Joulupukki (Santa Claus)

Mauri Kunnaksen sympaattisesti satuilema ja kuvittama kuusiosainen televisiosarja Tontut ilahdutti jokunen päivä sitten ja samoilla linjoilla jatketaan, koska vuoroon pääsee vastaavalla tavalla toteutettu ja myös pitkälti Kunnaksen työstämä Joulupukki. Tontut ilmestyi vuodenvaihteessa 1978-1979, eikä Korvatunturin touhuja kohti katselevaa ja vastaavasti kuuteen osaan jaettua Kunnaksen seuraavaa sarjaa tarvinnut ihan mahdottoman pitkään vartoilla, vaikka muutama vuosi välissä vierähtikin. Myös tässä tapauksessa jouluisista jutuista syntyi myös kirja, mutta nyt painettu versio ehti ensin lukijoiden hyppysiin, mikä tapahtui vuonna 1981, kun taas sarja ilmestyi katsojien iloksi joulukuussa 1982, jolloin Pikku Kakkonen sillekin toimi ensiesityspaikkana.

Kunnaksen Joulupukki kera ahkeran tonttuväkensä on toki tuttu lapsuudesta, mutta näiden kuvien näkemisestä on ehtinyt hujahtaa, jos ei nyt sentään pieni ikuisuus, niin kauhean pitkä aika kuitenkin, joten kertailu lienee vallan mukavaa puuhaa näin joulukuun viuhuessa vauhdilla eteenpäin. Onhan Kunnaksen Korvatunturilla tietysti tullut vierailtua lähempänä nykypäivääkin, sillä Joulupukki ja noitarumpu käväisi soittimessa kolmisen vuotta sitten, jolloin siitä pikkuisen kirjoittelinkin, mutta tästä varhaisemmasta versioista en kovin kirkkaina kimaltelevia muistikuvia saa millään kaiveltua. Jos vain sopiva väli löytyy ja isompi innostus iskee, niin olisi kiva tänä vuonna uusia kyseinen vuonna 1996 ilmestynyt animaatioelokuva, jolloin olisi molemmat nähtynä melko lähekkäin. Nyt kuitenkin kurkistelemaan, että miltä Korvatunturin jouluiset puuhat näyttivät vuoden 1982 lopulla.

Korvatunturi

Ensimmäinen jakso kantaakin osuvasti kotipaikan nimeä ja onkin ihan hyvä, että edelleen kertojana jatkava Pekka Koskinen pikkuisen puhelee seudun erikoispiirteistä, jotta saadaan selkoa, millainen joulumaailma Kunnaksen mielikuvituksesta on ruudulle piirtymässä. Sitä ennen noin minuutin mittainen intro tarjoaa jo esimakua Korvatunturin lukuisista hommista sekä ajanvietteistä. Kaukana Lapissa erämaiden ympäröimänä siis sijaitsee tämä merkillinen sekä salaperäinen tukikohta joulun lahjapuolta pyörittävälle ahkeralle väelle. Sijainti ei silkkaa sattumaa ole, vaan tiettömien taipaleiden ja tuntureiden takana pysytään piilossa ulkopuolisten katseilta, mikä osaltaan varmistelee porukan työrauhaa. Jos joku utelias sattuisikin lähistölle harhautumaan ja eriskummallisesta kylästä muille juoruilemaan, niin näitä juttuja pidettäisiin luonnollisesti ihan kajahtaneena höpöhöpönä.

Kunhan paikan pääpiirteisiin saadaan pikainen perehdytys, niin onkin aika käydä, jos ei aivan henkilökohtaisuuksiin, niin ainakin ihmettelemään, että millaista porukkaa Korvatunturin joulukylässä oikein hyörii ja pyörii. Joulupukista ei tietenkään ole saatavilla mitään kattavaa henkilöhistoriaa tai yksityiskohtaista omaelämäkertaa, koska vanha ja valkopartainen ukko kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta on halunnut pitää yksityiselämänsä ja menneisyytensä omana asianaan. Kylää kansoittavista tontuista taas tiedetään, että he ovat entisaikojen hyviä haltijoita ja kaupungistuminen sekä teollinen kehitys on ajanut heitä etelän modernista vilskeestä kohti pohjoisen hiljaisempia seutuja. Tietenkään ei sovi unohtaa, että suuri osa tonttujoukosta on edelleen taitavaa porukkaa, sillä vaihtelevaa työkokemusta on kertynyt satojakin vuosia. Siihen kun summaillaan valtava erilaisten ammattien kirjo, niin Joulupukilla onkin apunaan huima tietotaito kaikenlaisten kapistusten kasaamiseksi sekä mittavan joulukiertueen toteuttamiseksi.

Tonttujen monipuolisia taitoja sekä motivaatiota tarvitaankin, koska Korvatunturin joulukylässä eivät pitkät työpäivät ole mitenkään harvinaisia. Aamuja käynnistellään tukevilla puuroannoksilla ja kertojan mukaan kahvia kuluu hurjia määriä, mutta raskaista puurtamisista ja melkeinpä vuoden mittaisesta urakasta huolimatta yhteishenki sekä paikan ilmapiiri on niin erinomainen ja sopuisa, että se tarttuu lähistön villieläimiinkin. Avausjakso ei runsaan seitsemän minuutin kestollaan tietenkään ehdi kovin syvällisesti perehtymään asukkaiden arkeen ja muihin puuhiin, mutta on hyvä esittely joulumaailman koukeroihin ja leppoisan lopettelun jälkeen tahtookin jatkaa joulukylän tekemisten tutkimista. Koska sarjan kuudella osalla on yhteiskestoa vain 43 minuuttia, niin nämähän ahmaisee helposti yhdellä istumisella, eikä jaksoja malta sen suuremmin säästellä.

