My Neighbors the Yamadas (Naapurini Yamadat)

Animaatiotaika-aikaa ajattelin tähän kohtaan kokeilla ja jotta ei vallan länsivoittoiseksi vyörytykseksi menisi, niin napataanpa vaihteeksi Japanin suunnalta katseltavaa. Isao Takahatan ohjaus vuodelta 1999 on niitä näkemättömiä Studio Ghiblin tuotantoja ja omassa elokuvahyllyssä se on kohtalaisen kauan ehtinyt notkumaan. Syitä säästelyyn voinee etsiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä, joka ei omiin silmiin ihastuttavimpana näyttäydy. Saman seikan takia varsin varautunein odotuksin sitä ihmettelemään lähtee, vaikka kehuvia kommentteja on tullut luettua.

Yhtenäisten kokonaisuuksien ja suurien tarinoiden ystäville tätä animaatiota ei ainakaan ole suunnattu, vaan luvassa on useammankin kourallisen verran pieniä tarinoita. Varsin arkisissa tunnelmissa niissä elellään, mutta välillä vähän karkailee mielikuvituskin liitelemään. Elokuva perustuu lyhyempiin sarjakuvapätkiin, mikä pitkälti selittänee silloin tällöin vähän hajanaiseltakin vaikuttavan koosteen.

Aikamoisen arkisesti sitä lähdetäänkin Yamadan perheeseen tutustumaan, kun koiraa ollaan ulkoiluttamassa ja isoäiti Shige perhosentoukkia ihmettelee. Vähitellen saadaan väriäkin kuviin ja siirtyillään päivällispulmia pähkäilemään. Äiti Matsuko ei taida kokeista mielikuvituksekkain olla, sillä currymuhennoslinjalla jatketaan. Isä Takashi yrittää vähän hapuillen vakuutella Noborulle opiskelun hyödyllisyyttä, ettei motivaatio pääsisi hukkumaan. Selittelyt eivät täysin putkeen mene, mutta kai sitä on parasta edelleen koulunkäyntiä jatkaa... Noboru on pikkusiskoaan Nonokoa muutamaa vuotta vanhempi. Niin, ja kuuluuhan perheeseen toki valpas vahtikoira Pochikin.

Perimmäisten kysymysten äärelle sitä jutut harhailevat ja siitä sujahdetaankin perheen alkuvaiheille. Hääkakku tarjoaa kelkkakourut, joista on hyvä ottaa vauhtia, kun kohti uutta yhteistä taivalta singahdetaan. Elämän meret tuulineen, myrskyineen ja suvantoineen siellä odottelevat ja pullein purjein Yamadojen paatti lähtee aaltoja haastamaan. Mikään leppoisa purjehdusreissu ei ole tulossa, mutta taustalla hääpuhetta pitävä Shige kertoo, että niin onkin hyvä. Vastoinkäymisten myräkätkin tiettyä tarkoitusta toteuttavat ja hitsailevat perhettä tiiviimmin yhteen, kun taas helpommat ajat hajottavat. Vauvoja kuoriutuu kaalipellolta ja sieltä haikarat nyyttejä toimitettaviksi nappailevat. Takashi ja Matsukokin oman kääreensä löytävät ja niinpä on Noboru perheeseen saatu. Nonoko taas sivalletaan myöhemmin pois piilostaan. Näinpä sitä saadaan vähitellen porukka kasailtua, eikä elokuvaa voi siitä ainakaan syytellä, että varhaiset päivät on tylsän tavanomaisesti päädytty esittelemään.

Läheskään kaikissa melkein sataminuuttiseen kokoelmaan mahtuvissa tarinoissa ei aivan näin lennokkaan ja vauhdikkaan kuvaston vietäväksi innostuta, vaan enemmänhän sellaista pienimuotoisempaa puuhastelua ja jokapäiväistä pähkäilyä harrastellaan. Toki tiukkoja tilanteitakin vastaan tulee, kuten vaikkapa kauppareissu, jonka jälkitohinoissa muut perheenjäsenet unohtavat pienimmän penkille yksin nukkumaan ja vasta autossa tulee mieleen, että hetkonen, puuttuukohan joku matkasta... Sieppauspelotkin heräilevät ja ruuhkassa varsin avuttomina jumitellaan. Ehkei elokuva kuitenkaan heti alkupuolellaan tahdo katsojien mieliä masennella, joten kovin synkeää päätöstä tälle kriisille ei kannata odotella, vaan kohta onkin jo laulelun ja naurujen aika, kun puhelin piristellen tahtoo ilouutisia välitellä.

