Mr. Nice Guy

Uusi elokuvavuosi vierähteli vauhtiin kyllä jo tammikuun ihan ensimmäisten tuntien aikana, mutta aargh, eihän siitä ole vielä ennättänyt juttelemaan, koska edellisen summailut (Hyvin se lähti... ...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016) pääsivät pikkuisen paisumaan ja veivät vähän aiottua enemmänkin aikaa. Nyt on kuitenkin menneet muisteltu ja voin suuntailla katseen kohtalaisen hyvillä mielin kohti tulevia elokuvaseikkailuja, vaan eiväthän nekään tietenkään tule olemaan aivan täysin uusia sekä tuntemattomia tapauksia. Tapanahan on ennemmin ollut käynnistellä kausi jollakin entuudestaan toimivaksi todetulla teoksella ja vieläpä vauhdikkaalla menopalalla. Lisäksi on tuntunut tärkeältä, että uusi vuosi lähtisi liikkeelle jollakin suhteellisen hyväntuulisella sekä reippaalla hömpötyksellä, mikä onkin antanut pohjan ajankohtaan liittyvälle Jackie Chan -perinteelle, koska tosiaan jo useamman kerran peräkkäin kaveri on käynyt vuoden ensiviiletykset hoitamassa, ja vieläpä siinä määrin pätevästi, ettei ole mitään tarvetta menettelyä muutella.

Näistähän sitä temppuilua, vipellystä ja toki myös muksimista löytyy. Yleensä Jackien ja muiden kunnianhimo ajaa vielä kekseliään rämäpäisesti kurkottelemaan korkeuksiin vaarallisestikin, mikä silloin tällöin johtaa koviin kolhuihin. Omaan katsomoon nämä pyrkimykset ovat iloa ja innokkuutta luoneet jo pitkälti yli parin vuosikymmenen verran, mistä iso kiitos Jackielle ja kavereille, jotka vieläkin jaksavat heilua ja huitoa, vaikka huimimmat hypyt taitavatkin olla jo takana. Uusintakatselut ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät ainakaan tyyppien paremmat elokuvat mitenkään heppoisesti ole kulumassa katseluista puhki, vaan touhu toilailuineen säilyy nautittavana elokuvaviihteenä toistojen jälkeenkin. Näissähän en itse ainakaan osaa tarinaa niin korkealle arvottaa, että paljoakaan hohdosta pois putoaisi, kun se on tutuksi tullut. Lähinnä riemua pitää yllä toimintajaksojen rullailu ja tietysti osittain myös kaverusten hivenen tyhmäileväkin puuhastelu, jossa roiskitaan usein siihen malliin, että hauskuus on ennemmin sähelteleväistä hakuammuntaa. Periaatteessa henki säilyy samantapaisena, eli huumorinkin suhteen kaikenlaista selvästi mielellään kokeillaan, mutta sanoisin, että potkupuoli stuntteineen viilaillaan yleensä paljon tarkemmin ja laatukriteeritkin ovat moninkertaisesti tiukemmat tappelujen kohdalla. Näinpä usein tuntuukin siltä, että räikeääkin tasoeroa olisi havaittavissa, mutta toisaalta kömpelömpi komedia tuo sitä persoonallista lisää ja saa jutun näyttämään sympaattiselta.

Tässähän tulee blogiin jo neljäs uuden elokuvavuoden avaus Chan-vetoisesti ja kaikissa on mielestäni sitä vauhtia ja vaihtelevuuttakin mukavasti ollut. Tarkoituksella on jätetty se herran kurttuotsaisin osasto rauhaan, mutta toisaalta, eiväthän nämä ihan kilteimpiä kommelluksiakaan ole olleet, koska usein niiden harmittomimpien hömpötysten kohdalla puhtia potkuistakin tuntuu uupuvan ja muutenkin laiskuutta sekä löysyyttä eksyy mukaan helpommin niihin. Viime vuosi starttaili toimintakomedialla The Twin Dragons, jossa Jackie pääsi tuplaroolissa koheltamaan. Räjähdyksiä, runtelua ja näihin liittyviä lieveilmiöitä riittikin, mutta onhan sille ihan perustellut syyt, ettei sinänsä meneväinen sekaantuvien henkilöllisyyksien setviminen suurempaa suosiota tunnu nauttivan. Sanoisinkin, että Rumble in the Bronx tammikuussa 2015 olikin huomattavasti tuimempi ja tiukempi lähtölaukaus. Huumoria oli vähemmän, mutta toisaalta toiminta suunnilleen läpi linjan napakampaa sekä näyttävämpääkin, eikä ole vaikea uskoa, että elokuvalla oli merkittävä osuutensa Jackien hiljakseltaan 1990-luvun jälkipuoliskolla edistyneessä länsimarkkinoiden valloituksessa. Jos siitä vielä kertaillaan vuosi taaksepäin 2014 alkuun, niin Jackie porhalteli ympäri maailmaa pelottomana aarteenmetsästäjänä. Armour of God monipuolisine matseineen ja korkealentoisine stuntteineen kiskoikin miehestä paljon irti kankaalle ja valitettavasti myös melkeinpä hengen siinä samalla, sillä erään loikan seurauksena oli vakavampi ja vaarallinen kallovamma. Onneksi Chan siitäkin toipui ja melko pikaisestikin palasi saattelemaan seikkailunsa loppuun.

Melkoisen monet näistä elokuvista ovatkin tarkoitettuja alkavan kiinalaisen vuoden juhlistamiseen, koska usein julkaisu ajoitetaan juuri tämän ajankohdan yhteyteen tai kynnykselle, mikä käytännössä tarkoittaa  omasta kalenterista katsottuna joko tammikuun loppua tai helmikuun alkua. Esimerkiksi alkavana vuonna 1997 kiinalaisessa kalenterissa aatto oli 6.2. ja Mr. Nice Guy ilmestyi elokuvateattereihin noin viikkoa ennen eli 31.1. tehden käsittääkseni ihan kiitettävää tulosta kassoilla, kuten Jackien ja kumppaneiden moni muukin vimmainen viuhdonta sitä ennen. Kohtahan tuostakin tulee jo pyöreät pari vuosikymmentä täyteen, eli niin se aika vain viilettää menemään, mutta ihan pelkästään siitä syystä Mr. Nice Guy ei itselle juhlisteluelokuvaksi valikoitunut. Perusteina ennemmin olivat muistikuvat siitä, ettei huumori ihan sieltä pöllöimmästä päästä ollut ja tiivis tahti toiminnan suhteen, eli siinäpä ne tärkeimmät. Päälle vielä voisi lisätä, että edellisestä katselusta oli kohtalaisen pitkä pätkä ja ajatus kertailusta oli mielessä muutamastikin käväissyt. Kaipa sitä voisi vähitellen itse elokuvaakin kurkkia, eikä vain vuosien vaihtumisista ja muista menneistä mutista, vaikka onhan siinä oma viehätyksensä...

Aina ei Jackietakaan lähtökohtaisesti monitaitoisen ja yleisesti ylivertaisen sankarin kenkiin sovitella, vaan tässä hänet esitellään tunnettuna televisiokokkina, eikä ilmeisesti hahmon nimeä ole tahdottu liikaa mietiskellä, kun on päädytty siihen, että Jackie on Jackie ja sillä hyvä. Tuotantoporukka on vaihtanut Hongkongin kotoisammat kadut Australiaan, sillä Jackie ja Baggio (Barry Otto) ovat Melbournessa arvostettuja alansa mestareita. Kamerat rullailevat ja taltioivat kokkikaksikon touhuja, kun jakson teemana olisi yhdistää idän ja lännen herkkuja vastustamattomaksi makuelämykseksi. Jackien otteet eivät erityisen hienovaraisilta näytä hänen työstäessään kovin kourin taikinamötkälettä, mutta niinpä vain kopuloinnin, kieputtelun ja viipaloinnin jälkeen nauhoja alkaa muodostumaan.

