The Stig-Helmer Story

Edellisellä kerralla elämä vei Hugh Grantin esittämää käsikirjoittajaa ennakoimattomiin suuntiin romanttisiakin sävyjä sisältävässä komediassa The Rewrite ja luulenpa, että tämäkin elokuvatuokioinen esittelee tavallisuudesta poikkeavia elämänpolkuja. Stig-Helmerin (Lasse Åberg) ja Olen (Jon Skolmen) viides yhteinen reissu tuli tuossa tammikuun lopulla koettua ja pienistä peloista huolimatta osoittautui ihan kelvolliseksi komediaksi, johon oli lämpöisempääkin tunnelmointia hitunen jos toinenkin ripoteltu. Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) alkoi kylläkin vähän nihkeämmissä merkeissä, mutta kaverusten päästessä viettämään eheän ihmisen viikkoa ja siitä erkanevia sivujuonteita koluamaan, niin alkoi mukavan leppoisa hölmöily paluutaan tehdä ja verkkaisen hiljainen lopettelu oli niinkin iloinen yllätys, että elokuvasarja olisi voinut puolestani vaikkapa seisahtua siihen. Elokuvat ohjannut, osittain kirjoittanut ja tähdittänyt Lasse Åberg oli ilmeisesti asiasta eri mieltä ja päätti ainakin kerran vielä hahmon nahkoihin hypätä ja lähteä 12 vuotta myöhemmin selvittelemään Stig-Helmerin eriskummallisia edesottamuksia. Olen käsittänyt niin, että tämä teos poikkeaa aiemmista ja katsetta suunnataan enemmän päähenkilön nuoruusvuosia kohti. Jos viimeksi odotukset olivat varovaiset, niin tämä tekele epäilyttää ennakkoon sitäkin enemmän, mutta ainahan toivoa voi, että jotakin mielekästä ihmeteltävää elokuvasarjan ystävälle pystytään luomaan ja loihtimaan. Esirippua ylös siis.

Stig-Helmerin elämän varrelle on siis useampiakin kertailemisen ja muistelemisen arvoisia mukavia reissuja kömmähdyksineen mahtunut, mutta ehkäpä aikomuksena on uuttakin virikettä katsojille kehitellä, eikä lähdetä vain menneistä menoista mutisemaan. Saatesanoissa elokuva kohdistetaan kaikille lapsellisille miehille ja ymmärtäväisille naisille, enkä aiempien yhteisten koettelemusten perusteella lähtisi väittämään, että ajatuksessa kovin pahasti metsään mentäisiin. Muutamassa sekunnissa maailmanmatkaaja saadaankin kuviin, eikä rakas pienoisjunaharrastus ole ainakaan vielä tylsäksi käynyt, koska puksuttaja on juuri Malmön asemalle saapumassa asianmukaisin kuulutuksin. Selvästi on vuosia vierähtänyt sitten viime näkemän ja Stig-Helmeriä tullaan ovelle muistuttelemaan, että nämä meluisat leikit tulisi jättää varhaisemmille tunneille, koska yhdeksän jälkeen pitäisi viettää jo hiljaisuutta. Tiedä sitten, mikä ajatus mielessä välähtää, mutta Stig-Helmer tarttuu puhelimeen ja pirauttelee vanhalle tutulle ystävälleen.

Liekö yhteisiä reissuja suunnitteilla vaiko jälleennäkemistä muuten vain, jää myöhempien aikojen mysteeriksi, koska uuden päivän koittaessa pitää terveyskeskuksessa käväistä puhelemassa pikkuisen voinnista ja kuntoasioista. Innostunut lääkäri hurjasti viuhtoen suositteleekin sauvakävelyn aloittamista, koska verenpainekin on hiljalleen hiipinyt turhankin korkeaksi, eli välinekauppaan, mars-mars! Siellä myyjä yrittääkin tohkeissaan kaupitella viimeisimmän villityksen mukaiset sauvat kätöseen ja laittaa Stig-Helmerin vaihtoehtoja testailemaan juoksumatolle. Ehkeipä kaveri tiedä, ettei potentiaalinen ostaja ole erityisen innostunut kaikenlaisista modernin maailman metkuista ja uusimmista uutuuksista oheisvarusteluineen. Seuraillessa Stig-Helmerin rauhallista käpsyttelyä ja huvittunutta ihmettelyä kadun puolella vaikuttaakin ennemmin siltä, että hurjaa kiitoa kehittyvä maailma on jo aikoja sitten pyyhältänyt miehestä ohi, mutta onkohan sillä lopulta hirmuisen suurta merkitystä...?

Minnekään tylsämielisyyteen ei ikävuosien myötä ole taannuttu ja ainakin ne junat edelleen kovin kiinnostavat. Aiheeseen liittyen jokunen sananen alan liikkeessä vaihdetaankin ja samalla Stig-Helmer pääsee väläyttelemään tietämystään. Välillä asioilla on tapana kehittyä omituiseen suuntaan, kun terveyskeskusreissun ja kauppakäynnin jälkeen herra huomaa harrastelevansa pienimuotoista vandalismia tai vähintään töhertelyä. Kummallinen tapahtumaketju päättyy siihen, kun poliisipartio ilmestyy paikalle, vaan eivät pidättäjät erityisen armottomia ole, koska lähinnä korjaavat miekkosen parempaan talteen. Asemalla pitää kuitenkin käydä pyörähtämässä, missä odottelee uusi yllätys, koska kuulustelun hoitava poliisi on lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu Biffen (Stig Engström).

Puolen vuosisadan takaisten naapurusten tavatessa tuleekin paikka lyhyelle lapsuusmuisteloinnille ja siitä selviää, että tyypit näkevät taannoiset tapahtumat hiukan eri sävyissä. Siinä missä poikavuosien kolttoset Biffenia hymyilyttävät, muistaa Stig-Helmer ne ankeana aikana, jolloin oli poikaporukan piinattavana. Taitaapa hänellä olla jotakin hampaankolossa ja valmiutta tehdä pientä jäynääkin kostoksi kiusaamisista. Biffen taas haluaa päästää vanhan tutun vähällä, eli eipä maalitaiteilijaa sentään koppiin lukita, vaan nuhtelut hoidetaan kiltillä sävyllä ja mukaan muistoksi muodollinen sakko tihutöistä. Hetkistä myöhemmin olisi luvassa lisää muistelemista, koska poliisiaseman ulkopuolella Ole jo odottelee vähän naureskellen, että mikä kriminaali kumppanista on varttuneilla vuosilla kuoriutunut. Kaverukset lähtevätkin rauhalliseen tahtiin vaeltelemaan ja Stig-Helmerille selvästi on heräillyt halua kertoa menneisyydestään uskotulle ystävälle.