Avausosion lisäksi vauhdikkaammaksi yltyvää tarinaa edustaa pätkä, jossa kolmen pojan porukka päristelee mopoillaan vähän turhan äänekkäästi iltasella. Pitäisi mennä palautetta antamaan, muttei liian ankarakaan sopisi olla. Siitä vähitellen mielikuvitus lähtee omille teilleen ja kohta onkin eräänlainen supersankari tiellä viilettämässä ja elämän pieniä vääryyksiä korjailemassa. Tämä seikkailu onkin sijoiteltu lähelle elokuvan loppua. Piirrostyylin suhteenkin muutosta sen myötä saadaan, kun kuviin enemmän yksityiskohtia ilmenee. Tässä yhteydessä ehkä voitaisiin puhua suuresta toimintafinaalista, mutta jos tahtoisi vaikkapa vertailla Ghibli-tuotantojen seikkailuhenkisempään laitaan, niin tällainen pätkä taitaisi paikkansa poistettujen kohtausten joukosta löytää.

Suurin osa elokuvan aatoksista ja puuhista liikkuu paljon verkkaisemmissa tunnelmissa. Hajamielisyyttä on monessakin pätkässä useammallakin hahmolla havaittavissa. Johtuneeko sitten äidin kokkailuissaan käyttämästä inkivääristä, kun asiat unohtuvaisia tahtovat olla. Yhtenäkin aamuna poika pinkoo kohti koulua yöpuku päällään ja laukku ties missä. Kiireessä sähelletään isän kanssa yhteisissä kenkäsotkuissa, kun perheen miespuolinen osasto toheloi aamutoimissaan. Sähläileväthän sitä muutkin, kun tavaroita jää matkasta, eikä ajatus tahdo selkeänä pysytellä.

Osa näistä tavallisen elämän räpsäyksistä jättää vähän viileämmän vaikutelman, mutta onhan siellä niitäkin, joista välittömästi hyväntuulisuusmittareihin eloa välittyy. Yhtenä helppona esimerkkinä vaikkapa pikkupätkä, jossa Noborun tyttöasiat edistyvät ja hän saa hillittömän onnenpurkauksen huoneessaan. Toisena vaikka isän ja pojan välinen tuokio, jossa aineen vapaavalintaisen aiheen keksiminen saa täydellisen vapauden pulmallisuutta pohtimaan, ja hetkistä myöhemmin päästäänkin omiin maailmoihin unelmoimaan.

Mahtuuhan mukaan vähän vakavampaakin ja surumielistäkin osastoa, vaikka väittäisinkin kokonaisuuden kallistuvan kepeämmän ja ilostelevan menon puolelle. Ostoslistakeskustelu saattaa vierähtää pinnoja kiristeleväksi väännöksi ja samansuuntaista tahtojen taistoa sopii tietenkin jatkaa katseluvalintojen yhteydessä. Surullisemmista jutuista esimerkkinä toimikoon jakso, jossa Shige vähän haikeastikin keväisenä päivänä pohtii, että montakohan kertaa vielä ehtii näkemään kukkivat kirsikkapuut, josta jatketaan sairaalaan vierailemaan vanhan ystävän luona.

