torstai 29. tammikuuta 2015

Cool Runnings (Kelkkajengi)

Mahdollisuuksien mukaan yritän vilkuilla muitakin Disney-tuotantoja kuin vain animaatiotarjontaa. Jostakin kovin kaukaisten vuosien takaa Cool Runnings muistuu mieleen lumisesta aiheestaan huolimatta ihan lämpöisenä ja huvittavana komediana. Saadaanpa samalla vähän urheiluelokuvien osastoakin lisäiltyä, vaikka välttämättä kaikkien mielestä kelkkailu ei mitään erikoista urheilua olisikaan.

Toiveita ei kannata sellaisiksi asetella, että heti pääsisi seurailemaan kilpailua kinoksissa, sillä varsin kaukana ollaan niistä touhuista. Aurinkohan siellä kiipustelee avoimen meren ylle lämmittämään hiekkarantoja. Kamera löytää Derice Bannockin (Leon), joka treenailee sadan metrin juoksupyrähdystään. Sellaista lajia ympäristö pikkuisen paremmin suosiikin.



Harjoittelut lopetellaan, mutta juoksentelu jatkuu edelleen, kun pitää toisaalle lähteä. Juoksu ei ole ainoa, missä paremmuudesta kisaillaan, sillä Dericen ystävä Sanka Coffie (Doug E. Doug) yrittää seitsemättä vuotta peräkkäin viedä valmentamansa mäkiautojoukkueen voittoon. Se onkin vähän riskialtistakin kohellusta, kun kymmeniä huteria menopelejä viilettää maantietä alas toisiaan hieman tölvienkin. Näihin viimeisiin finaalitaistoihin Sankan porukka saa sen perinteisen "räts, poks ja pumpum!"-lopetuksen.

Vuoden 1987 marraskuuta siis vietetään Jamaikalla ja Derice yrittää valmistautua kovempiinkin koitoksiin. Tavoitteena olisi päästä maataan edustamaan Etelä-Koreassa seuraavan vuoden alkusyksyllä kisailtaviin kesäolympialaisiin. Paljon on harjoiteltu ja itseluottamuskin korkealle päässyt asettumaan, mutta siitä ja suuresta kannustuksesta huolimatta tulevat karsinnat pelottavatkin. Vilkkaan karsintapäivän viimeisenä lajina osuvasti onkin sadan metrin pikajuoksu.



Yhden osallistujan epäonnekas kompastuminen ratkaisevilla hetkillä jyrää Dericen ja toisenkin kilpailijan toiveet maansa edustamisesta. Siinä saa radan pinnalla pötkötellen voimattomana katsella miten olympia-unelma karkaa aivan muiden tavoiteltavaksi. Pettymys on ymmärrettävästi kova, eikä uusintamahdollisuuttakaan suoda. Neljän vuoden kuluttua voisi toki kokeilla uudelleen, mutta se tilaisuus on niin raastavan kaukana.

Epätoivo ja pettymys silloin tällöin synnyttelevät vähän hassuja ja hullujakin päähänpistoja. Niinpä käy nytkin, kun Derice alkaa ihmettelemään, että kukakohan mahtaa olla vanhassa valokuvassa isän kanssa komeileva tyyppi. Kyseessä on Irving Blitzer (John Candy), joka aikoinaan kahmi rattikelkkailun parissa enemmänkin menestystä, mutta on tiettyjen epämiellyttävyyksien vuoksi vetäytynyt kauas lajista. Kätevästi samainen kaveri onkin päätynyt Jamaikalle asustelemaan...


Mikäpä sitten saa kelkkailuun lainkaan perehtymättömän Dericen yllättäen innostumaan? Sattuupa olemaan niin, että samaisena vuonna 1988 järjestetään Kanadassa talviolympialaiset, eikä suuria areenoja tarvitsisi odotella yli neljää vuotta. Se tosin on pieni este, ettei mitään kokemusta lajista löydy. Harmi vain, ettei Irving ole lainkaan juttutuulella. Siinä alkaa biljardikeppi viuhua ja viaton radiokin saa penkkiurheilijan turhautumisen ottaa vastaan. Juuri sopiva päivä mennä esittelemään toiselle hieman hölmöjäkin suunnitelmia, eikös vain? Toisenlaisen ongelmaryppään tietysti muodostaa se, että harjoittelumahdollisuudetkin jäättömällä Jamaikalla ovat suoraan sanottuna kehnot. Siinä sitä tekemistä ja pähkäiltävää riittää enemmänkin muutaman kuukauden päässä odotteleviin karsintoihin.