Ensimmäinen paussipaikka on pitseria, joka Stig-Helmerin nuoruudessa kauppasi toisenlaisia tuotteita, sillä aikoinaan se oli Julius Janssonin musiikki- ja soitinliike ja samalla Stig-Helmerin ensimmäinen työpaikka. Hieman haikea tiirailu vuosikymmenten taakse lähtee lämpimissä merkeissä liikkeelle, eivätkä kaverukset ole miksikään tosikoiksi kalkkeutuneet. Aikoja sitten suljettuun musiikkipuotiin liittyy muitakin miellyttäviä muistoja, koska Stig-Helmer kertoo tavanneensa siellä ensimmäisen tyttöystävänsä. Hän tunnustaakin olleensa nuorena miehenalkuna (Tobias Jacobsson, Stig-Helmer 20 vuotta) hyvinkin rakastunut Annika Jönssoniin (Ida Högberg). Tiedä sitten, onko se kutkutteleva ensirakkaus vai mikä Olea kiehtoo, mutta hän kuitenkin ilmoittaa haluavansa kuulla Stig-Helmerin koko tarinan alusta lähtien ja sitäpä kyllä katsomossakin kaipaillaan.

Melkeinpä syntymään saakka kalenteria käännellään ja kastetilaisuuden kohdalla pysähdytään. Näyttää siltä, ettei sekään ihan suunnitellusti sujunut, koska Stig-Helmer ei ollut alkujaan vanhempien keksimä nimi, vaan huonomuistinen pappi keksi sen viime hetkillä Sten-Helmerin tilalle. Lapsuuttaan Stig-Helmer muistelee huolien ja pelkojen täyttämäksi ajaksi, koska äiti oli ottanut asiakseen varoitella suunnilleen kaikista maailman asioista ylisuojelevaisessa hengessä. Noin kymmenvuotiaana pojan (Filip Arsic-Johnsson) mielenkiinto junia kohtaan heräili, kun Julius-eno antoi joululahjaksi pienoisveturin. Vuodet kuluivat ja Stig-Helmer varttui yksinäisenä sekä hiljaisena poikana, jolle kehittyi omissa maailmoissa omintakeinen mielikuvitus, mutta samalla kohtalaisen vakava mielenlaatu. Mies muistelee, että poikapäivistä noin kymmenisen vuotta myöhemmin hän päätyi antamaan rakkaan veturinsa Annikalle lahjaksi, mikä taas saa Olen innostumaan ajatuksesta, että jospa yhdessä etsittäisiin Annika jututettavaksi.

Yllättäen Stig-Helmer on ehdotukseen suostuvainen, vai olikohan jopa niin, että koko muisteluhomman taka-ajatuksena oli lähteä Annikan jäljille...? No, joka tapauksessa se vaatii pikkuisen aivotyötä, koska Annikan perheen vanha talo on purettu, taannoisia yhteisiä tuttuja oli vähän ja lisäksi sellaiset 40 vilistellyttä vuotta voivat muistille tehdä kepposen tai parikin. Googlestakaan ei huomattavaa helpotusta ole, koska nimihaku listailee noin 400 mahdollista tapausta tutkittavaksi, eli jotakin toista kautta pitäisi päästä pureutumaan Annikan jäljittämiseen. Stig-Helmerin muisti kyllä tietyiltä osa-alueiltaan toimii erinomaisesti ja pähkäilyn sekä kelailun kautta johtolankoja alkaa löytyä. Nähtäväksi jää, millaisen seikkailun kaksikko onnistuu salapoliisihommastaan muodostamaan, mutta jos ei muuta, niin onhan se tosiaan hyvä syy kertailla nuoruusvuosia...

Elämänvaiheita monia siis päästään ihmettelemään, mutta jo tässä välissä uskallan huikkailla, että jos ei Stig-Helmeriin ole aiempien koitosten kuluessa tykästynyt isommin ja päässyt kiinnostusta syntymään, niin tällä elokuvalla on lopulta hyvin vähän tarjottavanaan ja luulisin, että tylsäilyn puolelle lipsahtaisi. The Stig-Helmer Story ei nimittäin toimi kummoisestikaan sellaisena viihdyttävänä satunnaisena höpsönä hassutteluna kuin vaikkapa varsinaisten reissuelokuvien kolme ensimmäistä osaa. Itsehän myönnän hyvinkin suuresti tästä hivenen omalaatuisesta matkailevasta kaksikosta pitäväni, mutta siitäkin huolimatta muistelointi vuosikymmenten taakse alkoi kysellä kärsivällisyyttä, vaikka kesto jää alle sataan minuuttiin. Alkupuolella vielä oli mieliala positiivisen puolella, kun näytti siltä, että voihan Annikan etsimisestä sivujuonteineen ihan lämminhenkinen ja huvittava pienimuotoinen salapoliisiseikkailu kehkeytyäkin, mutta mitä enemmän paneuduttiin nuoruusvuosiin, niin siinä samalla tympivyys lisääntyi ja viimeisiä käänteitä katsellessa pitkästyneisyys pääsikin jo voitolle selkeästi.

Edellisessä osassa läpikäyty eheän ihmisen viikko jo pikkuisen kurkkaili tosiaan Stig-Helmerin lapsuusvuosiin ja vihjaili, etteivät ne päivät mitään ilon ja naurun täyttämää onnellisten aikaa olleet ja samaa kuvaa vahvistelevat nämä muistot myös. Oikeastaan kymmenvuotiasta Stig-Helmeriä kuvaavat pätkät keskittyvätkin pitkälti näihin ankeampiin asioihin, mutta kiusaamistilanteita ei lähdetä mihinkään ääripäähän viemään. Näissä takaumissa toki onnistutaan taustoittamaan ylisuojelevaa äitiä, joka vielä aikuisvuosinakin pyrkii pojan tekemisiin sekaantumaan. Samalla tietysti luodaan pohjaa luonteenpiirteille ja juurrutetaan kiinnostus juniin sekä muitakin seikkoja Stig-Helmerin elämäntarinasta kiinnostunut pystynee näistä kohtauksista napsimaan. Eri asia sitten, onko tämä elokuvaviihteenä kovinkaan kummoista, ja valitettavasti itse sanoisin, ettei anti ainakaan laita käsiä yhteen läpsyttelemään. Tarkoituksellisen haalistetut sävyt kuvissa ja vähennetyt värit myös voimistavat vaisua vaikutelmaa. Sopii tietysti hiukkasen hiipuneisiin muistoihin noin ajatuksen puolesta, mutta aiempien elokuvien kirjavaan kuvastoon tottuneelle tämä on vähemmän mieluinen uudistus.