Sellaista ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että My Neighbors the Yamadas olisi jokin väkinäinen paasaus elämän pienten tärkeiden asioiden puolesta. Ehkä se esittelyjakso hääpuheselostuksineen sellaista osastoa lähenee, mutta muuten ollaan vähemmän oppituntimaisilla linjoilla. Mukana on paljon sellaista juttua, minkä voisi hätäisesti jonkinlaiseksi joutokäynniksi ja sinänsä turhaksikin höpötykseksi tuomita. Näistä tuokioisista kuitenkin usein päästään varsin luontevasti erilaisiin oivalluksiin, jotka sitten onnistuvat hymyilyttämään, mietityttämään ja välillä haikailemaankin. Muutenkaan en ole ensimmäisenä valittelemassa, jos suvantoja suodaan, eikä jokaista minuuttia ole pakattu täpötäyteen. Saapahan siinä sulatteluaikaa ja tällainen tahti sopii erinomaisesti elokuvan henkeen. Usein näitä pikkutarinoita vielä päätellään enemmän tai vähemmän aiheeseen sopivalla runolla.

Pelkistetyn ja paikoin väreiltään kovinkin haalean piirrostyylin ylimmäksi ystäväksi en pysty ryhtymään. Kyllä omat silmät paljonkin enemmän tykkäilevät vaikkapa Hayao Miyazakin elokuvien pehmeästä, täyteläisemmästä ja yksityiskohtaisemmasta visuaalisesta ilmeestä. Lähdemateriaalin ja tarinoiden hengen huomioiden ratkaisu kuitenkin on helposti ymmärrettävissä. Tällainen tyylivalinta ei koko elokuvan pidettävyyttä kampita, mutta hiukkasen luulisin sen viehättävyyttä verottelevan. My Neihbors the Yamadas on Ghiblin ensimmäinen täysin digitaalisesti animoitu elokuva, muttei se sinänsä negatiivisesti näy. Näitä kuvia katsellessa tuskin tulisi kyseinen seikka mieleenkään, ellei olisi sitä sattunut toisaalta lunttaamaan. Sen verran käsityömäiseltä jälki monesti vaikuttaa.

Miyazakin kanssa Ghiblin perustajiin kuuluva Isao Takahata ei ole samalla tavalla animaatio-ohjaajien omiin suosikkeihin onnistunut nousemaan ja melkoisen paljon hänen elokuviaan on vielä näkemättä. Grave of the Fireflies on toki katseltu ja erittäin koskettavana sitä pidän. Surullisuudestaan johtuen se ei kuitenkaan ole niitä teoksia, joita tiuhaan tahtiin tykkäisi uusia. Varsin raskas koettelemus on kyseessä, eikä kovin hyvälle mielelle siitä jää. Pom Poko on valmiiksi osteltu ja kuvien perusteella se näyttää edustavan perinteisempää Ghibli-tyyliä. Takahatan uusin ohjaus The Tale of the Princess Kaguya taas taitaa olla kuviltaan sitä pelkistetympää linjaa edustava. Vaikka en koko filmografiaa lähtisikään läpi katselemaan, niin jospa ainakin nuo alkuun tarkastaisi. Vaikuttaa siltä, että 1980-luvun jälkeen Takahatan ohjaustahti on alkanut hiipumaan ja uusia on tullut harvakseltaan. Vanhempiakaan ei tosin ole kovinkaan kattavasti Suomessa julkaistu.

My Neighbors the Yamadas ei siis omalla Ghibli-suosikkien listalla kärkikamppailuun kirmaa, mutta hyväksi elokuvaksi sen helposti mieltää. Positiivinen henki auttaa omalla kohdalla hivenen siinä piirrostyylin sulattelussa, eikä se muutaman tarinan jälkeen enää samoissa määrin silmiin pistele. Tarinakokoelmaan on päätynyt sellaisiakin jaksoja, että minusta ilmankin olisi pärjäilty, mutta eihän elokuva silti vielä ylipitkäksi venähdä. Katselun jälkeen jää sellainen vaikutelma, että osa näistä vähemmän innostaneista jutuista saattaa mahdollisella uusinnalla vedotakin huomattavasti enemmän, mutta sen näkee myöhemmin. Millaisissa mielialoissa milloinkin sattuu olemaan... Joka tapauksessa hyvää juttua monesti saadaan kehilteltyä ja katsojaa pienillä ihmettelyillä sekä pohtimisilla ylläteltyäkin silloin tällöin. Pidettävien hahmojen puuhasteluja kyllä seurailee ilman vaikeuksia.

