Katsastus (The Wedding Waltz)

Haiden mailla tai paremminkin vesillä tuli vietettyä jokunen jännäkin tuokio tuossa viimeksi vilkuillessa elokuvaa 47 Meters Down, joka päätyi upottamaan pääkaksikon varsin epätoivoiseen tilanteeseen, eivätkä ne terävähampaiset ja kuolettavasti haukkailevat haikalat ainoiksi hankaluuksiksi jääneet. Epätoivoa, ahdistusta ja pienoista alakulon sävyttämää menoa olisi jälleen luvassa, mutta eipä sentään ihan yhtä hengenvaarallisissa merkeissä kuin tuossa mainitussa pieleen menneessä sukellusreissussa, vaan Matti Ijäs muun porukan kanssa tuo ruudulle toilailemaan kolme kaverusta, joilla on edessään vähän keskimääräistä myöhäisempi sekä kivuliaskin askel hivenen hurjastakin ja ilmeisesti huolettomammasta nuoruudesta kohti aikuiselon vastuita ja velvoitteita. Ehkei tämä pelätty siirtymä sentään silkkaa synkkyyttä ole, vaan kyllähän tummia sävyjä kohti kallistuva huumori kumppanusten koitoksia värittää ja niiden koukeroista tässä olisi aikomuksena hiukan höpötellä.

Eteläisiltä meriltä käännelläänkin katsetta kohti kotoisempaa pohjoista elämänmenoa, ja tosiaan vaikka hengenvaaralliset vesipedot tipautetaankin tässä välissä pois kuvista, niin kyllähän sitä ahdistusta saadaan ilmankin aikaan ja mieltä riipii sekä hermoja raateelee seikka jos toinenkin. Aivan heti ei sitä kirvestä kaivoon viskaista, vaan Viltteri (Vesa Vierikko) ja Mallu (Kaija Pakarinen) ovat hartaina alttarin edessä vannomassa toisilleen ikuista rakkautta. Juhlavat vihkimistunnelmat häipyvät kuitenkin ripeästi, sillä kirkosta pihan puolelle siirryttäessä tuntuukin jo tavallaan arki alkavan ja jutut ovat heti karkeampaa lajia. Kauniin seremonian aikana toiset ahertavat morsiusmobiilin kimpussa asennellen kiireellä viimeisiä koristeita kiinni ja tekstiä pintaan.

Hetkistä myöhemmin autosaattue köröttelee kirkolta jatkojuhlia kohti ja siinä samalla selviää, että kenties kulkupeli olisi kaivannut vähän muutakin laittoa kuin vain pintakiiltoa, sillä autovanhus puhistelee höyryt pihalle, eikä tuore morsian malta pettymystään piilotella. Viltterin hermot takkuillessa sekä tuskaillessa kiristyvät ja kasvavaa kiukkua lähdetään purkamaan takapenkillä istuskelevaan pappiin (Taneli Mäkelä), eikä siinä sanoja suotta säästellä, vaan näkemykset päästellään ilmoille ilman ennakkosensuuria. Ehkeipä tanssahtelujen alkaessa ilmapiiri mikään maailman iloisin ole, mutta kärhämistä ja katkerista kiukkuiluista huolimatta juhlaväki viihtyy kuitenkin. Viltteriä ei paljoakaan tunnu vieraiden seurassa pyöriminen kiinnostavan, vaikka tavallaan illan juhlittuihin sankareihin lukeutuukin, ja hän tuhtookin ärtyneenä kesken matkan temppuilleen autonsa parissa.

Myös Mallu joutuu vähän vastentahtoisesti laittamaan illalle aikaisen lopun, sillä hän alkaa olla viimeisimmillään raskaana ja kaipaa vuodelepoa. Morsian on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että illan isännän sopisi harrastella jotakin ihan muuta kuin remonttihommia ja sananvälittäjänä saa toimia Mallun veli Junnu (Markku Maalismaa), joka on samalla Viltterin parhaita kavereita. Pajan puolella uurastavaa Viltteriä eivät vieraat tai vauvat muistutuksista huolimatta edelleenkään innosta ja mies miettiikin ihan muita juttuja, sillä hän on työskennellessään kehitellyt ajatuksen ajaa reistaileva menopeli Ruotsin puolelle Haaparantaan katsastukseen säästösyistä.

