lauantai 29. kesäkuuta 2013

Porco Rosso (Punainen sika)

My Neighbor Totoro -uusinnan jälkeen Ghibli-kierroksen seuraavaksi katseltavaksi päätyi Hayao Miyazakin noin 20 vuoden takainen lentelyaiheinen Porco Rosso, joka tuntuu toimivan aina vain paremmin vuosien kertyessä mittariin.

Miyazaki ankkuroi tarinansa 1920-luvun Italiaan, mutta lähtee viemään sitä tapansa mukaan vähän mielikuvituksekkaimmille poluille. Eletään epävakaita aikoja, kun sodassa mainetta ja henkistä painolastiakin keränneet lentäjätaiturit yrittävät ansaita elantoaan kuka mitenkin. Jotkut ovat jatkaneet armeijan leipiin palvelemaan ikävämpiä aatteita, osa taas heittäytynyt ilmarosvouksen puolelle. Sitten löytyy yksilöitä, jotka etsivät omaa paikkaansa muualta.


Heti alussa tapaamme tarinan sankarin, siaksi muuntuneen keski-ikää lähestyvän entisen taistelulentäjän, joka nykyään täyttelee palkkapussiaan kamppailemalla alati kasvavaa ilmarosvojen liittoumaa vastaan. Porco on viettämässä rauhallista päivää makoillen salaisen piilopaikkansa rannalla, mutta lomaa ei pitkään jatku, kun jo uusi tehtävä pitäisi suorittaa.

Porcon menestyksen takia ilmarosvoliittouma päätyy vähän epätoivoiseenkin ratkaisuun pyytäessään Yhdysvalloista saapuneen lentäjän haastamaan ja hoitelemaan tämän uhan pois. Maineen perässä oleva Curtis toki ottaakin tämän pähkinän mielellään purtavakseen ja alkaa aiheuttaa vähän enemmänkin päänsärkyä sikamaiselle sankarillemme.

Ilmarosvot eivät toki tee ensiesiintymistään tässä elokuvassa, vaan tähän porukkaan tutustuttiin muutamia vuosia aiemmin Miyazakin kolmannessa elokuvaohjauksessa Laputa: Castle in the Sky. Muista hahmoista voisi mainita yökerhossa laulajana toimivan Ginan, joka on ollut vähintään epäonninen rakkauden suhteen menettäen useammankin puolison ilmataisteluissa eri puolilla maailmaa. Senkin takia hän näkee nämä "poikien" sotaleikit vähän toisenlaisesta näkökulmasta.



Koneet siis liitelevät vauhdikkaasti aseiden paukkuessa varsin kevyessäkin hengessä, jos vaikka verrataan Miyazakin vähän uudempaan elokuvaan Princess Mononoke, jossa väkivalta on tylympää ja sen synkemmät seuraukset tulevat kuvissa paremmin esille. Aiemmin mainittu Laputa: Castle in the Sky liikkuukin tietyiltä osiltaan samansuuntaisen menon parissa, mutta se on puhtaammin toimintaseikkailu kuin tämä. Porco Rosso -elokuva omaa ainakin omasta mielestäni huomattavasti suuremman sydämen.

Mielestäni tässä onkin saatu toiminnallisemmat osuudet ja herkemmät hetket loistavaan tasapainoon. Vaikka Porco Rosso ehkä pinnalliselta puoleltaan onkin edelleen reipas toiminnallinen ilmailuseikkailu, niin eipä pintaa tarvitse paljoakaan raaputtaa, jotta sieltä saadaan esiin lähes jatkuvasti mukana kulkevat hieman alakuloisemmat tunnelmat. Eipä elokuvaa silti pidä erehtyä luulemaan miksikään synkistelyksi, vaan kyseessä on ennemmin melankolinen pohjavire, jolle ei täyttä valtaa anneta.

En lähtisi väittämään, että Porco Rosso on vain aikuisille suunnattu elokuva, mutta ainakin omissa silmissä se erottuu Miyazakin tuotannossa monista muista paljon tässä suhteessa. Ehkäpä elokuvan päähahmo, teemat, tapahtumapaikat ja muut jutut eivät ole aivan sellaisia, joista pienimmät katsojat saisivat samalla tavalla iloa irti kuin suurimmasta osasta muista Miyazakin animaatioista.



"On parempi olla sika kuin fasistisika."