Hyvistä tuulahduksista ja iloisesta mielestä on tullut jo höpöteltyä, mutta loppuun pitää vielä erikseen elokuvan laulelevasta päätöksestäkin hieman horista. Samaista kappaletta on ennenkin onnistuneesti hyödynnetty ja vallan hyvin se tähänkin yhteyteen sopii. Viimeisillä minuuteilla lopullisesti varmistellaan se, että ainakin enemmistö katsojista varsin mukavissa tunnelmissa saa muiden puuhien pariin poistua. Se onkin varsin oiva lopetus tälle teokselle, jota tekisi mieli luonnehtia omanlaisekseen arkiseksi ilopilleriksi. Kyllähän siinä melkein väkisinkin lähtee mukana hymyillen hyräilemään...:

"Nuorempana silloin, kun edessä avautui rakkauden tie
Rakkaaltani kyselin illoin, mitä edessämme lie
Onko elämä pelkkää sateenkaarta, joka voi mut sokaista?
Näin rakkaani taisi siihen tokaista 

Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen?
Sen aika vaan näyttää tullessaan
Kenpä tietäis sen 

Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen?
Sen aika vaan näyttää tullessaan
Kenpä tietäis sen 

Nyt on omia lapsia ja perhe pysyvä
Vastassa on silkohapsia ja ilme kysyvä
Mitä mä saan, rikkauttako maan?
Siihen osaan vastata vaan 

Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen?
Sen aika vaan näyttää tullessaan
Kenpä tietäis sen"

My Neighbors the Yamadas (1999) (IMDB)

From Up on Poppy Hill (Kukkulan tyttö, sataman poika)

Hetki sitten hämmästelin parin kuukauden putkea ilman Budia, mutta sehän on varsin pientä, jos mietitään aikaa, joka on kulunut siitä, milloin viimeksi höpöttelin Studio Ghiblin ideapajan tuotoksista. Elettiin helmikuuta ja kyseessähän silloin oli elokuvan Princess Mononoke uusinta. Lienee siis syytä pikkuisen ryhdistäytyä ja reipastaa katselutahtia.

Hiljalleen kohti eläkepäiviä siirtyilevän alansa mestarin Hayao Miyazakin poika ilmeisesti tahtoo luoda uraa isänsä jalanjäljissä. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei Goron esikoisohjaus Tales from Earthsea ainakaan ensikatselulla siinä määrin innostanut, että se olisi Ghibli-suosikkien joukkoon pinkaissut. Tyhmäähän se kuitenkin olisi kaveri esikoisen perusteella lopullisesti lytätä, joten mielenkiinnolla katselemaan, miten toisenlainen tarina saadaan haltuun.

Vähäiset lueskelut ja kannen kuvitus viitoittivat ennakkokäsityksiä samaisen studion runsaat 15 vuotta aiemmin ilmestyneen elokuvan Whisper of the Heart suuntaan. Sehän sopisi ihan mainiosti, sillä siitä kohtalaisen paljon edelleen tykkäilen. Mutta asiallehan on hyvä varmistuskin saada, joten itse elokuvan pariin tästä näin.

Sen verran arkisten askareiden parissa aloitellaan, että lienee selvää, että tällä kerralla ei sinne Ghiblin fantastisempiin seikkailuihin lähdetä. Lukion toista luokkaa käyvä Umi on jo vauhdissa aamupuuhia hoidellen talon muiden asukkaiden vielä nukkueassa. Nämä hommat eivät ainakaan vastenmielisiltä vaikuta, sillä laulellen ne hoituvat.

Pienen kukkulan päällä sijaitseva talo pitää sisällään vaihtelevan asukaskunnan. Umilla on kaksi nuorempaa sisarusta, joista vanhempi käy lukion ensimmäistä luokkaa. Äiti on parhaillaan matkoilla Yhdysvaltojen puolella. Isoäidin lisäksi talossa majailee vielä pari vuokralaistakin. Ainakin hyväntuulisen aamiaisen perusteella yhteiselo tuntuu sujuvan erinomaisesti.