Eteneminen on kuitenkin sen verran rapsakkaa, ettei ole millään aikaa seurailla, mitä maukasta mutusteltavaa lopulta syntyykään, koska täytyyhän ne tarinan tylyt tyypit ja pienemmätkin pahikset tehdä tutuiksi. Siinä missä Jackie ja Baggio rennosti ja hymyillen omia juttujaan hoitavat, niin Richard Nortonin esittämä Giancarlo vaikuttaa hyvinkin häikäilemättömältä hepulta ensivilkaisun perusteella, eikä hänen "vierastaloonsa" erityisen mielellään tahtoisi poiketa käväisemään, koska sieltä ilmeisesti vain harva poistuu. Giancarlollahan tuntuu konnuuksia riittävän, koska seuraavaksi olisi viritteillä vähin valoin varustetussa teollisuushallissa toisenlainen tapaaminen, eikä niinkään mukavissa merkeissä, koska on päässyt tapahtumaan lipsahdus. Miekkonen taitaa olla merkittäväkin huumekauppias, ja on monessakin mielessä irvokasta ja hermoille käyvää, että katujengi on ensinnäkin uskaltanut varastaa häneltä miljoonien edestä kokaiinia ja on vieläpä niinkin röyhkeää sakkia, että tahtoo myydä saaliin takaisin!

No, kaikesta huolimatta Giancarlo joukkoineen menee sovittuun tapaamiseen Demonien kanssa, mutta melko nopeasti yläkerrassa alkaa kiehua, kun vastapuolen pomo ilmoittelee, ettei todellakaan olla halvennettuun hintaan ryöstösaaliista luopumassa. Giancarlo ei välttämättä ole niitä kavereita, joita kannattaa huvikseen ärsytellä ja melko nopeasti aseet kaivellaankin esiin, eikä kynnys niiden käyttöönkään mitenkään mahdottomaksi muodostu, vaan pari hetkosta myöhemmin on jo reipas rieha ja taisto vauhdissa. Asetelmaa sotkee sekin, että paikalta paljastuu kahden hengen uutisryhmä, joka on päätynyt salakuvaamaan kohtaamista. Reportterien kannalta hiukan huonompi homma tämä kömmähdys ja luotiahan siinä perään paukutellaan, mutta Diana (Gabrielle Fitzpatrick) nauhoineen livahtaa karkuteille, tosin parikin kourallista Giancarlon kätyreitä jäljillään.

Tarpeelliseksi ei ainakaan ole katsottu mitään monimutkaista tapahtumien sarjaa siinä mielessä, että saataisiin koko kuvioon käytännössä ulkopuolinen Jackie mukaan menoon sankaroimaan, vaan tämä kauppakasseineen kirjaimellisesti törmää kadulla pakenevaan Dianaan ja huomaa, että toinen tarvitsee apua. Yrittäessään pitää hyökkääjät loitolla, toiset tietysti laskevat asiat yhteen siten, että samaa porukkaa varmaan ovat, eikä enää auta, vaikka miten vakuuttelisi, ettei tiedä ryhmittymien keskinäisistä kärhämöinneistä tai videokuvaamisista yhtään mitään. Siinä vaiheessa, kun vauhkoontunut gangsterilauma kirmaa perässä pyssyt kädessä tahtoen ampua ensin ja kysellä myöhemmin, on tosiaan parasta unohtaa ne kattavammat sanalliset selvittelyt ja hipsaista ripakasti vaikkapa kotia kohti. Tosin sekään ei aina keinoista tepsivin ole, kun porukkaa on paljon perässä ja näiltä vielä motivaatiotakin löytyy.

Sekaannuksen, toisen ja kolmannenkin jälkeen näyttää siltä, että Jackie ja Diana ovat ainakin hetkellisesti päässeet pakoon ja turvaan, jolloin kaksikko katsoo parhaaksi vaihtoehdoksi jatkaa teilleen. Dianan pitäisi äkkiä saada valmisteltua tulenarka nauha illan erikoislähetystä varten ja samalla paljastaa Giancarlon häikäilemätön rikollisryhmittymä. Jackiella taas olisi luvassa vähän leppoisampaa ajanvietettä ystävien kanssa, mutta kuten todettua, tietyt tahot eivät välttämättä ole niin halukkaita hänelle sellaisia suomaan. Takaa-ajon ja huimapäisen viiletyksen keskellä on vieläpä niinkin päässyt käymään, että Dianan paljastava videokasetti on vaihtunut Jackien tuoreimpaan kokkausnauhaan, eli siinä olisi vähemmän shokeeraavaa paljastusta rikosuutisia janoaville katsojille, kun tulisikin tilalle näppärää pastataiteilua pistoolipaukuttelun sijaan.

Diana huomaakin, että on päässyt näin käymään, mutta vaihtokauppaan ryhtymistä vaikeuttavat nämä kovaotteiset, mutta eivät erityisen välkyt välikädet. Jackien etsiminen erheen korjaamiseksi siis jatkukoon ja toisaalla tämä itse suhtautuu melko rennosti päivän tapahtumiin. Auto on luodeilla reikiä täyteen räiskitty ja melkeinpä siinä henkikin meni, mutta hei, ehtiihän noista joutavista myöhemminkin murehtimaan ja turisemaan, eli eiköhän aleta popsimaan iltapalaa. Lisäksi kaverilla olisi muutakin ohjelmaa tiedossa, koska pitäisi piakkoin noutaa Miki (Miki Lee) lentokentältä, sillä neito on saapumassa vieraaksi hänen luokseen ja uusi hyväntekeväisyyskokkailukin pitäisi saada nauhalle. Valitettavasti vastapuolikaan ei aivan niin hitaalla käy, että noin vain pääsisi keljuista ketkuista eroon, vaan jahti jatkuu. Toisaalta voinee todeta, ettei Jackie ole niitä tyyppejä, jotka vain voivottelisivat kovaa kohtaloaan ja ottaisivat murjomisen vastaan. Ennemin saattaakin käydä niin, että kun meno menee kovaksi ja asioita viedään päätepisteitä kohti, niin joku muu huudahtaakin lopulta, että voi-voi sentään!

Ennen kuin lähden kunnolla kehumaan ja ylistelemään elokuvaa ripeästä tahdista ja toimintapainotteisuudesta, on luultavasti hyvä huomioida pari seikkaa kestoihin ja leikkauksiin liittyen. Nimittäin on niin, että kuten tyypillistä Jackien (ja toki muidenkin) elokuville noihin aikoihin, niin kotiyleisön katseltavaksi päätyi selvästi mittavampi versio, kun taas kansainvälisille markkinoille tehtiin karsitummat leikkaukset, joista nipsittiin usein sellaista huumoria, joka katsottiin lähinnä paikallisiin katsojiin uppoavaksi tai muuten touhua turhaan kuormittavaksi hidasteeksi. Niinpä tässä tapauksessa näppinsä mukaan laittoi levittäjänä toiminut New Line Cinema ja Aasiassa nähty yli 90-minuuttinen versio kutistui noin kymmenellä. Pikkuisen poikkeuksellisesti poistot ja muuntelut koskettavat suurelta osin myös toimintaa, eli kyse ei ole pelkästä tahdin tiivistämisestä, vaan selkeästi Mr. Nice Guy tahdottiin siivota kepeämmäksi ja väkivallan suhteen kiltimmäksi. Käsittääkseni tämä Yhdysvaltojen teattereissa ja tietysti myös videomarkkinoilla kiertänyt lyhyt leikkaus on se, mikä myös Suomessa on levyllä julkaistu, koska oman kiekon kesto on vajaat 85 (84:36) minuuttia. Kolmas levyllekin laitettu tapaus on Japanissa julkaistu, mitä pidetään kattavimpana, koska siinä on mukana vielä pari minuuttia enemmän tavaraa kuin mitä Hongkongin teattereissa näytettiin. Ymmärtääkseni elokuvasta liikkuu muitakin leikkauksia, mutta ne ovat sitten kai jo harvinaisempia.