Lapsuuden päivät tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, mikä lyhyesti vilkaistaan muutamassa pätkässä ja varsinainen pihvi purtavaksi ovatkin parikymppisen Stig-Helmerin edesottamukset ja etenkin ensi-ihastumiseen liittyvät tapahtumat. Sinänsä kyllä ihan ymmärrettävä aikomus lähteä ankkuroimaan elokuvaa niille seuduille ja olisihan siinä potentiaalia sydämellisyydellekin, vaan ikävä kyllä pirteyttä puuttuu enemmänkin kuin ripaus ja juttu laahaa monessakin mielessä. Yleensä kyllä tykkäilen tarkoituksellisesta viipyileväisyydestä ja verkkaisuudesta, mutta tässä tarinassa niistä en oikein viehättynyt, vaan nuo seikat kääntyvät elokuvanautinnon esteiksi, koska on kohtalaisen vaikea innostua sen syvemmin hitailla hetkillä herkuttelemaan, jos ei vain yksinkertaisesti saa niistä edes vaimeaa värähtelyä irti. Sitten tuli vielä ennen pitkää sekin pulma, ettei tämä nuorempi Stig-Helmer omassa päässä millään tahtonut yhdistyä siihen miekkoseen, johon reissuelokuvia katsellessa olen tykästynyt. Ei sillä, että Tobias Jacobsson tekisi huonoa työtä ja Åberg itse on kai pyrkinyt helpottamaan siltojen syntymistä, sillä on omalla äänellään puhunut nuorukaisen vuorosanat. Jälkiäänityskikka ei ainakaan omalla kohdalla juurikaan tepsinyt, eikä yrityksestä huolimatta kliksahtanut kohdilleen. Tarinan edetessä ja kolmen eri ikäkauden kieputuksessa alkoi vain vieraantuminen koko henkilökohtaiseen historiikkiin lisääntymään, eikä siitä voi syytellä vaiheiden monimutkaisuutta, koska lopulta melkoisen yksinkertaista tarinaa taivutellaan.

Tietyistä näkyvistä yhtäläisyyksistä huolimatta tuntuu pohjimmiltaan siltä, että jostakin ihmeellisestä syystä parin eri tyypin tarinat tahdotaan yhdistellä yhdeksi elokuvaksi, ja monin paikoin kohtalaisen takkuilevasti. Kyllähän ihmiset ikääntyessään muuttuvat ja löytyy vaiheita monenlaisia menneisyydestä ja usein vanhemmilla vuosilla saattaa painotella eri tavalla tiettyjä tapahtumia. Sinänsä siis voisi uskoa, että ihan hyvin nämä kaikki ovat voineet kaverille sattua ja ehkä joku toinen katsoja kokee tapahtumat aidompina sekä koskettavampina, mutta minulle salaisuuksien verhon raottelu nuoruusvuosien suhteen näyttäytyy valitettavasti väkinäisenä touhuna, joka kehittyy pienoiseksi pettymykseksi vaatimattomista toiveista huolimatta. Vaikka taso yleisen iloisuuden ja viihdyttävyyden suhteen tipahtaakin selkeästi aiempiin elokuviin nähden, niin täystylsäksi kurjisteluksi ei sentään vieläkään mennä, vaan vähän räväkämpää otetta nuoruusvuosien touhuun tuo Stig-Helmerin serkku Hjördis (Tove Edfeldt). Ensin hän auttelee arkaa sukulaistaan tietovisavalmisteluissa, mutta asioiden edetessä alkaa rohkaisemaan Stig-Helmeriä myös Annikan suhteen. Hjördiksen kautta myös lapsuuden kiusanhenki Biffen tekee paluun, mutta kostoa enemmän kiinnostaa voittaa Annikan sydän, mikä tietysti oikein onkin.

Harmi vain, ettei tämä romanssi katsomon puolella suurempia tuntemuksia sytyttele, minkä takia varsinainen lopettelukin jättää tyhjähkön tunteen jälkeensä. Lämpöistä loppua kyllä halutaan ja haetaan, mutta hätäiseltä ja väkisin väännetyltä arkista satumaisuutta tavoitteleva finaali lähinnä vaikuttaa. Ilot, hymyt, naurut, onnentuntemukset ja mitä näitä nyt onkaan, niin pysyttelevät kaikki piiloissaan. Minusta edellinen osa onnistuikin päättelyssään paljon paremmin ja tämä melkoisesti sitäkin vesittelee, kun hyvät värinät korvautuvat väsyneellä venkoilulla. Olisi ollut paljon kivempi hyvästellä Stig-Helmer tunturien keskelle, mutta saadaanhan tämän viimeisen osan myötä miehen taival elokuvamaailmassa venähtämään yli 30 vuoteen ja sanoisin, että se riittää kyllä ja tuli pikkuisen liikaakin. The Stig-Helmer Story on ensimmäinen kuudesta teoksesta, joka ei jättänyt jälkeensä sitten minkäänlaisia kertailuhaluja ja senkin pohjalta väittäisin, että elokuvasarja näyttäytyisi vahvempana ilman viimeistä lisäystä, vaikka ne kaksi edellistäkään eivät mitään erityisen hersyviä komediaherkkuja olekaan. Maansurun ehkä saan vältettyä, mutta onhan se hiukkasen harmi lopetella hyväntuuliset ja hassut sekä eriskummalliset seikkailut hyvinkin lässähtäneisiin tunnelmiin. Toivottavasti edes osalle maistuu paremmin, mutta esimerkiksi IMDB:n 4,4 pistekeskiarvo kertoo osaltaan, että arvostajat ovat vähemmistössä.

Jos jotakin hyviä puolia ennen lopettelua listaisin, niin olihan The Stig-Helmer Story vallan mainio tekosyy kertailla aiemmat seikkailut, mitä nyt Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) oli niinkin hyvin muistissa, ettei ihan vielä ollut uusintahalua sen suhteen. The Stig-Helmer Story ei tosiaan juurikaan noita varhaisemmissa elokuvissa nähtyjä vaiheita käy läpi ja viittaukset niihin pidetään vähissä. Jos siis sellaista kertailukoostetta toivoisi, niin anti jäisi kovin kuivaksi. Nähdäänhän esimerkiksi penkillä istuskelemassa ja huutelemassa pari varsin tuttua heppua ja esimerkiksi Stig-Helmerin pitkäaikainen työpaikka Toastmasterkin tulee selvitetyksi, mutta kaikkiaan lista konkreettisemmista linkeistä edeltäjiin jää varsin lyhykäiseksi. Varmaan tämän myöhäismuistelon jälkeen Stig-Helmeristä höpöttely blogin puolella löytää loppunsa, joten kaipa tähän sopii uusintojen pohjalta vielä väsäillä summaus varhaisemmista seikkailuista.

Vuonna 1980 ilmestynyt Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?) lähetteli hiljaisen miehen matkalle, kun Ruotsin tuleva talvi laittoi haaveilemaan aurinkorantojen lämmöstä, mikä sopi sinänsä kotikatsomonkin tunnelmiin, koska uusinta-ajankohtana sattui ulkona vallitsemaan tammikuun paukkupakkasjakso. Hyvinhän aika edelleen kului Stig-Helmerin ja Olen tutustumista sekä hiukkasen hölmöjä toilauksia katsellessa, kun kaverista yritetään tietämättään tehdä ties mikä kuriiri pimeille mökkirahoille. Huvittuneisuudesta huolimatta en vieläkään suostu nimeämään avauselokuvaa sarjan parhaaksi tekeleeksi, vaikka kolmen kärkeen tietysti menee kevyesti. Rantaloma oli elokuvateattereissa melkoinen menestys, joten pitihän jatkoakin vääntää. Tosin Lasse Åberg on dokumentissa myöntänyt, ettei se ihan luontevasti sujunut, vaan hyvien ideoiden puutteen vuoksi tuotantoakin lykättiin vuodella ja lopulta Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma) ilmestyi vasta 1985. Vauhdikasta viiletystä ja muutakin kohellusta, ihastumista, kansansuksien omituista markkinointia ja sekalaista pöllöilyä esittelevä alppiseikkailu on omalla listalla melkoisen tasavahvasti jaetulla toisella tilalla edeltäjänsä kanssa. Kummastakin kovin tykkäilen vieläkin ja luultavasti katselukertoja molemmille lisääkin on luvassa.