Viltterin lähipiiriin lukeutuva Öövini (Sulevi Peltola) taas tahtoisi ottaa iloa illasta irti ja kaverilla onkin ehdotuksia mielessä parille nuorelle naisvieraalle, mutta juttu ei ihan toivotulla tavalla etene, sillä tarjotut juomat kyllä kelpaavat, mutta seura ei niinkään. Samoihin aikoihin Viltterikin malttaa lopettaa korjaustouhut hetkeksi ja käväisee pihalla lähinnä nostamassa kierroksiaan, koska muiden joukossa tanssiva pappi vieläkin tuntuu käyvän helposti hermoille. Torjutuksi tultuaan Öövini läpsyttelee autotallin puolelle Viltterin ja Junnun luo, ja mieliala on edellisten tapahtumien ansiosta keikahtanut synkeähköön suuntaan, jolloin paha olo lähtee purkautumaan kavereihin terävän kielen kautta. Jo valmiiksi kiihtynyt Viltteri taas ei aio toisen myrkyllisiä jorinoita ja piikittelyjä kuunnella pitkään, vaan melkoisen kovakouraisesti laittaa Öövinin ilkkumisille ja katkerille kuittailuille tylyn lopun. Lisäksi Viltteri alkaa ääneen syytellä, että ehkäpä kaveri onkin hänen tulevan lapsensa isä ja siinäpä on Öövini kirjaimellisesti ahtaassa ja pahassa paikassa.

Ilta hurjistuukin siinä määrin, että voisihan se tähän tapaan vailla malttia raivotessa huipentua surmatyöhönkin, mutta juhlat onnistutaan lopettelemaan ilman hengenheittoja, ja kunhan Viltteri saa pahimmat pirunsa hetkiseksi hillittyä, niin kolmikko päättää lähteä myöhäisillan ajelulle keskustaa kohti. Rauhoittuminen on tosiaan vain väliaikainen vaihe, ja vielä tuntuu olevan kohtalaisesti katkeruutta hampaankolossa. Murjotuksi joutunut Öövini onnistuu kiusanteollaan haastamaan sen verran riitaa, että klassinen nakkikioskitappelu siitä syntyy, mikä lopulta paisuu pikkuisen isommaksikin joukkorähinäksi, ja kovaa käsittelyä on luvassa yhdelle sekä toisellekin, kun mailat heiluvat huolettomasti ja kasvot veristyvät. Huuruisen ja hurjan yön jälkeen Viltteri soittelee vaimolle ja rähjäinen porukka saa pikkuhiljaa siirreltyä itsensä sairaalaan vastasyntynyttä poikavauvaa katsomaan. Jokseenkin kolkon vierailun jälkeen pitäisi sinne Ruotsiin lähteä autoa katsastamaan, mutta Öövini on siinä määrin ahdistuneen ärtynyt, että kävelee muihin suuntiin Viltterin ja Junnun porhaltaessa rajaa kohti. Lienee helppoa arvailla, ettei tästä reissusta mitään suurta säästöä saada aikaiseksi, vaan ehkäpä ennemmin lisää ärhentelyä sekä kummallisiakin harharetkiä...

Maaliskuun alkupuolelle tuli tosiaan soviteltua Ijäksen kenties pikkuisen omituisempi ja enemmän kärsimystarinan piirteitä sisällään pitävä kolmisen vuotta vanhempi Painija ja siihen verrattuna Katsastus ilkikurisen sekä tummasti tuikahtelevan huumorinsa ansiosta on näistä kahdesta selkeästi kepeämpi katseltava. Tokihan Katsastus hahmoineen oman taakkansa saa raahattavakseen, mutta aivan niin massiivisesta kivireestä ei sentään ole kyse kuin millaiseksi painijaparan epätoivoisellakin uhmakkuudella tuhtomat koettelemukset kasvoivat. Mielestäni tässä kolmen kaveruksen elämänmuutoksessa liikutaankin lähempänä helmikuussa kommentoitua ja samasta kokoelmasta löytyvää vuoden 1984 televisioelokuvaa Viimeinen keikka, jossa neljä nuoruudenystävää kokoontuivat vuosikausia myöhemmin kaverin hautajaisissa, mutta vaikka yhteinen sävel tavallaan löytyikin, niin silti jokin vaikutti olevan lopullisesti tyyppien väliltä kateissa. Voisi ehkä kuvitella, että joskus vuosia myöhemmin Viltteri, Öövini ja Junnu olisivat vieraantuneet vastaavaan tilanteeseen.