Äreällä Irvingilla oli aikoinaan sellainen kuningasajatus, että sata metriä kymmenessä sekunnissa pyrähtävä pikajuoksija olisi ehdoton valtti rattikelkkailun voimaa ja nopeutta vaativassa alkukiihdytyksessä. Vanhaan haaveeseen saadaan puhkuttua riittävästi ilmaa, mutta homma on helpommin haaveiltu kuin toteutettu. No, kun mukana on viisi yritteliästä kaveria, niin eiköhän jotakin saada aikaan. Luovaa sponsorirahan keräilyä, harjoittelua pyörillä varustetulla kelkalla ja tietysti toistuvan naureskelun kestämistä. Vähitellen sitä kuitenkin suurempien kisojen karsintoihin ollaan valmistautumassa...



Tähän viiden hengen muodostamaan kilpajoukkueeseen mahtuu vähän kaikenlaista tyyppiä, eivätkä välit aivan ihanteelliset alkuvaiheissa ole jokaisen kohdalla. Derice on porukan vastuullisin kaveri ja ottaa asiat ehkä silloin tällöin hiukkasen liian tosissaan. Onkin siis hyvä, kun hiukkasen huolettomampi Sanka on mukana muistuttelemassa, että hauskaakin sopii pitää, eikä itseään hukata menestystä jahtaillessa. Yul Brennerin (Malik Yoba) vakaa aikomus taas on päästä menestyksen myötä kotisaarta karkuun. Luonteenpiirteet ovat jossakin määrin yrmyilevään suuntaan. Junior Bevil (Rawle D. Lewis) taas herättelee parissa muussa kuumempia tunteita, koska sattuipa samainen tyyppi tölvimään pikajuoksukarsinnoissa. Tätä kiistelyyn ja kärhämöintiinkin taipuvaista joukkuetta yrittää pitää kasassa Irving, jolta omat vaikeutensa myös löytyvät. Kai sitä voi jonkinlaisen tasapainoisen harmonian löytymistä toivoa, kun pikaisella aikataululla heittää viisi erilaista persoonallisuutta samaan kelkkaan yhteisen hyvän vuoksi...vai?



Ilmeisesti tekijöillä oli hiukkasen suurempia tavoitteita pääkaksikon esittäjien suhteen, sillä Dericen osaan tavoiteltiin Denzel Washingtonia ja Sankan rooliin taas Eddie Murphya. Kumpikin sanoi ei kiitos, mutta voi hyvin olla, että se olikin elokuvalle lopulta eduksi. Ilmestyessään Cool Runnings tekikin taloudellisesti hyvää tulosta. Sen verran voisi sivusta mainita Denzeliin liittyen, että muutamaa vuotta myöhemmin hän otti pestin vastaan Disneyn tuottamassa elokuvassa Remember the Titans. Sekin sattuu olemaan tositapahtumiin pohjaava hieman epätodennäköisestä urheilumenestyksestä kertova elokuva. Kyseessä kuitenkin on vähemmän huumoria tarjoileva tapaus, mutta muistini mukaan hyvä elokuva kuitenkin, joka toisenkin katselun jossakin välissä ansaitsee.

Sitä en lähtenyt kovin tarkkaan tutkailemaan, miten uskollisesti Cool Runnings noudattelee Jamaikan kelkkajoukkueen muodostumista ja kilpailutapahtumia. Jos on luottaminen IMDB:n triviaosastoon, niin hiukkasen on nähty dramatisoinnin tarvetta, kun on pitänyt lisätä jännitettä joukkueiden välille. Tuolla toisaalla tiedotellaan, että todellisessa elämässä uudet tulokkaat toivoteltiin lämpimästi tervetulleiksi, mutta elokuvassa vastaanotto taas on pilkallinen tai jopa jäätävän kielteinen. Elokuva innosti kuitenkin lueskelemaan edes pikkuisen kyseisestä joukkueesta ja jostakin syystä mieltä lämmittelee sekin, että ovat jatkaneet talvikisoihin osallistumista:

Jamaica national bobsleigh team



"Oh, yeah, just one little drawback to this delightful winter sport. The high-speed crash. Ooh! That hurt. Always remember, your bones will not break in a bobsled. No, no, no. They shatter."