Eniten minua kuitenkin viehättää vuonna 1988 ilmestynyt SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu), jossa keskikesää maltetaan juhlistella kotoisemmissa maisemissa ja sanoisinkin, että kun on käyty joulua viettämässä etelän auringossa ja huikeilla huipuilla hiihtolomaa lasketeltu ja hurjasti hurviteltu, niin kauniit saaristopäivät kelpaavat siihen väliin mainiosti, eikä kaukokaipuu pääse iskemään. Tiedä sitten, kertooko se surullisen seikan jos toisenkin omasta huumorintajusta, mutta tunnustan taas, että kyllähän kaverusten veneilyt ja muut puuhat naurattivat ihan ääneenkin useampaan otteeseen plus tietysti muiden kokemattomien toistaitoisten saaristovieraiden toheloinnit päälle. Hyväntuulisten ja hassujen kesäkomedioiden joukossa tämä onkin mielestäni parhaimmistoa ja siitä lähtikin jo melko selkeä alamäki, mitä tulee elokuvasarjan laatutasoon.

Väsy alkoi jo paikoin enemmänkin vaivata vuoden 1991 urheiluaiheisessa komediassa Den ofrivillige golfaren (Golffari), jossa sopivan reissukohteen löytäminen ei niinkään ole päänvaivoista suurimpia, vaan työpaikan menetys miestä mietityttää. Vahingossa hän päätyykin taituroimaan golf-kentälle ja sitä kautta kotimaan ulkopuolellekin päästään vierailemaan, koska Skotlanti kutsuu. Vaikka eroa edelliseen paljon tuleekin erityisesti naurujen ja hymyjen määrässä mitattuna, niin kyllä itse tuostakin koitoksesta tykkäilen ja loppupuolella lausuttu toteamus siitä, miten vain yksi kunnollinen lyönti voi riittää koko pitkän pelin voittoon tavallaan summailee tämän sinnikkään seikkailijan toikkarointeja noin yleisestikin. Noin kuukausi sitten ensimmäistä kertaa näkemäni terveysaiheinen Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) vuodelta 1999 taas huolestutti jo enemmänkin etukäteen ja elokuvan ensimmäinen kolmannes vaikutti siltä, että väsynyttä pakkopullaa lienee luvassa. Niinpä vain homma alkoi huvittaa, kunhan päästiin eheytymään erikoisissa merkeissä ja positiivisena yllätyksenä tuli, että hiljainen onnellinen lopettelu onnistui pienimuotoisesti liikuttamaankin, ja tosiaan siinä kohdin olisin ihan mielelläni hyvästellyt mukavat kaverukset. Näiden viiden elokuvan lisäksi on tullut aiemmin blogissa puheltua runsaan tunnin mittaisesta dokumentista I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), joka ilmestyi kaikkien noiden jälkeen 2004. Syntyvaiheista ja hahmoista siinä höpötellään, mutta myös elokuviakin pikkuisen eritellen ruoditaan. Ymmärrettävästi ensimmäiset osat saavat suurimman huomion, kun taas pari viimeistä kiirehditään melkoisella hopulla ohi.

Hyviä hetkosia on siis Stig-Helmerin matkoja seuraillessa tullut koettua ja kiva kasa mukavia elokuvamuistoja siinä sivussa syntynyt. Näin uusintojen jälkeenkin nuo vielä hyvää mieltä ja huvitusta saavat helposti aikaiseksi, vaikka viimeisin lisäys tosiaan melko selkeästi pettymyksen puolelle kallistuukin. Muistelointiosan edetessä ne kivat kotvaset tuntuvat vain harventuvan, mikä ei sinänsä mikään omituinen kehityskulku ole, vaan ennemmin tyypillinen komedioissa nähtävä hiipuminen. Tässä tapauksessa se sattuu vain pistämään enemmän silmiin, koska edes se parempi ensimmäinen puolikas ei noin huumorin suhteen kovinkaan kaksisia toilauksia tarjoile. Piristely-yritykset jäävät melkeinpä järjestään tehottomiksi ja elokuvasarjasta tutut mielikuvituksen keppostelutkin putoavat poikkeuksellisen laimeiksi ja irrallisilta tuntuviksi, mikä taas korostelee väkinäistä ilmapiiriä. Stig-Helmer saa pikaisen esiintymisvuoron koomikkona, mikä on korostellun kankeaa vitsinvääntöä. Hetkenä toisena mielikuvitus taas laukkaa vuoden 1909 Antarktikselle, kun taas villin lännen hengessä kehitellään kummallista kostoasetelmaa. Loppupuolella vielä nähdään melkoisen tarpeettoman tuntuinen Casablanca-virnuilu, mikä osaltaan viestittelee, että puhti alkaa olla poissa ja ideat lopuillaan.

Nämä tekstipätkäni näemmä täyttyvät tällä kerralla lähinnä valitusvoittoisesta paasailusta, mutta eipä The Stig-Helmer Story silti ole elokuva, jota sydämestäni inhoaisin. Ikääntyneissä kavereissa on kaikesta huolimatta vielä pienoinen pilkahdus jäljellä ja kyllähän Olesta välillä välähtelee se rakastettava leikkimielinen jekuttaja, joka sopii mainiosti Stig-Helmeriä piristelemään. Valitettavasti jokusesta kivasta kohtauksesta huolimatta kokonaisuus jää vaisuksi lämmittelyksi ja tuskinpa satunnainen katsoja saa paljoakaan irti, vaan pitää sitten olla kohtalaisesti Stig-Helmerin vaiheista villiintynyt. Hupaisien vitsien vähyyskään ei suurimmalta miinukselta vaikuta, vaan se, että koko koitos tuntuu turhalta ja tympäisevältäkin paluulta, joka olisi voitu jättää tekemättä. Onhan täyttä ympyrää etsiskelevä tarina laimea loppulässähdys koheltelevaisen sympaattisen matkaajan saagalle, ja ainakin minusta kaverukset olisivat ansainneet hengeltään hilpeämmät ja muutenkin puhdikkaammat jäähyväiset.

The Stig-Helmer Story (2011) (IMDB)

Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka)

Jaa-a, näyttääpi siitäkin olevan jo noin puolitoista vuotta, kun viimeksi huvittavasti hölmöilevän Stig-Helmerin toilailuista ja reissuista höpöttelin. Tuolloinkin kyseessä oli lähinnä tekijöiden haastatteluista koostuva dokumentti I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), eli eiköhän pitäisi päästää miekkonen matkaan tauon jälkeen, kun on tullut kokoelmaa senkin osaston suhteen täydennettyä. Elokuvat ohjannut ja pääosaa esittänyt Lasse Åberg on aiemmin mukavissa merkeissä vienyt katsojat joululomalle eteläisen Euroopan lämpöön rantalötköilystä nauttimaan, hilpeät hiihtolomahassutukset kokemaan huimilla huipuilla lasketellen sekä muutenkin viiletellen ja keskikesän juhlisteluja kohelluksineen seurailemaan Ruotsin kauniiseen saaristoon.

