat. Dobkin tahtoi pohtia tarkkaan näyttelijävalintoja myös niihin hieman toissijaisempiin osiin liittyen, sillä vähäisemmästä ruutuajasta huolimatta merkitys voi näissäkin olla kokonaisuuden kannalta suurikin.

Hahmovetoisemmista ja vähäeleisistä kohtauksista veljesten välinen puhelinrupattelu kuuluu ohjaajan omiin suosikkeihin, vaikka kyse onkin lähinnä parista lähikuvissa puhuvasta päästä. Myöhemmin hän juttelee myös, ettei halunnut yleensäkään hukuttaa elokuvassa tunnetta tehosteiden alle. Oli myös tärkeää, että näyttelijät pääsivät mahdollisimman paljon kohtauksia kuvatessaan tekemisiin toistensa kanssa ja aitoon vuorovaikutukseen. Erilaisia seikkoja täytyi tietysti huomioida, kuten vaikkapa, että Giamattin olemusta huomattavasti suurentava pukkipuku oli kantajalleen varsin rasittava kapistus. Siinä pystyi esiintymään kerrallaan noin 25 minuuttia, kun taas pukemiseen meni puolisen tuntia ja riisumiseen noin 20 minuuttia. Näistä syistä tiettyjä kuvauspäiviä piti suunnitella puvun ja sen haasteiden ehdoilla. Fredille järjestetyssä interventiokohtauksessa sivutaan näitä joulupukin painoon liittyviä vaivoja vähän naljailevallakin tavalla, ja Dobkin puhelee, että alkujaan kyseinen osuus oli vielä yksityiskohtaisempi terveyshuolien suhteen, mutta nämä olivat niitä juttuja, jotka katsottiin perhekomediaan jossakin määrin sopimattomiksi.

Teemojen joukossa yhtenä tärkeänä johtoajatuksena oli, ettei niitä tuhmia lapsia ole ja Dobkinille oli merkityksellistä lähteä katsomaan joulua juuri tällaisen tuhmaksi tuomitun lapsen näkökulmasta ja kyseenalaistamaan tätä karkeaa jakoa. Mitä sisältöön muuten tulee, niin miettimistä aiheutti myös, voiko tarinaan tuoda tummempia teemoja, mutta ei tätä puolta lopulta lähdetty liikaa arastelemaan. Dobkin on sitä mieltä, että monet lastenkin rakastamat elokuvat sisältävät synkempiä puolia, joista hyvinä esimerkkeinä ovat vaikkapa lukuisat vanhemmat Disney-klassikot. Joulupukille haluttiin toisen näytöksen loppuun varsinainen pohjakosketus erottamisineen. Myöhemmin seuraavaa juttutuokio joulupukin ja Northcuttin välillä oli myös elokuvan tärkeitä hetkiä, joka kommenttiraidan perusteella pysyi suunnilleen muuttumattomana ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta valmiiseen elokuvaan saakka. Joulupukin päätyessä pahaan pinteeseen, joutuu myös Fred vähän pohtimaan valintojaan, ja päätyy tätä kautta veljeskateudesta kärsivien tukiryhmään. Elokuvassa nähdään tässä yhteydessä muutamia oikean elämän esimerkkejä, kun ringissä juttelevat Frank Stallone, Roger Clinton ja Stephen Baldwin. Dobkin tahtoi kehitellä tätä ajatusta vielä eteenpäin ja niinpä mukaan menoon on haalittu kuuluisuuksien kuvitteellisia veljiä kaksoisolennoiksi. Esimerkkeinä heistä mainitaan Morgan Freemanilta ja Johnny Deppiltä ulkoisesti näyttävät kaverit porukan joukossa. Ohjaaja kertoo myös, että Baldwinin raivoaminen oli yksi eniten yleisöä naurattanut kohtaus, ja vaikka lapset eivät välttämättä näiden hahmojen taustoja niin ymmärtäisikään, niin tämä oli siitäkin huolimatta nuorempiakin katsojia huvittanut hetki.

Dobkin juttelee jo heti kommenttiraidan alussa olevansa varsin tyytyväinen elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Menossa ja melskeessä oli ilmeisesti ajatuksena yhdistellä rähinää sekä rauhallisuutta, koska Dobkinin mukaan hän tahtoi esimerkiksi rekikyytiin enemmän hävittäjämäistä kiitoa kuin mitään leppoisaa jolkottelua, kun taas yleisesti ottaen Pohjoisnavan tonttukylästä haluttiin luoda yhteisöllinen ja ihastuttava ilmestys. Tavoitteena olikin luoda samaan aikaan katsojille ennennäkemätöntä ihmeteltävää, mutta samalla paikan haluttiin herättävän nostalgista tuttuuden tunnetta ja muutenkin saamaan aikaan halua poiketa juuri tällaiseen taikamaailmaan. Lavastuksen suhteen jatkuvana pulmana oli pitää mielessä asioiden koot ja mittakaavat. Pohjoista ja satumaista maailmaa ohjaaja tahtoikin esitellä kameralle mahdollisimman paljon ja sen hengessä haluttiin korostaa yhteisön perheyrittäjämäisyyttä asettamalla inhimillisyys vastakkain rahan, tehokkuuden sekä säästöjen kanssa. Kyllähän tonttuporukkaan Fredin mukana vähän muunlaistakin eloa laitettiin, kun uusi tulokas villitsee väen tanssahtelemaan kesken aherruksen. Kyseiseen joukkotanssiaiseen Dobkin tahtoi aluksi Red Hot Chili Peppersin kappaleen Give It Away, mutta musiikkivalinnat ja -toiveet eivät aina olleet ihan ongelmattomia. Myöhemmin nähtävään Fredin ja Willien väliseen harjoitteluhetkeen The Rolling Stonesin Beast of Burden tuntui luontevalta laululta. Kyseinen kömpelösti kompastuva jakso onkin Dobkinin omia suosikkeja senkin takia, että siinä sivussa Fred alkaa kehittyä hahmona hiukan epäitsekkäämpään suuntaan.