Ainakin omiin tarpeisiin elokuva esittelee riittävän määrän kelkkailua. Alkuperäisenä ajatuksena saattoi olla draamavetoisemman esityksen tuottaminen aiheesta, mutta itse olen kiitollinen, että käsikirjoitusta muokkailtiin vitsikkäämpään suuntaan. Tositapahtumia tarkasti mukaileva vakavampi dramatisointi olisi saattanut jäädä kokonaan katselematta. Erityisesti harjoittelutuokiot hoidetaan siten, ettei pipoa hirveän tiukalle kupoliin kiskota. Lähtöniksien opettelu vaatii useampia yrityksiä, kuperkeikkoja, muksahduksia ja mustelmia. Samoin ensimmäiset kokeilut jäisemmillä alustoilla kolhunsa keräävät, mutta eipä se onnistu lannistamaan, vaikka reipas valmentaja on jo ennakkoon pelotellut sirpaleiksi pirstoutuvilla jalkaluilla sekä muilla varomatonta kelkkailijaa vaanivilla hirveyksillä.


"And you don't see the Swiss team smiling neither. In fact, if one of those Swiss boys ever come across a pretty girl, he probably yell, "eins, zwei, drei" and try to push her down some ice."

Naurupommiksi en menisi elokuvaa huutelemaan, mutta kyllähän kaverusten jutut ja sekalaiset kohellukset melkoisen monia kertoja hymyjä nostattelevat ja hyvää tuultakin taikovat. Vähintään kelvollinen lämpöinen, vaikkakin talvinen, komedia koko perheelle Cool Runnings on. Lopetusta on ilmeisesti hiukkasen ehosteltu, kun on katseltu, että voitaisiin sitä komeamminkin lähteä. Jonnekin nolojen kohtausten rajamaille ainakin päästään, mutta koska elokuva muuten edustaa hengeltään hyvää menoa, niin pienet tyylivirheet ja töksähdykset lopussa on helppo antaa anteeksi.



"All he has to do is know what he wants and work hard for it. And if he wants it bad enough, he'll get it. Look, believe me, Sanka the more Yul Brenners we got making it in this world the better off this world will be, especially for Jamaicans. Go ahead, Yul Brenner. Go get your palace."

Katsoisin myös sen eduksi, että lajin niksien ja yksityiskohtien esittelyn sijaan yritetään tarttua kiinni niistä unelmista, jotka kilpa-areenoille ihmisiä ajavat. Onneksi ei näissäkään hetkissä täysin sitä virnettä unohdeta ja aleta vain paasailemaan. Toki pari pakollista "suurta puhetta" urheiluelokuvaan mahtuu. Innoitusta ja ihailuakin herättäviä urheilumaailmaan sijoittuvia tarinoita on tietysti ennen ja jälkeenkin tehty, mutta tällaiselle hyväntuuliselle esitykselle paikka sieltä muiden seasta kyllä helposti löytyy.

Sekään ei pääse harmittamaan, että palmujen katveessa hölkkäillään ja oleillaan reilu ensimmäinen kolmannes. Kyllähän niitä lumipeitteisiä maisemia ehtii ihan riittävästi tunnin aikana ihmettelemään. Lämpöisiä rantanäkymiä katsellessa ei todellakaan tule pakottavaa tarvetta pikapuoliin kelkkakouruun syöksähtää. Taustassoittoon valitut kappaleet vielä entisestään tunnelmia rentouttelevat. Väistämättä helteitä hipovat lukemat painuvat reippaasti toiseen suuntaan, kun Calgaryn 25 pakkasastetta tarjoavat varsin nipistelevän tervehdyksen shortsi-ilmoihin tottuneille.