Muistaakseni tuli noita mainittujakin katsellessa tuumailtua, ettei Ijäs ainakaan ole halunnut hahmoistaan mitään ihan helppoja tapauksia muovailla, ja taas voisin väittää, että Viltteri ja muu kovapäinen kolmikko ovat hivenen hankalia heppuja monessakin mielessä, eikä välttämättä ihan ensisilmäyksellä tyyppeihin suuresti tykästy. Viltteri itse vaikuttaa paineen alla vähän vainoharhaiselta ja epätasapainoiselta kaverilta, joka saattaa tuosta vain käydä väkivaltaiseksi. Jos vihanpuuska valtaa kunnolla yläkerran, niin eivät ystävätkään ole nyrkeiltä turvassa ja vieraampia kanssaihmisiä voikin jo täysin surutta mätkiä menemään. Öövinin pahantuulisuudet purkautuvat puolestaan enemmän verbaalisesti ja tuntuu siltä, että paha kieli on paikoin hyvinkin herkästi karkailemassa toisia tarkoituksella loukkaamaan. Hänelle erityisesti ikääntyminen tuntuu olevan melkoisen arka paikka, kun vuodet viuhuvat armotonta vauhtiaan eivätkä suostu seisahtumaan. Vaikka miten yrittäisi pitää kiinni nuoren hurjan elämäntavasta, niin näiden päivien parhaimmisto alkaa olla peruuttamattomasti takana, eikä Öövini kykene tätä harmitustaan muilta kätkemään. Junnu on kolmikon hiljaisin sekä rauhallisin miekkonen ja joutuu silloin tällöin toimimaan sovittelevana voimana sekä välillä järjen äänenäkin, kun toisilla alkaa mennä liian lujaa tai raivokohtaukset uhkaavat kuohahdella puolimielisiä tekoja kohti.

Katsastus pyrkii melko napakalla 56 minuutin kestollaan ottamaan silmäyksen siitä, millaisessa myllerryksessä kolmen kaveruksen elämä keski-iän kynnyksellä on, ja mielestäni varsin lyhyt kesto huomioiden näistä pulmista yhdistellään mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa pelkkä arkielon manailu ei valtaa liikaa tilaa, vaan mukaan mahtuu jokunen kummallisempikin kohtaaminen. Sävyäkään ei asetella täystotisuuden tasolle, mutta eipä kolmikon tuskailu mitään ihan kepeintäkään kotimaista komediaa mielestäni edusta. Kaverusten jutuissa onkin monesti mukana katkeraa värähtelyä ja esimerkiksi matkan loppuvaiheilla Viltterin tilittelyt ja pohdiskelut menevät jo hivenen surkuhupaisaankiin suuntaan hänen yrittäessään asetella palasia paikoilleen ahdistuksen ja väsyn vaivaillessa ajatuksia. Näissä hetkosissa Vierikon ilmeet iskevät sanoja kovemmin ja katsomoonkin välittyy hukassa olevan hepun hajanaiset aatokset pienoisella lohduttomuudella koristeltuna.

Henkilökohtaisesti elokuvan huumori ei välttämättä täysin kohdilleen osu, mutta kyllähän kolmikon koitoksista silti huvitustakin irtoilee, vaikka hillittömät ja herkulliset naurunryöpsähdykset jäisivätkin vähemmälle. Katsastuskustannuksissa säästö lienee lähinnä sivuseikka ja tekosyy päästä hetkiseksi irralleen arjen ahdistuksista, mutta kyllähän reissun edetessäkin tuntuu siltä, että siirtymävaihe aikuisuutta kohti on etenkin Viltterille ja Öövinille kivulias haaste. Tätä hankalaa palaa pureskellessaan ja märehtiessään kolmikko ei yhdessä liikuskellessaan mikään mukavin joukkio ole, ja voisikin pohtia, etteivät tyypit läheskään aina tuo toistensa parhaita puolia esille, mutta eipä tarinasta silti mielestäni muodostu mitään vastenmielistä tai tympäisevää valitusvirttä elämän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ennemmin liikuskellaan inhimillisissä tuntemuksissa ja olotiloissa, kun pelko kaverin katoamisesta perhe-elämään voimistuu ja samaan aikaan huoleton sekä hurja nuoruus alkaa olla katoava haave, josta ei silti millään tahtoisi päästää irti. Näistä muutoksen tuomista huolista ja murheista saadaankin aikaiseksi sujuva draamakomedia, jonka teemat tuntuvat paikoin tuskallisenkin tutuilta. Mielestäni Katsastus ajoittain lohduttomistakin aatoksistaan ja katkerista sanailuistaan huolimatta päästää hahmonsa ja samalla kai katsojankin vähemmillä kolhuilla kuin tuo mainittu Painija, jossa maailma murjoo poloisia paljon kovemmin kourin, joten senkin takia Viltterin ja kaverien kommellukset tuntuvat ainakin astetta kevyemmältä elokuvaviihteeltä.