Umin aamurutiineihin kuuluu myös merkkilippujen kiskominen pihan lipputankoon. Tämä haikeahko velvollisuus kantaa kauas lapsuuteen, jolloin Umilla oli tapana laittaa liput liehumaan, jotta merillä seilaileva isä löytäisi tiensä takaisin kotiin. Kävipä kuitenkin niin, että isän purjehdukset vuosia sitten päättyivät, mutta siitä huolimatta Umi jatkaa liputuksiaan.

Aamupuuhien jälkeen pitää koulutielle lähteä muiden mukana. Näyttää siltä, että joku on pannut merkille Umin liputukset, sillä koulun lehteen on kirjoitettu runo kukkulalla lippuja kohottelevasta tytöstä. Runon kirjoittaja on kuitenkin päättänyt jättää oman henkilöllisyytensä hämärän peittoon, ainakin toistaiseksi.

Ruokatunnin aikana osa oppilaista aikoo järjestää pienimuotoisen mielenilmauksen. Monien rakastama vanha oppilaskunnan kerhotalo on purku-uhan alla ja nyt eräs uhkarohkea loikkaaja on kiipustellut katolle mieltään osoittaakseen. Ennen stunttia huimaa Umin ja Shunin katseet lyhyesti kohtaavat. Sekuntia paria myöhemmin Shun sieltä alas rojahtelee hieman vaihtoehtoista reittiä ja Umi rientää kiskomaan toista altaasta. Siinä sitten erehdytään ihmettelemään toisen silmiä sen verran pitkään, että sivustaseuraajia alkaa hymyilyttää enemmänkin.

Shunin urotekoon ihastunut sisar vaatii Umia mukaansa kerhotalolle. Paikka kyllä saattaisi pienoista siivousta ja laittoa vaatia, sillä ränsistynyt ja romuinen lienee kiltti ilmaus talon tilasta. Eipä sitäkään hirveästi ala ihmettelemään, miksi osa porukasta haluaakin lanata vanhan maan tasalle ja tehdä kokonaan uuden. No, Umi päätyy kuitenkin auttelemaan Shunia sen verrankin pitkään, että muut velvollisuudet vähän pääsevät unohtumaan.

Umi ja Shun alkavat viettää enenevissä määrin aikaa kahdestaan ja kiintymyshän siinä puolin ja toisin kasvaa. Kuitenkin menneisyydestä vaikuttaisi löytyvän sellaisia kysymyksiä, jotka selvityksiä kaipaavat. Kerhotalon puolesta edelleen taistellaan, mutta henkilökohtaisemmat asiat alkavat hiipiä vähitellen edelle tunteiden voimistuessa...

Montaakaan minuuttia ei tarvitse odotella, kun onkin jo kunnolla tarinan vietävänä. Aamuaskarelaulu reipastaa pikkuisen katsomon puolellakin. Jälleen sitä ilokseen huomaa, että maailmasta on saatu aikaan varsin eläväinen sekä värikäs. Sellaistahan aina innoissaan ihmettelemään lähtee.

Sieltä kukkulan päältä katsojallekin kivoja maisemia avautuu. Talon hoidetun puutarhan taustalla sininen meri miellyttävästi välkehtii. Välillä vaihdetaan laivan kannelle ja katsellaan samoja seutuja suunnasta toisesta. Umin ja Shunin verkkaiset kävelytuokiot tarjoavat myös hyviä tilaisuuksia tässäkin mielessä. Vihreää ja muuta kirkasta väriä kyllä osaa kaipailla sekä arvostaa, kun erehtyy omasta ikkunasta pihalle illalla vilkaisemaan. Sitä värikästä kuvastoa tässä kovin kesäisessä elokuvassa onneksi riittää. Oikeastaan kirkkaat värit riisutaan pois vain silloin, kun sota-alukset lyhyesti kuviin lipuvat. Samalla riemukas väriloisto saa painella pois, kun harmaan ankeuden alukset laineilla etenevät, mutta onneksi nämä muistelot jäävät varsin väliaikaisiksi.