Jon Turteltaub on myöhemmin tullut tutuksi vaikkapa National Treasure -elokuvien mahtipontisemmalla seikkailumenolla, mutta Cool Runnings laittaa vielä hahmot etusijalle, kun taas kohkaukset ja urheilutapahtumatkin saavat sivuosaan tyytyä. Tähän tarinaan nämä painotukset kuitenkin sopivat, eikä sillä kilpailumenestyksellä loppujen lopuksi niin suurta merkitystä olekaan. Sitä myös kysellään, että liekö sellainen urheiluharrastus enää kovinkaan mielekästä, jos tekeminen muuttuu pakonomaiseksi puurtamiseksi ja ilo enenevissä määrin touhusta unohtuu.

"Our Father, who art in Calgary, Bobsled be thy name. Thy kingdom come, gold medals won, on Earth as it is in Turn Seven. With Liberty and Justice for Jamaica and Haile Selassie. Amen."

Otsa rypystä näistä tai muistakaan ei tosiaan saarnata, joten sellaista ei tarvitse pelätä. Minua miellyttää sekin, ettei aivan jokaiselle minuutille ole nähty tarvetta vääntää väkinäisesti vitsiä. Huvittavia hetkiä löytyy ihan riittävästi, vaikka niitä hauskoja heittoja ei sarjatulella räiskitäkään katsojan korville. Pidettäviä hahmoja, rentoa sekä hyvää menoa muutenkin ja kepeähköä haavejahtia. Siinähän sitä mukavaa seurailtavaa runsaan 90 minuutin ajaksi. Sarjaamme "niitä ainakin pikkuisen keskitasoa parempia perhe-elokuvia" Cool Runnings mielestäni kuuluu. Kielenkäyttö paikoin on hieman reipasta ja onhan siellä lyhyttä baarikahakkaakin, mutta muuten meno pysyy kohtalaisen kilttinä. Rauhallisia matkoja ja juoksuja kaikille!



Cool Runnings (1993) (IMDB)

tiistai 27. tammikuuta 2015

The Deep (Syvyys)

Kissasöpöstelyt ja rantalomailut sikseen, sillä nyt on hyytävämpien hetkien vuoro. Tummien ja jäätävien vesien synkät syvyydet kiskovat puoleensa ja aikomuksena olisi tutkia, miten ihmisparoille hytisyttävässä selviytymiskamppailussa käypi. Katsoja toki paketoi itsensä vähintään kahden peiton alle ennen kuin laittaa tyrskyilevät aallot vyöryämään ruudulle.

Tässä tapauksessa höpöttelyt luultavasti menevät pikkuisen paljastavampaan suuntaan kuin tavallisesti, joten jos tahtoo olla liikoja tietämättä ja pitää yllätyksistä kiinni, niin lukeminen kannattaa jättää tähän.

Sameat vedet kutsuvat, mutta ehkä mennään pikkuisen asioiden edelle, joten sukeltelut jäävät alussa lyhyeen ja pinnalla näyttääkin paljon kirkkaammalta. Tapahtumat vievät kolmisen vuosikymmentä ajassa taaksepäin ja Islantiin. Tarkemmin vuoteen 1984 ja pääsaaren eteläpuolelta löytyville Vestmannasaarille. Vähitellen vesiltä siirtyillään saaren puolelle ihmettelemään viiman ja lumituiskun seasta hohtavaa valaistua kaupunkia. Voisi ainakin oletella, että ainakin ajoittain armottomatkin olosuhteet ovat innostaneet aikoinaan rakentelemaan kaupungin varsin tiheäksi.



Ulkona riehuvaa kylmyyttä helpottamaan lähibaari tarjoaa nestemäistä lämmikettä ja muutakin tunteita kuumentavaa ajanvietettä. Siinä pari tulevaa työkaveriakin pikaisesti baaritiskillä kohtaa. Nuorempi Raggi (Walter Grímsson) on ilmeisesti palannut vuosien jälkeen kotisaarelleen. Hieman vanhempi Gulli (Ólafur Darri Ólafsson) vähän naureskellen ilkeilee, että kaikenlaisia sitä palkataankin laivalle. Pikkupiruilun tilalle löytyy muuta mietittävää, kun varomaton suukottelu johtaa rähistelyyn ja kovakouraiseen kärhämään ulkopuolella.