Katsastus (1988) (IMDB)

Painija (The Wrestler)

Kevään saapumisesta ei vielä ole nähtävissä ainakaan erityisen voimakkaita merkkejä, ja siinä mielessä voisi keskittyä lämpöisempien elokuvaelämysten luomiseen, mutta näinpä vain Matti Ijäksen merkillinen maailma kutsuu jälleen ja kaipa tällainen omanlaisensa tekele kotimaisesta elokuvahistoriasta runsaan kolmen vuosikymmenen takaa sopii kiskaista maaliskuun alkupuoliskoa tavallaan piristelemään. Viimeksi oli aiheena Danielle Steelin kirjaan pohjaavaa perhetuskailua eron jälkiseuraamuksia katsellessa, eli Daddy, ja tuskinpa sillä on paljoakaan yhteistä kosketuspintaa tämän Ijäksen ohjauksen kanssa. Sen suurempaa vertailua näiden välillä tuskin on tarvetta tehdä ja luultavasti sitä sielunsukuisuutta löytyykin huomattavasti enemmän helmikuun puolella katsotun Ijäksen draamakomedian kanssa.

Viimeinen keikka ilmestyi aikoinaan televisiolle tuotettuna 1984, eli vain vuotta varhaisempi tapaus oli kyseessä kuin Painija ja oletettavaa on, että vaikka tarinat seikkailevatkin erilaisiin suuntiin, niin yhteneväisyyksiä hahmoista sekä touhuista löytyy. Ennen kuin näitä kiemuroita käyn kommentoimaan, niin todettakoon, että tuli sittemmin katseltua vielä pari uudempaa Ijäksen ohjausta, koska olen viettämässä jonkin verran aikaa etäällä elokuvakokoelmastani ja pikaisella Areenan selailulla löysin sieltä ainakin kaksi kappaletta tällä hetkellä kokonaisuudessaan yleisessä katselussa olevaa teosta. Näistä varhaisempi vuoden 1986 Kastematojen aika oli sinänsä sopivaa jatkumoa, sillä se seurasi Ijäksen filmografiassa heti noita kahta aiemmin mainittua. Muuten tämä runsaaseen puoleen tuntiin pinnistelevä aikansa nuorten televisioelokuva jätti vähän kylmäksi, eikä nuoren päähenkilön polte tyttöjen perään tai jokseenkin keljujen kotiolojen keskellä kärvistely nostatellut paljoakaan tunteita ja vähänkään muistettavammat vitsikkäämmät hetketkin näyttivät olevan vähissä. No, vaikka Kastematojen aika olikin mielestäni melko keskinkertainen, niin ehkei se tietynlaisen omituisen värähtelynsä ansiosta ainakaan heti mielestä pyyhkiydy, ja tulihan siinä nähtyä nuorta Samuli Edelmannia ja samalla toki osaa Ijäksen vakionäyttelijäporukastakin.

Kyseistä lyhyttä ja vähän vaisuhkoa nuorisodraamaa ei mitään polttavaa halua ole hyllyyn hankkia, mutta 15 vuotta uudempi ja selvästi hauskempi Aita sinne kyllä kelpaisi. Vajaan tunnin mittainen televisiolle tuotettu elokuva nappasi ilmestymisensä jälkeen parikin Venla-palkintoa, eli vuoden parhaan televisioelokuvan ja parhaan ohjaajan pystit. Sinänsä mitään maailmoja mullistavaa Aita ei tarinallaan tarjoillut, mutta Antti Virmavirran esittämän miekkosen mieli kuitenkin vaikutti nytkähtävän raiteiltaan melkoisesti naapuriin muuttavan teini-ikäisen tytön takia. Itsehillinnällä ei ollut paljoakaan voimia vastustaa himoja näissä väännöissä ja siinähän sitä mentiin konfliktia kohti. Plussana se, että sävy mielestäni pysyi kaikesta huolimatta huvittavana, eikä elokuva lähtenyt vyöryttämään lohduttoman synkeähköä ja tummaa tulevaisuutta tyyppien päälle, mutta välien selvittelyä ei kuitenkaan käännelty silkaksi sekoiluksi tai huutamiseksi. Näinpä Aita menikin toistaiseksi nähtyjen Ijäksen ohjausten kolmen parhaan joukkoon.

Toivoa toki sopii, että jos ja kun näitä tulee enemmän tutkittua, niin kärkijoukkoon uusia tekeleitä yltäisi ja nyt pitäisi pikkuhiljaa ihmetellä, että pystyykö Painija sinne ponnistamaan? Alkukuvat kertovat, ettei tarina katsojaansa ainakaan minnekään suuremman kaupungin vilskeisille kaduille kuljettele, vaan tempaa huomattavasti hiljaisempiin maisemiin. Sepä ei tietenkään tarkoita, etteikö tapahtumia ja outoja sattumia saataisi aikaiseksi, mutta ensiminuutit rullaavat vielä rauhallisissa merkeissä. Järvinäkymien kautta siirrytään erään keskuksen tiloihin, jossa painijana tunnetun miehen (Esko Hukkanen) tavaroita hiljalleen käsitellään ja kirjataan listaan. Kuntoilukamppeita ja muita tarvikkeita pöydän kautta kiertää ja ilmeisesti kaveri on juuri tuotu eräänlaiseen hoitolaitokseen määräämättömäksi ajaksi.