Nuo kolme ovatkin mielestäni oikein mainioita, iloisia ja kepeitä lomakomedioita, jotka kestävät kertailuakin kivasti ja niitä edelleen suosittelen, jos vain tällainen hömppä yhtään huvittaa. Kun tultiin 1990-luvulle, niin alkoi tuntua siltä, että porukka on jo hiukkasen reissuissaan väsähtänyt, sillä golf-touhuista pikkuisen pirteyttä uupui. Eihän sekään vielä minusta kehno tai kamala ollut, mutta kyllä ne huvitukset harmittavasti harvemmiksi jäivät ja minuutteja olisi voinut jokusen nipsiä. Leppoisaa menoa kaverukset edelleen saivat aikaiseksi, ja suunnilleen samanlaista hyväntuulista lötköilyä toivon terveysaiheiselta reissultakin, mutta pienoiset epäilykset kuitenkin laatutason suhteen ovat. IMDB:n pistekeskiarvojen perusteella voisi helposti olettaa, että viides osa Stig-Helmerin saagaan olisi selkeästi huonoin ja suorastaan surkea. Ehkei nyt aivan näin ankein odotuksin matkalippuja tilailla, mutta vähän varovaisesti ennakkotoiveet asetellaan.

Lieköhän kyse siitä, että ensimmäisestä matkasta miltei kaksi vuosikymmentä on jo kulunut, kun otsikko vähän vihjailee, että huvitusten sekä hurvittelujen sijaan laitetaankin kehoa kuntoon? Eihän Stig-Helmerin seikkailuja oikein voi sellaisena rämäpäisenä remuamisena pitää, että reissailu olisi miekkosen rähjäistänyt, vaikkakin tulee muistaa, että onhan kommelluksissa kopsauksiakin kertynyt ja niveliä nyrjähtänyt hassuissa sattumuksissa. Vaikka vanhat kolhut eivät niinkään vaivaisi, niin ikää kuitenkin on kertynyt siinä määrin, ettei enää ihan nuorukaisia olla ja ehkä se rentouttava makoilu jossakin kauniin luonnon ympäröimässä hyvinvointikeskuksessa onkin huomattavasti houkuttelevampi tarjous kuin toiminnallinen seikkailuloma? Yleensä osaan suhtautua näin pimeänä talvikautena varsin suotuisasti löysempiinkin reissuihin, mutta tarkoituksena siis olisi tarkastella, miten noista lähtökohdista komediaa kehitellään ja hauskuuttaako terveysasioilla vitsailu katsomon puolella, vai käykö puuduttamaan...?

Ennen kuin tähän kysymykseen ehditään vastausta etsimään, niin ruudulle lävähtää teksti, jossa sanaillaan, miten huumorissa piilee vaara, että ihmiset voivat luulla esittäjän pilailevan, eli epäilemättä vakavasta asiasta on kyse. Samalla saadaan lyhyt vilkaisu kaukaisempiin aikoihin Taalainmaan tukkiuiton muodossa, mutta nopsasti kamera kohoaa tuolloiseen nykyhetkeen esitellen pohjoisten metsien loppukesäistä kauneutta ilmakuvien kautta. Hetkisen liideltyään kuvauslento lopahtaa ja laskeudutaan maaseutukartanon kohdalla. Granhedsgården on paikan nimi ja suomennoksessa se kääntyy Kuusikartanoksi. Kyseessä on syrjäinen terveellisiin elämäntapoihin keskittyvä hoitokeskus maaseudun rauhassa, jossa salaattipöydät notkuvat vihertäviä ja vähäkalorisia herkkuja niitä arvostaville...tai kenties myös puolipakosta pureskeleville.

Popsimisen pariin päästäänkin ja kuten ystävällisesti henkilökunta muistuttelee, niin oikeaoppinen puraisumäärä on tärkeää pitää mielessä. Ei se hyvinvointi ilmeisesti ihan vain puolihuolimattomasti haukkaillen tule, vaan töitä on tehtävä! Laitoksen keittiössä kuoriutuukin valtava porkkanavuori hyvää vauhia, vaikkakin näyttää siltä, että urakassa ahertava heppu on vähintään pari kappaletta liikaa veistellyt, koska ilme alkaa kertoa tympiintymisestä. Tulee myös selväksi, että Kuusikartanolla on suurempiakin huolia läheisessä tulevaisuudessa, sillä vieraita käy enää vain pari viikossa ja edessä odottelee joko konkurssi tai uudistuminen. Henkilökunnan puolelta ehdotellaan, että jospa yksinkertaisella nimenvaihdoksella pystyttäisiin taloudelliset huolet selättämään, mutta paikan pyörittäjä vaikuttaa suhtautuvan ajatukseen vähintään skeptisesti ja kenties kaipailee vähän räväkämpää ilmeen päivittelyä.

No, elokuva jättää Kuusikartanon muutosideat muhimaan ja poistutaan hetkiseksi Ruotsin rajojen ulkopuolelle, jonne Stig-Helmer (Lasse Åberg) edellisessä osassa jäi, eli Skotlanti kutsuu. Herra ei itse siellä tosin ole enää vuosiin vaikuttanut, kuten paikallisessa pubissa puhellaan. Aiempien jatko-osien tapaan Stig-Helmer on elokuvien välissä eronnut puolisostaan ja kuviot ovat palautuneet jossakin määrin erakkomaisen arjen suuntaan. Edellisessä elokuvassa Stig-Helmer jäi tosiaan työttömäksi ja sittemmin golf-välineiden valmistuskin on lopahtanut Fionan lähdettyä teilleen. Käsiin jäänyttä runsasta joutoaikaa herra ei ole mihinkään tuikitärkeään hyötykäyttöön laittanut, vaan onpa kulutellut päivänsä löhöillen. Rasvaiset ja suolaiset herkut maistuvat, eli onpa siinä syöpötellessä kasvanut keskivartalon kohdille melkoinen talvivarastokin. Kyse ei enää ole välttämättä pelkästä satunnaisesta napostelusta, vaan käpälät täynnä nakkisämpylöitä ja perunalastuja miekkonen hipsii kaupasta kotia kohti televisiotarjontaa vahtimaan.

Makupaloja monenlaisia suu ahmii jatkuvasti ja asunnolla vieraileva äitikin huolestuu poikansa tilasta. Ehkä on jonkinlainen syömisriippuvuus pikkuhiljaa hiipinyt osaksi elämää ja tyhjiä päiviä täytetään tällaisella toiminnalla. Ehkei Stig-Helmer aiemminkaan mikään maailman reippain menijä ollut, mutta jossakin vaiheissa varkain mieleen on pesänsä pieni alakulon poikanen tehnyt ja vienyt lopunkin puhdin pois. No, pitäähän sitä sohvalta välillä nousta, koska naapuriin muuttanut Rebecka Melin (Anna Norberg) tulee pyytämään apua, sillä sänky pitäisi saada parhaiden värinöiden taitekohtaan siirreltyä, eikä se yksin suju. Samalla selviää, että Rebecka on myös virallinen noita, joka tarjoaa hieman värikkäämpiä hengellisiä terapiapalveluja. Hän huomaakin heti, että Stig-Helmerillä on seikka jos toinenkin pikkuisen pielessä ja tämän tapaamisen seurauksena myöhemmin yöllä unikuvissa pyörivät hurjat noitakeitokset negatiivisine energioineen, eli jokin on ainakin lähtenyt kytemään alitajunnassa.