Välikohtaus on nopeasti ohi, koska Gulli päättää laittaa lopun leikille. Niinpä mukiloinnit jäävät pitkälti muksimatta ja porukka alkaa koteihinsa vetäytyä. Sisällä musiikki vielä raikaa, mutta kaupunki vähitellen hiljenee ja kadut tyhjenevät. Joillekin muutaman tunnin päässä jo odotteleva aamuherätys tarkoittaa satamaan astelua. Myrskykin vähän hellittää ennen aamua ja säätiedotuksia kuunnellaankin tarkoin korvin monessakin kodissa. Hyvä tietää, mitä odottaa, koska aikomuksena on viettää useampikin päivä merellä. Yksi ja toinen sitä pakkasaamuun talsii viikkoaan käynnistelemään.



Brek ei mikään valtameritankkeri ole, vaan melko pieni kalastusalus. Miehistöön kuuluu kuusi tyyppiä, yhtenä heistä kokin velvollisuuksia hoitelemaan uutena lisäyksenä palkattu Raggi. Tarvikkeita lastaillaan rauhallisissa merkeissä. Kaikki eivät selvästikään parhaassa iskussa ole edellisen illan rientojen jäljiltä ja väsymys painaakin päälle. Brek saadaan lopulta nytkäytettyä liikkeelle ja kotisatama saa jäädä taakse.

Meri vaikuttaa rauhalliselta, mutta katsoja saa nopeasti muistutuksen, että tällaisessa ammatissa on omat piilevät vaaransa, jotka jatkuvasti jossakin syvissä vesissä vaanivat. Perässä raahautuva kalaverkko nappaa kiinni isompaan pohjalohkareeseen ja paatti alkaa keulia. Tilanne saadaan parilla korjausliikkeellä hoidettua ja saalistakin alkaa kertyä parveilevien lintujen tapellessa jäänteistä. Saaliin koko ja määrä ei kuitenkaan tyydytä, joten kurssia korjataan Leddin matalikon suuntaan.



Siirtyillessä aallotkin alkavat voimakkaammin paattia keinuttamaan, mutta vaara odottaa edelleen syvemmällä. Jälleen verkko tarttuu kiinni, mutta lopputulos ei ole yhtä onnellinen kuin aiemmin. Alus kallistuu enemmänkin, mutta uutta verkkoa ei haluta leikata irti ja pohjaan hyvästellä. Vinssikin jumittaa juuri väärällä hetkellä, eikä montaa minuuttia armonaikaa miehistölle suoda. Vaaralliseksi menee ja hetkeä myöhemmin paatti pötköttelee aivan väärässä asennossa aalloilla ja kuusi onnetonta on jäätävän veden varassa. Samalla käy ilmi, että tämä odottamaton pulahdus ei kaikkien kannalta tula lainkaan hyvin päättymään, vaan vetinen, jäätävä ja pimeäkin hauta odottelee...

Todelliset tapahtumat tämänkin elokuvan takaa löytyvät. Olisikin ollut mukavaa, jos vaikkapa levyltä olisi jokin pieni aiheeseen liittyvä dokumentti löytynyt, mutta paria traileria lukuun ottamatta kotimainen levyjulkaisu on lisukkeeton. Pelkästään elokuvaa tarkkailemalla voisi veikkailla, ettei varmaan paljoakaan ole lähdetty tapahtumia paisuttelemaan ta merkittävästi muuttelemaan. Tällainen vaikutelma ei johdu siitä, etteivätkö tapahtumat itsessään olisi ihmeellisiä, vaan ennemmin valitusta tyylistä, jolla saadaan elokuva alusta loppuun vaikuttamaan uskottavalta ja todentuntuiselta.



The Deep jakautuukin tapahtumiltaan melko selkeästi kolmeen osioon. Verkkaisesti ja arkisestikin liikkeelle lähtevä tarina ei kiirehtimällä kiirehdi kohti odottelevaa onnettomuutta, vaan antaa aikaa saada jonkinlaista tuntumaa laivan miehistöstä ja heidän perheistäänkin. Merilläkin ehditään viettämään sen verran juttutuokioitakin, että voinee päätellä kuuden tyypin tulevan keskenään toimeen, vaikka ei aivan ylimpiä ystävyksiä oltaisikaan. Välillä ehditään vilkaisemaan, että mitä koteihinkin kuuluu.