Varsin pelokkaalta ja aralta näyttävänä painija laitoksen seinien sisälle asettuu ja majoitushuoneessakin tuntuu vallitsevan vähäsen kolkko tunnelma, sillä uudet kämppäkaverit vaikuttavat ainakin alkuun pintapuoleisesti tylyhköiltä tyypeiltä hieman ilkeäänkin sävyyn toiselta tietoja tivaillessaan. Mikään lepokoti ei muutenkaan ole kyseessä, vaan porukkaa aktivoidaan mahdollisuuksien mukaan ja laitetaan esimerkiksi perunamaalle istutustöihin. Painija ainakin vaikuttaa olevan selvästi kirkkaammalla mielellä fyysisissä ulkotöissä kuin pimeässä kopissa ja ainakin vähitellen arkielelykin lähtee rullailemaan. Heppu ei mikään sosiaalisin ja seurallisin tyyppi ole, vaan enemmän viihtyy yksikseen ja juttelee muille vähäsanaiseen tapaan silloin tällöin.

Välit huonetovereihin eivät missään merkittävissä määrin näytä lämpenevän, ja vaikka kolmikko keskenään tuleekin toimeen, niin tulokkaaseen kuitenkin suhtaudutaan pohjimmiltaan pilkallisesti. Painija tuleekin paremmin juttuun samaisessa hoitolaitoksessa asustelevan sellistin kanssa. Heistä muodostuukin pikkuisen kummallinen parivaljakko ja siinä samalla painija saa kovan treeninsä taustalle säestykset kuntoon, kun muusikolla on taipumusta hakea erikoisia soittopaikkoja, eikä kaverikaan niinkään missään kuntosalilla viihdy voimankoetuksiaan suorittamassa. Ihan rauhallisissa merkeissä miehet mielineen eivät pääse toipumaan, vaan paikoin kiistat ja kärhämät kärjistyvät varsin vakaviksi, jolloin hoitohenkilökunnallakin on helposti kovemmat keinot käytössään. Uudet murheet ja ulkopuolisuuden tunne ajaa painijan lopulta asustelemaan hylättyyn junavaunuun jo pahoin rapistuneen vanhan rautatieaseman liepeille. Yksinäinen harjoittelu ja eristäytyminen lupailevat jokseenkin lohduttomana sekä epämääräisenä välkehtivää tulevaisuutta, mutta sitten ilmenee uusi syy nousta uhmakkaasti murtamaan arjen kahleita, vaan mitenköhän uhkarohkea yritys lopulta päättyy...?

Runsaat 80 minuuttia rullaileva draamaa ja komediaa sekoitteleva kokonaisuus tästä kaikesta paikoin kaoottisestakin touhuilusta kääräistään kasaan, eli mitallisestikin päästään paremmin pureutumaan päähenkilön pääkoppaan ja toki sitä ympäröivään maailmaankin. Viimeinen keikka alle tunnin kestollaan oli mielestäni turhan hätäinen tapaus, eikä kaikista merkittävistäkään hahmoista ehditty piirtämään kunnollista kuvaa. Painija toki on hankalampi tapaus siinäkin suhteessa, koska ei voi ihan samalla tavalla nojailla ennakko-odotuksiin ja peruspiirteisiin, kun liikutaan tavallisuudesta poikkeavien mielenmaisemien ajoittain vaikeaselkoisilla seuduilla. Paljon touhuilua ja tehtävää riittää, ettei tarina hiljaisemmista hetkistään huolimatta paikoillaan polje ja elokuvan eduksi sanoisin, ettei se näyttäydy mitenkään pistävästi erikoisuuksilla revittelynä ja helppona huumorina, vaan ennemmin niitä kohtauksia kokee hahmoille merkityksellisinä sekä mielekkäinä tilanteina, ja siinä sivussa verkkaisesti ystävyyksiäkin viritellään.

Tietenkään ei sovi kiistää, etteivätkö nämä hommat ajoittain hymyilyttäisi, mutta mielestäni olisi virheellistä lähteä teosta selkeästi komediaksi huutelemaan. Tyyppien tekemiset eivät ihan arkipäiväisintä toilailua ole, mutta näkisin, että tekijöiden suhtautuminen hahmoihin on suhteellisen suopeaa, eikä kameran katse ole hulluttelujen kautta haettua pilkkaa, mutta eipä toisaalta mitään säälivää rypemistäkään. Painija tuntuukin ottavan tosissaan etenkin päähenkilön ahdistuksen ja ahdingon, josta syntyy lopulta useampakin riipaiseva ripaus koskettavuutta kummallisuuden keskelle lämpöä luomaan. Mikään helpoin tyyppi hän ei missään nimessä ole, enkä menisi sanomaan, että miekkoseen silmänräpäyksessä ihastuisi, mutta tietyt piirteet ja teot voittavat puolelleen, vaikka välillä siteitä ja kiintymyksiä koetellaan ruudun kumpaisellakin puolella.