Fasismin tunkkaiset tuulahdukset ovat omalta osaltaan viemässä maailmaa ikävämpään suuntaan, vaikka Miyazaki näitäkin aikoja elokuvassaan kuvaa paikoitellen varsin romanttisessa valossa. Toisaalta mies itse kommentoi asiaan liittyen seuraavasti (lainattu Mika Siltalan tekstistä Lentoveneiden aika, joka löytyy DVD:n kansipaperin sisäpuolelta):

"Porco Rosso on romantisoitu pastissi viimeisten sankareiden ajoista. Hayao Miyazakin mukaan: "elokuvan 20-luvun Italia edustaa yksilöllisten pyrkimysten aikaa, ja vesitasojen kulta-aikaa. Mutta historiallisessa mielessä, eivät ne olleet mitään vanhoja hyviä aikoja. Ne olivat mielestäni kauheita aikoja.""


"Valkoiset lakanat, kauniit naiset."

Muutenkin on Miyazakille vähän epätyypillistä, että aikaa vietetään savuisissa yökerhopöydissä laseja tyhjennellen juttujen mennessä välillä hyvinkin haikeaan suuntaan. Itse en todellakaan ole valittamassa, vaan nämä ovat ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, ja varmaan suuria syitä siihen, miksi tämän elokuvan pariin onkin nykyään niin miellyttävää palata. Samalla voisi arvailla, että ne ovat myös syitä siihen, miksi tämä tuntuu jääneen Miyazakin tuotannossa jossakin määrin muiden varjoon. Tai sitten tällaiset luulot ovat vain omaa harhaa...

Osa elokuvan jutuista saattaa olla vähän korninkuuloisia, mutta melko hyviltä ne kuitenkin onnistuvat korvissa tuntumaan. Jälleen muistutellaan ahkerasti siitä, ettei tämä elo ole ikuista ja se onnikin voi kestää vain lyhyen hetken. Kyllähän siinä pienoista kosteutta oli jälleen silmäkulmissa havaittavissa tietyissä kohdin. Toisaalta Porcon nuoremman avustajan pirteämmät näkemykset edustavat vähän toisenlaista laitaa kuin Porcon omat vähän kyynisempiä sävyjä vuosien aikana keränneet huomiot maailmasta. Yhtenä pysäyttävänä hetkenä voisi mainita aavemaisiakin tunnelmia tavoittelevan hetken, jossa tuhansien pudonneiden koneiden ikuinen saattue muodostaa taivaalle loputtoman juovan.



No, haikeuden vastapainoksi löytyy sitä toimintaa, joka on enimmäkseen siis varsin kevyttä räiskettä ja huumoriakin löytyy sieltä luotien ja moottorien ärjynnän seasta. Eipä tästä vauhdikkaammastakaan puolesta paljoakaan valittamista tule mieleen. Itse näkisin, että parempi näin kuin että hommaa olisi alettu viemään joksikin katkerammaksi väännöksi.

Myös Porcon paratiisimaisessa piilopaikassa vietetään muutamia leppoisia hetkiä. Sellaisessa ympäristössä viettäisi kyllä mieluusti rauhallisen päivän ja toisenkin hyvää musiikkia kuunnellen ja pari pulloa punaista tyhjennellen mukavassa seurassa.



"Sian täytyy tehdä mitä sian täytyy."

Tässä vaiheessa ei varmaan liene kovinkaan epäselvää, että elokuvan sikamainen sankari miellyttää minua hyvinkin suuresti. Vähän kyynisistä näkemyksistä ja menetyksistä huolimatta Porcon sydän on kaukana kovettuneesta. Nauru kyllä raikaa, kunhan sopiva hetki koittaa. Sitten taas Porcon ja Ginan yhteiset hetket tuovat elokuvaan mukavaa herkkyyttä saaden pienen sydämen silloin tällöin hakkaamaan hyvinkin voimakkaasti. Miyazakin muista päähahmoista tämä hieman vatsakkaampi keski-ikää lähenevä mies poikkeaa melko selvästi, ja vedonnee enemmän varttuneempaan yleisöön.



Vähän aikuisemmista teemoista huolimatta voisin olettaa, että kyllä nuoremmatkin katsojat tästä ihasteltavaa löytävät. Minulle Porco Rosso on noussut varsin rakkaaksi elokuvaksi ja se kuuluu ehdottomasti Miyazaki-suosikkieni kärkeen ja on muutenkin parhaimpia katsomiani animaatioelokuvia. Sinänsä onkin ikävää, että kaavaillusta jatko-osasta ei enää hetkeen ole kuulunut paljoakaan. Sen olisin kyllä ehdottomasti halunnut nähdä. Toivottavasti vielä joskus kuitenkin toteutuu. Kyllä näitä sympaattisen sian seikkailuja katselisi enemmänkin.