Aamulla vanha tuttu reissukaveri Ole (Jon Skolmen) pirisyttelee ovikelloa. Tapojensa mukaan hän on jälleen moderneja vimpaimia mennyt hankkimaan ja tällä kerralla ojentaa ystävälleen kehittyneen punnituslaitteen, jonka olisi tarkoitus neuvoa kalorikulutuksen suhteen. Siinä missä Stig-Helmerin työttömyys jatkuu, eikä niitä tilaisuuksiakaan oikein horisontissa näy, niin Ole pyörittää edelleen mainostoimistoaan. Sitä kautta saadaankin takaisin edellisessä osassa ylimielisesti yrmyillyt Bruno Anderhage (Mats Bergman), sillä tämän sijoitusyhtiö on päätynyt broileribisnekseenkin ja tilannut Olen porukalta kanamaisen mainoksen, jolla lähdettäisiin kilpailemaan tanskalaista hintoja tiputtavaa tuotantoa vastaan. Mainoskuvaukset kuitenkin takkuilevat, sillä kansallishenkisyyttä kotkottelevan kanakuvaston taltioiminen tökkii pahasti, mikä kai stressiä entisestään lisäilee. Myöhemmin kesken kuntosalisession Olella alkaa vasen käsi oireilla ja viestitellä, että on aika käväistä lääkärin vastaanotolla.

Sydänkohtauksesta ei sentään ole kyse, mutta lääkäri juttelee, että nyt alkaa olla liikaa kiirettä, hoppua ja huolta elonpäiviä painamassa, joten pitäisi ottaa askeleita rentoutumisen edistämiseksi. Vaikkapa viikon loma, johon sisältyisi runsaasti ulkoilua, eikä Ole ole suureen vastarintaan nousemassa. Stig-Helmerillä taas on menossa varsin itsepetoksellinen punnitustuokio, koska eihän sitä välttämättä tahtoisi itselleen myöntää, että huonoon suuntaan ollaan menossa ja pitäisi kokeilla korjausliikkeitä herkut hyläten. Tietenkään hän ei ole Ruotsin ainoa ihminen, joka kokee painohuolia, kun samaan aikaan suuri osa kansakunnasta on erilaisten terveystrendien vietävänä. Esimerkiksi Brunon vaimo Camilla (Ia Langhammer) tuskailee myös kertyvien kilojen kanssa ja toistaiseksi tuntee saaneensa hyödyttömiä neuvoja kalliiseen hintaan.

Yhdellä jos toisellakin olisi siis terveysasioidensa suhteen tehtävää ja sattuupa sopivasti, että rajusti uudistuva Kuusikartano kaikenlaisia palveluja näihin huoliin tahtoo kaupata. Uutena tuotteena tarjotaan eheän ihmisen viikkopakettia, johon näyttäisi sisältyvän kaikenlaista ja monenmoista fyysistä touhua, hengenravintoa sekä ruokasuuntausta. Ole tietysti vainuaa näitä tuulahduksia tehokkaasti ja aiempien elokuvien tapaan suostuttelee kaverinsa matkaan. Camilla on myös menossa ja tukemaan lähtee ystävätär Inger (Pia Johansson). Rebecka taas on saanut mahdollisuuden tarjota omia terapiapalvelujaan Kuusikartanon tiloissa ja saadaanpa samojen seinien sisään tuttu tohtorikin. Melkein pari vuosikymmentä aiemmin ensimmäisessä osassa lentopelkoja hoitanut ja pimeillä rahoilla mökkikauppoja keplotellut Levander (Magnus Härenstam) tekee paluun porukkaan. Kuusikartanon tiloihin kokoontuu siis monia tuttuja kasvoja ja tietysti ihan uusia tyyppejäkin. Toisilla toiveena on kohottaa kuntoa ja ottaa ensiaskeleita terveellisempää loppuelämää kohti, mutta onhan joukossa niitäkin, jotka kuumeisesti pohtivat, miten pääsisivät muiden huolilla ja haaveilla rahastamaan. Saapi nähdä mitä tulee, eli onko kyseessä silkka hukkareissu vaiko elämää mullistava kokemus koettelemuksineen...?

Odotukset eivät tosiaan tässä vaiheessa enää erityisen korkeiksi kohoilleet, koska kahdeksan vuotta varhaisemmat golf-taituroinnit jo taipuivat vaiko vaipuivat vähäsen väsyn puolelle, eikä käväisy Kuusikartanossa ainakaan suurempia kehuja ollut katsojilta saanut. Karkeasti voisinkin jaotella, että ensimmäisen kolmanneksen ajan tunnelmat eivät erityisen hilpeät ole, vaikka hienoista huvittavuutta paikoin tavoitetaan. Lähinnä katsellessa alkoi näyttää siltä, että tällä menolla painonpudotuspuuhista on puhti kokonaan pois ennen kuin puoliväliin ehditään ja tekijät olisivat voineet antaa heppujen nauttia eläkepäivistä kameroiden tavoittamattomissa. Alku ei sinänsä siis paljoakaan lupaillut, mutta harvemmin tulee elokuvia kehnouden takia keskeytettyä. Tietysti sekin kannusti jatkamaan, että kolmesta ensimmäisestä elokuvasta enemmänkin tykkäilen ja lisäksi sympaattiset kaverukset saavat hyvää mieltä aikaiseksi, vaikka paras pirteys olisikin jo poissa.

Hyväntuulisuuskin oli tosin aluksi vähän kyseenalaista, koska tuntui siltä, että ensimmäisellä kolmanneksella vitsailussa painottui leppoisaa hölmöilyä enemmän ilkeily ja yleinen kireys. Aiemmista elokuvista olen senkin takia pitänyt paljon, että tällaista tympivämpää osastoa on katsojien suuntaan maltillisemmin annosteltu ja keskitytty hakemaan hauskuutukset harmittomammista höpsöilyistä. Onhan edellisissäkin lomakoitoksissa nähty niitä jäkättäväisiä ilonpilaajia, mutta painotukset ovat kuitenkin mielestäni selkeästi olleet positiivisempien mielialojen suuntaan. Onneksi katkera kärvistely ei vahvimmaksi voimavaraksi pääse muodostumaan, vaan kunhan ehditään kunnolla Kuusikartanoon pulmien kimppuun, niin alkaa vähitellen hyvä henkikin löytymään ja minusta toinen puolikas onkin suunnilleen kaikin puolin nautinnollisempaa hömppäviihdettä. Ehkei aiempien reissujen taikaa tavoiteta, mutta tuntuu siltä, että Åbergin ja kumppanien tähtäimessä on ollut kyhäillä hiukan muunlainen viritelmä kuin vain kivojen kepposten ja hassujen sattumusten sarja. Onnistuminen ei mikään napakymppi ole, vaan löysää löytyy ja toiveita jää täyttämättä, mutta siitä huolimatta kaverukset lopulta plusmerkkisesti tästäkin seikkailustaan selviytyvät ja kohtalokin tuntuu taustalla hääräilevän, eikä pelkästään epäonnenpotkuja kenkien.