Oletettavasti melko pienellä budjetilla televisiolle tuotettu teos ei tietenkään ole visuaalisesti viimeistellyin viipale kotimaista elokuvaa, mutta filmille on joka tapauksessa taltioitunut ainakin yksittäisiä voimakkaita sekä sykähdyttäviä kuvia, jotka jäävät mieltä kiusaamaan. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita painijan köysien kietomana kohtuutonta taakkaansa kiskomassa ja se tuntuu katsomossakin jokseenkin toivottomalta, kun elämä on täysin solmussa ja tie näyttää tällä painolastilla kovin tuskaiselta, ellei jopa mahdottomaltakin yksinään kuljettavaksi, mutta niinpä vain eteenpäin painellaan. Toinen sanoiltaan vähäinen ja tuntuvasti kohdalleen osuva hetki on, kun kovia kokeneet ja kummallisia kilometrejä kulkeneet tossut leikataan tajuttoman jaloista pois, mutta niiden ilmestyminen takaisin uuden puhdin kera toki nostattelee mielialaa. Lopussa lohduttomuus lähtee lisääntymään ja kamppailu maailmaa vastaan käy aina vain hankalammaksi ja sitäkin vääntöä saadaan uhmakkaan epätoivoisen kauniisti kuviin, kun kaveri mätkii mäntyjä lumikasojen putoillessa niskaan ja määrältään ylivoimainen jahtaajajoukko koirineen lähestyy, eikä suostu jättämään toista omiin oloihinsa.

Painija ei arvattavasti ole mikään onnellisin elokuvakokemus tai hauskinkaan hetkonen, mutta eipä sitä voi tylsäksi ja tavalliseksi taaperrukseksikaan väittää. Nimikkohenkilöllä on jatkuva tarve todistella voimiaan ja kun siihen yhdistetään yllytyshulluus varsin vahvana sekä olematon itsesuojeluvaisto, niin monesti mennään täyttä vauhtia päin seiniä ja niitä mustelmia tulee. Elämällä olisi tarjottavanaan useampikin tiukka koitos voitettavaksi, ja vaikka toinen raataa sekä rehkii, niin höykytys jatkuu vain. Painija onkin vähän erilainen tarina sisusta ja sinnikkyydestä, eli tappiotilastoihin kertyy useampikin merkintä, mutta aina vain noustaan, vaikka alkaa selvästi jo näyttää siltä, että murtumispiste lähenee ja se laittaa lopulta katsojankin nieleskelemään. Tavallaan tunteiden voimakas kuohuttelu oli mukava yllätys, vaikka tapahtuukin monesti murheellisissa merkeissä, mutta kun pystytään tuomaan ruudulle kirkkaampiakin pilkahduksia ja onnellista värähtelyä välillä, niin kyllähän kokonaisuuteen helposti myönteisesti suhtautuu. Unelmien ollessa uhattuina pyritään matkaamaan muihin maisemiin ja paikoin tuntuu siltä, että liikutaan jo vallan toisessa maailmassa, mutta minusta Painija ei kuitenkaan onneksi lipsahda täysin vieraannuttavan outoilun esittelyksi ja se ansaitsee tosiaan isot kehut siitäkin, että hartaasti etsii sekä löytää haikeutta ja herkkiä piirteitä hahmoistaan, eikä vain tyydy helppoon huvitteluun.

Painija (1985) (IMDB)

Viimeinen keikka

Beethovenin kepeämpien koiruuksien perään ajattelin kokeilla kotoisempaa komediaa kultaiselta(?) 1980-luvulta ja oletettavasti vähän synkeämmällä sävyllä maalailtuna, eli elokuvia tähdittämään päätyneen hurjan hauvelin viimeisimmät jekuttelut jäävät hiukkasen myöhempään hetkoseen. Viime vuoden toukokuussa tuli YLEn Areenan kautta tutkittua parikin Matti Ijäksen televisiolle tuotettua noin tunnin mittaista komediaelokuvaa, eli Katsastus (1988) ja Johanneksen leipäpuu (1994), joista en kuitenkaan blogiin ehtinyt raapustelemaan muuta kuin muutaman sanasen vuosisummaukseen. Ijäksen tuoreimpiin teoksiin lukeutuva Kaikella rakkaudella tosin innosteli jokunen vuosi sitten enemmänkin höpöttelemään ja siitä edelleen mielessä elää kimppu haikean kauniita kuvia ja katselumuistoja, eli uusintakin voisi olla ihan perusteltu veto.