Porco Rosso on hieno yhdistelmä vauhdikasta toimintaa, huumoria sekä draamaa. Nostalgisiakin tunnelmia tavoitetaan onnistuneesti. Sydäntä ei ole unohdettu, mikä takaa kaikin puolin vallan mainion elokuvaelämyksen, jota voin estoitta suositella. Pakko nostaa Porcon tapaan peukku reilusti ylöspäin tämän kohdalla. Kiitos Miyazakille tästä ja monesta muustakin useammallakin tavalla kauniista elokuvasta, joita katselee kyllästymättä aina uudelleen.



Kaihoisa loppulaulu laittaa elokuvan pakettiin varsin liikuttavalla tavalla. Tälläkin katselulla se onnistui kuvineen nostamaan palan kurkkuun. Erinomaista sekin, että on katsottu aiheelliseksi suomentaa laulun sanat levyjulkaisua varten. Näin japania osaamattomana elokuvasta olisi muuten jäänyt merkittävä osa pois. Lainaankin tekstin loppuun tämän kappaleen suomennoksen, joka ainakin omalla kohdalla kolahtaa erittäin lujaa tarjoten uskomattoman kauniin päätöksen elokuvaillalle:

"Toisinaan muistot saavat sen aikaan
Vievät kyläkauppaan ja entisaikaan

Hevoskastanjat ikkunan peitti
Riitti kun kupin kahvia päivässä keitti

Juosten suin päin huomista vastaan
Sydämessä suuria toiveita ainoastaan

Puhalsi kuumat tuulet epävarmuuden
Innolla otimme vastaan päivän uuden

Se oli silloin se...

Ei kulkurilla aatos kotiin lennä
Ei kellään paikkaa minne mennä

Vailla rahaa, elämän tarkoitusta
Köyhä, vaan ei mieli musta

Yöllä pieneen majapaikkaan varovasti
Valvottiin ja meluttiin aamuun asti

Jokainen päivä hirmumyrskyn lailla
Juostiin täysillä mieltä vailla

Se oli silloin se...

Jäljellä vain valokuva rakas
Siinä kuvassa olet parrakas

En muista enää ajankohtaa
Eivät tiemme enää kohtaa

Mutta ei turha lie tämä elon tie
Vaikka vuodet vierii, ystävät vie

Yritän tarttua täyttymättömään unelmaan
Sen perässä juoksen aina vaan

Jossakin..."

 Kappaleen voi kuunnella vaikka tuosta:


 Porco Rosso (1992) (IMDB)

lauantai 22. kesäkuuta 2013

My Neighbor Totoro (Naapurini Totoro)

Vähän aikaa sitten katsellun karhuseikkailun yhteydessä tuli mainittua Hayao Miyazakin tuotokset. Siinä sitten samalla heräsi ajatus siitä, että niitä voisi taas rauhalliseen tahtiin alkaa laittaa uusintakierrokselle. Kiireettömiä kesäisiä tunnelmia kuvaileva My Neighbor Totoro vaikutti hyvältä vaihtoehdolta sellaisen kierroksen avaajaksi, vaikka se ei kuitenkaan olekaan se suurin suosikki Miyazakin ohjausten joukossa.

Elokuvan alussa pursuileva muuttokuorma matkaa hiljalleen Tokion vilskeestä kohti rauhallisempia maaseutumaisemia. Tavaroiden seasta löytyy Kusakaben nuoren perheen enemmistö, eli isä ja kaksi pientä tytärtä. Määränpäässä odottelee ilmeisesti useampiakin vuosia tyhjillään ollut talo, joka on kauniisti sanottuna päässyt vähän repsahtamaan. Ainakaan sisaruksia tämä ei haittaa yhtään.



Uudesta ympäristöstä löytyykin paljon tutkittavaa ja ihasteltavaa. Elämänmeno on varsin leppoisaa ja naapurit poikkeuksetta ystävällisiä. Lisäksi pitkään tyhjillään ollut vanha talo on ajan kuluessa houkutellut nurkkiinsä ja rakoihinsa vähän toisenlaisiakin asukkaita, joiden ihmetteleminen myös kiinnostaa nuoria sankareitamme.