Tosipaikan koittaessa ei välttämättä ole mahdollisuutta edes kavereita hyvästellä, koska laivan lähdettyä kallistelemaan tilanne menee kaaosmaiseksi. Kyllähän katsomossakin alkaa ahdistaa, kun yrittää pimeähköä ruutua tihrustella ja samalla laskea kuinka moni näistä kavereista pintaan pääsee ja miten monet joutuvat pohjaa kohti painumaan sinne merikalastajan kylmään ja yksinäiseen hautaan.



Vielä elävinä räpiköiville selviää nopeasti, ettei hyviä vaihtoehtoja oikein ole. Ilman lämpötila on pakkasella ja kun kaikki ovat vettyneet, niin eipä se hyvää lupaile. Lisäksi jossakin vaiheessa mahdollisesti paikalle löytävä pelastusalus saapuisi luultavasti aivan liian myöhään. Uimista taas olisi lähimmälle rannalle muutama kilometri. Vaikka suunnan osaisikin oikein valita, niin se ei paljoakaan takaisi, sillä vesi on niin jäätävää, ettei siellä kovinkaan pitkään ole mahdollista elintoimintojaan pitää yllä.

Jatkuvasti lisääntyvä kylmyys pakottaa kuitenkin toimimaan ja tarttumaan epätoivoiseen uintivaihtoehtoon. Laivojakin samoilla vesillä toki liikkuu, mutta sellaiseen pelastukseen ei pysty luottamaan. Pimeässä meressä aaltojen keskellä huiskiva ja huutava pieni ihminen on kuin pisara...no, meressä. Kauhottavaa on kamalan paljon ja kylmä käy väistämättä sekä raajoihin että päähänkin. Liikkeet kangistuvat ja ajatus hämärtyy, mutta jostakin pitäisi vain saada riipaistua vielä pikkuisen lisää tahtoa mahdollisesti viimeiseen taistoon. ...Vai luovuttaako suosiolla ja jättää itsensä piinaaminen sekä rääkkääminen vähemmälle?



Mistä sitä motivaatiota tällaiseen kamppailuun kaivetaan? Elokuvassa hyödynnetään tehokkaasti dokumenttimaisempaa kuvaa, jossa esitellään saaren evakuoimista tulivuorenpurkauksen tieltä kovine aikoineen ja vielä myöhemmin samaan tyyliin sen jälkiseuraamuksia sinnikkäine tuhkatalkoineen. Ehkäpä tällainen ympäristö osaltaan muovaa ihmistä suuntaan, jossa luovutus ei tule ensimmäisenä mieleen, vaikka tilanne lohdutonta alkaisikin lähennellä. Toki turhautumisesta nouseva kiukkukin osansa pyristelyn sekaan heittää.

Jos on tottunut selviytymiskamppailuilta toivomaan räiskettä, räjähdyksiä, ympärillä vaanivia haikaloja tai muuta jatkuvasti vaihtelevaa vaaraa, niin The Deep saattaapi vaikuttaa vähäsen liiankin arkiselta ja tapahtumaköyhältä. Tarkoituksena ei varmaan olekaan ollut mikään visuaalisesti näyttävin koettelemuskooste, vaan viehätystä ja puistatusta haetaan muilta suunnilta. Tämä ei todellakaan tarkoita, että selviytymisosio olisi tylsä. Päinvastoin, se ennemmin imaisee silmät toljottelemaan ruutua. Siinähän pariin otteeseen erehtyy samalla mietiskelemään, että miten sitä itse osaisi tilanteessa toimia. Hurr...ehkä kuitenkin on parempi siirtää sellaiset ajatelmat jonnekin taustalle, ettei ala liikaa puistattelemaan.



Voisikin mainita, että Wolfgang Petersenin merellinen katastrofi The Perfect Storm lienee osuvampaa katseltavaa, jos tahtoo kalastusaluksen hätää seurailla näyttävämmissä merkeissä. Siinä niitä aaltoja tosiaan hiukkasen korkeammalta vyörytellään ja meno lähenee katastrofielokuvan tunnelmia, kun yritetään keksiä, miten saataisiin kaikki käännettyä parhain päin. Onkin ajatuksena ollut se uusia, kunhan nyt tulee taas sopivanoloinen paikka synkemmälle meriseikkailulle.