Korvatunturin arkea

Avausta seuraavien seitsemän minuutin ajan olisikin tarkoitus tutkia niitä joulukylän arkipuuhia paremmin, mutta lienee sekin selvää, etteivät ne aivan vastaa keskivertotyypin jokapäiväisiä juttuja ja se Korvatunturin perusmaanantai tietyistä yhtäläisyyksistään huolimatta vaikuttaa kuitenkin olevan osittain toisesta maailmasta. Tonttulapset käyvät kyllä kouluaan, mutta opinnoissa korostuvat esimerkiksi eläinoppi sekä käytännön käsityöt, vaikka lukujärjestykseen toki muutakin mielenkiintoista mahtuu. Verstaan puolella päivät venyvät, eikä taida ihan kahdeksan tunnin aherrus ainakaan kiirekaudella riittää ja niinpä näppärän nikkaroinnin äänet kertovat osaltaan, miten motivoitunut porukka ahertaa yhteisen hyvän tavoitteen saavuttaakseen.

Pelkkää lelujen väsäystä sekä kasausta tonttujen tehtävät eivät ole, vaan toinen jakso korostelee erilaisten taitojen tarpeellisuutta, sillä joulukylästä kyllä löytyy monenlaisille osaajille hommia. Pieni valikoitu erikoisryhmä hoitaa paikan suurta painokonetta, kun taas varastohyllyjä täydentävät tarkat tontut, koska ennen aattohetkeä materian määrä ehtii paisua melkoiseksi, jolloin vaaditaan kykyjä hallita myös se huolellinen kirjanpito, ettei lahjaoperaatio karkaa hallitsemattoman sekoilun puolelle. Toista jaksoa ihmetellessä kävi hetkisen verran mielessä, että kaikkien osien kohdalla samanlaisena toistuva runsaan minuutin mittainen intro haukkaa suhteellisen suuren osan näiden kestosta ja ainakin näissä kahdessa ensimmäisessä tapauksessa myös jäähdytteleväinen päättelyosuus on suunnilleen samanlainen. Kenties voisi pikkuisen napista kierrättelyistä, mutta ehkei tuo pistäisi niin silmiin, jos näitä katselisi rauhallisemmalla tahdilla jakso kerrallaan. Toistuvista osuuksista huolimatta jaksoissa kyllä riittää melkoisesti aina uuttakin tutkittavaa, eli enpä lähtisi tätä hienoista toistoa ainakaan hirmuiseksi haittapuoleksi suurentelemaan.

Korvatunturin vapaa-aikaa

Parissa ensimmäisessä pikkupätkässä korostuu tiukka työtahti ja aherruksen täyttämät pitkät päivät, joiden jälkeen lähinnä uupuneina lampsitaan sänkyjä kohti. Kaipa kolmas kahdeksanminuuttinen tahtoo selventää, ettei Joulupukin hilpeä kylä sentään ole mikään armoton orjaleiri, jossa hyväntahtoiset ja uhrautuvaiset apurit säälittä riistetään sekä poltetaan loppuun. Vaikka ensimmäisessä osassa mainitaankin, että Korvatunturilla työtä riittää tammikuusta seuraavaan jouluun, niin kyllähän sinne sekaan silti hieman vapaa-aikaakin saadaan soviteltua, eikä mitään tauotonta raatamista vaadita. Näinpä tonttujoukko viettääkin kesäkaudella lomiaan rentoutuen kuka mitenkin parhaaksi katsoo ja siitähän saadaan vallan sympaattinen sekä kepeä jakso aikaiseksi.

Korvatunturin harrastelumahdollisuuksia käydäänkin pikkuisen läpi kuvien ja kerronnan kautta. Osa tontuista tykkää vaeltaa läheisillä tuntureilla luonnosta nauttien, toiset urheilevat reippaammin ja jotkut taas löytävät omat juttunsa taiteilun parista. Joulupukki malttaa itsekin vaihtaa vapaalle kesäauringon lämmitellessä ja vähän yllättäenkin jutellaan, että hänen lempipuuhaansa on onkiminen veneessä loikoillen, tosin mainitaanpa sekin, että usein onki unohtuu kokonaan reissusta, mutta mitäpä noista... Kesäkausi ja alkava syksy on myös poroporukalle mieluista ulkoiluaikaa rinnelaidunten kutsuessa haukkailemaan jäkälää ja muuta mehevää kasvustoa. Ruska-aikaan luonto räväyttää Lappiin niin lumoavan väriloiston, että ulkoilu on vallan mieluista ajanvietettä, mutta väistämättä lähenevä ensilumi tarkoittaa vapaa-ajan, lomailun ja leppoisan lötköilyn huomattavaa vähenemistä. Edellisiin osiin verrattuna ulkoilukuvasto sekä leikkisän plus letkeän laiskottelun tavoittelu tuo kokonaisuuteen kivaa vaihtelua, ja etenkin pukin pötköttelystä välittyy ruudun toiselle puolellekin varsin positiivista värähtelyä elämäniloisine nautiskeluineen.

Korvatunturin joulukiireitä

Kesälomien jälkeen päästäänkin kiihdyttelemään kohti vuoden varsinaista kiirekautta, ja vaikka tämä seitsenminuuttinen ei vielä aattohuipennukseen ehdikään, niin antaapa se silti vihjettä, millaisia ponnistuksia lienee luvassa ennen kuin viimeinenkin paketti on odottaviin kätösiin onnistuneesti ojennettu. Syksyn edetessä talvea kohti on taas yhden erikoispartion toiminnan aika, sillä joka vuosi Joulupukki lähettää maailmalle tarkkailujoukkonsa, joka koostuu vikkelistä, hiljaisista ja huomaamattomista tontuista. Heidän päähommanaan on valvoa lapsia sekä kirjata muistiin heidän käytöstään, josta syntyvät raportit toimitetaan Joulupukin arvioitaviksi. Usein näissä perinteisissä Joulupukista kertovissa jutuissa pikkuisen närästelee tämä lasten vakoileminen ja paikoin puoliviattomienkin kolttosten takia tuhmiksi tuomitseminen. Näitä nyt tuskin kannattaa tällaisissa yhteyksissä haudanvakavasti ottaa ja lähteä pitkiä paasauksia virittelemään tirkistelyistä ja lahjattomaan jouluun johtavista leimoista, mutta kyllä nämä aina tuntuvat muun joulutohinan joukosta paistavan vähintään lievästi ikävällä värähtelyllä läpi.