Vanhemmalla Satsukilla riittää jonkin verran arkiaskareita sekä muitakin velvollisuuksia, sillä isä käy Tokiossa töissä ja on muutenkin usein uppoutuneena papereihinsa. Kun vielä koulu alkaa, niin vapaa-aika jää hieman vähemmälle.

Pienempi Mei joutuu siis usein keksimään itselleen kiinnostavaa puuhaa Satsukin tehdessä omia töitään ja naapurin mummon ollessa pelloilla. Yleensä tämä ei ole mikään ongelma, sillä talon ympäristössä kasvavasta vanhasta metsästä löytyy vaikka minkälaisia mielenkiintoisia polkuja sekä onkaloita. Varsinkin korkealle kohti taivaita nousevan suuren puun lähistöllä saattaa havaita kaikenlaisia karvaisia vempuloita.



Mitään kovin tiivistä tarinaa elokuvaan ei ole kehitelty, ja oikeastaan vasta viimeisellä kolmanneksella alkaa tulla dramaattisempia käänteitä. Siihen asti My Neighbor Totoro liikkuu varsin leppoisissa sekä kiireettömissä tunnelmissa. Pääpaino on enimmäkseen pienien, mutta mukavien ja kauniiden hetkien taltioimisessa. Tässä sitten onnistutaankin varsin erinomaisesti. Ainakin omalla kohdalla nämä toimivatkin loistavasti, eikä kovin erikoista tarinaa edes osaa kaivata.

En oikein tiedä, miksi tämä aikoinaan ensimmäisellä katselulla jossakin määrin onnistui tökkimään. Ehkä sitä silloin odotti vähän rikkaampaa fantasiatykitystä. Toki elokuva näitäkin elementtejä tarjoilee, mutta moneen muuhun Miyazakin ohjaukseen verrattuna meno kuitenkin on tässä mielessä vielä melkoisen hillittyä. Tietynlainen verkkaisuus sopii tässäkin suhteessa elokuvan yleiseen linjaan varsin mallikkaasti.

Ovathan nämä elokuvan mielikuvituksellisemmat otukset vähintään muistettavia kuitenkin. Pienet sympaattiset nokipallerot saavat seuraa kooltaan vaihtelevista Totoroista. Suurimmalle osalle ihmisistä näkymätön veikeä kissabussi taas hoitaa pienien ja isompienkin vipeltäjien matkustustarpeita. Tuskinpa näiden otusten joukosta löytyy sellaisia ilmestyksiä, jotka onnistuisivat pienimpiäkään katsojia enempää pelottamaan, mikä lienee myös hyvä juttu.



Kuvasto ei ehkä vielä tässä vaiheessa ole paisunut aivan sellaiseen rikkauteen kuin mitä joissakin Miyazakin myöhemmissä elokuvissa on havaittavissa. Eipä siitäkään mitään miinuksia ole tarvetta jakaa, sillä ne haetut tunnelmat kyllä tavoitetaan ongelmitta ja miellyttäviä yksityiskohtia on ripoteltu sinne tänne. Tätä katsojaa ihastuttaa sekin, ettei tosiaan ole kiirehditty liikaa näiden suhteen, vaan esimerkiksi kesäinen sade saa ropista rauhassa. Ei ole kovin vaikea arvata, että jos ei tällaista tunnelmointia juurikaan arvosta, niin suurin osa tämän elokuvan taiasta kyllä menee ohi.



Kuvat yksinään eivät toki tätä kaikin puolin hienoa vaikutelmaa saa aikaan, vaan myös äänet tuovat omalta osaltaan aitoutta maailmaan. Eikä oikein voi jättää mainitsematta Miyazakin vakiosäveltäjän, eli Joe Hisaishin musiikkia, joka parhaimmillaan sulautuu kuviin täysin saumattomasti. Yhteisvaikutus onkin monesti sellainen, että karvat nousevat pystyyn, vaikkei mitään kovin ihmeellistä tapahtuisikaan.

Väliaikamusiikiksi ja samalla näytteeksi sopinee elokuvan kiva tunnuskappale:


Näin useamman katselun jälkeen My Neighbor Totoro näyttäytyy nykyään varsin suuren sydämen omaavana kauniina elokuvana, jonka pariin on kovin mukavaa palata uudelleen. Meno on erittäin positiivista reippaasta alkutekstijaksosta lähtien ja sellaisena se jatkuu käytännössä loppuun asti. Kuvista hehkuva vehreys virkistää mukavasti mieltä ja Miyazakin maailmaan mahtuu kaikenlaisia sympaattisia vipeltäjiä, joita ilokseen seuraa.