The Deep luottaa kuitenkin vähempään toimintaan ja pienempiin eleihin. Jos miettii koskettavuutta, niin eipä näillä valinnoilla metsään pyyhälletä. Siinä kuunnellessa epätoivoisia ja yksinäisiäkin puheluja ja vielä yhden elonpäivän pyytelyä, alkaa väkisinkin huulta väpättämään. Samoin haavekuvien seurailu laittaa liikuttumaan ja tosissaan kannustamaan. Alkaakin nousta pintaan samansuuntaisia mietteitä kuin mitä kiipeilyelokuva North Face etenkin loppupuolellaan onnistui saamaan aikaan. Sepä ei olekaan yhtään huono juttu...



Missä sitten mennään vikaan, vai mennäänkö missään? Ehdottoman positiivista on se, että pari kolmannesta rullaillaan kovinkin tyydyttävästi, eikä napisemista juurikaan kerry, mutta jälkiselvittelyjä ei enää yhtä hyvin saada vietyä läpi. Vaikuttaa siltä, että ote pikkuisen lipeää, eikä enää onnistuta herättelemään katsojassa samankaltaisia tunnelmia kuin meressä.

Kiinnostavanahan elokuva pysyy loppuunsa asti, sillä tällaiset jutut helposti ihmetyttävät. Tulee vain sellainen vaikutelma, ettei oikein tiedetä minne mentäisiin tai mitä tehtäisiin ennen kuin laitettaisiin hommaa pakettiin. Tavallaan harhailevat hapuilut kai sopivat tarinaankin, mutta vaikutus jää edeltäneitä tapahtumia laimeammaksi, vaikka viimeiseenkin kolmanneksiin pari kovinkin koskettavaa kohtausta mahtuu.



Miksikään kotimaansa matkailumainokseksi ohjaaja sekä kirjoittaja Baltasar Kormákur ei oletettavasti ole elokuvaansa suunnitellut. Maisemat esiintyvät paikoitellen kovinkin harmahtavissa sävyissä ja erinäiset luonnonvoimat käyvät hahmoparkoja armottomasti kurittamaan. Aallot paiskivat sekä riepottelevat teräviä rantakallioita vastaan, lunta tulee tuulisin tervehdyksin päin näköä ja pilkkopimeys valon pitkäksi aikaa jokaisena vuorokautena varastelee. Siitä huolimatta on pakko taas myöntää, että joka tapauksessa Islanti (karun)kauniina paikkana onnistuu näyttäytymään ja kallioille patikoimaan tahtoisi. Matkailuhaluja onnistuu nostattelemaan, mutta ehkä sellaiset suosiolla vähemmän jäätäviin päiviin jääkööt...

Islantiin ei siis vielä lippuja tilailla ja pois hipsaista, mutta The Deep jää kuitenkin katselun jälkeenkin mieltä kiusailemaan. Lopputekstien aikana soiva Sigur Rósin kaunis kappale vieläpä tehostelee jälkikaikuja ja laittaa painamaan silmät kiinni. Siinähän tuli samalla valikoitua yhtyeen Ágætis byrjun pitkästä aikaa unilevyksi. Kyseiseen tarkoitukseenkin se erinomaisesti sopii.



The Deep ei mielestäni ole virheetön tai lähellekään täydellisyyttä pääsevä elokuva, mutta erittäin kiehtova kuitenkin. Jälleen kerran ihmiset laitetaan vastentahtoisesti sinnikkyyttään testailemaan. Jotkut joutuvat jättämään matkan kesken jo varhaisessa vaiheessa, mutta toiset taas taivaltavat läpivettyneenä halki lumituiskeiden paljain sekä verisin jaloin jäistä maata tallaillen ja pikkuhiljaa edeten. Tämän elokuvan kohdalla koettelemus pysyy vieläpä läpi elokuvan varsin todentuntuisena, eikä selviytymistä oikein osaa ihmeeksi mieltää, vaikka se hyvinkin saattaisi sellaiseksikin kelvata. No, katsomossa ei ainakaan tarvitse pitkästymisestä kärsiä, sillä muutenkin riittää mielenkiintoa vastaavia kohtaan. Tyylikäs ja vähäeleinenkin The Deep onnistuu kaikista peitoista ja kulautetuista lämpimistä juomista huolimatta nostamaan käsikarvoja pystyyn useammassakin kohtauksessa. Hieno ja haikeakin elokuva ehdottomasti.



The Deep (2012) (IMDB)