Minua kyllä kovasti kiinnostaisi katsoa ja toki hankkiakin se potkupitoisuudelta pikkuisen laimennettu, mutta yleisesti tylyttelevämpi näkemys ja jos jokin levittäjä vaikkapa kumpaisenkin samalle Blu-raylle laittaisi, niin kelpaisi hyvinkin. IMDB:n puolelta vaihtoehtoisten versioiden osiosta löytyy tarkempaa listaa, millaisia muutoksia New Line Cinema elokuvaan teki, ja kysehän ei siis ole pelkistä poistoista, vaan joitakin vuorosanoja on ilmeisesti äänitetty uudelleen ja lisäksi musiikkejakin muuteltu. Minusta elokuva toimii kyllä hyvin lyhyemmässäkin muodossa, eikä ole pelkoa siitä, että olisi liikoja pätkitty pois, jotta putoaisi kyydistä juonen suhteen. Paikoin eteneminen kyllä on tietyllä tavalla töksähtelevää, ja senkin takia olisi kiva päästä pidempään vertailemaan, vaikkakin vauhti samalla hiukan hyytyisi.

IMDB:n listan perusteella kuitenkin voi vähän mieltää, mikä on muuttunut ja sitä voisinkin tässä käydä läpi lyhyesti. Eli jo alussa on päädytty vaihtamaan järjestystä, koska Amerikassa on katsottu kokkiohjelma-aloitus sopivammaksi kuin käynnistys gangsteritouhuilla. Kyseinen kääntötemppu taitaa kuitenkin olla niitä vähäisimpiä jippoja, joilla elokuvan sävyä lähdettiin letkeämpään suuntaan viilailemaan. Ainakin IMDB:n tarjoaman listan perusteella on kohtauksista silpaistu pois melkoisesti tylympää ja ennen kaikkea ilkeämpää väkivaltaa. Ohjaajana toiminutta Sammo Hungia onkin monesti kritisoitu siitä, että naishahmoihin kohdistetaan tarpeettoman sadistisia otteita ja juuri tuota osastoa on lähdetty leikkailemaan. En lähtisi väittämään, että New Line Cinemankaan versio helläkätisesti kohtelisi heitä, mutta listan perusteella on päädytty tekemään runsaamminkin paikkojen putsailua, kuten seuraava lyhennelty tiivistys saattaa osoittaa:

"Diana tries to fight her way free, but winds up getting smashed to the floor and kneed in the back."

"Lakisha and Diana both get kicked in the stomach by them"

"A brief shot of Miki being kicked in the stomach before she gets hauled off by one of the Demons near the bridge."

"When Giancarlo finds Miki and the Demon gang leader, he slugs her to the floor and demands to know where his cocaine is."

"Brief shots of Miki getting slapped by Giancarlo and thrown around by Giancarlo's thugs."

"In the next bed, a severely-beaten Diana murmurs to Romeo: "Remember, this is my exclusive."

"Giancarlo responds by slapping Miki repeatedly."

Tokihan listalta löytyy myös muutama muu nipsaistu rankempi ja häijympi väkivaltapurkaus, mutta näyttää siltä, että Jackien tappelut on pitkälti jätetty rauhaan ja keskitytty trimmailemaan näitä lyhyempiä iskuja pois. Sinänsä kyllä ymmärtää, että elokuva olisi hiukan vaikea markkinoida harmittomana toimintakomediana, jos seassa on toistuvaa sivullisten kaltoinkohtelua ja muuta kyseenalaista julmistelua. Vaikka elokuva ei täysin olisikaan muotoaan näiden korjailujen kautta muuttanut, niin kyllähän noilla selkeä vaikutus henkeen on. Keskusteluvetoisempiin kohtauksiin liittyen taas voisi mainita, että Jackien ja Mikin juttuja on jonkin verran karsittu, ja minusta New Line Cineman versiossa Miki onkin lopulta melko valjusti koko touhussa mukana ja esimerkiksi tähän liittyy aiemmin mainitsemani sörkkimisestä syntyvät töksäyttelyt. Muutenkaan rooli ei lopulta ruutuajassa mitattuna erityisen suuri ole ja kun vielä poistetaan pikkuisen sitä, tätä ja tuotakin, niin voipi jäädä yhdentekevä vaikutelma. Itsehän siis kovin tykkään tästä lyhennellystä versiosta, eli ei ole tarvetta paasaillen lähteä manaamaan levittäjää mihinkään alimpaan ja tulisimpaan pätsiin. Selvää kuitenkin lienee, että heidän käsittelemänsä versio poikkeaa paljon siitä näkemyksestä, minkä Sammo on aikoinaan käsistään päästänyt.

Osittain näistä uudelleenjärjestelyistä johtuen Mr. Nice Guy on melkoista kyytiä, kun hyvinkin nopeasti päästään potkuasioiden pariin, eikä mitään pitkiä helpotuksia ole luvassa väleissäkään. Sen verran tietysti seisahdutaan välillä juttelemaan, ettei kyseessä sentään mikään yhtäjaksoinen ultimaattinen toimintakohtaus ole, mutta taukohetket tosiaan ovat sen verran lyhykäisiä, että jos vauhdikasta viihdettä Jackien lennokkaalla tyylillä toteutettuna tahtoo, niin ainakin tämä leikkaus niitä toiveita täyttelee. Kestohan on vain 85 minuuttia ja siitäkin voi vielä melkein kymmenminuuttisen vähennellä, koska varsinainen tarina päättyy jo 76 minuutin kohdilla, jossa pyöräytetään käyntiin tutut hupailuotot, kivuliaat kopsaukset ja tietysti lopputekstit. Noita mokia ja muita olisi kyllä ihan mieluusti kauemminkin katsellut, koska taustoissa näytti sattuvan ja tapahtuvan sekä olisi muutenkin ollut ihan mukavaa tarkkailla Jackien ja Sammon yhteistyötä.

Ajatusta voisi myös jatkaa siihen suuntaan, että jokin taho voisi ottaa asiakseen julkaista Mark Savagen kulisseissa kuvaaman dokumentin The Making of Jackie Chan's 'Mr. Nice Guy' vaikkapa jonkin tulevan levyn bonuksena jo siitäkin syystä, että elokuva on toistaiseksi Sammon viimeisin ohjaus, jossa Jackie on tähtenä. Syynä ei niinkään ole, että Mr. Nice Guy olisi välit rikki laittanut, vaan että Sammo pitkälti vetäytyi pois kameran takaa tässä ominaisuudessa, mutta lopulta teki ohjaushommiinkin paluun viime vuonna melkein kahden vuosikymmenen tauon jälkeen. Mitä välien tulehtumiseen tulee, niin asia meni ennemmin niin, että lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ja sittemmin lukuisia kertoja yhteistyötä tehneet Jackie ja Sammo olivat 1980-luvun loppupuolella ajautuneet tilanteeseen, etteivät enää keskustelleet tai pitäneet yhteyttä. Kuvioon kuului vielä kolmas lapsuudenystävä ja arvostettu yhteistyökumppani Biao Yuen. Nämä kolme lohikäärmeveljestä olivat tosiaan tunteneet toisensa vuosikymmeniä ja 1980-luvulla kolmikko teki etenkin Hongkongin elokuvateattereissa erittäin koviin tuloksiin yltäneitä toimintakomedioita, joista varsinkin Jackielle alkoi muodostumaan maailmanlaajuistakin mainetta.