Kenties voisin kuitenkin myös miekkosen varhaisemmistakin ohjauksista naputella jotakin, sillä esimerkiksi nuo mainitut pari vilkaisua viime vuodelta viestivät, että kyllä sieltä kiehtovaa ja vähäsen vinksahtanutta huumoria olisi kai kaiveltavissa. Sellaiseen touhuun eräästä tarjouksesta napattu neljän elokuvan kiekkokokoelma antaakin kohtalaisen lähtökohdan, mutta eihän se millään useammalle vuosikymmenelle venähtänyttä ja muutenkin määrällisesti kohtalaisen kokoista Ijäksen elokuvauraa summaile lainkaan kattavasti. Kyseinen boxi keskittyykin sisällöltään 1980-luvun puolivälin televisioelokuviin, sillä kolme neljästä teoksesta on julkaistu kansan katseltaviksi vuosivälillä 1984-1988, kun taas kokoelman uusin ohjaus Tuulikaappimaa loikkaa jo 2000-luvun puolelle. Ajattelin nämä tylsästi ilmestymisjärjestyksessä vilkuilla, jolloin aloittelupalana toimii vuoden 1984 Viimeinen keikka, ja kunhan varsinaiset tuotokset on tutkittu, niin jatkoksi kelvannee myös pakettiin lisukkeeksi laitettu dokumentti Suomalainen elokuvaohjaaja: Matti Ijäs vuodelta 2010. Näillä katseluprojekteilla on taipumusta laahustaa ajoittain tuskallisenkin hitaasti, eli saapi nähdä, mille vuodelle venähtää, mutta aloittelenpa kuitenkin...

Jos ennakko-odotukset ovat hiukan tummemman huumorin suuntaan, niin tätä tukee hämärään ja sateiseen suuntaan kallellaan oleva aloittelukuvasto, kun erään musiikkiliikkeen oven taakse saapuu aukioloaikojen tuolla puolen koputtelemaan mystinen mies. Kauppias päästää vettyneen tyypin sulkemisesta huolimatta sisälle, mutta eipä heti käsitä, että mistä mahtaa vierailussa olla kyse tai kuka tungettelija onkaan. Musiikin kautta ilmoille kuulutellun vihjauksen kautta kauppias Volanen (Esko Pesonen) tunnistaa tyypin vanhaksi tutukseen, ja tokihan läpikotaisin kastunut Niemi (Risto Salmi) saa jäädä yötä unistelemaan kaverinsa luokse. Aamulla Volanen tarjoilee päänsärkyiselle ystävälleen pikkuisen purtavaa ja tärisevin kätösin nautitun aamiaisen jälkeen päästään edistämään suunnitelmia.

Nimittäin kumpaisenkin Ruipelona parhaiten tuntema entinen soittokaveri vuosien takaa on kuollut vähän aikaa sitten ja hautajaisia olisi tietysti tarkoituksena pitää, mutta ennen maanpäällisen vaelluksensa päättelyä on Ruipelo ehtinyt esittämään toiveekseen vanhojen ystävien kokoontuvan vielä kertaalleen soittamaan yhdessä. Niemi onkin päättänyt toteuttaa toiveen ja Volasen lisäksi pitäisi käväistä haalimassa pari muutakin soittelijaa orkesterin riveihin. Kaksikko lähteekin pikaisesti tien päälle kilometrejä kulutellen kiitelemään kohti seuraavaa pysäkkiä ja se näyttäisi sijaitsevan hammaslääkärin vastaanotolla. Potilaidensa kiireisenä pitävä Mäkipää (Olavi Levula) ei odotetusti riemusti kiljahda kaverusten saapuessa tiedottelemaan tapahtumista, mutta kaksikko kuitenkin kasvaa kolmeen ja pakettiauto köröttelee hiljalleen määränpäähänsä.

Neljäs orkesterin jäsenistä on ilmeisesti jämähtänyt samoille seuduille kuin vainajakin, sillä Himanen (Toivo Tuomainen) toimii kyseisessä kunnassa pappina ja soittotoiveen lisäksi hänen pitäisi toimia edesmenneen ystävänsä viimeisellä matkalla myös papin roolissa. Nelikko ei välttämättä ole enää aivan yhtä yhtenäinen kuin joskus taannoisina vuosina ja vilisevät elonpäivät ovat selvästi erimielisyyksiäkin tielle tuoneet, mutta eipä kuitenkaan niin suurta kinaa, etteikö voitaisi vielä porukassa soitella vainajan viimeistä kappaletta, johon vähitellen aletaankin valmistautumaan. Tilaisuuteen toki on kokoontumassa muutakin väkeä ja kunhan saadaan pikkuisen jäitä murrettua ja alkoholin avustuksella keskusteluja käynnisteltyä, niin Ruipelon muistelointi ei aivan haudanvakavimmissa merkeissä etene...