Vaikka silmäni tahtovat tietoista jäähdyttelyä ja kierrosten alentamista havaita, niin eipä silti silkkaan seesteisyyteen tuudittauduta, vaan pitäähän kavereille vähintään lyhykäinen irtiotto rankemman porhalluksen parissa tarjota. Tai eihän sitä niinkään hakemalla haeta, vaan kunhan nyt sattuu kohdalle, kuten niin monesti Stig-Helmerille aiemminkin. Tällä kerralla selviytymiskurssi ei menekään ihan suunnitelmien mukaan, vaan melonnan aakkosia opetteleva parivaljakko päätyy painelemaan kanootillaan hurjempia koskia, eli suoremmin sanottuna hupsista vain vesiputouksesta alas. Näinpä sitä saadaan puolihuolimattomasti aikaan hieman todellisempi selviytymistaitojen testaus, mikä samalla tuo päähenkilöstä uusia puolia esille ja kai myös ystävyyttä lujittelee, eli ihan hyvää menoa, kun kerran lämminhenkistä kaverikomediaa pohjimmiltaan väsäillään. Kyllähän niitä reippaampia repäisyjä muitakin mukaan mahtuu, kun esimerkiksi Anderhagella alkaa ahneus riistäytyä pahemmin käsistä, mikä lopulta ajaa kohti vaarallisiakin hämäräpuuhia. Yleisesti kuitenkin sanoisin, että fyysiset kommellukset ovat vähäisemmässä roolissa, etenkin jos ottaa vertailukohdaksi lasketteluriehan tai saaristolomailun.

Kaatuilujen ja kömmähdysten väheneminen ei automaattisesti tarkoita vitsien kuivahtamista, vaan kyllähän aihepiiristä yritetään iloa irti revitellä. Käsittääkseni Ruotsissa oli edellisen vuosituhannen jälkipuoliskolla terveysintoilu erikoistuotteineen ja paikoin hiukkasen hörhöilevine hoitoineenkin suuressa suosiossa ja sille Hälsoresan - En smal film av stor vikt tahtoo pikkuisen ilkkua. Huumorin tyylilajiksi ei ole mikään pikimusta pilkka valikoitunut, vaan elokuvan alkupuolta lukuun ottamatta kohtalaisen kiltiksi sävy taas asetellaan, mikä on mielestäni linjassa hahmoihin ja aiempiin elokuviin. On selkeästi tahdottu jättää julmemmat raatelut muiden hommiksi ja keskitytty kepeämpään naureskeluun. Jos erilaiset terveellisten elämäntapojen oikotiet tai aihepiirin ympärillä pyörivä hölynpölyinen hömpötys eivät innosta tai huvita, niin luulenpa, että elokuva ei montaakaan naurua tai hymyä herättele ja siinä tapauksessa suosittelisin jättämään väliin.

Jos kuitenkin mielenkiintoa erilaisiin terveystemppuihin löytyy, eikä asenne haudanvakava aiheeseen liittyen ole, niin luulisin, että ainakin paikoin tyyppien pöhköilyt onnistuisivat huvittamaankin. Omasta mielestäni Bergmanin esittämälle Anderhagelle olisi riittänyt jo se yksi elokuva, koska eipä kyseessä mikään erityisen riemastuttava hahmo ole ja tyypin toilailut edustavat minusta elokuvassa sitä väkinäisempää laitaa. Sen sijaan pitkän paussin jälkeen palaava Levander kyllä on tervetullut, sillä muiden painohuolilla tienaamaan pyrkivä tohtori tuntuu olevan elementissään. Yhdessä Anderhage ja Levander kehittelevät kohtalaisen kyseenalaisen terveystuotteen ja liiketoimintaa voisi kuvailla vähintään raadolliseksi rahastukseksi. Toki Levanderin kikkakirjasta muitakin jekkuja paljastuu, sillä hänet on palkattu paikan terveysexpertiksi ja hepun listalta löytyy henkihoitoa monenmoista unohtamatta ravitsemusneuvontaa lemmikeille.

Laitokseen on toki hommattu muitakin alojensa asiantuntijoita ja sessiot ovat paikoin lievästi ilmaistuna korkealentoisia. Välillä tavoitellaan ydinlankoja jostakin kehon ja mielen epämääräisestä välimaastosta, toisena hetkenä eheydytään puita halaillen. Tuhansien kilometrien takaa löydetään oppaat saattelemaan sielut oikeille poluille, ja kunhan riittävästi seteleitä pinotaan, on hengellisyys helposti kaupan. Hiukan hyminää ja yksinkertaista mantraa, niin kyllä se siitä lähtee luistamaan, jos vain maksut on ajallaan maksettu. Noin muuten Kuusikartanossa vallitsee tiukka kuri, kun päihteet ja herkut on ehdottomasti kielletty. Sipsejä ja nakkeja ahminut Stig-Helmerkin laitetaan ankealle paastokuurille, eikä kaveri ihan onnen huippuvuorilla tunnu hiippailevan hörppiessään parsakaalin keitinlientä, mutta mitäpä sitä ei tekisi liikakiloista päästäkseen ja kehon puhdistaakseen...namnam! Aivan kaikkia lomailijoita ei täysin ehdoton kituuttelu kiinnosta, vaan tuumaavat, että saahan sitä pikkuisen nautiskellakin kaiken terveystouhun ohessa. Stig-Helmerin kohdalla ei pelkkä parsamehu riitä, vaan pitäisi mielen sopukoista löytää ne esteet, jotka ovat mukavan miehen alakulon poluille laittaneet talsimaan ja sulkeutumaan. Terapiatuokioissa kurkistellaan lyhyesti lapsuusvuosienkin suuntaan, mutta löytyyköhän niistä muistoistakaan avainta, jolla voisi koko kehoon levinneet jännitteet vapauttaa ja päästää kasaantuneet aggressiot ulos...?