Jackie on pikkuisen availlut asioita esimerkiksi omassa elämäkerrassaan I Am Jackie Chan - My Life in Action. Hänen näkemyksensä mukaan Sammossa oli ollut jo varhaisemmin nähtävissä merkkejä, ettei tämä pystynyt pelkästään iloisesti suhtautumaan siihen, että Jackiesta oli tullut nopeasti porukan suurin tähti. Sammo kuitenkin oli kouluvuosista saakka ollut ryhmän isoveli ja Jackie toteaakin jo tuolloin tienneensä, ettei onnellinen yhteistyö voisi loputtomiin jatkua näissä olosuhteissa. Kaverukset kuitenkin täydensivät toisiaan loistavasti toimintakohtauksissa ja menestyskin auttoi pitämään porukan kasassa, mutta olipa niitäkin yhteistöitä, jotka eivät ihan yhtä juhlaa olleet. Jackie nostaa esimerkiksi hänen ja Sammon yhteisen synkemmän sekä draamapainotteisemman rikosjutun Heart of a Dragon, joka ei vastaava kassamenestys ollut, mikä laittoi heidät riitelemään ja sai pohtimaan, että taitaa olla tauon paikka yhteistöiden suhteen.

Vuonna 1988 ilmestynyt Dragons Forever sitten lopulta katkaisi porukan välit pitkäksi aikaa ja elokuvan erinomaisesta menestyksestä huolimatta erimielisyydet olivat vain liian suuria. Yhteydenpito katkesi käytännössä vuosiksi ja entiset lohikäärmeveljekset keskittyivät lähinnä omiin juttuihinsa. Mitään elämän loppuun saakka jatkuvaa pitkävihaa ei kuitenkaan syntynyt, koska muutamaa vuotta myöhemmin Jackie suostui tekemään lyhyen näyttäytymisen Biaon ohjauksessa A Kid from Tibet. Sammokin palaili kuvioihin ja teki toimintakohtauksia Jackien vuoden 1995 elokuvaan Thunderbolt ja sitten tietysti tuli pari vuotta myöhemmin tämä Mr. Nice Guy. Aivan entiseen loistoonsa ei kaverusten yhteistyö siitä enää toipunut, mutta kyse lienee myös ikääntymisestä ja Hongkongin elokuvateollisuuden muutoksistakin, eikä pelkästään keskinäisestä ystävyydestä. Robin-B-Hood oli suunniteltu eräänlaiseksi myöhäiseksi paluuelokuvaksi, jossa koko kolmikko olisi jälleen isommissa osissa yhdessä samassa elokuvassa, mutta Sammo joutui jättämään sen väliin vedoten aikataulupulmiinsa. Vaikka niitä yhteisiä huippuhetkiä ei enää 1980-luvun jälkeen ole samaan tapaan tullutkaan, niin ainakin tämä katsoja osaa olla iloinen, että tyypit vielä pystyivät vuosien jälkeen paikkailemaan asioita ja jatkamaan paremmassa hengessä sekä valkokankaalla että todellisen elämän puolellakin.

Herroilla siis on kinansa ja kiistansa jo varhaisemminkin olleet, mutta ne eivät ole yhteistyötä rampauttaneet, josta toiminee osoituksena reilu nippu teoksia, jotka pystyy hyvällä mielellä laskemaan Hongkong-toiminnan huippuhetkien ja kestävien klassikkojen kerhoon. Todisteleepa Mr. Nice Guy, että välirikon jälkeenkin yhteinen sävel löytyi, eikä lopputulosta voi millään väsähtäneeksi väittää, vaan ollen kovinkin kaukana mistään hiipuneesta hutkimisesta, koska toimintapuoli napsautetaan ryminällä käyntiin, kun kellossa on vasta nelisen minuuttia. Tavallaan jo tämä ensimmäinen pistoolitulitteluna alkava välienselvittely kadulle purkautuessaan viestii, että energiaa kyllä riittää, koska sujuvasti siitä väsäillään kasaan noin kymmenminuuttinen nautittava vauhtimakupala. Jos vertailee siihen, mitä myöhemmissä vaiheissa vyörytellään, niin käytännössä maltillisesta alkupalasta on kyse, mutta väittäisinpä, ettei läheskään jokainen toimintarutistus sellaiseenkaan ole kykeneväinen. Eipä siinä todellakaan jumituta pyssyillä osoittelemaan, vaan kunhan Jackie törmää torveloihin, niin pääseepä heppu heti esittelemään, että jalat edelleen notkeasti nousevat ja järkikin leikkaa laatikoiden lennellessä ja kolhujen kertyessä. Ensimmäinen nujakoinnin hyökyaalto vyörytellään näyttävästi loppuunsa ilmavien loikkien kautta komeaan hääkakkuun lässähtäen. Juurikin kovin kutkuttelevaa fyysistä ja monipuolista menoa, joka laittaa lisää himoitsemaan ja sitähän tavaraa toimitetaan, eikä tarvitse kauaa vartoilla!

Pieniä sekä suurempia kärhämiä ja kahakkoja saadaankin kiitettävään tahtiin matkan varrella aikaan ja yhtenä vahvuutena pidän tosiaan miltei jatkuvaa vaihtelua. Tosiasia kuitenkin on, että suuresta osasta näistä liikkeistä ja tempuista on jo Jackien aiemmissa elokuvissa vähintään muunnelmia nähty, mutta eihän se tarkoita, että tylsästä toistosta olisi kyse, vaan kyhäilty kokonaisuus hymyilyttää ja laittaa miltei hihkumaan. Milloin mitellään kahden kesken, seuraavana hetkenä otetaan ostoskeskuksen vaihtoehtoiset kulkureitit vauhdikkaasti käyttöön ja näytetään, että keskikaupungin hevoskyytiajelustakin voi tehdä vähemmän romanttisen version. Käytännössä puoliväliin viiletetään riemastuttavalla innolla, eikä kovista koetuksista huolimatta olla vielä hiljentelemässä tai hyytymässä. Näyttää ennemmin siltä, ettei Jackie-paralle millään tahdota hetken rauhaa suoda, vaan jos ei muuta, niin keljujen kelmien kuskaama hakkausvaunu tuosta vain tylysti nappaa sankarin matkaansa. Siinäpä sitä painellaan keskellä ruuhkaa auton hytkyessä ja nytkyessä varsin epäilyttävään tyyliin, mutta Jackie pääsee näyttämään, ettei todellakaan aio avuttoman uhrin asemaan alistua, vaan jos kerran pakettiauton perässä pieksäjäiset tahdotaan hoitaa, niin turha on lähteä kesken leikin enää itkemään, kun naamataulu ottaa vastaan, mitä tuli tilattua. Samassa yhteydessä ohjaaja Hung pääsee heittämään hupaisan kameokäväisyn epäonnekkaana pyöräilijänä. Kovasti polkijaa mietityttää, mikä ihmeen myllerrys autossa on menossa ja nenähän siinä lopulta sattuu, mutta saapa hänkin tilaisuutensa tilien tasaukseen.