Onneksi jakso lähinnä sivuaa tätä tarkkailuoperaatiota ja Joulupukilla riittää paljon muutakin lukuhommaa kuin vain kiltteydestä tai sen puutteesta kertovien raporttien kahlaaminen. Nimittäin maailman toiveikkaat lapsoset kuormittavat lentopostia niinkin runsaasti, että joulun lähestyessä kirjetulva vain yltyy ja pyyntöjä vyöryy konttoriin kiihtyvällä tahdilla. Monenmoiset toiveet merkitään huolellisesti joulukylän suuriin kirjoihin, jotta pysyttäisiin jotenkin kärryillä pakattavien pakettien suhteen. Joulukuun viilettäessä finaaliaan kohti ja kiireiden kasvaessa pitäisi siinä sivussa hiljalleen valmistella Korvatunturin omaakin joulua, eli koristeet askarrellaan milloin sitten ehditäänkin. Pikkutonttuja taas kovin miellyttävät leivontapäivät herkkujen maistuessa monille. Viimeiset ponnistukset lahjaröykkiön paketoimiseksi hoidetaan suurilla talkoilla, joissa auttaville käsipareille todellakin käyttöä löytyy. Kovasta tohinasta ja kiihtyvästä kiireestä kertovien kuvien perusteella pieni tai suurempikaan stressi ei joulukylän porukkaa uuvauta, vaan hymyt pysyvät kasvoilla sekä hyvä yhteishenki leijuu kaiken tekemisen yllä. Voikin taas todeta jakson tarjoilevan vähintään runsaan kourallisen verran sellaisia piirroksia, joita on käytännössä pakko jäädä pausen kanssa jumitellen ihailemaan sekä tutkimaan tarkemmin. Muutenkin hahmoissa sekä tekemisessä on lähes jakuvasti sydäntä lämmittävä sympaattisuus läsnä ja touhut vaikuttavat omaperäisiltä jaksosta toiseen. Melko usein on uudempia jouluelokuvia katsellessa heräillyt lähinnä ikäviä tuntemuksia, että tietyt pakolliset käänteet ja perinteet survotaan väkinäisesti ruudulle homman hengen ollessa täysin sielutonta suorittamista, mutta nämä Kunnaksen jutut ovat onneksi täysin toisesta maailmasta!

Jouluaatto

Viidennen jakson alkaessa ovat paketit jo melko pitkälti kasassa ja juhlava jouluaatto lähestyy hyvää vauhtia, vaan sepä ei vielä lepoa Korvatunturin porukalle tarkoita, vaan muutaman päivän päässä odottelee vuoden kovin puristus, jossa ei ole paljoakaan virheille tai viivyttelyille varaa. Vielä on aikaa tarkistella, että kaikki on kunnossa ja tehdä tarpeelliset huoltotoimenpiteet. Lastaukseenkin pitää varata kohtalaisesti aikaa, sillä maailman miljoonien lasten lahjominen ei ihan yhdellä rekikuormalla suju, vaan pukin punertavat lentokoneet kuljettavat lasteittain jouluiloa kohti planeetan kaukaisimpiakin kolkkia. Aikaerot ja lahjojen availun jakautuminen aaton sekä joulupäivän kesken pikkuisen helpottavat hektistä hommaa, mutta kyllä siinä saa poro jos toinenkin laukata huimaa kiitoa, jotta kaikki osoitteet pystytään käymään runsaan vuorokauden sisällä läpi.

Aattoaamuna heräillään viiden aikaan ja tehdään vielä pikaiset varmistukset sekä valmistellaan porukkaa raskasta retkeä varten. Joulupukillekin on kertynyt sen verran ikää, että tällainen äärimmäisen piukkaan pakattu mega-maailmankiertue kuormittaa kehoa ja ennen kuin lentelyn päätepiste saavutetaan, niin alkaa olla vointikin melkoisen uupumuksen puolella. Jännitystä sekä kihelmöivää odotusta on ilmassa, kun hirmuisen suuri joukko lapsia odottaa erästä tiettyä ja kovin toivottua jouluvierasta. Valitettavasti päivä on lyhyt ja koteja melkeinpä lukematon määrä, joten käväisyt ovat pikaisempaa luokkaa, mutta eiköhän Joulupukki apureineen rajoitteista huolimatta onnistu aaton aikana levittämään maailmaan mahtavan kasan iloa ja onnea. Vaikka sarjassa yritetäänkin hieman avata järjestelyjä sekä toteutusta kaiken jouluhulinan taustalla, niin eipä onneksi sitä taikaa lähdetä täysin selittämään, mikä on pelkästään positiivista. Muuten kyllä aattojaksossa maisemat vaihtuvat mukavasti ja tehtävää tosiaan riittää paljon, mikä mielestäni summautuu siten, että kuviltaan tämä seitsenminuuttinen on sarjan monipuolisin pätkä. Jos taas tahtoo nähdä pikkuisen tuoreempaa animaatiota lahjakiertueen haasteista, niin voisin ainakin varovaiset suositukset heittää hyväntuuliselle, vauhdikkaalle sekä hauskallekin elokuvalle Arthur Christmas.

Korvatunturin joulu

Huiman aattorutistuksen jälkeen kohti Korvatunturia palailee ymmärrettävästi miltei lopenuupunut porukka, mutta voisipa kuvitella niinkin, että väsyneessä mielessä värähtelee myös niitä tyytyväisyyden tuntemuksia, kun työntäyteinen ja palkitseva yö alkaa olla ohi. Raatajia odottelee kuuma sauna, jossa yön tuiskeissa sekä tuulissa kohmettuneet paikat saavat lämpöään takaisin ja hiljainen rentouttava hetkonen auttaa poistelemaan kiireitä mielestä. Pitkän taipaleen laukkailleet porot saavat tietysti myös ansaitun hemmotteluhetkensä, sillä ovat olennaisesti auttaneet jouluilon levittelyssä. Ehkä on kuitenkin selvää, ettei tiivistahtisen rupeaman jälkeen monellakaan ole enää paljoakaan puhtia jäljellä, vaan pehmeä lepopaikka houkuttelee mahdottoman vastustamattomasti.