Tanssien lisäksi tarvittiin tappelujakin edes vähän, ja elokuvan alkupuolella nähtävä pukkijahti Chicagon keskustassa oli noin järjestelyjen kannalta haasteellista hommaa. Säät olivat viileitä ja piti sulkea useampikin katuja, jolloin kuvauspäiviä kertyi jokunen. Jahtia seuraavaa muksautteluosuutta kuvattiin taas ostoskeskuksessa öisin paikan ollessa kiinni. Pohjoisnavalla epäilyttäviä vieraita kovaotteisesti kopuloiva henkivartijatrio oli Fogelmanin lisäyksiä tarinaan. Tappeluja työstämään päätyi Dion Lam, joka on luonut uraa ja mainetta varsin menestyneidenkin toimintaelokuvien parissa sekä Yhdysvalloissa että Aasiassa. No, tässä tapauksessa päädyttiin kuitenkin nipsaisemaan Fredin ja kovistelevan kolmikon toisesta yhteenotosta nujakointia pois. Ohjaaja ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että mättäminen olisi sinänsä kehnoa ollut, mutta tarina toimi paremmin pienemmällä pieksemisellä.

Niitä vähemmän nyrkkivetoiseksi touhuksi meneviä kohtauksia Dobkin kertoo mielellään päättelevänsä pieniin kysymysmerkkeihin, eikä koe tarvetta lähteä laittamaan selkeitä pisteitä paikoilleen ennen elokuvan loppua. Hän katsoo myös, että niihin tunteellisiin hetkiin voi lisätä huumoria, kuten vaikkapa loppupuolella nähtävä maininta tipahtaneesta lompakosta herkän puheen perään. Ennen koko homman onnistunutta paketointia piti tietysti heittää hahmoille vielä viimeinen haaste virtojen katkaisemisen muodossa, mikä teki muutenkin hirmuisen hektisestä lahjakierroksesta entistäkin kovempaa kyytiä. Pienenä pulmana oli Spaceyn hahmon rooli näissä koitoksissa, kun tavallaan haluttiin, että hänen mielenmuutoksensa tulisi merkittävästi esille, muttei tämän panoksen kautta vietäisi Fredin ansioista liikoja pois. Kulisseissakin näiden kohtausten kuvaus oli varsin vauhdikasta touhua, kun saman päivän aikana käytiin läpi useita lavasteita varapukin yöllisten vierailujen puitteissa. Maisemat maailmalta taas jälkikäsiteltiin ja menon yltyessä nämäkin näkymät saivat lisää vilskettä sekaan reen viuhuessa vinhana viivana paikasta toiseen.

Kamalan kiireen ja hurjan hoppuilun jälkeen Dobkin halusi järjestää koko tonttukylän väelle yhteisen koskettavan ja hiljaisemman hetken porukan tarkkaillessa ihastuneina maailman iloa ja onnea. Hieman se ohjaajaa mietitytti, että miten aitona ja liikuttavana tällaiset tuokiot pystyy katsomoon siirtämään, mutta ilmeisesti lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa ajatuksena oli, että Fred koitoksensa päätteeksi adoptoisi pienen kaverinsa, mutta Dobkinin mielestä tämä oli jo vähän liikaa ja tuntui tyydyttävämmältä ratkaisulta jos Fred olisi osaltaan auttamassa poikaa löytämään itselleen välittävän perheen. Muutenkin pyrkimyksenä oli, ettei lähdettäisi aivan kaikkia kiistoja silottelemaan onnellisen lopun tieltä, ja tästä esimerkkinä mainitaan Fredin ja äidin näkemyserot, eli ei vielä olla samaa mieltä kaikesta, mutta perheen kannalta katsottuna välit ovat kuitenkin huomattavasti paremmat kuin alussa. Viimeisenä ripauksena nähtävä linnun palaaminen tuntui kovin tärkeältä jutulta elokuvan hengen kannalta. Taika taisi tulla mukavassa mielessä takaisin, ja tämä katsoja yrittää keksiä Dobkinin höpöttelyjen perään lisää kivaa jouluista katseltavaa...