Onneksi ei niinkään pääse käymään, että jokin alkupuolen hutkintahippasista jäisi mahtavimpana huippuhetkenä mieleen, vaan mielestäni parhaat potkijaiset kengitään keskeneräisellä rakennustyömaalla, mikä kaikkine tasoineen, materiaaleineen, työkaluineen ja sekalaisine tarvikkeineen onkin mitä mainioin myllerryspaikka. Jackien ideariihi saakin mukavasti huvittavaa kamppailua ympäristöstä irti. Ensin vähän verkkaisemmin ja hölmön hassuttelevaisesti sekoillaan ovien takana piiloleikkien parissa, mutta siitä vähitellen kierrokset kohoilevat ja korkeammissa kerroksissa onkin paria hetkeä myöhemmin kunnollinen kuritus käynnissä. Lienee perusteltua väittää, että onhan Jackie huimempiin temppuihin ja kovempiin tappeluihin yltynyt useita kertoja urallaan, mutta eihän siinä voi olla nauttimatta, kun kaveri painelee menemään ja joukkio loihtii aikaan vähintään pikkunäppärän fyysisen mukiloinnin sarjassa kohtalaisen ilotulituksen. Ilahduttavaa onkin, ettei näihin vieläkään ole tullut kyllästyttyä, enkä osaa näitä ihan sillä tavalla väkivaltaviihteeksi mieltää, että suurimpana tavoitteena olisi saada kamppailukumppani mahdollisimman ilkeästi telottua. Sanoisinkin, että urheilullisuus ja mielikuvituksellinen sekä tietysti uhkarohkea temppuilu ajaa edelle ja hyvät värinät tarttuvat katsomon puolellakin. Huimasti hääräillään vinhasti viuhuvien sirkkelien ja muiden terien parissa, ja ainakin lopputekstien mokakelan perusteella voinee olettaa, etteivät isommat vahingotkaan niin kauas jääneet. Joukkomätkintä jo itsessään olisi riemukkaan vauhdikasta, mutta pienet jippolisät vaikkapa betonimyllykepposen ja hyppyyttävän hytkyttimen muodossa vain piristävät kokonaisuutta entisestään.

Niinpä ainakin omalla listalla työmaan toisenlaiset touhut ovatkin elokuvan parasta antia, mikä on siltä kannalta harmi, että varsinaisesta viimeisestä yhteenotosta ei ole kyse. Vähäistä latistumista aiheuttaakin, ettei Jackie pääse kunnolla mittelemään Nortonin kanssa, vaan ensimmäisellä yrityksellä hän on selvästi rampautettu ja toinen taas hoidetaan huomattavasti järeämmällä kalustolla loppuun. Sinänsä näyttävää romutusta saakin seurattavaksi, kun autoa ja taloa ajetaan lättänäksi ja pieniksi pirstaleiksi, mutta kenties Chan-elokuvalta toivoo enemmän päätähtensä fyysisiin kykyihin nojaavia viimeisiä kahinoita. Pari temppua maansiirtokalustoon siirryttäessä tietysti nähdään, mutta muuten se loppua latistelee, kun porhalletaan murisevalla menijällä ympäriinsä tonttia hävitystä aiheutellen. Ilmeisesti paikalliset eivät jälkeen jätetystä tuhosta tykkäilleet, koska IMDB:n triviaosasto tiedottelee, että elokuvantekijöiltä jäi loppusiivous tekemättä ja kuvauspaikka sen verran ruokottomaan kuntoon, ettei heillä enää ollut asiaa kameroiden kanssa samoille seuduille Australiaan. Jos jäi ympäristö paikoin vähän räävittömään kuntoon, niin ihan ehjänä ei päätähtikään koitoksestaan selvinnyt. Kivuliaita kotvasia on jokunen nähtävissä lopputekstien yhteydessä, kun esimerkiksi päähän kopsahtaa pari kertaa suunnittelemattomasti. Lisäksi Jackie elämäkertansa ruhjelistalle on merkkaillut tämän elokuvan saldoksi murtuneen nenän ja että selkää tuli satutettua pahemminkin jonkin hypyn yhteydessä.

No, onneksi se peukku jälleen nousee tuttuun tapaan pystyyn ennen kuin musta ruutu lopputeksteineen Jackien ja muut hahmot haukkaa, eikä mies kaikessa viiletyksessä ja höykytyksessä tainnut sentään ihan täysin rikki mennä. Kyllähän elokuvaa ihan hyväksi muistelin, mutta silti se pääsi pienoisen positiivisen yllätyksen järjestämään, mikä osaltaan kannustelee 1990-luvun jälkipuoliskon muitakin tekeleitä Chanilta kertailemaan. Aiemmin mainittu kilpa-autoilua ja kenkimistä yhdistelevä Thunderbolt kyllä löytyy levyhyllystäkin, mutta sitä en osaa yhtä meneväiseksi muistella. 1996 ilmestynyt First Strike taas alkoi kiinnostaa kovasti, koska edellinen katselu taitaa päiväytyä kohtalaisen kauas jonnekin henkilökohtaisen VHS-aikakauden loppupuolelle. Siinä ainakin taisi vauhtia riittää Jackien reissaillessa ympäri maailmaa täpärästä tilanteesta toiseen. Sama homma on käytännössä elokuvan Who Am I? kohdalla, josta myös jo silloin runsas vuosikymmen sitten kovin tykkäilin, mutta en ole levykokoelmaan päivitellyt johtuen versiohankaluuksista lyhennyksineen. Nuo kaksi kuitenkin pitää vihdoin ja viimein jossakin muodossa ostella uusittaviksi. Sammolta taas vastaavalta aikakaudelta kiinnostaisi Yhdysvaltojen puolella parin kauden ajan tuotettu sarja Martial Law. Kyllähän sitä tuli ilmestymisen aikana seurailtua jossakin määrin, mutta muistelisin, että lopulta sain katseltua vain alle puolet kaikkiaan 44 jaksosta.

Toisin sanoen kertailulista aina vain pulskistuu, mutta mikäpä siinä niin kauan kun Jackien ja kavereiden keppostelut jaksavat ilahduttaa ja innostaa. Saattaa tulla aika, jolloin tyyppien heilumisista hohto häviää ja tilalle tulee tympiintyminen, mutta onneksi sellainen mielenmuutos ei ainakaan toistaiseksi ole päälle käynyt. Tauko tosin saattaa silloin tällöin tehdä hyvää, kuten Mr. Nice Guy osoittelee, sillä hyvinkin helposti toiminta ja toilailu vie mennessään, eikä lukuisista aiemmista katseluista huolimatta tarvitse tylsistymistä kiroilla. Oikeastaan tahti pääsi jopa yllättämään, koska muistelin, että kokkitouhuja ja sivuhassutteluja olisi ollut enemmän, mutta hyvä näin.  Niin, onhan Jackiella kieltämättä kasa kovempia elokuvia, mutta kyllä ainakin tällä yrityksellä Mr. Nice Guy menee edelle kuin viime vuoden käynnistänyt The Twin Dragons. Rumble in the Bronx kuitenkin pitää paikkansa edellä, vaikka ei tämä pari vuotta uudempi teos paljoa jälkeen jää. Lisäksi näillä on siinäkin mielessä yhteisiä piirteitä, että huumoria on tosiaan karsittu ja toiminta ei kummassakaan ihan kilteintä hupailua ole plus tietysti päälle noin yleisenä kivana lisänä mitä mainioin viihdyttävyys. Summauksena siispä siis, että irtoaahan tästäkin hyvät piristyspotkut alkavalle elokuvavuodelle!