Aatto ei ole joulukauden loppu Korvatunturilla, vaan joulupäivänä juhlitaan perinteisin menoin oman porukan kesken, sillä ohjelmassa on joulukirkkoa aamulla, koulunäytelmää ja illan kruununa suuri yhteinen juhla, jossa herkut, laulut, tanssit ja toki ne lahjatkin kuuluvat asiaan. Ilonpito jatkuukin pitkälle yöhön, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen hiipuu unten maailmoihin väsyn voittaessa. Kertojakin vielä vakuuttelee, että ahkerasti uurastanut porukka saa hurjan rupeamansa jälkeen pitää ansaitun talvitauon ennen kuin uuden kauden valmistelut aloitellaan. Katsomon puolella päällimmäisenä ja lämpöisen ilahduttavana tuntemuksena tästä kaikesta kuitenkin jää jälkeen, että yhdessä tehdään ja yhdessä juhlitaan onnistumisia hyvässä hengessä. Siksipä siis sanoisinkin, että on ollut tekijöiltä mukava ajatus väkertää vielä aattovalmistelujen ja suuren kiertueen jälkeen tällainen kuusiminuuttinen palautumisjakso, jossa maailmaa ilahduttanut porukka pääsee rauhallisemmalla otteella nautiskelemaan joulutunnelmasta keskenään. Siihen on erinomaisen helppoa heittäytyä mukaan ilon ja onnen suorastaan huokuessa kuvista, ja vaikka sarja ei kestonsa suhteen mikään mahtaisa joulueepos olisikaan, niin mahtuupa rajalliseen minuuttimäärään melkoisesti hyväntuulista tekemistä, oleilua ja sydämellisiäkin tuokioita.

Ainakaan tämän katselun jälkeen en osaisi selkeää suosikkia jaksojen joukosta nimetä, mutta jos yrittää pitäisi, niin ehkäpä pari viimeistä kovimmin keskenään vääntäisivät. Aattojakso tosiaan kuvastollaan vaihtelee paikkoja ja tekemisiä kenties runsaimmin, kun taas päätöspätkän juhlallisuudet ja rauhallinen hiljentyminen ansaittua lepoa kohti lämmittää kovin sydäntä. Eipä ole kuitenkaan mitään halua vähätellä muita jaksoja, vaan laatutaso on korkealla ja aikamoisen tasainen läpi sarjan, eikä mielestäni yhtään turhaa täytepalaa näistä löydy. Jos taas tahtoisi kevyttä vertailua harrastella varhaisemman sarjan kanssa, niin Tontut ei ole läheskään yhtä puhdasta joulujuttua tai huttua muutenkaan, vaan näppärästi ja saumattomasti yhdistelee suomalaisten menneiden aikojen arkea tarinoihin sekä uskomuksiin. Kuviltaan ja väreiltään hillitympi sekä pikkuisen pelkistetympi toteutus tukeekin tätä arkipuolen esitystä, kun taas Joulupukki räväyttää punavärit ja varsin valtaviksi paisutellut puuhatuokiot häpeilemättä katsojan iloksi ja samalla seikkailee jalat huomattavasti tukevammin satumaailman puolella. Toisaalta nämä erot ovat myös sarjojen vahvuuksia ja ainakin näin jälkikäteen tuumailtuna onkin erinomainen juttu, että tietyistä yhdistävistä piirteistä huolimatta Joulupukki-sarjan myötä lähdetään pyyhältämään kohti toisenlaisia tarinoita, eikä laiteta hassuttelevaa kekseliäisyyttä liian ahdistaviin kahleisiin.

Vaikka varhaisemman Tontut-sarjan kuvissa on mielestäni ehdottomasti paljon arvostettavaa ja kiiteltävää, niin Joulupukki täyttää ruudun sen verran vastustamattoman värikkäillä, monipuolisilla, tapahtumarikkailla ja hauskoilla piirroksilla, että itse kyllä kallistun melko helposti näiden kahden välillä pirteän joulukylän vilskeen puolelle. On miltei mahdotonta omaksua tai haukata kaikkea kerralla. Vaikka kuvat eivät pikavauhtia vilistäkään ruudulla, niin silti pausen painelua vaaditaan tai uusintoja, että pääsisi perille kaikkien pienten sekä välillä kekseliäästi kätkettyjenkin vipeltäjien puuhista tai aikeista. Tekijät tosin helpottavat hommaa ja tarkkailua siinä mielessä, että samoja kuvia kierrätetään ja toistetaan jaksojen sisällä tai välilläkin jossakin määrin sekä suurimpiin kokonaisuuksiin paneudutaan huolellisemmin kuin vertailukohdassa, jossa tällainen toisto on melkoisen olematonta.

Omalla kohdalla tiettyjen tuokioiden ilmaantuminen ruudulle pariin kertaan ei aiheuttanut mitään mainittavaa närästelyä, vaikka jaksot katsoinkin yhteen pötköön, sillä kyllähän niistä löydettävää tosiaan tuntuu riittävän. Etenkin suurempien joukkojen laajemmat kuvat vaikuttavat olevan monesti niin touhukkaita, että ne voisivat hetkenä minä hyvänsä herätä henkiin, eikä aina edes oikein tajua katsovansa "pysäytettyjä" hetkiä. Kauppojen joulukorttivalikoimiakin tutkiessa ilokseen huomaa, että näille veikeille ja hilpeille Kunnaksen kuville kysyntää edelleen löytyy. Sanottakoon sekin vielä ennen lopettelua, että tämä värikäs, touhukas ja melkeinpä jatkuvasti pienempää tai suurempaa hupsuilua tarjoileva piirrostyyli on minulle se, mikä Kunnaksesta tulee ensimmäisenä mieleen ja yhdistyy vielä voimakkaasti jouluaiheisiin sekä tarkemmin tämän sarjan hahmoihin. Johtunee luultavasti siitä, että lapsuudessa eniten selaamani Kunnaksen kirja oli vuonna 1981 ilmestynyt Joulupukki. Kyseinen teos pitäisikin jostakin kaivaa kätösiin, että joskohan se herättelisi muutamia mukavia muistoja, vaikka sarjaversiokin siinä suhteessa kiitettävästi kunnostautuu.