Miyazakille ei ole yhtään harvinaista, että luonnonsuojeteemoja nostetaan näkyvästi esille. Tässä ei kuitenkaan aivan niin voimakkaasti painoteta niitä, vaikka sitäkin puolta mukana selvästikin on. Pääpaino kuitenkin on maailman esittämisessä sellaisena taianomaisena ja loputtoman innostavana paikkana kuin nämä nuoret seikkailijat sen näkevät sekä kokevat. Sellaisena kuvauksena elokuva onkin erinomainen.

Tässäkin voisi loppuun hieman kulahtaneesti todeta, että lämminhenkisyyttä huokuva elokuva tuottaa valtavasti hyvää mieltä. Erittäin suositeltavaa katseltavaa koko perheelle.

Saa nähdä, milloin seuraava Ghibli-tuotos saa vuoronsa uusintojen sarjassa...



My Neighbor Totoro (1988) (IMDB)

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Brother Bear (Karhuveljeni Koda)

Disneyn eläintarinoita on tullut katseltua läheisessä menneisyydessä pari kappaletta (Homeward Bound: The Incredible Journey ja Homeward Bound II: Lost in San Francisco), mutta edellisestä animoidusta sellaisesta onkin jo enemmän aikaa. Hyvä tilaisuus siis paikata vähän tilannetta katselemalla noin vuosikymmen sitten ensi-iltansa saanut Brother Bear.

Seikkailu vie katsojan jo alkuminuuteilla vuosituhansien taakse aikaan, jolloin mammutit ja ihmiset tallasivat tämän pallon pintaa samanaikaisesti. Samalla siirrytään myös kauas pohjoiseen seuraamaan inuiittiheimon elämää. Siellä keskitytään veljeskolmikkoon, jonka nuorin edustaja odottaa innoissaan loikkaa pojasta mieheksi.


Kenai (äänenä Joaquin Phoenix) on siis kolmikon nuorin ja kovin kärsimätön tapaus, joka ei läheskään aina ajattele asioita kovin pitkälle. Innokkaasti miehekkyyttään todistelevalle nuorukaiselle onkin varsin kova isku, kun hän saa toteemieläimekseen rakkauden karhun. Eläimiä hän pitää lähinnä tyhminä ja/tai pahoina olentoina, joiden päässä ei paljoakaan liiku. Rakkaus taas on jotakin aivan lässyä hempeilyä, eikä häntä juuri innostaisi toimia sellaisen "lähettiläänä".

Tahtomattaan Kenai joutuukin hankalaan testiin, kun hänet karhulta pelastava vanhin veli Sitka kuolee itse samalla. Rakkaus joutaa siinä vaiheessa vielä syvemmälle romukoppaan ja kosto alkakoon. Kenai saakin kostonsa, jolla onkin sitten aivan omanlaisensa seuraukset, sillä henkimaailmaan siirtynyt Sitka päättää järjestää kuumapäiselle veljelleen aivan uudenlaisen haasteen muuttaen hänet nuoreksi karhuksi.



Näin Kenaille avautuu aivan uusi maailma. Toisenlaisin silmin maailman tarkkailu myös vähitellen näyttää hänelle, etteivät muut eläimet aivan mielettömiä luomuksia ole, eivätkä karhut nyt silkkaa pahuuttaan käy ihmisiä raatelemassa. Hän saakin seurakseen kohtalon johdattelemana pienen karhupojan, Kodan. Uusi toveruus lähtee tässäkin tapauksessa vähän tökkien liikkeelle, mutta kuten arvata saattaa, alkaa yhteinen sävelkin löytyä. Näkökulmaa avartaa myös se, että kostonkierre on siirtynyt keskimmäisen veljen harteille, joka silmät vihasta kiiluen ja toteemieläimensä viisauden täysin kadottaneena jahtaa nyt verenhimoisena Kenai-karhua, jonka olettaa surmanneen nuoremman veljensä.