Mr. Nice Guy (1997) (IMDB)

The Twin Dragons

Alkuvuoden puhteisiin on kuulunut tavallisesti kertailu ja muisteloiminen, mutta omaksi perinteeksi on myös muodostunut käynnistellä uutta elokuvavuotta jo entuudestaan reippaaksi ryminäksi todetulla vauhtiviihteellä. Pari edellistä kertaa elokuvakauden aloittelun on Jackie Chan saanut hoidettavakseen, eikä tee vielä mieli vaihtaa avauspotkujen antajaa, eli herra Chan jatkakoon vielä toimessa. Chanin elokuvia on sen verran kertynyt kokoelmaan, että aina edessä on pitkä arpominen, ellei heti keksi sopivaa. Tälläkin kerralla useampaa houkuttelevaa vaihtoehtoa hyppysissä pyörittelin. Hetken jahkailun jälkeen The Twin Dragons eniten kiinnosti, sillä vain kertaalleen olen sen muistaakseni aiemmin katsellut ja Jackiekin pääsee poikkeuksellisesti tuplaroolissa viuhtomaan sekä vipeltämään. Oman käsityksen mukaan The Twin Dragons on jäänyt Chanin 1990-luvun tuotannossa yleisesti hieman heikommalle huomiolle, joten senkin takia siitä ihan mielellään vähän höpöttelee. Vapautetaanpa kaveri siis temppuilemaan, pomppimaan ja potkimaan...

Esirippu aukeaa lähes kolme vuosikymmentä menneisyyteen ja taannoisia tapahtumia tarkastelevat alkuminuutit vahtaillaankin mustavalkoista värimaailmaa. Man pariskunta saa kaksoispojat, mistä vanhemmat tietysti kovasti riemastuvat, mutta mukava perhejuhla ei pääse pitkäksi venähtämään. Samaan sairaalaan saatellaan poliisivartiossa paikkailtavaksi kovapintaista kelmiä. Ase paukkuen Keung (Kirk Wong) hetkistä myöhemmin tahtookin teilleen livistellä, eikä paljoakaan tunnu painavan, jos poliisien lisäksi sivullisia loukkaantuu tai kuolee vapautta tavoitellessa. Kaappaapa hän toisen pojista syliinsä, eli varsin häikäilemätön heppu, kun tuosta vain voi vastasyntyneenkin ihmiskilvekseen napata. Rämäpäinen poliisi singahtaa perään tämän karkumatkan katkaistakseen, eikä Keung kovin pitkälle ehdi pötkimään ennen kuin rautoja takaisin kätösiin kytketään.

Vaikka tilanne tavallaan saadaankin haltuun, niin eipä se enää entiselleen ole palautumassa. Takaa-ajon tohinoissa Keungin kadulle hylkäämä poikavauva jää hetkiseksi yksinään tuoliin istuskelemaan ja hieman myöhemmin paikalle hortoilee hiukkasen huppelissa oleva nainen, joka päättää hylätyn pojan hoiviinsa ottaa. Jäljelle jää vain tyhjä tuoli, mikä tarkoittaa, että Man pariskunnan aiempi onni vaihtuu hetkessä suureen suruun. Vähän myöhemmin Mat lentävät Yhdysvaltoihin aloittelemaan uutta elämää mukanaan toinen pojista. Selväksi tulee, että heti syntymässä erotetut kaksoset saavat räikeästi poikkeavat kotiolosuhteet, kasvatuksen ja koulutuksen. Yllättäen huoltajaksi päätyneellä Tingillä on hiukkasen rennompi asenne äitiyteen ja poika saakin varttua paikoin koviksi käyvillä kaduilla. Yau Man (Jackie Chan) kehittyessä erinomaiseksi pianistiksi sekä kapellimestariksi, hurjistelee kaukaisempi velipoika Die Hard (myös Jackie) katutappelujen tuoksinnassa ja osittain elättelee itsensä hämäräpuuhilla.

Molemmat veljeksistä osaavat varsin näppärästi näppejään käyttää. Siinä missä Yaun sormet koskettimilla kirmaavat, laittaa Die Hard autoja kuntoon ja on myös varsin etevä tappelijakin. Riehakkaampi Die Hard lähtee jälleen yhtenä iltana kaverinsa Tarzanin (Teddy Robin Kwan) kanssa häiriköimään erääseen paikalliseen yökerhoon. Tarzan on vähän juksaillut, että pitäisi autella klubilla laulavaa Barbaraa (Maggie Cheung), mistä saadaankin kärhämät käyntiin. Die Hard joutuu lopulta myöntämään, että vaikka jalka ketterästi nousee ja potkuistakin voimaa löytyy, niin liika on liikaa. Niinpä kaverukset ajautuvatkin vähän pahaan paikkaan, josta hätävalhein yritetään livahtaa karkuun. Die Hard haastaakin joukon johtajan autokisaan Macaun kaduille ja sovittu voittopotti on tietysti niinkin suuri, ettei kaksikolla ole toivettakaan sellaista kokoon raapaista.

Lapsuutensa ja nuoruutensa tuhansien kilometrien erottamat veljekset ovat lähestymässä toisiaan, sillä Yau on sopinut ensimmäisen konserttinsa syntymäkaupunkiinsa. Kumpikin veljeksistä alkaa välimatkan kutistuessa havaita jonkin selittämättömän yhteyden, sillä aika ajoin näyttää siltä, että omaa kehoa on lähes mahdotonta hallita. Pitkään ei ehdi Yau kaupungissa seikkailemaan, kun hän jo asteleekin ihan muutamien metrien etäisyydellä Die Hardista ja lopulta odotettu törmäyskin tapahtuu. Molemmat poistuvat hivenen hämmentyneinä teilleen, mutta eivät heti ensikohtaamista sen suuremmaksi kuitenkaan paisuttele. Kiireitä kumpaisellakin riittää ratkaistavaksi.

Yaulle ollaan hyvää kyytiä järjestelemässä morsianta Tammysta (Nina Li Chi) taustajoukkojen toimesta. Kaveri ei oikein ehdi edes kotoutumaan, kun pitäisi olla jo lähempää tuttavuutta lämmittelemässä. Die Hardin ja Tarzanin pitäisi taas venkoilla itsensä irti autokisavelvoitteistaan ja ratkaisuksi kaverit keksivät ainakin tilapäisesti hipsaista muihin maisemiin. Tavarat onkin jo pakkailtu ja kohti pakovenettä kaksikko lampsii, mutta niinpä vain vastapuolen väellekin on näistä aikeista kuiskittu. Livahtaminen ei lainkaan ota onnistuakseen, vaikka hurjasti veneellä karkuun kaahaillaankin. Lähinnä alkaa varmistua vain se, että nämä kaverukset osaavat järjestää itsensä aina vain pahempiin pulmiin.

Uskaliaan karkumatkan jälkiseuraamuksista jutellaan tiukkaan sävyyn sairaalassa. Tarzan vähän pikaveneilypuuhissa itseään loukkaa, mutta Die Hardin aiottu kilpailija pääseekin kunnolla käärittynä petilepoon. Wing (Alfred Cheung) onkin sen verran heikossa hapessa, ettei hänestä ole rattia vääntämään, joukkojaan johtamaan tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan rasittavaan toimintaan. Tällaiset käänteet eivät rikollisryhmittymän muuta väkeä lainkaan naurata, joten jostakin pitäisi löytää pikaisesti korvaaja. Tyypit tietysti näkevät Die Hardin jossakin määrin vastuulliseksi ja menevät tältä hakemaan hyvitystä. Jos tämä ei suostuisi ottamaan tiettyjä hommia hoidettavakseen, niin Tarzan saisi hyvästit elonpäiville huikkailla.