Joulupukki (1982)

Enontekiön porolappalaisten parissa

Haaveiden maailmoista ja unelmien reunoilta taas totisempi todellisuus kutsuu, koska Tuhkimon toiset seikkailut vaihtuvat pohjoiseen eloon poroja paimennellessa. Toukokuun aikaisempi samalta levyltä napattu lyhytdokumentti vei kesäiseen Rymättylään, jossa perinteistä nuottakalastusta katsojille esiteltiin. Nyt ei kuvissa niinkään lämpöiset laineet kimaltele, vaikka vuoden kuumaa kautta kuitenkin vietetään tunturien maassakin. Tutut tyypit ovat taas tekijäporukassa, eli Eino Mäkinen kuvaa ja asiantuntijoina toimivat Kustaa Vilkuna sekä Heikki Roivainen. Kertojaa ei tässä tapauksessa ole, eli mykällä linjalla mennään ja sen lisäksi varsinaisesta dokumentistakin on ensimmäinen puolikas hävinnyt jäljettömiin. Kuvaukset hoidettiin valmiiksi kesällä 1939, mutta homma viimeisteltiin vasta talvisodan jälkeen 1940, jolloin elokuvasta tuli noin 15-minuuttinen versio levitykseen, mutta siinä laajuudessa se ei ole säästynyt vuosien kulutukselta. Kyllähän levyltä löytyvällä pätkälläkin sinänsä mittaa on 12 minuuttia, mutta siihen on liitetty Vilkunan kommenteista koostellut melkoisen mittavat saatesanat rullailemaan, eli varmaan kuudesta seitsemään minuuttiin varsinaista kuvamateriaalia on aika hampaineen haukannut tässä tapauksessa, mikä samalla tarkoittaa, että dokumentti itsessään on hyvinkin epätäydellinen.

Alussa verkkaisesti rullaileva tiivis kertomus kesän 1939 kuvausreissusta on kuitenkin melko mielenkiintoinen tietoisku ja heti siinä mainitaan, että tämä pidempi matka Peräpohjolaan ja Käsivarren Lappiin oli elokuvayhtiön merkittävin projekti kyseisenä vuonna. Matkan päätarkoituksena tosin oli taltioida lohenpyyntiä ja heinäkuun alussa tämä tavoite mielessä kohti pohjoista paineltiin. Kuvaukset saatiin käyntiin Kemijoella Muurolan kylän verkkopadolla, josta jatkettiin alajuoksua seuraillen Tervolaa kohti, sillä sieltä löytyvää lanapatoa pidettiin kaikkein kauneimpana patopaikkana Suomessa ja muutenkin elokuvallisena ympäristönä. Torniossa sää muuttui sateisemmaksi ja kohteeksi otettiin Karunki aikomuksena kuvailla koskella siian lippoamista. Sää oli silloinkin sumuinen, mutta jokseenkin kummallista kalastustapaa saatiin silti filmille taltioitua. Myöhemmin kuvausporukan palaillessa pohjoisemmilta seuduilta seisahduttiin Kukkolankoskelle siikajuhlien viettoa tarkkailemaan ja kuviin napattiin talteen esimerkiksi vanhanaikaisesti suoritettu saaliin jakaminen, eikä ollut huonoista ilmoistakaan kiusaa. Näistä työtuokioista ja muista paloista saatiin leikattua esityskuntoon noin 15-minuuttinen kalastusdokumentti Peräpohjolan lohen- ja siianpyynti, joka valitettavasti on sittemmin kadonnut tai tuhoutunut.

Sinänsä kuitenkin hyvä, ettei koko reissu vaivoineen ja väkerryksineen hukkaan mennyt, koska tosiaan muutakin kuvauspuuhaa kaveruksilla oli kehitteillä, ja niinpä filmausmatka jatkui pohjoisempaan Lappiin niinkin erämaisille seuduille, että tiet loppuivat kesken ja piti jatkaa veneillä kulkua määränpäätä kohti. Könkämäeno-jokea pitkin kiidettiin Kilpisjärven suuntaan, ja tämä kyyti vesiä pitkin oli Vilkunan kommenttien perusteella elämys itsessäänkin, sillä reitin tähän osaan mahtui runsaat 50 koskea tai joen muuta voimakkaampaa virtauspaikkaa, mikä tarjosi oivan tilaisuuden taltioida vanhanaikaista vesiteiden taivallusta. Loistavia kuvia saatiinkin ja erinomaisia oppaita oli veneessä mukana. Valitettavasti taitaa olla niin nykykatsojan kannalta, ettei näitäkään pätkiä ole armoton aika säästellyt ihmeteltäviksi. Kunhan päästiin rantaan, niin keskityttiin ikuistamaan jokapäiväistä lappalaista elämää, mutta ennen pitkää piti pakata kamat ja jatkaa kohti varsinaista porokylää, joka siihen aikaan oli siirtynyt ihmisineen ja eläimineen Saana-tunturin lähistölle.

"Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Vuonna 1605 Tornion Lapissa Enontekiöllä oli lapinkylissä noin 1600 poroa ja Kemin Lapissa 434. Sata vuotta myöhemmin monella porolappalaisella saattoi olla yli 200 poroa ja Utsjoella rikkaimmilla 1000-2000.[2] Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870-luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennen kuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt. Vuonna 1800 Inarissa oli poroja 4000, kun 70 vuotta myöhemmin niitä oli kaksinkertainen määrä ja kasvu jatkui. Vuonna 1900 koko poronhoitoalueella poroja oli 128.534.[2] Porojen määrät kasvoivat rajusti 1880-luvulta alkaen."