Oma tuntemus Disneyn pitkien piirrettyjen suhteen on yleisti ottaen todella heikko. Lapsena en niistä juuri välittänyt, eikä myöhemminkään ole tullut juurikaan tilannetta korjattua. Poikkeus lapsuudessa oli The Fox and the Hound (Topi ja Tessu), jonka katselin varmaan kymmeniä kertoja läpi. Nyt edellisestä katselusta alkaa kohta olemaan lähemmäs 20 vuotta ja se olisi tarkoitus hankkia levynä kokoelmiin, samoin muutama muukin Disney-animaatio. Vähän vain pelottaa, että meneeköhän se niiden rakkaimpien lapsuuden elokuvamuistojen pilaamiseksi...

Vanhemmat ja uudemmat Disneyn klassikot ovat siis tällä hetkellä hieman hämärän peitossa, joten en osaa sanoa, edustaako Brother Bear teemoiltaan ja tapahtumiltaan vähän synkempää laitaa siinä sarjassa. No, eipä tässä nyt mitään kovin kamalaa näytetä, ja ikärajakin on määritelty kolmeen. Järkyttävimmät hetketkin on pitkälti jätetty kuvan ulkopuolelle katsojien mielikuvituksen varaan.



Positiivista sanomaa kuitenkin levitetään antaumuksella, enkä itse osaa nähdä sitä minään huonona asiana. Disneyn tuotokset tuntuvat silloin tällöin keräävän kritiikkiä liian ruusuisesta ja puhtoisesta menosta, jota en oikein ymmärrä. Huvittavaksi tämä menee siinä vaiheessa, jos samat tyypit voivat samaan aikaan hehkuttaa esimerkiksi Hayao Miyazakin teoksia. Ne ovat minulle paremmin tuttuja, ja kyllähän niistä pitkälti samanlaista henkeä ja kuvastoakin löytyy.

Kyllähän etsivä löytää sitten tarvittaessa vähän toisenlaistakin materiaalia. Karhuihin liittyen tulee mieleen esimerkiksi Grizzly Man tai Jean-Jacques Annaudin The Bear. Tuskinpa Disney-tuotoksissa on tarkoituksenakaan ollut lähteä kuvaamaan vastaavia maailmoja.

Huumoriakin riittää reippaasti. Sitä tuovat mukaan erityisesti erilaiset sivuhahmot, joista näkyvimpään osaan nousee kaksi kiistelevää hirviveljestä. Osa vitseistä on ihan onnistuneita. Tuli katseltua englanniksi puhuttu versio, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten nämä sanailut on saatu suomeksi käännettyä, tai paremminkin höpötettyä.



Enimmäkseen kuvasto on ihan kaunista katseltavaa, vaikka on tosin tullut nähtyä animaatioita, jotka ovat miellyttäneet silmiä enemmänkin. Brother Bear on siitä harvinainen tapaus, että kuvasuhde muuttuu kesken elokuvan. Kun vähän 20 minuutin jälkeen Kenai kokee muodonmuutoksensa, revähtää kuva-alue samalla vähän laajemmaksi. Voisi myös mainita, että piti napsia kuvakaappaukset kyseenalaisesta lähteestä, sillä ostamani DVD ei valitettavasti suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön koneeni kanssa. Siten laatu niissä saattaa olla vähän huonompi kuin levyllä.


Phil Collins on säveltänyt elokuvaan useammankin laulun. Itse en ole toistaiseksi välittänyt paljoakaan Collinsin tuotannosta, eikä tämäkään minusta hänen musiikkinsa ystävää tehnyt. Siinähän ne menettelevät taustalla, mutta eipä innosta juuri enempää alkaa kehumaan niitä. Näytteeksi voisi laittaa vaikkapa matkalaulun, joka ainakin omalla kohdalla toimi paremmin kuin muut:


Kokonaisuutena Brother Bear on ihan kiva tapaus, vaikka ei animaatioiden joukossa oman listan kärkipäätä lähentelekään. Se painottaa voimakkaasti empatian ja kyvyn asettua toisen asemaan tärkeyttä. Parhaimmillaan tämä pikkuisen söpöilevä elokuva onnistuu vähän herkistämäänkin. Pieni ja elämäniloinen Koda-karhu tuo hymyä huulille ja positiivista mieltä. Kyllähän tässä siis myönteisiä ominaisuuksia riittää, eikä toteutuksessakaan ole paljoakaan valittamista. Ihan ilokseen näitä silloin tällöin katselee. Vähän myöhemmin ilmestyneen jatko-osan olen ajatellut ostaa jossakin vaiheessa.



 Brother Bear (2003) (IMDB)