Veljesten pyöriessä samoilla kulmilla alkaa yhdennäköisyys aiheuttaa läheisissä hämminkiä, mistä tietysti lisää pulmia kavereille itselleenkin koituu. Välillä ollaan viemässä Die Hardia kohti konserttia ja Yaun pitäisi sillä välin aivan toisenlaisia touhuja selvitellä. Myös ihastukset alkavat risteillä sinne sekä tänne. Vaikka veljekset lopulta pääsevätkin perille sekaannusten syystä, niin muiden annetaan jatkaa venytettyä väärien henkilöllisyyksien farssia. Vähitellen väännöt kehittyvät siihen suuntaan, että leikit alkavat olla leikittyjä ja hengenlähtökin uhkaa. Etenkin Yau huomaa liikkuvansa aivan väärissä piireissä, kun vankipaot ja vastaavat luotirikkaat rähistelyt alkavat tulla ajankohtaisiksi. Riittääpä näissä kahakoissa ja muissa pulmissa niinkin paljon selviteltävää ja potkittavaa, että kaiken hoitaminen alkaa olla kova urakka kahdellekin Jackielle...

Chanille tyypillistä hupailua, nujakointia sekä temppuilua sinänsä runsaasti sataminuuttiseen saadaan mahtumaan, mutta pakkohan se on samalla myöntää, että olisihan vuodelle alkuvauhtia antamaan voinut valita pikkuisen reippaamman ja näyttävämmänkin vipellyksen. Itse asiassa muistelinkin, että The Twin Dragons olisi ollut pirteämpi menijä, mutta niinpä vain vuodet olivat pyyhkineet sieltä seasta parikin lähinnä toisluokkaiseen laiskaan hassutteluun panostavaa höpsöilyjaksoa. Tappelujenkaan suhteen ei selvästikään ole Jackien uran huikeimpia koitoksia lähdetty edes yrittämään. Liikettä kyllä riittää, mutta vähän väistämättä puuhastelu vaikuttaa pienimuotoisemmalta nahistelulta kuin Chanin kovimmissa aikaansaannoksissa.

Syitä pikkuisen pudotettuihin kierroksiin voinee muutamastakin suunnasta etsiä. Jackie itse oli ilmestymisvuotena paljon kovemmassa vedossa elokuvassa Supercop, jossa tykitellään selvästi rohkeammin ja reippaammin. Voinee myös olettaa, että aikaa ja energiaa siihen kuluikin paljon enemmän. Vuotta aiemmin Jackie oli pitänyt itsensä kiireisenä toisella suuremman luokan seikkailuelokuvalla, sillä Armour of God sai jatko-osan Operation Condor. Jälkimmäinen on minulta häpeäkseni edelleen näkemättä, mutta jos 1992 ilmestyneet The Twin Dragons ja Supercop laitetaan rinnakkain, niin ero on selkeä jälkimmäisen eduksi ja sinänsä kelvollinen The Twin Dragons näyttää siinä vieressä lähinnä jäähdyttelyltä ja välityöltä.

Muutenkaan The Twin Dragons ei välttämättä ollut mikään suurempi sydämen asia Jackielle, että siihen olisi parasta osaamistaan lähtenyt henkensä kaupalla temppuilemaan. Koko projekti käsittääkseni tarkoitettiin rahankeräyselokuvaksi kaupungin elokuvaohjaajien yhdistyksen hyväksi ja tuotoilla oli tarkoitus rakennuttaa uusia yhteisiä toimitiloja. Ainakin Jackie mainitsee elämäkerrassaan, että rahojen ohjaaminen suunniteltuun tarkoitukseen osoittautui lopulta kovin hankalaksi, eikä koko rakennushankkeesta tahtonut tulla yhtään mitään.

Hyväntekeväisyystarkoitus veti Jackien lisäksi muutakin nimekästä väkeä sekä kameran eteen että taakse. Maggie Cheung tulikin jo mainittua, mutta etenkin pienissä osissa vilahtelee tuttuja nimiä, jotka ovat monia parempiakin ja usein toiminnallisia elokuvia olleet tekemässä. John Woo käväisee pappina häissä, Hark Tsui on yhtenä heppuna loppukahinoiden seassa pyörivässä korttiringissä, Ringo Lam mekaanikkona, Mabel Cheung Die Hardin sijaisäitinä, viulistien joukosta löytyy muiden muassa Gordon Chan, Chia-Liang Liu käy kovakouraisesti lääkäröimässä, Eric Tsang juttelee puhelimeen tyhmyyksiään ja niin edelleen. Jos tykkääkin kameobongailua harrastella, niin The Twin Dragons on siinä mielessä vähintään pikkuinen aarrearkku tutkittavaksi. Mitään hirmuista lisäviihdekimpaletta ei näistä noin tarinan tai yleisen huvittelun kannalta irtoile. Ehkä huvittavimpana näyttäytyy Liun lääkäröinti, jossa tämä pikaisesti ukkosnyrkittää puoskaroivan ja äänekkäästi möykkäävän ihmeparantajan kirjaimellisesti seinille.

Mainittu kohtaus napsaistiin kuitenkin pois kansainväliseen levitykseen tähdätyltä versiolta, josta karsittiin yhteensä noin 11 minuuttia vaihtelevaa materiaalia. Sairaalakohtaus on kuitenkin melko huvittava ja lyhytkin, joten ihmetyttää, miksi se on poistolistalle laitettu. Muuten toimintaan ei ilmeisesti ole paljoakaan koskettu, vaan enemmän vitsikkäämpää puolta harvennettu. IMDB tiedottelee versioeroihin liittyen, että Barbaran puhelinnumeron selvittelyyn liittyvä kohtaus on karsittu ja samoin Barbaran mittavampi laulu elokuvan puolivälin kohdilla kuvitteelliselle yleisölle katsottiin myös tarpeettomaksi. Neljäntenä poistona mainitaan Tammyn lahopäisen poikaystävän hiukkasen epäonniset yritykset saada Yausta mestari itselleen. Ehkei näiden myötä mitään ehdottoman oleellista menetetä, mutta minusta ainakin pari noista ovat kohtauksia, jotka helposti paikkaansa elokuvassa puoltavat ja siksikin ehdottaisin pidemmän version hankkimista, jos aikoo elokuvan katsella.

Lyhyet näyttäytymiset tekevät Lam ja Tsui päätyivätkin kahdestaan elokuvan ohjaamaan ja ilmeisesti työt jaettiin siihen tapaan, että suurin osa toiminnasta jäi Lamin, Chanin ja stuntporukan värkkäiltäväksi, kun taas Tsui sai keskittyä kohkaukseen ja draamaan. Kummankaan kädenjälkeä ei ainakaan ihan helposti havaitse. Paukuttelujen suhteen edetään huomattavasti kiltimmällä linjalla kuin Lamin omissa elokuvissa armottomuuden vaihtuessa sekalaiseen kepposteluun ja vähemmän murjovaan muksimiseen. Kyllähän paikoin meno muuttuu kovemmaksi sekä tylymmäksi, mutta melkoisen kauas jäädään mistään sivullisten silmittömästä surmaamisesta tai korvien haukkailusta. Tarkoituksena on kuitenkin ollut tehdä toimintakomedia, jota nuoremmatkin pääsevät katselemaan. Tsuitakin on taidettu hiukkasen hillitä, sillä monesti herran revittelyt muissa elokuvissa vähän tahtovat käsistäkin karkailla kahjouteen, eikä se läheskään aina herkästi hymyilemään laita. Eihän hän omissa ohjauksissaan pelkkää kaoottista koheltelua ole yleisöjen iloksi (tai rasitukseksi) kyhäillyt, mutta vinha kamerakikkailu sekä hupsuimmat hullutukset on ainakin tästä teoksesta suitsittu ulkopuolelle, mikä lie loppujen lopuksi ihan hyvä homma.