Poronhoito

Kuten katsojallekin varsinaisissa säilyneissä kohtauksissa esitellään, niin nämä kylät tosiaan olivat varsin liikkuvaisia ja kevytrakenteiset asumukset pystyttiin purkamaan sekä siirtämään melkoisen näppärästi ja nopsasti. Kuvausporukka tavoitti pikkuhiljaa pohjoiseen pyrkivän porokylän heinäkuun puolivälin kohdilla ja parista tuhannesta poroyksilöstä koostuva lauma oli tekijöille ainutlaatuinen sekä vaikuttava kokemus ja rinteitä pitkin porhaltavan eläinmäärän valtavuutta yritetään kauempaa napsittujen otosten kautta katsomoonkin välitellä. Aiemmissa kansanperinnettä kuvaavissa lyhytelokuvissa on tullut selväksi, ettei päätarkoitus niinkään ole leppoisaan joutenoloon tai tunnelmakuvien taiteiluun panostaa, ja niinpä myös tässä teoksessa työntäyteinen sekä raskas elämä pilkahtelee. Tekemistä on paljon ja heinäkuun helteet sääksineen kiusaavat poroja houkutellen laumaa kohti Norjan viileämpiä korkeita tuntureita lumihuippuineen. Nähdäänhän kuvissa myös ihmisten uurastusta porovaellusten lisäksi, mikä minuuteissa mitattuna eniten liittyy majoituspaikkojen väsäilyyn, mutta pitäähän sitä syödäkin ja hauvakavereillekin murkinat tarjoilla. Taustoilla tietysti kauniit sekä jylhätkin näkymät vilahtelevat, ja niitä maisemia mieluusti katselee, vaikkei koko ajan sattuisi ja tapahtuisikaan. Tosin silti sanoisin, että kadonneesta kuvamateriaalistakin johtuen joku asiantuntija olisi voinut kenties tekaista dokumenttiin vaihtoehtoisen selostuksen ja sitä kautta kotikatsomoon vaikkapa niitä hävinneitä osuuksia paikkaavaa taustatietoa.

Valitettavasti näistä muutamista kauniista otoksista ja kiehtovista kuvista huolimatta joutuu toteamaan, ettei kyseessä mikään mahdottoman antoisa elämys ole, mutta siitä ei tee mieli alkaa hirmuisesti murisemaan, koska tosiaan alkuperäisestä teoksesta on noin puolikas hävinnyt teille tietämättömille. Siksi tuli hiukan mietittyä, että onkohan niinkään järkevää ottaa näitä epätäydellisiä dokumentteja käsittelyyn, mutta tässäkin tapauksessa ainakin näin Lappia ihastelevan silmien iloksi elokuvasta löytyy parempia pätkiä ja tosiaan kattavat alkusanat tuovat sekaan tietorikkaampaa sisältöä, mistä on ihan mukavaa seikka ja toinen blogin lyhytdokumenttien osastoon kirjailla. Vilkunan elokuvaa edeltävien kommenttienkin mukaan tekijät olivat aikoinaan saaliisensa tyytyväisiä, kun filmiä kertyi satojen metrien verran ja sen lisäksi Mäkinen napsi ahkerasti myös valokuvia, joita saatiin arkistoon noin tuhat kappaletta myöhempien aikojen ihmeteltäväksi. Ilmeisesti nämä valokuvat on saatu säilyteltyä paremmin, eikä samanlainen tuho ole niiden osaksi koitunut. Jos Enontekiön porolappalaisten parissa eräänlainen tynkäteos onkin, niin samaisen levyn viimeiseksi vilkaistavaksi jäänyt Suonikylän talvielämää tarjonnee huomattavasti perusteellisemman sekä samalla kattavamman katsauksen pohjoiseen elämänmenoon 1930-luvun viimeisinä vuosina suuria muutoksia mukanaan tuovan sodan jo odotellessa aivan kulman takana. Sepä siis olisi seuraavana tässä sarjassa ohjelmistossa, mutta välillä taas mielellään jotakin viihteellisempää hömpötystä...

Enontekiö

Kaaresuvanto

Enontekiön porolappalaisten parissa (1940) (IMDB)

Enontekiön porolappalaisten parissa (Elonet)

Trivianurkkaus 22: Rare Exports

Ihan vielä ei ole aika päästää irti pirullisista pukeista ja kovakouraisista tonttujoukoista, sillä katsellessani Jalmari Helanderin vanhemmat lyhytelokuvat Rare Exports Inc. ja The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005, niin tuli siinä samassa yhteydessä mieleen vielä vilkaista uudempi ja pitkän elokuvan mittoihin kasvatettu Rare Exports pikauusintana. No, eihän se nyt näin nopsasti ehtinyt mielestä hiipumaan, koska tosiaan joulukuussa siitä näpyttelin, mutta ohjaajan ja nuoren päätähden kommenttiraita pikaiseen kertailuun tässä tapauksessa innosteli. Muutenkin oli ihan mukavaa katsella koko "trilogia" tällaisessa tiiviissä rupeamassa, niin näkee mahdollisesti selkeämmin, että mistä on lähdetty ja minne päädytty. Siihen vielä päälle pikkuisen tekijöiden mietteitä ja tuokioita kuvauksista, niin ei välttämättä tarvitse vielä ihan seuraavana jouluna palailla näihin maisemiin...

Levylle on laitettu myös runsaat 20 minuuttia kellotteleva dokumentti kulisseista, mutta valitettavasti tällaisen pikkutietoa summailevan koosteen kannalta näiden pätkien anti on melkoisen laihaa, sillä eipä sieltä oikein mitään informaatiotulvaa vyörytteleviä haastatteluja löydy, vaan lähinnä lyhyitä väläyksiä milloin miltäkin kuvauspäivältä. Ihan aluksi tosin poiketaan Helsinkiin vilkaisemaan Aleksanterin teatterin kellariosastolle harjoitusten sujumista syksyllä 2009. Syksyllä ainakin osa porukasta ehti jo paljon pohjoisemmaskin, sillä esitellään kuvauspaikkojen etsimistä Norjan puolelta ja tarkemmin Øverbygdin seuduilta. Raunon ja Pietarin tulevalla pihapiirillä liikuskellaan ja tuolloin teurastamolavastekin oli vielä pahasti vaiheessa. Kunhan kuvaukset Pohjois-Norjassa käynnistyvät, niin dokumentti tarjoilee lähinnä tunnelmia työskentelyn lomasta ja satunnaista hassuttelua. Välillä mukana pyörii bussillinen tonttuja ja onhan sitä ihmeteltävää muutenkin, mutta tämän koosteen kautta ei kovin tarkkaa kuvaa tekovaiheista valitettavasti saa. Jälkituotantoosuuttakin mainosmateriaaleineen vilkaistaan, jolloin siirrytään takaisin Helsinkiin ja sieltä vielä reissataan maailman ensi-iltaan Sveitsin Locarnoon, jossa elokuva esitellään innostuneelle yleisölle valtavalta valkokankaalta. Ihan hauskaa porukalla näyttää kuvauksissa olleen ja huvikseenhan tällaista mielellään seurailee, mutta yritänpä etsiä sieltä kommenttiraidan puolelta pikkuisen yksityiskohtaisempaa asiaa, ettei trivikatsauksesta sentään ihan tynkä tai ympäripyöreä höpötys tule.