Alussa mainitsinkin varhaisemman arkisen draamakomedian Whisper of the Heart ja kyllähän näissä tiettyä samankaltaisuuttakin on. Piirrosjäljen puolesta itse liputtelisin tämän uudemman elokuvan nurkkauksessa, mutta eihän tuo toinenkaan mikään hirvitys silmille ole tietenkään.

Jos tovin ja toisen verran vertailua jatkaisi, niin voisi todeta, että varhaisemmassa nuorten välillä kipinöi enemmän, kun lähdetään liikkeelle tilanteesta, jossa toinen saattaa sietämättömänä näyttäytyä. From Up on Poppy Hill taas on alusta lähtien huomattavasti leppoisampi ja lempeämpi.

Löytyyhän esimerkiksi Shunista sitä tulisuuttakin, kunhan tilanne sitä vaatii. Välillä päästään kunnolla paasaamaan, kun kerhotalo on uhattuna. Lisäksi se antaa Shunille muutenkin mahdollisuuden asettua ajattelematonta vanhan hävittämistä ja uuden sokeaa ylistämistä vastaan. Shunin mielestä pitäisi osata suojella vanhaa, mutta samaan aikaan tiirailla myös tulevaa. Vanhan kerhotalon entisöiminen sekä uudistaminen olkoon käytännöllinen esimerkki asiaan liittyen.

Tuittuilu ei kuitenkaan ole elokuvan varsinainen kantava voima, vaan ennemmin satunnainen sivumauste. Lempeä ja lämmin tunnelma siellä taustalla on alusta lähtien ja läpi elokuvan kaverina kulkee loppuun asti. Haikeita väreitäkin sinne nopeasti viskotaan sekaan, mutta näiden yhdistelmistähän niitä erinomaisia Ghibli-elokuvia on aiemminkin onnistuttu tekemään.

Huumorilla toki on myös oma oleellinen osansa yhdistelmässä ja väittäisin, että nämä hivenen arkiset hupailutkin onnistuvat yrityksissään pääsääntöisesti ihan hyvin. Esimerkkinä vaikkapa määrätietoinen siivouspartio vastaan pahaksi päässyt epäjärjestys. Kyllähän se joitakin kirpaiseekin, kun lähes pyhiä paikkoja pölyhuiskitaan. Muutenkin elokuva on yleiseltä hengeltään sellainen, että useammin ne hahmojen suupielet ovat taipuvaisempia ylöspäin kääntyilemään. Ja hyvä niin.

Tällä katsojalla siis on taipumusta tykkäillä elokuvasta enemmänkin, mutta mitäpä mieltä teoksesta on kirjoittamiseen osallistunut ja muutenkin tuotantoa valvonut Hayao Miyazaki? Levyltä löytyykin sopivasti Miyazakin lyhyt palautetilaisuus ilmeisesti tuotantoon osallistuneille järjestetyn näytöksen päätteeksi. Kehut ja halit eivät ole sanoman ydintä tässä tapauksessa. Tiedä sitten, miten tosissaan Hayao lopulta on, mutta vaikuttaa ainakin vakavanoloiselta ja pikkuisen valmiiseen elokuvaan pettyneeltä.

Hayao nostaa ongelmakohdista esiin esimerkiksi sen, että käsikirjoitus myöhästyi vähän ja lisäksi menetettiin pari työviikkoa tuolloin tapahtuneen luonnonkatastrofin ja sitä seuranneen ydinonnettomuuden seurauksena. Paineet kasvoivat, mitä tuli elokuvan valmistumiseen ajoissa. Osittain siitä syystä Hayao pitääkin elokuvaa pikkuisen epäkypsänä sekä keskeneräisiä ajatuksia sisältävänä. Olosuhteiden piikkiin menee osa kritiikistä, mutta kyllähän tekijätkin tuntuvat omat arvostelunsa saavan.