Jackielle tuplarooli antaa mahdollisuuden hassutella monipuolisemmin veljesten poikkeavien persoonallisuuksien suotuisalla avustuksella. Hepuista hurjempi kehuskelee ryypiskelevänsä itsensä useita kertoja humalaan joka ilta ja muutenkin tuntuu rellestävästä elämästä nautiskelevan. Suojatumman kasvatuksen saanut Yau taas päihteistä pidättäytyy ja muutenkin toisenlaisen käytöskoulun käytäntöjä suosii. Ensimmäisellä katselulla sekoilevat sekaannukset tiuhempaan tahtiin jaksoivat hymyilyttää, mutta toisinnolla osa jutuista vähän puhdittomiltakin näyttää. Hölmöilyä vastaan en tällaisessa yhteydessä tahdo napista, vaan ennemmin sitä, että päävitsi pääsee pikkuisen venähtämään ja vanhenemaan, kun siitä sinnikkäästi yritetään samankaltaisia hupailuja kiskoa. Kyllähän se edelleen huvittaa, kun Die Hard pelleilee konserttisalissa orkesterin kanssa ja samaan aikaan velipojan henki on vaarassa rynnäkkökiväärien luikautellessa luotejaan. Harmi vain, että välillä väärinkäsityksistä ei kovin kaksisia sotkuja synnytellä.

Niitä luoteja, potkuja ja posauksiakin onneksi harrastellaan, eikä aina tosiaan ihan pehmoisimpaan tyyliin, kuten alkukin on osoittelevinaan. Ensin pitää tietysti kärsivällisesti vartoilla, että Die Hard ehtii aikuisuuteen varttumaan. Ensimmäinen kunnollinen tappelu nähdään yökerhossa, jossa Die Hard kaverinsa kanssa riehaantuu enemmänkin kykyjään esittelemään. Katsojan kannalta on tietysti hyvä juttu, että Tarzan kykenee lähinnä kerryttämään lisää harmeja taisteluparinsa huidottavaksi. Niinpä Jackie pääsee mikrofonin kanssa täystyöllistettynä oman esityksensä yleisölle viuhtomaan. Lauleluja tämä numero ei juurikaan sisällä, mutta omanlaistaan nyrkki-iskelmää joka tapauksessa halukkaat saavat koettavakseen. Isompikin nujakkahaluinen joukko lopulta esiintymislavalla sekä muissa tiloissa riehuu, mikä tarkoittaa, että lasia rikkoutuu mukavasti ja pitäähän pyssyilläkin pikkuisen uhitella. Kaikkiaan yökerhonujakointi onkin elokuvan alkupuolen reippainta tarjottavaa.

Vaihteluksi saadaan varsin höykytteleväistä venekyytiä kaverusten pakomatkan muodossa, mikä taas lähettelee merisairaussäteilyä rannan lähistöllä lounastavalle Yaulle. Viereisissä pöydissä istuskelevat joutuvatkin kastumisvaaraan Yaun hötkyillessä hallitsemattomasti. Samaan aikaan aaltojen päällä Die Hard pieksee vierellä kiitävän veneen väkeä ja tällaista touhua toki mieluusti katselee, vaikkakin päättömän karkumatkan loppuselvittelyt menevät vähäsen sarjakuvamaiseksi runteluksi. Myös tavaratalon kojuja laitetaan remonttiin, kun viihdyttävästi villiinnytään vähäsen muutakin puuhailemaan kuin vain kauppakasseja ahtailemaan. Kolhuja näitä temppuja tehtaillessa kertyy, mutta enimmäkseen näyttää siltä, että mustelmilla osalliset kärhämistä selviävät. Astetta hurjemmaksi kyyti yltyy kadulla, kun pitää vanhaa tuttua avustaa vapauteen hieman aiottua aiemmin. Sivullisten hyvinvointi ei paljoa näitä hurjastelijoita huoleta ja yritetäänhän pienimuotoista kaupunkisotaakin siinä samalla käynnistellä.

Loppukahinaa aletaan hyvissä ajoin virittelemään, kun elokuvaa on jäljellä vielä reippaasti yli 20 minuuttia, mutta eipä se tarkoita, että viimeinen neljännes pelkkää tiukkaa toimintarutistusta olisi. Paikoin niissäkin puitteissa vaihdetaan sekoilevaksi säntäilyksi, kun kukaan ei oikein tahdo päästä kärryille siitä, missä milloinkin mennään ja kenen kimppuun kannattaisi käydä. Chanin autosponsori pääsee kuvissa varsin näkyvästi esille ja tosiaan kameotouhua vielä loppuunkin on päätetty säästellä. Mielestäni loppurähinät olisi saanut pikkuisen napakampaan nippuun sulloa ja jättää viimeisten minuuttien harhailuja vähemmälle. Jackie on kuitenkin Jackie ja onnistuu pitämään loppumelskeetkin viihdyttävinä nokkeluudellaan ja notkeudellaan. Samoja temppuja tai niiden muunnelmia on muissakin Chanin elokuvissa nähty, mutta kaikkiaan kiva kokoelma niistä saadaan katsojan iloksi kasailtua.

Jos joku sattuu toivomaan Jackien tuplaroolin tuovan tullessaan kaksinkertaisesti reipasta ja urheiluhenkistäkin toimintaa, niin ihan näin ei kuitenkaan käy. Toisen Jackien tehtäväksi nimittäin jää säheltää ja toimia satunnaisena nyrkkeilysäkkinä. Sinänsä kelvollista kenkimistä lopussakin harrastellaan, mutta jos miettii, että näitä rypistyksiä on Chanin lisäksi ollut suunnittelemassa ja toteuttamassa vaikkapa Woo-Ping Yuen ja Siu-Tung Ching, niin eihän se jälki nyt erityisen huikaisevaa tai räjähtävää ole. Elokuvan toimintapuolta tarkastellessa voikin nämä mätkimiset ja muut kopsauttelut melkein järjestään luokitella ihan hyvän perusmäiskeen sarjaan. Katsellessa ei todellakaan tule tylsää, mutta väitänpä samojen heppujen saaneen aikaan aivan toisenlaisille tasoille riehaantuvia sekä remuavia toimintariemuja.

The Twin Dragons edelleen herättelee enemmän haluja kehujen kuin mäkättelyjen suuntaan, sillä vaikka leukoja loksauttelevat huippuhetket uupuvatkin, eikä tästä kimarasta löydy Chanin uran parhaimpiin tai näyttävimpiin laskettavia temppuja, niin tasaisen hyvää huvittelua elokuva enimmäkseen on. Parhaiten mielestäni onnistutaan toiminnan ja komedian yhdistelyssä, mikä tällaisessa teoksessa melkoisen oleellista onkin. Usein on tullut valiteltua, kun etenkin tietyissä amerikkalaisissa elokuvissa Chanista on yritetty väkisin vääntää vitsiniekkaa. Siinä roolissa hän usein kömpelösti kompuroi, mutta fyysisemmän huumorin pelleilyt taittuvat huomattavasti sujuvammin, kuten saa taas todeta. Huvittaviin jippoihin sekä jekkuihin Chan jälleen taipuu, eikä onneksi käytännössä juurikaan vierailla rasittavimpien kohkausten tai täyspöhköjen jutustelujen osastoilla. Olisihan vuoden tosiaan voinut timanttisemmallakin toiminnalla aloitella, mutta ei tässä nyt mitään syytä ole viuruttamaan alkaa, sillä sataminuuttiseen mahtuu kiitettävästi kivaa keppostelua, puhdikasta potkimista ja reipasta romutusriehaakin.

The Twin Dragons (1992) (IMDB)