Varsinaisen elokuvan lähtiessä rullailemaan, niin luonnollisesti avauskohtaukset ovat ensin juttujen kohteena. Helander kertoo, että vähän omalaatuiseksi aarteenmetsästäjäksi, eli Rileyksi löydettiin norjalaisista Elling-komedioista tuttu Per Christian Ellefsen. Rileyn kaivosporukkaa johtavan Greenen osaan taas valikoitui Jonathan Hutchings, joka olikin tutumpi kaveri, sillä samainen heppu toimi kertojana kummassakin varhaisemmassa lyhytelokuvassa. Näiden työtoverien keskustelut avauskohtauksissa olivatkin Helanderin mielestä vaikeita ja turhauttavia noin kirjoittamisen kannalta. Lukuisia versioita näistä sananvaihdoista väännettiin, eikä hän lopulliseen jutteluun erityisen tyytyväinen ole. Näinpä elokuvan käynnistely osoittautui hivenen hankalaksi.

Ulkotiloihin siirryttäessä Riley pääsee paasaamaan puhettaan vuoren huipulta ja Helander pohtii, että jutuista ja maisemista voisi päätellä kyseessä olevan vähän toisenlaisen seikkailun. Sopivia kuvauspaikkoja etsiskellessä kaivosalueena toimivalla seudulla oli näiden ennakkovierailujen aikaan yleensä sumuista ja tuulista, mikä sai huoltakin aikaan, mutta niinpä vain varsinaisena kuvauspäivänä sää oli mitä parhain. Vuoritaustojakaan ei tarvinnut lähteä digitaalisesti parantelemaan, mutta Rileyn varsinainen puhe kylläkin taltioitiin useampaankin kertaan hieman vaihtelevin painotuksin. Suuri osa kuvissa nähtävistä kaivosmiehistä oli avustajina toimivia paikallisia asukkaita. Helander juttelee myös, että olisi ollut sinänsä kiva jysäyttää vuoren huipulla ihan oikea räjähdys, mutta sen olisi pitänyt olla valtava, että olisi näkynyt kauemmas toivotulla tavalla.

Alkutekstijakson aikana vaihdetaan Korvatunturilta Pietarin ja Raunon kotiin, mutta joulupukin taustoja selvittelevän koosteen tarve nähtiin oikeastaan vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa leikatessa. Monikaan ei olisi osannut tuosta vain tuumailla, että millainen tällainen vanha tuimempi joulupukki olisikaan, niin tehtiin sitten asiaa havainnollistava jakso. Alkujaan siihen laitettiin mukaan myös paikallisia tapahtumia lehtileikkeiden kautta, joissa kerrottiin lisääntyvistä ouduista tapahtumista sekä paikkakunnan ihmisten nousevasta huolesta. Näitä kuitenkin nipsittiin pois, ettei yht'äkkiä tulisi liikaa informaatiota ja päätettiin keskittyä joulupukkiin tässä vaiheessa. Kaksikko juttelee myös, että Pietaria esittävä Onni oli varsinaisten kuvausten päätyttyä ehtinyt jossakin määrin kasvaa ja ehkä se on nähtävissä myöhemmin toteutetun alkutekstijakson kuvissa.

Hyviä kuvauspaikkoja piti löytää pohjoisen Norjan puolelta muualtakin kuin vain pilviin kohoavilta huipuilta, koska tarvittiin sopiva pihapiiri Pietarille ja Raunolle, joka järjestyikin. Vanhaa ja ränsistynyttä taloa ei kuitenkaan voitu käyttää sisäkohtausten kuvauksessa, koska Helander kertoo rakennuksen olleen niin mätä ja homeessa, ettei sinne ollut kellään mitään asiaa. Siitä johtuen nämä kohtaukset lavastettiinkin studion puolelle ja ainakin ohjaaja on sitä mieltä, että Pietarin ullakkohuone onnistuikin loistavasti. Studiossa kuvattu joulupöytäkohtaus isän ja pojan välillä miellyttää paljon Helanderia ja hän kovin kehuukin Onnin esiintymistä ja ilmeitä. Hieman huolestutti ennakkoon, että miten yleisö tällaiseen omaan suosikkihetkeen suhtautuu, mutta kyllä katsojatkin ovat tykänneet. Sitä oli myös oikein mukava tehdä, kun puitteet olivat kunnossa, eikä edes tarvinnut hopulla ja kiireellä työskennellä. Lisäksi Helander hehkuttelee Pietarin kotikutoisen näköistä taisteluvarustusta, mutta Onni ei taas osaa pelkästään myönteisesti kantamiinsa suojuksiin sekä aseistukseen suhtautua, koska tuumailee, että etenkin studio-olosuhteissa puku oli kamalan kuuma ja haulikossa sekä muissa kamppeissa oli oma jatkuva raahaaminen. Helander tosin vastailee, että mitä hankalampaa näiden kanssa painiminen oli näyttelijälle, niin sitä paremmalta touhu kameran kannalta näytti.

Muuten lavasteista jutellessa tulee ilmi, että Rauno-isän työtilana toimiva teurastamo jouduttiin rakentamaan myös ja välillä näytti siltä, ettei kyseistä hommaa saada ajoissa valmiiksi. Vaikka tällaista stressiä ilmenikin, niin Helander muistaa kuitenkin mainita, että lavasteissa työskentelyssä oma viehätyksensä on ja vähän naureskellen pohtii, pitäisiköhän tuleviakin projekteja miettiä hiukan uudelleen siltä kannalta. Yleisestikin tuntuu kommenttiraidan höpöttelyjen perusteella siltä, että hyvät puolet ovat heittämällä ylittäneet ne nihkeämmät hetket ja oleilu on ollut mielekästä muutenkin kuin vain kameroiden käydessä. Onni ja Jalmari puhelevatkin, miten kuvausryhmän majoittuminen oli järjestetty vähän leirimuotoisesti, kun koko porukka oli käytännössä majoitettu lähekkäin ja tuli vietettyä paljon vapaa-aikaakin saman ryhmän seurassa. Onni taas mainitsee parhaiden puolien joukkoon upeat maisemat.