Täydellisen totista taaperrusta tästä noin 53-minuuttisesta elokuvasta ei todellakaan ole ollut tavoitteena tekaista ja vitsailu aloitellaankin jo varhaisessa vaiheessa, kun kaverukset reissaavat kirkolle. Pakettiauton huristellessa metsäteiden ja maalaismaisemien halki pitää tietysti poiketa kaupoilla nappaamassa kassillinen virvokkeita matkantekijöiden janoisia kurkkuja kostuttelemaan sekä kenties kieliäkin kirvoittelemaan. Sävyiltään huulenheitto on monesti tummahkoa, mutta löytyyhän sitä leppoisampaakin jutustelua, minkä lisäksi sekalaisempi huumori pääsee paikoin ryöpsähtelemään. Annostelussa suositaan kuitenkin lyhyempiä purkauksia hieman töksähtävillä päätöksillä, enkä itse oikein onnistunut virittäytymään sellaiseen olotilaan, jossa tökeröt tokaisut ja edetessään kohti kummallisempia suuntia menevät hautajaiset olisivat kunnolla käyneet huvittamaan.

Suuri osa porukan keskinäisestä väännöstä ja vitsailusta heitetään Niemen harteille ja kyllähän hänellä tuntuu riittävän virtaa muiden ärsyttelyyn siinä määrin, ettei yleinen ilmapiiri ainakaan liian seesteiseksi pääse lipsahtamaan. Hän ei todellakaan ole mikään miehistä kaunopuheisin ja suorat sanailut tuntuvatkin monesti kuohuttelevan tunteita, ja taitaapa Niemi itsekin silloin tällöin konkreettisempaakin viilennystä kaipailla, koska kaverilla on taipumusta kimpaantua kovin, eikä kierrosten kohotteluun montaa sekuntia tarvitse uhrata. Kyllähän Niemen touhuissa tietynlaista konfliktinhakuisuutta on monesti nähtävissä ja saattaapa hepulla olla vähän hampaankolossa vanhoja kavereitaan kohtaan, koska hän varsin varomattomasti töksäyttelee menemään. Huumorin suhteen Viimeinen keikka ei sentään mikään täydellinen Niemen oma näytös ole, vaan kyllähän siellä sivussa yritetään milloin mitäkin, oli sitten kyse arvokkaiden Disney-videoiden hamstrailusta tai kummallisista kohtaamisista. Illan edetessä ja kirkosta muihin tiloihin siirryttäessä alkoholi tulee voimakkaammin mukaan hautajaisväen ajanviettoon, mikä tuntuu lähentävän sekä toisaalta myös repivän välejä, mikä ei mitenkään eriskummallista ole tässä yhteydessä. Ongelmana ennemmin on, ettei jutuista mitään erityisen hersyvää tai muistettavaa lopulta kehitellä, vaan lähinnä pienoisilla vinksahduksilla väritettyä keskitasoista kotimaista komediaa, jossa ei lopulta montaa kehuttavan kekseliästä kiemuraa pääse syntymään.

Sekin tietysti saattaa hiukan haittailla, ettei runsaassa 50 minuutissa kunnolla pystytä muiden tyyppien taustoja sekä mielenmaisemia esittelemään ja näinpä joukosta nostetaan Niemi vahvimmin esille. Kyllähän katsojalle käsitys syntyy, mistä kukin on tullut ja minne elämässään menossa, mutta kun nämä jäävät lähinnä pikaisiksi sekä yleispiirteisiksi menneiden päivien muisteloiksi, eikä nuoruuden ystävyys juttujen kautta herää kummoiseenkaan hehkuun, niin eipä se kovin rankasti käy katsojaa riipaisemaan, kun vainajan viimeinen valssi alkaa jakaa porukkaa puoliksi. Onneksi ei sentään heti kättelyssä lähdetä erimielisyyksiä paisuttamaan riitojen suuntaan, vaan ehditään pikkuisen pohtimaan syntyjä syviä sekä ajatuksia muutenkin vaihtamaan. Pinnan alla kuitenkin tuntuu kytevän reilukin annos katkeruutta, joka pääsee purkautumaan suorasukaisempien piikittelyjen kautta ja katsomon puolellakin saa näille satunnaisesti hörähtää, mutta kun viimeisiä sanoja pimenevässä yössä vaihdellaan ja näyttää samalla selvältä, että vanhojen kaverusten jälleennäkeminen jää melkoisen lyhyeksi, niin valitettavasti vallitsevana tunnetilana on lähinnä välinpitämättömyys, kun taas toivottu haikeus huitelee ties missä...

Viimeinen keikka (1984) (IMDB)