Ainakin yhden katselun ajan From Up on Poppy Hill ihastutti niin paljon, että Hayaon arvostelut vaikuttavat pikkuisen kohtuuttomilta. No, ehkä tiukka linja on tarpeen, jotta studion tuotosten laatu pysyisi jatkossakin korkealla. Elokuva kyllä lisää kovasti mielenkiintoa nuoremman Miyazakin tulevia ohjauksia kohtaan. Pitää varmaan uusia myös se aiemmin mainittu Tales from Earthsea.

Toisistakin hyvä olisi pikkuisen huolta pitää, yritellään lempeään sävyyn viestitellä. Aina ei vain yksin niin jaksa, jolloin on hyvä turvautua muiden apuun sekä lohdulliseen ymmärrykseen. Omista tavoitteista ja haaveistakaan ei noin vain kannata luopua ensimmäisten vaikeuksien edessä, vaan vähän sinnikkyyttä ja yritystä olisi hyvä omata.

Liput siellä edelleen nousevat, vaikka loppu lähestyykin ja samalla kohoilevat karvat katsojan käsissä myönteisten väristysten muodossa (tai sitten olen tulossa uudelleen kipeäksi). Laivat jatkavat matkojaan parin onnellisen kannella ihmetellen kaikenlaista ja auringon taustaa mukavasti kaunistaessa. Kun siinä vielä lähtee soimaan Ghiblille tunnusomainen haikean suloinen päätöskappale, niin uskaltaa mielessään todeta, että jälleen on onnistuttu yhdistelyissä varsin mainiosti. Ehkäpä ei aivan sellaista taikamaailmaa kiskaista tutkittavaksi kuin monissa muissa studion tuotoksissa, mutta sepä ei sitä estä, etteikö henkeä voitaisi ilmankin kohdilleen saada ja elokuvaa kaikin puolin miellyttäväksi muokkailla. Vaikka ei aivan Ghibli-kärkeen päästäkään, niin erittäin onnistunut ja reilusti hyvää mieltä kohotteleva sukellus päiviin menneisiin From Up on Poppy Hill sattuu olemaan.

Laitetaan vielä perinteitä noudatellen lainauksena loppulaulun suomennetut sanat. Levyltä löytyy pidempikin versio Aoi Teshiman esittämästä kappaleesta Sayonara no Natsu musiikkivideoineen. Teshiman laulua kuullaan toki muutenkin elokuvassa kuin vain lopussa. Kun tuo musiikkivideo levyltä kätevästi löytyi ja kappalekin totuttuun tapaan kauniisti soi, niin se tulikin pariin otteeseen ennen unia kuunneltua. Suluissa on osuus, joka on lyhennetty pois lopputekstien aikana kuultavasta versiosta.

"Laiva katoaa mereen kimaltelevaan
Sen sumutorven hyvästit kuulla saan
Jos laskeudun kukkulalta polkua pitkin
Tunnenko tuulessa kesän väritkin? 

Rakkauteni on melodia hento
Sitä laulan korkealta ja matalalta
Rakkauteni on lokin lento
Se lentää korkealla ja matalalla

Jos kutsun sua aikaan iltaruskon
Rakkaani näen, niin uskon 

(Kuulen kaukaisen pianon soivan
Ääni mieleen tuo myrskyn vaikeroivan
Kiireiset ihmiset myöhäisen iltapäivän
Kantavatko he mukanaan kesäunelmien häivän?

Rakkauteni on päiväkirja
Sen sivuille sydämeni salat suljen
Rakkauteni on soutuvene
Sen kyydissä taivaan merellä kuljen

Jos käännyn katsomaan, kun päivä on päättymässä
Näenkö sinut siellä minua etsimässä?) 

Polulla oksat heiluvat mukana tuulen
Niiden hyvästiksi vilkuttavan luulen
Vanha kappeli, tuuliviiri
Kesän väreissä hehkuu elon piiri 

Eilinen rakkaus on kyyneleitä vain
Ne kuivuvat hiljaa poskiltain
Huominen rakkaus kertosäkeenä toistuu
Sen sanat tuskin mielestäni poistuu

Jos sut auringonlaskun aikaan nään
Saanko syliisi painaa pään?"

From Up on Poppy Hill (2011) (IMDB)