Kuvissa niitä näkymiä jouduttiin ilmeisesti paikoin pikkuisen parantelemaan, koska joihinkin kohtiin digitaalisesti kasvatettuja vuoria tarvittiin. Yleisesti elo kuvauspaikoilla oli sään puolesta melko siedettävää, vaikka kylmiä päiviä ei tietenkään pystytty välttämään, koska kaukana pohjoisessa oltiin tarinaa tekemässä. Esimerkiksi yöllinen luovutuskohtaus oli melkoisen jäätävää kuvattavaa. Onni mainitsee olleensa niihin aikoihin sairaslomalla sikainfluenssan kourissa, joten hänen lähikuviaan ja osuuksiaan näihin kohtauksiin tehtiin myöhemmin studiossa Helsingissä. Hän kommentoikin, että aiemmin kuvatussa loppukohtauksessa poroaitauksen luona sairaus oli käymässä päälle, eikä olo ollut lainkaan hyvä ja kuumehan siitä hiukan myöhemmin nousikin. Muutenkaan näiden hetkien ikuistaminen ei ihan pulmitta sujunut, koska aurinko oli hyvää vauhtia painumassa vuorten taakse, eli kiirekin kimpussa. Helander juttelee vähän siihen malliin, että ulkokohtausta vielä seuraavat tuokiot joulupukkikoulussa oltiin jossakin vaiheessa jättämässä pois, mutta tyyppien näkeminen alusasuissaan oli ilmeisesti niinkin huvittavaa, että pätkät paikkansa kokonaisuudesta löysivät.

Omiin korviin kommenttiraita ei vaikuttanut miltään loputtomalta hankaluuksien ja vaikeuksien tilittämiseltä, mutta olihan niitä pulmiakin ja juttuja, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta taipuneet toivottuun muotoon. Helander on sillä kannalla, ettei elokuvan alkupuolella nähtävä kohtaus poroaitauksella ihan halutulla tavalla onnistunut, vaan siinä kuullaan elokuvan kehnoimmat vuorosanat. Ohjaaja ja näyttelijät tiesivät, ettei tämä jutustelu erityisen hyvin suju, mutta oikein parempaakaan ei saatu aikaan, joten kohtaus yritettiin karsia mahdollisimman lyhyeksi. Toisenlaisista esteistä esimerkkinä toimivat kuvissa huristelevat moottorikelkat, joiden yhteistyökyky oli vaihtelevaista ja välillä tuntui tuskalliselta saada kaikki neljä samaan aikaan liikkeelle. Välillä homma näytti taaperrukselta, koska kellertävä yksilö hidasti muita käännösvaikeuksillaan ja yleisiä käyntivaikeuksiakin esiintyi. Sitten oli suuria suunnitelmia, joita jouduttiin kiireidenkin takia vähän kutistamaan. Esimerkiksi kaivosporukan kadottaminen piti toteuttaa hiukan näyttävämmin ja antaa Greenelle komeampi loppu, vaan eipä ollut siihen aikaa. Lumipulaakin podettiin ja talvisemman ympäristön luomiseen jouduttiin paikoin käyttämään aikaa ja vaivaa. Toisaalta kyllähän Helander niistä palkitsevammistakin puolista puhelee, koska hän kehuu vaikkapa pitkälti tietokoneavusteisesti luotua helikopterijaksoa. Tonttujen johdatus pauhaavan musiikin tehostamana elokuvateatterissa onkin ohjaajan mielestä mahtavaa koettavaa.

Näyttelijöiden suhteen ei ainakaan isompia ongelmakohtia tule esille. Onni ei ilmeisesti ihan heti ollut halukas haulikolla loppupuolella jysäyttämään, mutta tästäkin arkailusta päästiin yli. Hahmon varhaisemmasta joulupukkipuheesta pätkäistiin palasia pois, mutta nekin lähinnä pituuden takia, eikä niinkään Tommilan suorituksesta johtuen. Pietarin Vuppe-pehmolelun taustoja Helander valottaa pikkuisen kertoen, että tekijäporukka etsi hiukan höpsöä pehmokaveria Pietarille, ja Helanderin mukaan hänen vaimonsa äidillä oli lapsuudessa karvalakista tehty Vuppe-koira, mikä katsottiin oivaksi innoittajaksi elokuvaan. Tommi Korpelan kärttyisää roolia hiukan huvittuneesti summaillaan siten, että näyttelijä sai olla läpi elokuvan varsin vihainen ukkeli. Peeter Jakobin homma päätonttuna taas oli muista isommista osista poikkeava, koska hänellä tekeminen rajoittui suureksi osaksi kököttämiseen ja tuijotteluun. Toisaalta tyypin roikkuminen kahleissa taitaa olla eniten yleisöä naurattanut hetki elokuvassa.

Kyllähän kaverukset runsaan tunnin aikana ehtivät muitakin turisemaan, mutta aivan kaikkea ei ole tarkoituskaan tässä toistaa tai tiivistellä, vaan jos kiinnostusta riittää, niin kommentit kuunteluun omakohtaisesti. Itse jäin kaipailemaan pikkuisen sitä tiukempaa asiaa, vaikka ihan hyvin aika höpöttelyjä kuunnellessa kului. Tuntui vähän siltä, että ensimmäisellä puolikkaalla kaksikolla riitti hyvin juttua, mutta sitten alkoi hiukan hiipua. Siksikään tästä ei valitettavasti mitään inforikkainta trivianurkkausta tupsahtanut. Helander muistaa mainita, etteivät he Tommilan kanssa mitään etukäteisvalmisteluja tehneet ja kumpaisellekin kokemus oli muutenkin ensimmäinen laatuaan. Tuskinpa tässä siis on tarvetta lähteä höpöttelyjen antia enempää lyttäilemään. Ehkäpä seuraavaksi sitten armottomampaa tietotulvaa...