Aiemminkin olen höpötellyt, että Stig-Helmer on omaa sydäntä lähellä ja hyvinkin samastuttava hahmo toikkarointeineen, eli omalla kohdalla ei erityisen helposti heräile mielihaluja lähteä näitä teoksia lyttäilemään. Hiihtohupailun loppupuolella heppua luonnehditaan lapselliseksi, kömpelöksi, epävarmaksi, araksi ja mitä vielä, mutta samaan aikaan hyvinkin pidettäväksi, minkä ehdottomasti allekirjoitan. Åbergin luomus onkin kohtalaisen kaukana ruotsalaisesta ulospäin suuntautuneesta, itsevarmasta ja sosiaalisesta menestyjästä, mutta ilmeisesti tällaiselle tönkölle ja hiljaiselle hepulle on myös länsinaapurissa ollut tilausta elokuvasarjan venyessä ja kerätessä katsojia. Itseäni näissä miellyttää sekin, että vaikka Stig-Helmerille kaikenlaista sattuukin, niin ei hänestä silti tehdä mitään epäonnenmagneettia, jota elämä potkii päähän kerta toisensa jälkeen, vaan ennemmin kyseessä on hapuilevin harha-askelin etenevä kaveri ja vaikka välillä kömmähdykset eivät niin mielekkäitä olisikaan, niin silti usein reissuissa iloisia yllätyksiäkin tulee vastaan ja onni hymyilee. Olen osana on pikkuisen potkia kaveriinsa seikkailuintoa, mutta kunhan liikkeelle päästään, niin yleensä elämä tahtoo myös niitä mukavampia puoliaan tarjoilla.

Kuten mainittua, niin viidennen osan alussa ollaan tilanteessa, että se elämänhalu on jo hiukan hukassa ja pienoinen luovutusmieliala valloillaan. Elokuvan edetessä alkaa vahvistua, että Åberg ja kumppanit alkavat valmistella monta matkaa kokeneille kaveruksille onnellista loppua ja kyllähän sen mielellään näille ystävyksille suo. Aiempia osiakaan ei mihinkään murheisiin ole päätelty, vaan päinvastaisesti hyvinkin mukaviin hetkiin, vaan nyt alkaa näyttää siltä, että laitetaan palaset paremmin paikoilleen. Tuntuu myös siltä, että sähelteleväisen sympaattinen sankari löytää vihdoin ja viimein sen oman paikkansa kummallisesta maailmasta ja siinä samalla kestävämmän onnen. Kommelluksia tähän reissuun tosiaan mahtuu vähemmän ja vauhtia muutenkin jarrutellaan, mutta jos on näihin tyyppeihin tykästynyt, niin en usko, että ratkaisut hirmuisesti närästelisivät, vaan ennemmin veikkailisin, että viimeiset minuutit voivatkin taikoa lämpöistä hymyä kasvoille ja sydämeen. Silmäkulmia ei sentään tarvinnut alkaa pyyhkimään, mutta tunnustanpa kuitenkin, että etenkin nihkeän alun jälkeen hyväntuulinen ja rauhallisesti onnea etsivä lopettelu pääsi yllättämään iloisesti. Samalla mieleen jää tunne, ettei enää tarvita uutta reissua, mikä on minusta ehdottomasti parempi päätös mukaville matkaajille kuin edellisen elokuvan loppu.

Sopii samalla pitää mielessä, että Åberg palasi vielä kerran aiheeseen yli kymmenen vuotta terveysreissun jälkeen elokuvassa The Stig-Helmer Story, mutta käsittääkseni siinä kurkitaan enemmän hahmon nuoruusvuosille. Eiköhän jossakin vaiheessa tule sekin katseltua ja kommentoitua, onnistuvatko tekijät tuossa kuudennessa lisäyksessä lässäyttämään ne hyvät värinät, mitkä viides koitos jättää ilmoille, vai tuleeko sieltä jotakin ihan muuta. Joka tapauksessa ruotsalaiset hömppäiset komediat alkavat käydä kokoelmasta vähiin ja hankintoja pitäisi tehdä. Åbergin varhaisempi komedia Repmånad eller Hur man gör pojkar av män (Kertausharjoitukset) jossakin määrin kiinnostaa. Armeijatouhuilut eivät sinänsä suurinta herkkua ole, mutta sopivan rennoin rantein maanpuolustuspuuhatkin saattavat kelvolliseksi komediaksi kääntyä, joten eiköhän tälle tule mahdollisuus tilaisuuden tullen annettua. Listalle on myös päätynyt vuoden 1981 oletettavasti kepeä venehurjastelu Göta kanal eller Vem drog ur proppen? (Kanavaralli - eli Kuka poisti tapin veneestä?). Tälle on myöhemmin tekaistu parikin jatko-osaa yli 20 vuotta myöhemmin, eli Göta kanal 2 - Kanalkampen ja Göta kanal 3 - Kanalkungens hemlighet. Lyhyiden lukemisten perusteella nuo uudemmat viritelmät taitavat kuitenkin olla turhia turauksia tai jopa sietämätöntä saastaa, mutta ensimmäisen ainakin tykkäisin katsella. Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt odottelemaan, josko siitä ilmestyisi suomeksi tekstitetty levyjulkaisu...

Jos tilanne olisi sellainen, että toivelistalta löytyy lähinnä viihdyttävää ja vauhdikasta hömppää, niin eipä Hälsoresan - En smal film av stor vikt mielestäni sitä tilausta täytä, koska tahti tosiaan on varsin rauhallinen ja osa maaleista muualla. Siinä missä vitsailun suhteen paikoin laahustetaan ja ensimmäinen kolmannes vedetään muuten hieman heikommin läpi, niin ainakin omalla kohdalla sydämellisyyden tavoittelu paikkailee ja noin sataminuuttinen jättää hyvälle tuulelle, vaikka kaverusten parhaiden reissujen veikeää virnistelyä ei tavoitetakaan. Samalla pikkuisen pilaillaan ja katsellaan kriittisin silmin ostettuja oikoteitä onneen, joilla keplottelijat pyrkivät hyväksikäyttämään herkkäuskoisuutta ja epätoivoa. Elokuva tekee tämän kepeän komedian keinoin, eikä lähde liian raskaasti saarnailemaan, miten toivottu olotila voidaan kaivaa ilman parsamehuja tai kalliita guruja.

Aiempien elokuvien tapaan teoksen värikäs visuaalinen maailmakin on kohtalaisen rikas kuviltaan ja muutakin kiintoisaa vilkuiltavaa löytyy kuin vain vitsailevia päitä. Kesäinen seesteisyys ja selkeys yhdistyy välillä vinkeästi räikeämpään lavastukseen, kun Stig-Helmerin mielikuvitus keittelee kaikenlaista vähän huuruistakin houretta hykerreltäväksi. Nämä sinänsä kivat kikkailut eivät kuitenkaan varsinaiseksi vetonaulaksi nouse, vaan kyllähän elokuvan parissa viihtyminen pitkälti riippuu siitä, miten mielellään näiden kavereiden seurassa oleilee. Itse ainakin heistä tykkäilen niinkin paljon, että tapahtumiltaan verkkaisempi matkailukin maistuu ja muutamat tökkivämmätkin osuudet sietää. Jotenkin tästäkin yrityksen ja erehdyksen sävyttämästä kokemuksesta tulee mieleen lausahdus, jonka edellisessä elokuvassa nähtävä golf-koitoksen selostaja heittää ilmoille, eli mukaillen jotenkin niin, että välillä pitkässäkin pelissä voi olla vain yksi kunnollinen lyönti, mikä kuitenkin riittää koko homman voittamiseen. Jotakin sellaista mielessä liikkuu, kun kaunista maisemaa katsellessa lopputekstit pyörähtävät käyntiin, eikä siitä osaa lainkaan pahoillaan olla.

Hälsoresan - En smal film av stor vikt (1999) (IMDB)